Kollaus 8/2016

Kollaus 8-2016 kansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Viien kärki * Äimäilyn ytimessä * Kuvattuna *KOLLAUS! * Kollaboraatio * Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Peilikuvassa kansakunta
Aapo Kukko

Jouko Turkan Kiimaiset poliisit (1993) on vihdoin otettu esille, korkattu, kurlattu loppuun ja nielaistu kakoen. Viisi tuntia kolmiodraamaa, joka pohjaa olemassaolonsa perinteisten poliisisarjojen sokkeleille ja samalla kertaa luo aivan oman maailmansa: lajityypille sekä genreajattelulle suunnattua vittuilua meistä suomalaisista, meille suomalaisille. Se on Turkan pitkä monologi tai syytekirje.

Kukas tämä Turkka nyt sitten on? Putous-kansalle hän on menneisyyden haamu, joku hullu tai vähän omituinen persoona. Se aina nauraa ja sanoo tota noin ja saatana ja nauraa päälle. Se tekee aina jotain sellaista, jota ei voi ymmärtää ja sitten siihen liittyy joku kuultu anekdootti, iltapäivälehti tai muu vastaava tietolähde. Mutta Turkka on paljon enemmän kuin pelkkä tota noin tai naurunaihe, imitaattorien vakiovaruste. Tässä tapauksessa hän on Kiimaiset poliisit, tai vaihtoehtoisesti Kiimaiset poliisit on Turkka. Kolikon voi heittää kummin päin vaan, tulos on aina sama.

Kiimaisia poliiseja siis on pakko peilata tekijänsä kautta. Sarjassa nähdään audiovisuaalisena se koko Turkan maailma, joka on mosaiikkimaisen mestarillisesti kuvattu esimerkiksi Aiheita (1982) -teoksessa. Poliisit, rosvot, kaljakapakoiden juopot ja portsarit, huorat, hullut, urheilijat, missit, ministerit ja julkkikset kuuluvat tämän maailman päähahmoihin. Tässä maailmassa vanha Hymy-lehti Veikko Ennalan palstoineen on aikalaisdokumenttia ilman krumeluureja, ihminen pyörii seksuaalisuuden ja häpeän teemoissa tämän tästä. Turkka on teatterintekijänä hyvin perillä etenkin Commedia dell’arten perinnöstä, sillä hän ensisijaisesti luo tyyppejä maskeineen: kuin taidemaalari muutamalla siveltimen vedolla. Esimerkiksi Kiimaisten poliisien keihäänheittäjä-Matti (Antti Virmavirta) on Suomi-verkkareineen ja irvistyksineen kuin kokonainen kansakunta.
Samaa voisi sanoa menestyneestä tangokuninkaasta (Helge Herala), joka syntiensä tähden tahtoo lapsiensa syövän hänet. Täriseville ja tutiseville hahmoille on helppo hihitellä kaljapullo kourassa mutta kun kurkistaa ihmiseen ja hänen kohtaloonsa, voi hapan mennä väärään kurkkuun. Ja tämän katsojan järkytyksen Turkka osaa. Kun olettaisi askelta eteen, hän ottaakin kaksi taakse ja koukkaa sivulle. Jääkärimarssin lähes tahattoman koominen ylikäyttö sarjan ”tunnusmusiikkina” on omiaan lyömään kansakunnan kalloon sanomaa: Tämä on SUOMALAINEN poliisisarja! Kunnia, kuolema ja isänmaa! Samalla se kysyy: Tähänkö on tultu? Tämäkö on kokokuvamme? Rangaistus on joka tapauksessa langetettu ”ulkomaalaisten poliisisarjojen palvonnasta”.

Suomalaiset ovat viime aikoina pullistelleet kelpo sammakkojen lailla. Omaa suomalaisuutta on korostettu niin peltien kuin rajojen sulkemisella. Tähän saumaan Turkan Kiimaiset poliisit on kenties ajankohtaisempi kuin 23 vuotta sitten: dvd iskee suoraan umpimielisen nationalismin myrskynsilmään. Räkä valuu kaljatuoppiin ja tupakka palaa, rosvojen ja poliisien roolitkaan eivät ole tässä ajassamme ihan selkeät. Turkka näyttää meille itsemme ja sekös meitä suututtaa. Ei tämmöistä saa näyttää! Ei me tämmöisiä olla, nehän on ne toiset jotka tänne tulee ja vie meiltä kaikki työt ja makaa kotona ja ja… Äkkiä se italialainen käännösiskelmä suomalaisuudesta soimaan!

Turkka sekä vittuilee meille että paljastaa meille meidät. Hän tahtoo varoittaa meitä: Jos tämä meno jatkuu niin olemme kaikki yksiä kiimaisia poliiseja ja rosvoja. Tosin Turkka saattaa olla myöhässä, pahin on ehkä jo tapahtunut. Paino sanalle ehkä, sillä haluan elää kuten Pekka Kejosen aforismi toteaa: usko ihmiseen on uskoa ihmeeseen. Silloin on ainakin huojentavampaa herätä seuraavaan päivään.

Kiimaiset poliisit on sanalla sanoen pienimuotoinen ihme. Se on tv-sarjan muotoon kääräisty kansakunnan omatunto. Elokuva-arviointi standardien mukaisesti tähdillä ja muilla normeilla ei tässä tapauksessa tulekaan oikein kysymykseen. Tietysti Turkan voisi laittaa boksiin, mutta silloin lyö samalla sukkapuikolla itseään silmään. Kiimaiset poliisit vaativat kaikkia tunnetiloja katsojalta, vihasta vitutuksen kautta nauruun ja vapautukseen. Tv-sarjalta se on sisältönsä puolelta hyvin paljon. Enempää ei oikeastaan voikaan pyytää.
Päähuomiona voidaan todeta, että koskaan ei voi tietää mitä seuraavan kulman takana tapahtuu. Turkan kuumeisen vimmattu kyky tuoda uusia tilanteita ja tapahtumia katsojaparan verkkokalvojen eteen ansaitsee erityisen kehumisensa. Tietysti moitteena voisi sanoa saman kuin Turkan proosan kohdalla: Hän osaa luoda sirpaleita muttei kokonaisuuksia. Mutta jos nuoli ei osu, ammutaan toinen. Tähtäämiseen ei jää aikaa, on yritettävä jo uuteen tauluun.

Kiimaiset poliisit täten lomittuvat samaan lokeroon Turkan kirjallisen tuotannon kanssa. Se ei pyytele anteeksi tai vaadi hyväksyntää, mitä luultavammin se toivoo ympärilleen kohua ja palstatilaa lehdistöstä ja mediasta. Kiimaisten poliisien jälkeen olisi luontevaa saada dvd-formaattiin myös Turkan toinen audiovisuaalinen kohuteos, Seitsemän veljestä -tv-sarja. Ehkä Suomi on valmis myös lisäannokseen primitiivisyyttä. Sitä pitää ensin kysyä tältä mahahaavaisen kuumeisesti möyhäävältä kansalta, jahka se ensin pyyhkii nenänsä ja kusee istuvaltaan. Mutta me harjoittelemme jo kovasti syömään muutakin kuin nakkeja mukista.

EPILOGI

Keskiviikkona 3.8.2016 maan halki kiiri tieto, että Jouko Turkka on jättänyt tämän maallisen ulottuvuuden. Vimmattu voima on lakannut ja siirtynyt muille tasoille. Tapahtui erään aikakauden päätös. Turkan kautta katsastellaan kokonaista aikakautta: hän ei näytä meille peiliä vaan käskee kansan sen sisään. Seuraa kollektiivisen muistelun aikakausi.

Vaan oletteko panneet merkille Rabelaisin ja Turkan yhdennäköisyyttä? Muutaman sadan vuoden päästä odotamme uutta suurmiestä.

 

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
O
Atte-Veikka Niemelä

…jolloin jatkuvuuden illuusio säilyy. Säveltaiteessa hyvänä esimerkkinä toimivat etydit. Niiden tarkoituksena on harjoittaa tiettyä soittamisen osa-aluetta, joten yhteen sarjaan kuuluvat kappaleet ovat helposti tunnistettavissa samaan nippuun kuuluviksi. Tämä tunnistettavuus on  läsnä esimerkiksi Debussyn pianoteoksissa, joiden välillä voi olla hyvinkin tunnistettavia eroja, mutta joiden sisältämät yksittäiset kappaleet puolestaa tunnistaa sisaruksiksi.

Ympärillämme jatkuvuus on puolestaan todellista. Evoluutio on mahdollista, koska tiettyyn ympäristöön sopivin mutaatio siirtyy iturataa pitkin edelleen. Kulttuurissa tietyt ideat kulkevat edelleen jokseenkin samalla tavoin, muistakin yhteyksistä valitettavan hyvin tunnetun R. Dawkinsin mukaan memeettisesti. Kyse on kopioimisesta ja lainaamisesta. Ideat ja toimintatavat leviävät tehokkaasti pelkästään toisten toimia matkimalla. Tuskinpa tulenteko-ohjeitakaan on aikanaan kallioon raaputettu, vaan tapa tehdä tuli lienee levinnyt jäljittelyn voimalla. Tästä on lopulta kyse myös kulttuurikaanonin synnyssä. Yksittäisten teosten rakenteet voimistuvat toiston myötä kehykseksi, joka normittaa kaiken taiteen. Kerronnalliset keinot kertautuvat, kunnes vuosikymmenissä on kehittynyt uusi suuntaus. Normiston, rakenteet ja tyylisuunnat tunteva havainnoitsija kykenee kategorisoimaan itselleen tuntemattoman teoksen ongelmitta. Mikäli teos on jotain täysin uutta, ei sitä ainakaan heti lueta kaanoniin kuuluvaksi. Näin ihminen rakentaa jatkuvuutta itse, näkemällä ja kokemalla.

Jatkuvuutta voi luoda myös teosten rajaa hämärtämällä. Luen useat elokuvat osin samaan jatkumoon kuuluviksi. Erityisesti Coenin veljesten Kova kuin kivi (2010) ja The Big Lebowski (1998) ovat saman kieppuvan kolikon kaksi puolta. Kaksoisteoksen päähenkilö The Dude on aikamatkaaja, jonka kyvyt aikalordina perustuvat meditaation ja psykedeelien yhdistelyyn. Edellisen elokuvan antikliimaksissa kuulemme Rooster Cogburnin kuolleen. Tähän ei toki tule uskoa. Kertoja on epäluotettava, eikä katsojalle näytetä Cogburnin kuolemaa. Todellisuudessa sheriffi Cogburn on villiin länteen ajan halki matkannut The Dude, joka luo perustan omalle taloudelliselle riippumattomuudelleen työskentelemällä palkkionmetsästäjänä 1800-luvun loppupuolella ja karistaa sitten 1800-luvun tomut jaloistaan. Sivujuonteena todettakoon, että Barton Fink (1991) toimii lineaarisena edeltäjänä Big Lebowskille, mutta vain Jesus Quintanan ja Donnyn osalta.

Proosan puolella maneerit luovat jatkuvuuden. Esimerkiksi lyhytproosan kirjoittaja voi nojata valtavirran ulkopuolisiin näkökulmiin tai vain besserwisseröidä, enbuskata. Näin tekstin saa lyhykäisyydessään vaikuttamaan väkevämmältä. Samaan aikaan pyritään flirttailemaan eksentrismin kanssa sekä kierrellään ja kaarrellaan epäolennaisuuksissa, vaikka merkkimäärä on rajattu. Pohjimmiltaan teksti voi olla sanomaton, mutta sen tulisi mahdollistaa lukijalle mielipiteen muodostaminen sisällöstään. Tässäkin tekstissä maneerit luovat koherenssia…

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Paska kaupunni
Aleksi I. Pohjola

20160803_191312000_iOS

 

Tunnettavuus syntyy muun muassa toistosta. Valkealinnan seinään ilmestyi joskus 80-luvulla paska kaupunni -tagi. Sen jälkeen se on poistettu lukuisia kertoja, mutta ilmestynyt aina samaan paikkaan uudestaan eri muodoissa, eri tekijöiden toimesta. Nyt se on jo osa oululaista kulttuuriperimää, jota uudet sukupolvet vaalivat – ehkä eri syistä tosin – kuin mitä ensimmäisen kiven heittänyt henkilö teki.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio-kollaboraatio-kollaboraatio
Jatkuu hetken kuluttua
Matti A. Kemi

Herakleitos sai lempinimen Skoteinos, Hämärä. Hänelle Pentti Saarikoski omisti yhden parhaimmistaan, viimeisimmistään teoksistaan Hämärä tanssii. Hämärästi molemmat pohtivat pysyvyyttä; ettei muka voi astua virtaan samoin. Ehkei voikaan.

Eksistentialistit – kuten Camus ja Sartre konsanaan – vakuuttuivat olevansa nappuloina pelilaudalla ja että sattuma määrää. Ehkäpä kaikelle on silti määränpää ja kohtaloonsa voi vaikuttaa.

Ehkäpä elämä on sarjoja ja jatkuvuuksia;

Herakleitos sai lempinimen Skoteinos, Hämärä. Hänelle Pentti Saarikoski omisti yhden parhaimmistaan, viimeisimmistään teoksistaan Hämärä tanssii. Hämärä pohti pysyvyyttä; ettei muka voi astua virtaan kahdesti. Ehkei voikaan.

Eksistentialistit – kuten Camus ja Sartre konsanaan – vakuuttuivat olevansa nappuloina pelilaudalla ja että sattuma määrää. Ehkäpä kaikelle on silti määränpää ja kohtaloonsa voi vaikuttaa. 

Ehkä elämä on siltikin sarjoja ja jatkuvuuksia.

Kuka tietää?

Skannaus_20160805

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Viien kärki
Wagner
Jussi Tuohino

bb24fc1695b6751d8b89e2277fcdeca0

117463519

tristan-bohm

350902836506

61a6+Hqr0mL

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Suomalaisen politiikan loputon kierre
Aleksi I. Pohjola

Internet on ihmeellinen paikka. Se ei nimittäin unohda toisin kuin ihminen. Ihminen unohtaa – ja uskoo.

Suomessa käytiin eduskuntavaalit edellisen kerran vuonna 2015. Jyrki Kataisen edellisen kauden sixpack -hallitus oli seilannut ongelmista toiseen. Laaja hallituspohja johti sisäisiin ristiriitoihin ja päätöksiä ei pystytty tekemään. Lopulta Katainen totesi poliittisen itsemurhariskin liian korkeaksi ja luikki pääministerin paikalta Brysseliin. Tilalle nousi Alexander Stubb, jonka johdolla hallitus rimpuili vielä vuoden saamatta aikaan yhtään mitään.

Hallituksen taivalta vaikeutti vuonna 2008 alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi, joka johti Suomen talouskasvun pysähtymiseen, viennin sakkaamiseen sekä työttömyyden hälyttävään lisääntymiseen. Oppositiossa lymyilleet keskusta ja perussuomalaiset haistoivat veren. Välikysymyksiä välikysymysten perään. Kärkevää arvostelua. Populismia. Kansallisromanttiset perussuomalaiset hokivat kuorossa Timo Soinin lanseeramaa slogania ”missä EU, siellä ongelma”. Markkaa kaivattiin takaisin ja 90-luvun devalvaatiota muisteltiin haikeana. Keskusta ei sortunut aivan samanlaiseen populismiin kuin puhtaalta pöydältä ponnistanut perussuomalaiset, sillä olihan keskusta ottanut rankasti takkiinsa kahden hallituskauden jälkeen vuoden 2011 vaaleissa, joissa kannatus romahti alimmilleen sitten vuoden 1917 vaalien. Kuin taivaanlahjana keskustan johtoon asteli kuitenkin herätysliikkeen edustaja kempeleestä, insinööri Juha Sipilä, ja jo illankoiton puolueeksi julistettu keskusta heräsi horroksesta hurmokseen.

Juha Sipilä johdatti keskustan odotettuun vaalivoittoon perussuomalaisten uusiessa jytkynsä. Hallitusneuvotteluissa kävi selväksi, että tällä kertaa Soini kumppaneineen joutuisi kantamaan vastuunsa puheistaan. Lopulta vahvasti oikealle kallistava trio keskusta-perussuomalaiset-kokoomus muodostivat oikeistoporvarillisen hallituksen sdp:n ja Soinin sanoja lainatakseni muiden takiaispuolueiden nöyrtyessä oppositioon.

Vaaleista on kulunut nyt reilu vuosi. Keskusta on Juha Sipilän johdolla astunut jo muutamaan miinaan, mutta on silti onnistunut pitämään kannatuksensa Suomen suurimpana puolueena. Perussuomalaiset ovat romahtaneet takiaispuolueeksi alle 10% kannatuksella. Kokoomus kamppailee sdp:n kanssa verisesti kannatusprosenteista, mutta ainakin vielä audimiehet ovat pysyneet porvaripolitiikalle uskollisena, joskin Alexander Stubb sai jo maksaa poliittisen hinnan hallitustaipaleesta häviämällä Petteri Orpolle puheenjohtajakisan. Päätöksenteko on ollut myös tällä, alunperin SSS-hallitukseksi nimetyllä ja nyttemmin SOS-hallitukseksi muuttuneella kokoonpanolla vaikeaa. On ollut sisäisiä ristiriitoja, poukkoilevaa politiikkaa, kärhämöintiä ay-liikkeen kanssa ja ennen kaikkea vaalilupausten pettämistä.

Miten tässä näin kävi? Kokoomusta lukuunottamatta meillä piti olla hallituksessa vaalilupausten ja oppositiopopulismin perusteella ongelmien ratkaisijat avaimet taskussa -periaatteella. Kuka petti kenet? Minäpä vastaan. Puolueet pettivät äänestäjät, sillä niin Soini, Stubb sekä myös aivan varmasti ainakin keskustan konkariosasto (naiivista insinööristä kempeleestä en ole varma) ymmärtävät reaalipolitiikan lainalaisuudet. Mutta samalla kun he ymmärtävät, ettei maata johdeta enää 2000-luvulla poteroista, vaan globalisaatio, kapitalismi ja ylikansallinen raha sanelevat tällä hetkellä hyvin pitkälti reunaehdot, he tajuavat, ettei tavallinen suomalainen äänestäjä ymmärrä tai paremminkin tavallinen suomalainen äänestäjä ei halua ymmärtää reaalipolitiikan lainalaisuuksia, vaan unelmia ja parempaa huomista on helpompi myydä kansallisuusaatteen korostamisella, helpoilla ratkaisuilla sekä suoranaisilla valheilla. Jos meillä on 10 tikkua jaettavana tasaisesti 10 ihmiselle, ei kaikille voi luvata yhtä lisätikkua. Viidelle voi, mutta silloin viideltä pitää ottaa tikut pois. Vaihtoehtoisesti tikkuja voidaan yrittää hankkia lisää, mutta toisin kuin vaalilupausten kohdalla se vaatii yleensä isoja ja monimutkaisia päätöksiä sekä toimia, jotka lähes poikkeuksetta syövät resursseja ainakin välillisesti sekä vievät aikaa.

Suomalaisen äänestäjän muisti on lyhyt – tai sitten suomalainen äänestäjä uskoo puheita liian helposti. Suoranaisten vaalilupausten pettämisestä pitäisi seurata jotain muutakin kuin neljän vuoden kannatusprosenttien keruu oppositiopopulismin huolettomassa huomassa. Suomalainen äänestäjä unohtaa – internet ei. Hävetkää.

13876560_286663178356475_8387535990442765921_n
https://www.facebook.com/Sama-kuva-koulutuslupauksesta-joka-päivä-188213008201493/?fref=ts

—————————————————————————————————————————————————————————————————

 takakansi

Kollaus 2/2016

etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Äimäilyn ytimessä * Kuukauen peliliike * Kuvattuna *Kuukauen kysymys * Kalapeus * Kollaboraatio *Kuukauen kannanotto * Lopullisesti kollautettu * Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta

O -kaupunki, joka hukkasi uskottavuutensa

Matti. A. Kemi

Ilmeistä on, että liiketilojen luovutuksin ja lakkautuksin kaupunki voi menettää kultivoituneensa otteensa. Uuden oululaisen koulukunnan voi tiivistää nykyään kahteen seikkaan:

Ensinnäkin kun keskustasta puretaan ränsistynyttä liiketilaa ja tilalle rakennetaan uutta, on varmistettava, että jo katutasoon tehdään toimistotiloja suunnitteluun ja konsultointiin erikoistuneille liikkeille. Jos näitä suunnittelu- ja konsultointifirmoja ei ole tarjolla taantuman takia, myös veroparatiiseissa kikkailevat lääkäriyhtiöt käyvät.

Toisekseen on tärkeää, ettei kaupungin anneta laajentua millään ilveellä kohti Heinäpäätä. Ilman autoa on vaivalloista asioida Torikadun päässä sijaitsevissa liikkeissä – puhumattakaan esimerkiksi Tarkk’ampujan kadulla sijaitsevista kivijalkaliikkeistä. Sen sijaan on ensisijaisen tärkeää kitkeä Kallioparkkiin vedoten parkkipaikkoja entisestään ja jatkossa supistaa julkisen liikenteen toimintaa kaupungin valtuuston päätöksellä sekä antaa Koskilinjojen sanella mihin ajetaan ja milloin.

Se riemukkuus, kun Stockmann aloitti oululaisen 2000-luvun ilmoittamalla tulostaan ja rakentamalla keskustaan rappeutuneen tilalle jotain lasista, metallista ja ikuisuuden kestävää, on totisesti käytettyä iloa. Muistan millaisen toivon pilkahduksen ja mielikuvat siitä lähtivät liikkeelle: Pohjois-Skandinavian pääkaupunki saisi vihdoin ansaitsemansa metropolikeskustan.

Muistan myös sen tyrmistyksen ja alakulon, kun Stockmann ilmoitti lähtöaikeistaan. Vuokranantajan kanssa käyty intiaanipokeri ei antanutkaan jackpotia: vuokran alentamista kärkkynyt Stockmann sai lopulta todeta, että liike toden totta suljetaan vuonna 2017. Välittömänä pelkonani oli, että tilalle tulee Tokmanni tai maailman isoin kirpputori, jonka nimeen saataisiin väkisellä väännettyä hymiön lisäksi X- tai Z-kirjain.

Tottahan toki Arina tarjoaa tilalle mordormaiset mittasuhteet täyttävää, tummuutta ja pahuutta puhkuvaa liikekeskustaan, joka ironisesti on nimetty Liikekeskus Valkeaksi. Voin jo valmiiksi luvata, ettei tarjolla ole muuta kuin S-kortin vihreää uhkuvaa “luksusta”, kuten vaikkapa Lynxin uusin talvitakki tai valkoiset Nike Airit ja Leviksen 501 trendikkäällä ja “hipsterimäisellä” hiekkapesulla.

IMG-20160214-WA0002

Kun Leskisen lämpölamppujen alta katselee Rotuaarin kulmausta, kirjakauppana aiemmin tunnettu askartelu- ja onnittelukorttiliike on lipunut yhä kauemmas. Tyhjiön on vallannut räikein neovaloin eteläkorealainen matkapuhelinkonserni. Sivistyksen ulkomuotoa voi toki edelleen ostaa Rotuaarilta Nissenin tyylikkäillä alennuspokilla ja Keisusta saatavalla leijonariipuksella.

Kesäkuussa kulttuurinen taantumus tosin häivähteli samaisessa askartelu- ja onnittelukorttiliikkeessä, kun julki tuotiin päätös lopettaa kulttuurilehtien irtonumeromyynti myös Helsingin toimipisteessä. Miksipä sitä toisaalta lukea pohjoissuomalaista kulttuuria Helsingistä käsin paperilta, kun voi pilailupuodin ikkunasta ihailla neljäntuulenhattua ja saamelaiskolttaa tai käydä moikkaamassa Zetorissa oululaista kansanedustajaa sen jälkeen, kun hänet on jälleen nuhdeltu persujen puoluetoimistolla.

Nykyään työttömien insinöörien luvatussa pyhässä maassa sivistyksen ylläpitämiseksi ilmeisesti riittää Kalevan newsfeed ja Juttutuvan keskusteluavaukset sekä trendikäs Lynxin talvitakki.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kalapeus

Oululaisen oikeistopolitiikan nousu ja tuho

Aleksi I. Pohjola

Kun vuosi 2015 alkoi, perussuomalaiset olivat olleet oppositiossa neljä vuotta keräämässä kannatusta ja välttelemässä vastuuta. Puolueen ensimmäinen todellinen eduskuntakausi oli sisältänyt useita kohuja, mutta yleensä ne pantiin kokemattomuuden piikkiin. Kaiken piti olla hyvin. Ennen vaaleja tulevaa kannatusta voitiin vain arvalla, mutta lähes varmasti uskallettiin kuitenkin sanoa se, että perussuomalaiset olisivat neljän suuren joukossa. Ja niinhän siinä lopulta kävikin. Keskusta otti odotetun voiton, mutta perussuomalaisten edustajapaikoissa mitattuna saavutettu toinen sija oli puolueelle iso voitto. Oppositioon ei ollut enää mitään asiaa varsinkin, kun keskusta vaati perussuomalaisia kantamaan vastuunsa hallituksessa.

Oulusta eduskuntaan valittiin kolme perussuomalaisten kansanedustajaa: Pirkko Mattila, Ville Vähämäki sekä Olli Immonen. Kaikki olivat myös valittu eduskuntaan jo vuoden 2011 nk. jytkyssä. Mattila ja Vähämäki ovat olleet otsikoissa lähinnä asiakysymysten osalta, toisin kuin Immonen, jonka synnyttämät otsikot ovat koskeneet lähinnä kaikkea muuta paitsi niitä asiakysymyksiä.

Perussuomalaisten kansanedustajan ja Suomen Sisu ry:n puheenjohtajan työ on profiloitunut pitkälti maahanmuuttokysymyksiin sekä isänmaallisten arvojen puolustamiseen. Vuonna 2013 hän ehdotti etnistä tilastointia Suomeen. Ehdotus ei herättänyt kovin suurta innostusta – otsikoita senkin edestä. Samana vuonna Immonen otti mallia Hunter S. Thompsonin gonzojournalismista ja ”matkusti” Itäkeskukseen, suomalaisen monikulttuurisuuden ”mekkaan”, kuten Immonen sen muotoilee. Kokemus oli järisyttävä, sillä olihan Immonen kuullut monta lohdutonta tarinaa paikallisen pubin patiolla, nähnyt omin silmin halal-kaupan sekä moskeijan, huomannut jääneensä etniseen vähemmistöön kuullessaan vieraita kieliä ja ennen kaikkea tajunnut Itä-Helsingin ghettoutuneen. Teksti noudattelee Immoselle tyypillistä retoriikkaa punaviherlehdistöstä sekä eliitistä. Tätä nykyä Immosen retoriset keinot ovat kuitenkin kaventuneet, koska hän kuuluu itsekin nyt eliittiin.

Vuosi 2014 kului suhteellisen rauhallisesti, olivathan vaalit ovella ja pahimmat päänsisäiset paineet sai purkaa perussuomalaisten vaalitilaisuuksissa samanmielisten kuplassa. Toisen kauden kansanedustajapestinsä Immonen pääsi aloittamaan hallituksessa. Talousmiehiä Immonen ei ole, joten talouskriisin velloessa pahimmillaan Immosta ei paljon otsikoissa näkynyt. Kesällä kuitenkin tapahtui jälleen. Immonen oli kavereineen – mukana muun muassa Suomen vastarintaliikkeen jäseniä – kokoontunut Eugen Schaumanin  haudalle kunnioittamaan Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaajaa. Schaumanin tekemä murha oli poliittinen ja nosti hänet kansallismielisten suomalaisten kansallissankariksi. Tämä sankaruus tuntuu jatkuvan vielä tänäkin päivänä.

Haudalla vierailu oli ilmeisesti vaikuttanut Immoseen kuin Itä-Helsinki aikanaan, sillä jo vain reilun kuukauden päästä Immonen päätti avata sanallisen pandoransa ja vuodatti Facebookkiin vihaa ja sotaa henkivän kirjoituksen monikulttuurisesta painajaisesta. Monikulttuurisuuden nimissä Immonen julkaisi tekstinsä englanniksi, sillä onhan tämän ajan lingua franca oiva esimerkki yhtenäistämisestä.

Immosen teksti tuomittiin laajalti yli puoluerajojen. Hyväksyntää tuli sentään äärioikeistolta sekä Perussuomalaisten nuorilta, jotka puheenjohtajansa Sebastian Tynkkysen nimissä antoivat sille hyväksyntänsä. Hirvisaaren ja Tynkkysen kompetenssi ei ollut riittävä, joten Immonen joutui painostettuna eroamaan kahden kuukauden määräajaksi perussuomalaisten eduskuntaryhmästä.

Huonommin kävi toiselle oululaiselle oikeistoraketille – jo mainitulle Immosen tekstiä puolustaneelle Sebastian Tynkkyselle. Tynkkysen ura valtakunnan tasolla käynnistyi vuonna 2011, kun hän osallistui Big Brother –ohjelmaan. Viihdejulkisuuden siivittämänä Tynkkynen lähti ehdolle vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Oulussa ja pääsikin varavaltuutetuksi. Vuoden 2014 loppupuolella Tynkkynen valittiin Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajaksi. Nuorten puheenjohtajuus ei auttanut Tynkkystä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa, joissa 1 474 ääntä ei riittänyt eduskuntaan asti.

Tynkkysen ura lähti rakettimaiseen nousuun elokuussa 2015, kun hänet ehkä pienimuotoisena yllätyksenä valittiin perussuomalaisten 3. varapuheenjohtajaksi. Valinta nähtiin näpäytyksenä Soinille, sillä olihan juuri Tynkkynen puolustanut Immosen tekstiä, jonka Soinikin oli joutunut tuomitsemaan hallituskäsiraudat ranteissaan. Puoluekokouksen osoittama tuki nostatti Tynkkysen hetkessä yhdeksi perussuomalaisten näkyvimmistä hahmoista, eikä se jäänyt huomaamatta myöskään Tynkkyseltä itseltään. Kapinaäänillä valitusta nuorukaisesta tuli hetkessä kapinan keulakuva, jolta odotettiin tekoja. Tynkkynen käynnistikin nopeasti hankkeensa Soinin kaatamiseksi. Soini oli joutunut kovaan paineeseen Euroopassa kärjistyvän pakolaiskriisin seurauksena. Perussuomalaisten kannatus oli kääntynyt jyrkkään laskuun ja kentältä kuului entistä enemmän kriittisiä äänenpainoja perussuomalaisten ja Soinin linjasta. Tähän saumaan Tynkkynen päätti iskeä lokakuun alussa 2015, kun hän vaati yhdessä Aleksi Hernesniemen sekä Terhi Kiemunkin kanssa perussuomalaisia järjestämään yhteiskokouksen puoluehallituksen, puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän kesken siitä, voiko perussuomalaiset jatkaa hallituksessa, jos koko Eurooppaa ravistelevaa pakolaiskriisiä ei saada ratkaistua.

Tynkkysen aloite sai tukea perussuomalaisten kovalta oikeistolaissiiveltä, mutta puoluehallitus seisoi edelleen tiukasti Soinin takana; Tynkkysen aloitetta käsiteltiin puoluehallituksen kriisikokouksessa, jossa se tyrmättiin äänin 11-2. Tynkkynen kävi alleviivaamassa asiaansa myös Ylen A-studiossa, jossa hän kertoi Soinin valtiosihteerin Samuli Virtasen kehottaneen häntä eroamaan puolueesta.  Lopulta lokakuun loppupuolella puoluehallitus päätti erottaa Tynkkysen perussuomalaisista. Erottamista kritisoitiin oikeusoppineiden joukosta laittomaksi sekä puolueen sisältä esimerkiksi Soinin pahimmalta kilpailijalta, Brysseliin heivatun Jussi Halla-ahon toimesta. Tynkkynen ei lähtenyt haastamaan erottamista oikeusteitse, vaan tyytyi tuomioonsa. Tammikuun lopulla 2016 Tynkkynen palasi takaisin perussuomalaisiin nöyryytettynä. Kapinakenraali oli riisuttu laatoistaan ja varapuheenjohtajuus viety – kapina oli tukahdutettu lähes saksalaisella tehokkuudella.

Oululaisten nuorten oikeistopoliitikkojen ura näytti vielä vuoden 2015 sarastaessa kirkkaalta. Perussuomalaiset oli hallituksessa, Immosella oli käytettävissä valtaa aivan eri tavalla kuin oppositiossa ja Tynkkysen ura oli 3. varapuheenjohtajavalinnan myötä rakettimaisessa nousussa. Kuitenkin jo vuoden 2015 loppupuolella molempien tähti oli sammunut. Immosen kannatusta lienee tätä nykyä lähinnä Suomen Sisun ja Suomen vastarintaliikkeen liepeillä – siis äärioikealla. Tynkkysen kapina oli puolestaan jatkoa Soinia kohtaan kasvavasta kritiikistä. Tämä kritiikki ja perussuomalaisten sisäinen valtataistelu tulee tulevaisuudessa vain kiihtymään, etenkin jos ja kun Jussi Halla-aho tekee jossain vaiheessa paluun Suomen päivänpolitiikkaan. Etenkin Immonen, mutta myös Tynkkynen voidaan lukea halla-aholaisiin, siis avoimesti muukalais- ja islaminvastaiseen siipeen. Tynkkysestä tuskin koskaan tulee uudestaan kapinakenraalia, mutta Immosen kohtalo voi riippua pitkälti Halla-ahon tekemisistä sekä perussuomalaisten tulevan kannatuksen suuruudesta. Seuraava mittari on vuoden 2017 kunnallisvaalit, jotka näyttävät Immosen ja Tynkkysen kannatuksen tuoreimman tilan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu

Newer Grow Old

Janne Vähälä

DSCF7300 DSCF7305

DSCF7307

DSCF7309-2

DSCF7310

DSCF7313

DSCF7314

DSCF7322

DSCF7327

DSCF7342

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio

Vuosi 2015 etäältä tarkastellen

Atte-Veikka Niemelä

Läksin Oulusta nelisen vuotta sitten mannan perässä Helsinkiin. Yksi nelivuotinen on aikana sekä lyhyt että pitkä. Lyhyt ihmisikään suhteutettuna. Kuitenkin niin pitkä, että vanhan kotikaupungin arki on muuttunut. Sattumaa tai ei, neljä vuotta on sekä kunnallisvaalikauden että olympiadin mitta. Koska sykkeissämme on jo selvä eranto, voin tarkastella oululaista vuotta 2015 objektiivisella okulaarilla. Oulun mennyttä vuotta voi kuvata esisokraattisiin aforismeihin: kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

Työllisyys, ensimmäinen vuoden 2015 suurista oululaisista teemoista. Suurten työllistäjien katoaminen oli hyinen kylpy, mutta pulahdus on nyt ohi. Kaupungin talous lienee jokseenkin tasapainossa, työmarkkinoilla orastaa optimismi. Hybristä on kuitenkin kaikin keinoin vältettävä. Viime vuonna avatun Kallioparkin kaltaisia infrahankkeita ei kannata työllistämismielessä heti vastaisuudessa käynnistää. Isokatukin on Arinan toimesta jo katkaistu, joten autoilijoiden määrä keskustassa tuskin kasvaa.  Vihreiden kaupunginvaltuutetutkin tarvitsevat jatkossakin vain yhden lämmitetyn reitin Oluthuone Leskiseen.

Muuttoliike, toinen vuoden 2015 suurista oululaisista teemoista. Paremman elämän toivossa Suomeen tulleet totesivat Kemi-Tornion seudun äkkiä ihmiselle sopimattomaksi ja suunnistivat Ouluun. Vanhana merenkulun ja kaupan kosmopoliittikaupunkina oululaiset suhtautuivat tulijoihin ihailtavalla epäluuloisuudella. Tulijoiden assimilaatiokykyä testattiin syöttämällä heille suomalaista kouluruokaa. Kaikille ei maistunut. Lisäksi kuntosaleilla havaittiin lisääntynyttä kosmetiikan käyttöä miesten pukuhuoneissa. Nämä seikat vahvistivat pelokkaimpien oululaisten hypoteesin Levantin ja Kultaisen puolikuun alueilta saapuvien ihmisten täydellisestä sopeutumiskyvyttömyydestä länsimaiseen sivistykseen. Onneksi arki ei horjunut, vaikka tulijat tekivät melkoisia kardinaalirikkeitä, kuten omistivat matkapuhelimia ja käteistä rahaa.

Henkinen alennustila, kolmas ja merkittävin vuoden 2015 suurista oululaisista teemoista. Juha Sipilä onnistuttiin lähettämään Sipooseen, mutta valitettavasti tästä ei ollut merkittävää hyötyä. Kaupungin sivistys- ja kulttuurilautakunnan johtajana toimii edelleen kaupunginvaltuuston työjärjestyksellisissä asioissa vuonna 2014 ansioitunut Matias Ojalehto, joka ei liene liiemmin kulturelli tai sivistynyt. Henkisen lamaannuksen ilmentymänä AC Oulu ei ollut lähelläkään sarjanousua ja kuoliniskuna Never Grow Old sulki ovensa. Aikansa lapsi, olit liian kaunis tähän maailmaan.

Arvosanallisesti arvioiden kaupungin suoriutuminen vuodesta 2015 on kaikesta huolimatta vahvaa keskitasoa. 3/5. Toivottavasti alkanut vuosi ja orastava kevät tuovat Oululle pelkkää hyvää.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Työhuoneet

Aleksi I. Pohjola

1

Sonnisaaren Panimo

Laadulla ja oikeanlaisella pieteetillä varustettu, vuonna 2014 perustettu oululainen panimo, luottaa sisustuksessaan metalliväreihin ja suuriin sammioihin. Erityismainintana upeat nettisivut.

Perustajat Timo Kanniainen (kuvassa), Timo Tyynismaa, Harri Vaarala.

http://www.sonnisaari.com/

1-2

Oulun yliopisto

Linnanmaalla sijaitseva suojeltu arkkitehtuurinen kompleksi, joka hurmaa eleganteilla vihreillä, punaisilla ja keltaisilla väreillään johdattaen vierailijan suoraan 70-luvun psykedeeliseen käsitykseen kauneudesta.

Avaruusfysiikan tutkija Ville Maliniemi, valmistunut yliopistolta 2001, jonka jälkeen oltuaan välillä pois on työskennellyt vuodesta 2011 lähtien yhtä jaksoisesti eri puolilla rakennusta. Muutto toiseen siipeen edessä syksyllä.

http://www.oulu.fi/yliopisto/

1-6

Kulttuuritalo Valve

Aikoinaan Oulun yöelämässä töppäilijät eivät joutuneet Ratakadulle, vaan tie vei Ojakadun poliisiasemalle, jossa tätä nykyä toimii kulttuuritalo Valve, jonka 90-luvulla Oulussa nuoruutensa viettäneet muistavat myös legendaarisena Nukuna.

Talossa on useita toimijoita, muun muassa Pohjoinen kulttuurilehti Kaltio. Päätoimittaja Paavo J. Heinosen työpöytä ajautuu ajoittain kaaoksen valtaan, kunnes saturaatiopiste saavutetaan ja on aika siivota.

http://www.kaltio.fi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen kannanotto

Hukka meidät kaikki perii

Jupe Nieminen

Elämme joulukuuta vuonna 2015. Kävelen – pitsan syöneenä kuvitellen, että pieni ja hidas kävelylenkki polttaisi kuolaa säästelemättä hotkimani perhepitsan – Heinäpäässä ja päätän mennä katsomaan sen hetkisen jäätilanteen. Pakkasta on ollut jo pidemmän pätkän putkeen ja kaukalot saattaisivat olla jo pikkuhiljaa luistelutikissä. Kävelen pukukoppien takaa ja näkymä herättää minut. Kahden kaukalon aikakausi on ohi. Pukukoppeja vastapäätä oleva kaukalo on paikallaan, mutta toinen loistaa poissaololaan. Sen on korvannut Hukan jäsenille tarkoitettu parkkipaikka. Pukukoppien edustan laaja yleinen luistelualue on historiaa. Kaukalo, jonka nykyinen parkkipaikka syrjäytti, on siirretty Kolehmaisen urheilukeskukseen – noin kymmenen kilometrin päähän Heinäpäästä. Siitä ainoa plussa, joka tässä kirjoituksessa tullaan jakamaan.

Heinäpään luistelualue on ollut, oman kokemukseni mukaan, varmasti yksi Oulun lähialueiden suosituimmista paikoista. Toisessa kaukalossa pelattiin Oulun Erotuomarikerhon pyörittämää puulaakia, kun toisessa kaukalossa loput pelasivat perushöntsää mailapuolilla. Siinä seassa vielä penskat treenasivat omia kaupunkisarjataktiikoitaan. Väliin jäävä luistelutila oli taas mainio yleiseen luisteluun soveltuva alue. Kaikille oli kaikkea ja kaikki pennuista köpöihin pääsivätkin siitä nauttimaan – unohtamatta Hukkaa vastapäätä sijaitsevaa Nuottasaaren koulua ja sen väkeä. Kesäisin skeittikundit väsäsivät parkin kaukaloon ja taas mentiin. Kaukalo ja sen ympäröivä alue olivat jatkuvassa käytössä ympäri vuoden. Ja hyvässä käytössä olivatkin.

Kun muutama vuosi taaksepäin vallitsevana trendinä oli puhua siitä, kuinka nykynuoriso masentuu ja miten sitä voitaisiin ennaltaehkäistä, jotta hoitokulut eivät sitten lopulta räjähtäisi kaupungilla käsiin, olivat ’harrastukset ja liikunta’ yksi yleisimmistä vastauksista. Tänä päivänä kansaa kovasti puhuttava aihe on taas se, kuinka nykylapset ja -nuoret ovat päässeet rapistumaan yleiskunnoltaan jopa huolestuttavan heikolle tasolle. Molemmat edellä mainituista aiheista ovat edelleen ajankohtaisia ja tärkeitä. Tämän lisäksi Heinäpään urheilualuetta ympäröivät alueet ovat jatkuvassa kasvussa. Muun muassa näiden seikkojen kannalta onkin irvokasta päätyä rakentamaan alueelle tyhjyyttä kumiseva parkkipaikka. Sinänsä sillä, onko Hukan alkuperäisessä rakennusoikeudessa kyseinen tila ollut heille jo varattu, vai onko kaupunki kaukaloalueen kenties vuokrannut tai myynyt, ole mitään väliä. Olivat syyt rakentamisen taustalla mitkä tahansa, on jo lähtökohtaisesti väärin ottaa yleinen harrastustila ja muuttaa se pienen ryhmän omistamaksi. Toki Hukka jalona liikunnan riemun sanansaattajana perusti parkkipaikan äärimmäiseen nurkkaan hiekkaisen leuanveto- ja vatsalihaskornerin. Jäämme odottamaan ”Hukan asiakkaille” –kylttiä.

Hukan Motivaattoria parkkipaikan rakentamiselle on vaikea ymmärtää. Perjantaina 22.1.16 kello kuusi pelattiin Arina Areenalla AC Oulun Ja Rovaniemen Palloseuran välinen harjoitusottelu. Halli oli täpötäynnä ja niin olivat keilahallin ja tekonurmen puoleiset parkkipaikatkin. Hukan ”Vain Hukan jäsenille” -parkkipaikalla komeili kokonaiset kolme autoa. Enkä kertaakaan ole nähnyt tilannetta, jossa edes kolmasosa paikan paikoista olisi käytössä. Sinänsä on helppo ymmärtää Hukan logiikkaa, sillä kaukalo ja sen tarjoamat liikuntamahdollisuudethan jyrättiin enimmäkseen harrastajilta, jotka tuskin ovat Hukan pääkuluttajakohdetta.

Nostetaan kuitenkin vielä esille se, että sinänsä minulla ei ole Hukkaa vastaan mitään. Kyseisenlaisille paikoille on varmastikin tarvetta ja tilausta sisälajien harrastajapiirissä. Mutta siinä vaiheessa, kun tällainen taho alkaa irvokkaasti arvottamaan liikunnan harrastajia, mennään pahasti metsään. Ollaan vähän kuin hyvällä asialla, mutta ei sitten kuitenkaan lähelläkään. Näihin seikkoihin vedoten ehdottaisinkin Hukan ”Hukka – Enemmän elämää” iskulauseen vaihtamista johonkin vähän totuudenmukaisempaan, kuten vaikkapa ”Hukka – lampaan vaatteissa”.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen kysymys

Oulu vuonna 2015 eli vieraantuminen institutionaalisesta

Aapo Kukko

Kollauskuvitus aapok

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen peliliike

Maailmankaikkeuden parhaimmat mystiset patongit

”Kaikki keinot sallittu, mutta tää on se tyyli”

Lyyli Hämärä sekä henkisenä oppaana kulinarismiin Oulun ja Välivainion Jeesus 25.6.2015 kello 04:32 alkaen

Tykötarpeet:
-patonki
-tahitia
-voita (“Oikiaa voita, ei mitään vitun margariinia”)
-muita jääkaapista löytyviä, leivän päälle joko sopivia tai ei sopivia “juttuja” (kts. alta)

“KAIKKIA RASVOJA!”
Käytä juustohöylää hyvin jäähdytettyyn voihin. Asettele höylätyt juustolastut leivälle esteettisesti.
Löydä jääkaapistasi seesaminsiementahnaa nimeltä Marmite. Hyödynnä sitä runsain ja ylipiirteisin ottein.

“Ei oo mainittu hevosta”
Metvursti rauhoittaa pillastuneimmankin ravimiehen. Levitä metvursti. Löydä samalla etsintäreissultasi kylmyyttä hohkaavasta jääkaapista myös fetaa, suolakurkkuja sekä HK:n Kivikytö nyhtöpossua ja sen erinomaista soosia. Korvaa metvurstit nyhtöpossulla ja syö voihin sotkeutuneet siivut ikäänkuin tapaksena.

“Kuu oli meikän lapsuudessa tehty goudasta”
Juusto on tärkeää. Jostain syystä meillä oli luolasavujuustoa ja voihin sotkeutunut juustohöylä.

“NÄIN KANKEE EI MAHU MUN SUUHUN!”
Kun leipä on jotenkuten saatu kasaan, sen voi joko ahmia tai nautiskella. Itse suosimme ahmimista.

“Vittu, vesi on parasta”
Vittu, vesi on parasta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Kollaus 10/2015

Etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kollaboraatio *Äimäilyn ytimessä I-II *KOLLAUS! *Kuvattuna *Kuukauen klikki *Kalapeus *Lopullisesti kollautettu *Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Ihmisen jälkeen
Lauri Ahtinen

Osia näyttelystä, maailmasta ihmisen jälkeen, kun viimeinenkin Homo Sapiens on kuollut ja jättänyt tilaa muille vähitellen inhimillistyville elämänmuodoille.

IMG_1698

Rautatiet risteilevät kujina, reviirien jakojäännöksinä, muistina neonhelvetin liikkuvista piirroksista.

IMG_1702

Ihmisen jälkeen kansallissymbolitkin ovat vain kankaanpalasia.

IMG_1313

Valo on muuttunut kaikkialla oudoksi, iloluonteiseksi – se siroaa puhtaana haaleiksivärjäytyneiltä jätetyiltä pinnoilta

IMG_2019

Kaikki on oikeastaan hyvin. Tämä on uuden alku.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Äimäilyn ytimessä I
Mauri Antero Numminen kammoksuu eläkeläisiä
21.8. Varjakka, Oulunsalon peltoaukeamat keskellä ei-mitään
Matti A. Kemi

Muusajuhlien aikaan taiteilija M.A. Numminen oli Huutomerkki ry.:n toimesta kutsuttu Ouluun. Toinen yleisötapahtumista oli Varjakassa tapahtuva keikka, jota avusti oululaisista soittajista koottu yhtye. Sekakokoonpano on jo aiemmin esiintynyt Mauri Anneli Nummisen -nimisen imitaattorin kanssa, mutta tällä kertaa komboa ravisteli myös itse Mauri Antero.

Keikka alkoikin Mauri Annelin mukamas laulaen, vaikka todellisuudessa lavan sivussa mikkiä piteli itse Mauri Antero. Vajaan sadan hengen yleisö oli rennossa tunnelmassa ja nautti silminnähden kauniin lämpimästä elokuun tyynestä illasta.

Olin ennen keikkaa käynyt utelemassa undergroundin pioneerilta, josko saisin keikan jälkeen vaivata häntä viidellä lyhyellä kysymyksellä koskien todellisuutta. Auliisti hän lupautui.

IMG_20150821_221905

Mauri Antero ja Mauri Anneli

Vaikka jännitänkin kohtuullisen harvoin, pelkästään haastattelupyynnön tekeminen tuntui lapsenomaiselta jännitykseltä. Varsinaisen haastattelun aloittaminen kutkutti mahanpohjaani valtaisasti. Niin suuresta idolista tästä itselleni puhutaan, että oli pelkästään jo kunnianarvoisaa ja etuoikeutettua kätellä tätä miestä, lapsuuteni ääniraitaa ja myöhemmän elämäni underground-harrastuksen esikuvaa.

Pienen pienessä keittiössä tehty haastattelu alkaa hänen kainolla kysymyksellään talon emännälle saada hedelmäteetä. Sitä valitettavasti ei ole tarjolla, mutta jotain perusliptonia on. Se lämmittää jäsenensä kylmettänyttä artistia paljon – hän kun luuli esiintyvänsä sisätiloissa ja joutui ulkoilmakonserttiin.

Ketkä filosofit vaikuttavat ajateluunne?

“No, minulla on kaksi filosofia ylitse muiden: Ludwig Wittgenstein sekä Martin Heidegger. Jälkimmäinen tosin on saanut huonoa mainetta “mustien vihkojensa” takia… (viittaus kuoleman jälkeen löydettyihin anti-semitistisiin merkintöihin, toim. huom.)

Tein vast’ikää kantaatin Heideggeristä. Libreton kirjoitin valmiiksi 17.7. Wittgensteinistahan olen tehnyt sonaatteja aiemminkin.”

Sitten hän kertoo innostuneena Kasselin Dokumenta-tapahtumasta, jossa kantaatti esitettiin reilu kuukausi takaperin.

Keikallaan Numminen letkauttikin välijuonnossaan Wovon man nicht sprechen kann’in jälkeen, että kaikki Wittgensteinia käsittelevät tekstit maailmassa ovat hänen tekemiään.

Entä,  – näin suorasukaisena kysymyksenä,  – miten määritätte todellisuuden?

Ilmettäkään värähtämättä, vailla minkäänlaista hämmentyneisyyttä tai jahkailua Numminen tarttuu kysymykseen virnehtien ja katsoen haastattelijaa poraavasti:

“Pitäisiköhän minun nyt sitten taipua Wittgensteinin ajatukseen? ‘Elämä ja maailma ovat yhtä. Minä olen maailma.”

Haastattelijana hämmennyn. Ikäänkuin olen joutunut kahdella siirrolla tässä älyllisessä shakkipelissä luovuttamaan. Yritän silti pinnistellä ja riennän seuraavalle kierrokselle, mutta haastateltavaa huomauttaa, etten teitittele häntä täsmällisesti oikein.

Hämmennyn lisää. Hän tarjoaa sinun kauppoja, mutta kieltäydyn, koska kyseessä on liian suuri idoli, jota tulee pelkästä arvostuksesta – ei niinkään iän vuoksi – teititellä. Lupaan skarpata:

Jos saisitte herättää kenet tahansa kuolleen neron ja käydä hänen kanssaan debaatin, kuka hän olisi?

Numminen toteaa heti alkuun: Hän ei olisi halukas ensinnäkään debaattiin ja toisekseen, hän ei tyytyisi yhteen.

“Minulla on kolme suurta taiteilijaa, joita arvostan hyvin suuresti: musiikissa Richard Wagner, elokuvataiteessa Luis Bunuel ja kirjallisuudessa Samuel Beckett.”

Innostun Beckettistä ja utelen hänen suosikkiteostaan.

“Millaista on?’ on merkillinen ja hyvin kiehtova teos; se alkaa pienellä alkukirjaimella, ei sisällä yhtään välimerkkejä ja loppuu ilman minkäänlaista pistettä… Senhän on suomentanut muistaakseni Juha Mannerkorpi joskus 1962.” (toim. huom.: Nummisen muisti ei erehdy vuosiluvussa saati kääntäjän nimessä.)

“Bunuelilta tykkään hänen elämäkerrastaan “Viimeinen henkäykseni”. Jos olen joskus -äärimmäisen harvoin, tosin – huonolla tuulella, avaan kirjan mistä kohtaan tahansa, luen muutaman rivin ja tulen välittömästi hyvälle tuulelle.”

Tämän jälkeen Mauri Anneli, M.A. Nummisen kanssa esiintynyt imitaattori esittää terävän jatkokysymyksen kuvataiteilijasta, jota suuri artisti, kaikkien älykkäiden suomalaisten ja ruotsalaisten esikuva Numminen itse diggaa.

Kuten jo mainittua, vastaus tulee kuin luoti:

Mark Rotho. Mark Rothkon teokset ovat uskomattoman hienoja… Niin sävykkäitä mustia tauluja, että olen vaimoni kanssa häkeltyneitä niiden lumosta.”

Sitten keskustelu hakeutuu pitkälle sivureitille, jossa puhutaan eurooppalaisen taiteen nykytilasta, taidemuseoissa, joissa tulee (tai pikemminkin pitää) vierailla. Vilkas keskustelu päättyy Nummisen pohdintaan:

“20- ja 60-luvun… Korjaan, siis 1920- ja 60-lukujen taiteen murrokset ovat niin leikkaavia. Sisällöllisesti ei ole uutta enää 60-luvun murroksen jälkeen. Silloin kaikki taiteet saavuttivat sisällöllisen huippunsa. Mikään taiteenlaji ei ole uudistunut niin rankasti jälkikäteen.”

Olemme tässä vaiheessa keskustelleet jo reilu puoli tuntia. M.A. on hörppinyt teensä, minä miltei kolpakkoni. Kysymyksiä olisi vielä jäljellä, mutta tuntuu, että näin spontaani ja vilkas haastattelu on kohteliaisuussyistä lopetettava vielä yhteen mieltäni askarruttavaan kysymykseen:

Pidän teitä – enkä tarkoita tätä missään nimessä loukkaavana tai halventava määreenä – lapsekkaana mieleltänne. Olette säilyttäneet erilaisen tavan tarkkailla maailmaa. Miten olette onnistuneet pysymään sisäisesti lapsena?

“Kaikki tämä on geenimystiikkaa. (Ensimmäinen pidempi mietintätauko.)

Eihän kukaan 75-vuotias ole tällainen… Kun katson ikäisiäni vaimoni kanssa – joka on muuten minua yhdeksän vuotta vanhempi – niin emme näe heissä meitä. Me jopa välttelemme eläkeläisseurueita kahviloissa ja julkisissa tiloissa. Pelkäämme heitä. Saatamme vaihtaa nopeasti kadunpuolta, kun näemme joukon eläkeläisiä hidastelemassa.”

Ensimmäistä kertaa haastattelun aikana herra Numminen vaihtaa intensiivistä katsettaan pois kuulija joukosta, katsahtaa kattoparruja ja jatkaa pohdintaansa:

“Ehkä äidinpuolen isoisässäni oli samoja piirteitä kuin minussa. Me viihdyimme suuresta ikäerostamme huolimatta keskenämme valtavan hyvin. Tiesin jo pienenä, että hänessä oli jotain erilaista.”

“Kun Yle päätti lopettaa vuonna 1995 Pedron (Hietanen) ja minun ohjelmani (Gommi & Pommi) kanavillaan, ehdotin viimeisenä oljenkortena vielä viiden minuutin mittaisia inserttejä johonkin lauantai-illan koko perheelle suunnattuun ohjelmaan. Sekään ei Ylelle kelvannut, joten totesin, että aikani lastenkulttuurin parissa oli ohi ja voin tehdä jotain täysin muuta.”

Lievä närkästys näkyy hetken taiteilijan kasvoilla, kunnes hän tyyntyy ja juttelemme vielä lyhyen tovin nykyisestä Ylen kulttuuripolitiikasta osittain painokelvotonta tekstiä.

IMG_20150821_221837

Kiitän häntä nöyränä antamastaan spontaanista haastattelusta ja runsas väkijoukko tuvassa käy toivottamassa hänelle suopeaa tulevaa, kiittävät vuolaasti keikasta ja varmistelevat käytännön asioita, kuten kyytiä kaupunkiin ja muuta arkista.

Eteisessä huikkaan vielä, että akateemikkojen Panulan ja Kunnaan kuolemankin ohella toivoisin valtiovallan tunnustuvan hänelle akateemikon nimen.

“Minulla, joka en koskaan edes saanut akateemista loppututkintoa valmiiksi, on jo kaksi kunniatohtorin arvonimeä Suomessa. Toinen on Åbo Akademissa ja toinen Helsingin yliopistossa. Minulle se riittää vallan mainiosti tunnuksena.”

Ihailen tätä miestä entistä enemmän. Seuraavan viikon muistan tiuhaan mainita haastatelleeni M.A. Nummista.

Harvoin neljästä kysymyksestä saa haastateltavan avulla näin terävän. Vastaukset tulevat välittömästi, ne ovat kieleltään poikkeuksetta täydellisiä virkkeitä. Sellaisia virkkeitä, jotka on kirjoitetaan sellaisenaan tämänkaltaiseen julkaisuun.

Haluaisin vielä joskus täsmentää omat ajatukseni todellisuudesta näin kirkkaina.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä II
Jori Hulkkonen, Time Tunnel 20.8. 2015 kello 22.33 kahdeksantoista minuutin haastattelu Valveen ison salin backstagella
Teksti: Matti A. Kemi Kuva: Eetu Ojanperä

Saavun haastatteluun puoli tuntia myöhässä. Time Tunnel on palannut takaisin alkupisteeseensä, Valveen tiloihin. Basso jytkyy ja väki vaikuttaa leppoisan hyväntuuliselta. Moikkailen tuttuja ja yritän akkredioida itseni pikaisesti haastatteluun.

Listasta nimeäni etsitään kissojen ja koirien kanssa. Paria tuntia sitten tapahtunut akkreditointi onkin listan viimeisellä sivulla huterin harakanvarpain kirjoitettuna jo rypistyneen A4:n taakse.

Hulkkonen odottelee vapautuneesti backstagella. Hänen katseensa on silti terävä ja kädenpuristus määrätietoinen. Lupasin viisi kysymystä varttiin ja kiiruhdan asiaan. Rekrytoimalleni kuvaajalle Eetulle en ehdi liiemmin antaa edes ohjeita. Kun suljin alkaa tahdittaa, aloitan iisisti:

Miten määrität todellisuuden?

“Miten minä sen määrittelen? Se vaihtelee. Koitan olla mahdollisimman objektiivinen, vaikka tiedostan, ettei se ole mahdollista. Se mitä minä koen, on vääristynyttä. Se ei ole totta. Olen tietoinen omasta näkemyksestäni ja sen valheellisuudesta. Jos minulle todistetaan parempia näkemyksiä, olen valmis vaihtamaan mielipidettäni.

Todellisuuteni on häilyvä: peilaa minun omia haluja ja toiveita, mitä todellisuus itsessään on.”

Virkkeet tulevat nopealla tahdilla. Tajuan, että edes kömpelöllä pikakirjoituksellani en pääse haastattelussa kovin pitkälle. Tajuan, miksi herra Hulkkonen varmisti jo haastattelun alussa, että nauhoitan koko haastattelun.

Riennän eteenpäin ja teen aivan liian pitkästi pohjustetun kysymyksen taiteista ylipäätään. Lopulta skarppaan ja tiivistän hapuiluni:

Ketkä ovat määrittäneet musiikkiasi?

“Ois hemmetin tylsää lähtä siitä, ketkä on määritelly mun musiikkia.” Hulkkonen torjuu kysymyksen alkuunsa. Pienen empisen jälkeen hän tarttuu takaisin kysymykseen:

Scott Walker aloitti uransa hyvin perinteisenä, poikabändimäisenä artistina 60-luvulla. Lopulta hän rakensi uransa todella mielenkiintoiseen suuntaan: vielä 2015 hän jaksaa yllättää ja hämmentää ja rakentaa sellaista mystisyyden verkkoa yhä enenevissä määrin. Artistina hän on onnistunut rikkomaan odotuksia ja mennyt omilla ehdoillaan.”

“Musiikin parissa Scott Walker on tehnyt vaikutuksen, vaikka hänen uusin levynsä onkin melko kuuntelukelvoton… Mutta se ei ole se pointti enää tässä vaiheessa.”

Hulkkonen

Kenet nostaisit haudasta tuomaan uutta inspiraatio?

“Kuolleet tai elävät eivät oikeastaan kiinnosta. Ajatus ihmisestä kiinnostaa enemmän kuin se ihminen. Suurin osa tapaamistani idoleista ovat olleet 80-luvulta lähtien enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Haluan säilyttää sen mielikuvan ja haaveeni heistä; ne ovat konkreettisempia minulle, mikä sinällään on hiukan tylsää ja jopa masentavaa.”

Aloitan taas liian maalailevan ja jaarittelevan kysymyksen arvostamastani When no one watching, we are invisible (2000) levyn “Confusion” -biisistä ja päädyn kuvailemaan kappaletta “hallaiseksi, teräksiseksi” ja “maisemaksi”. Pääsen lopulta kautta rantain jonkinlaiseen kysymykseen:

Mistä tunnelmallisuus ja mielenmaisema kumpuaa, mitä on se pohjoisuus, joka kuultaa musiikissasi?

“30-vuotiaana ihminen alkaa olemaan aika valmis. Pohjoisuus on jättänyt minuun jäljen, koska siihen ikään mennessä olin suurimmaksi osaksi asunut pohjoisessa, Kemissä ja Oulussa.”

“Mistä se luovuus sitten kumpuaa? Se, että tietää, että mikä kiehtoo, eikä jämähdä siihen. Tietää ja ymmärtää oman taustansa, tietää musiikista mikä kiehtoo ja on utelias ympäröivästä. On aidosti kiinnostunut, mitä tekee seuraavaksi ja mitä tapahtuu seuraavaksi.”

“Valitsisin uuden musiikin ennemmin kuin vanhat suosikki levyt viimeiseltä 30 vuodelta. On tärkeämpää katsoa eteenpäin kuin menneeseen.”

Mikä on seuraavaan viiteen vuoteen asia, joka tulisi toteuttaa?

“Aktiiviurani on nyt noin parikymmentä vuotta. Sain ensimmäisen viiden vuoden aikana kaiken kertaa kymmenen. 90-luvun loppuun mennessä olin jo tehnyt kaiken, mitä olin kuvitellut ikinä tekeväni. Saavutin vuosituhannen vaihteeseen mennessä kaiken: kaikki meni niin hyvin. Matkustin ympäri maailmaa, soitin levyjä ja tein musiikkia.”

Hulkkonen vaikuttaa ensi kertaa haastattelussa mietteliäältä. Hän kokoaa ajatuksiaan ja hänen puheenrytminsä verkkaistuu huomattavasti:

“Tiettyjä ambitioita ei ole enää sen jälkeen ollut musiikkiin, vaan musiikissa. Energia ja luovuus kumpuaa pelkästään halusta tehdä sitä, mitä haluan tehdä. Musiikki välineenä tai arvona on menettänyt ajat sitten merkityksensä. Itse musiikki on suurin palkinto: kun on yksin studiossa ja palaset vaan loksahtelevat kohdilleen. On täysin saman tekevää, tuleeko siitä hitti… En välitä, enkä ajattele enää sellaisia seikkoja.”

“Koen saavuttavani jotain suurempaa. Jonkinlaisen palavan voiman. Ehkä minulla on jo ajatus, mitä haluan tehdä seuraavaksi studiossa. Ehkä ei.” Hulkkonen virnistää ensimmäistä kertaa haastattelussa ujosti ja arvoituksellisesti.

Puhumme viimeiset kolme minuuttia hänen aiemmista projekteistaan. Mielenpäälläni on erityisesti vuoden 2009 Oulun Taiteiden yöhön tehdystä Acid Symphony Orchestrasta, jota Hulkkonen säveltäjänä johti. TR-808 tai -707 -rumpukoneilla tehty sinfoninen teos oli mielestäni pelkkää silkkaa neroutta.

Kotvan puhumme myös Machine Head -dokumentista, joka pyöri Oulun musiikkivideofestivaaleilla. Alustin sattumalta suomalaisista konemusiikin pioneereista ja uuden polven tekijöistä käsittelevää dokumenttia festivaalivieraille ja -kävijöille. (Hulkkonen lupautui esittelemään samaisena lauantaina viimeisen näytöksen ja samalla sain ovelasti itselleni tämän haastattelunkin.)

Kiittelen vuolaasti vartin haastattelusta. Lopuksi huikkaan vielä, mitä illalle on tuleman. Acid Symphony Orchestran jäljiltä Hulkkonen jatkaa hyväntuulisena:

“Mua kiehtoo kaikki kokeileva ja avantgarde, jossa mennään mukavuusalueen ulkopuolelle. Tänään jengi on tullut tanssimaan, joten mitään taiteellista ei venytetä, ellei siihen olla valmiita.”

Loppuun toinen kerta jämäkkää kättelyä ja hyvän setin toivotukset. Kun jätän backstagen ja siirryn loungeen, taustalla soi enteellisesti Let me luv you’n mixaus, joka hiljalleen sekoittuu seuraavaan biittiin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Hylätty todellisuus
Janne Vähälä

DSCF3390

DSCF3799-2

DSCF3929-2

DSCF3340

DSCF3805

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Katekismuksesta kuulopuheisiin – suomalaisen totuuskäsityksen muutos
Aleksi I. Pohjola

Totuus on suomalaisille vahva sana – ja tekona se on vielä pyhempi; valehtelijat ovat olleet aina suomalaisessa hierarkiassa varkaiden tasolla. Ensin elettiin metsien mökeissä sen isomman herran pelossa – ja sen jälkeen kun muuttoaalloissa muutettiin kaupunkeihin – niiden pienempien herrojen pelossa.

Kylänraiteilla, Esson baareissa ja saunassa heitettiin huulta, väritettiin tarinoita ja kerrottiin legendoja – ja niin tehdään yhä. Kyseessä on kuitenkin ikivanha perinne – sosiaalinen tilanne – jossa me ihmiset olemme tottuneet toimimaan. Me ymmärrämme milloin joku kertoo legendaa, värittää tarinaa tai sepittää kalajuttua. Se on osa sosiaalisen kanssakäymisen älykkyyttä, missä äänenpainot ja eleet muodostavat kokonaisuuden ja missä tarinan lopputulos ei ole merkityksellinen – matka sinne on. Se ei ole valehtelua. Se on tarinankerrontaa ja viihdettä. Valehteluksi se muuttuu, kun tarinan lopputuloksella on merkitystä suuntaan tai toiseen ja jossa lopputuloksella yritetään vaikuttaa omien motiivien mukaisesti asioiden kulkuun.

Kokoomuksen entinen kansanedustaja Pia Kauma aiheutti pienimuotoisen myrskyn elokuussa 2014, kun hän esitti Länsiväylä –lehden haastattelussa kysymyksen, miksi tietyistä etnisistä ryhmistä tulevat maahanmuuttajat hankkivat lastenvaunut täydentävällä toimeentulotuella, eli käytännössä veronmaksajien rahoilla, kun kantasuomalaiset joutuvat tyytymään kierrätettyihin. Kyseessä on populistinen esimerkki positiivisesta syrjinnästä, joka tarkoittaa tässä tapauksessa kantaväestön syrjintää suhteessa maahanmuuttajien etuihin. Tai siis olisi, sillä väite ei pitänyt paikkaansa. Kauma ei suoranaisesti valehdellut. Hän perusti ”faktansa ” ”useilta” kansalaisilta saamiinsa yhteydenottoihin. Joku toinen valehteli – ja Kauma uskoi tai halusi uskoa. Ja niin uskoo moni muukin.

Suomalainen media on totuttu arvottamaan suhteellisen vapaana ja rehellisenä instanssina, jonka uutisiin on voinut luottaa. Vuosikymmeniä uutiset luettiin aamukahvipöydässä ja tiedot päivitettiin puoli yhdeksältä televisiosta. Jossain vaiheessa yhteiskunta tietoteknistyi ja mukaan tuli internet. Tätä nykyä mediamaailma on täysin toisenlainen, kuin mitä se on vuosikymmeniä Suomessa ollut. Ja tämä on johtanut moniin ongelmiin.

Ensiksi, ihmiset ovat edelleen suurelta osin vasta opettelemassa uuden mediamaailman lainalaisuuksia. Ansaan astui Kauma, Olli Immonen  ja lukemattomat muut poliitikot. Ansaan astuvat myös ns. tavalliset kansalaiset. Miksikö? Yksinkertaisesti siksi, että meiltä puuttuu kokonaisvaltainen käsitys siitä, miten internet toimii, miten sosiaalinen media toimii ja mitä mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea riskejä ja vastuukysymyksiä siellä toimimiseen liittyy. Me suomalaiset olemme edelleen valitettavan pihalla medialukutaidoissa, koska olemme voineet vuosikymmeniä luottaa valtamedian uutisointiin eikä meidän ole tarvinnut liiemmin opetella medialukutaitoa.

Toiseksi, internet on pirstonut mediakentän lukemattomiin tietolähteisiin, joiden todenperäisyyttä ja alkuperää voi olla hankala paikantaa. Tiedeyhteisö perustaa arviointinsa tutkimuksista pitkälti vertaisarviointiin ja lähdekritiikkiin, jolle myös ammattitoimittajien pitäisi kumartaa. Nykypäivän media- ja viestintäkulttuurissa myös tavan kansalaisen pitäisi olla kokoajan lähdekriittinen. Enää vakuudeksi ei riitä, että tiedon välittäjänä on media ja vielä vähemmän tiedon vakuudeksi riittää se, että se on sanottu foorumeilla tai yhteisöpalveluissa.

Kolmanneksi, me ihmiset emme ymmärrä, että niin sanottu perinteinen media toimi ylhäältä alas –periaatteella, mutta nykyinen media, niin juuri, sosiaalinen MEDIA, on kaksisuuntaista. Me olemme sisällöntuottajia, jotka tekevät sisältöä valtavaan mediaan ilman, että edes aina ymmärrämme tai tiedostamme sitä. Siksi kirjoituksiin sisältyy vastuu  ja juuri siksi siellä oleviin tietoihin pitää noudattaa samaa medialukutaitoa ja lähdekriittisyyttä kuin muihinkin medioihin.

Ja neljänneksi, me ihmiset emme vain millään tunnu ymmärtävän, että sosiaalinen media yhteisöpalveluineen, blogosfääreineen ja keskustelupalstoineen ovat erinomaisia kohtaamis- ja tiedonvälityspaikkoja, mutta lähtökohdaltaan juurikin niitä Esson baareja. Kun joku kertoo legendaa Esson baarissa, on tarinan ohessa jo yllä mainitut eleet ja ilmeet – kokonaisvaltainen olemus. Sosiaalisessa mediassa meillä on vain tarinat. On äärettömän vaikea tietää, onko kirjoittaja tosissaan vai ei ja mihin lähteisiin kirjoittaja esittämänsä asiat perustaa pelkän tekstin perusteella. Siksi pelkkään tekstiin tuleekin aina suhtautua lähtökohtaisesti kriittisesti.

Suomalainen totuuskäsitys on muuttunut radikaalisti. Emme elä enää Katekismus kämmenellä, emme juo kahvia Esson baarin pikkuparlamentissa emmekä taida enää juuri lehteäkään aamukahvin kanssa lukea. Me olemme korvanneet eleet ja ilmeet emojilla ja alkaneet uskoa sokeasti pelkkiin huhupuheisiin – huhupuheisiin, joiden totuuspohjana on pelkästään halu uskoa siihen, että ne ovat totta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Oulukortit
Ilkka Mikkonen

maria copy

Laatikkotaloja joissa laatikkoasuntoja.
Kaupunkilaiset kyläilevät toistensa luona, joskus summeri on kiinni.
     Joskus ei halua nähdä ketään.
Joskus haluaa vieraita, kutsun voi esittää helpoimmin tsätissä.
Kuolemanrangaistusta toteutettiin Suomessa sodan aikana.
Ihmisrivi,
luoti,
      pois puhkaistun elämän huokaus.

PIIKKI copy

Oksitosiinia annoksittain,
rakkautta ja raskautta.
Oulun Vinkissä vaihtuvat ruiskut,
neulat injektiona,
       tie tunteeseen.
Ei kukaan riippuvuutta halua.
Ei kukaan ole paha
             ennen kuin on paha.
Sitä rakkauttahan kaikki kaipaavat.

luistelucopy

Oulu hengittää kärpän sydämen tahtiin
tappio purkautuu tolpalla
       nasahtava isku hajottaa porilaisenkin katseen.
Uhkeana häntä pystyssä, mieli kaupunkilaisen voitosta villinä,
Tappiosta perseelleen ammuttua karhua jahdataan hollihaan erämaassa.
Tuolla juoksee rusakko supikoira hirvikin koirapuisto ja jäljet.
Punamusta kolaa seinää uudestaan ja uudestaan, valtaväestö jäädyttää kentän,
     vaikka talvi ei ollut tänäkään vuonna talvi.
On vain tuuli ja viistoiksi kääntyneet piipunjanat.
Pyöreä terä lipsuu, mutta mies nousee ja jatkaa matkaa.
      Muutakaan kun ei voi.

Renkicopy

Se mikä saa aidan ympärilleen
ylimääräiset katseet ulkopuolelleen
      siellä syntyy elämä.
Yhdistykset ovat turhia, suunnitelma tappaa teon,
on vain paikka, on turbiinihallin kumina, on kostea seinä johon sementti tarttuu,
sieltä rengas ottaa pitonsa
ja rullaus
        rullaa.

jupe copy

Suosituimman aikuisnuokkarin tilalle tulee sairaala rikkaille,
Ouluräpin väkevin levy on tehty hiihtopipossa
      heinpään paskakukkulan ympäri voi hiihtää
siinä on mäki.
Kuka mäkeä laskee, kuka nousee,
      kunhan kulukee.

matteus copy

Kaupunginteatteri nousee lööppeihin
valtakunnan kynnys ylittyy
      maaliskuussa seinusta täyttyy palvojista.
Aurinko ottaa hyväilijän roolin
      napsahdukset seuraavat seinänviertä,
jossakin kolahtaa
      ollie pop.

pari copy

Sarkassa oli saarikoski nostanut aiheen kreikaksi pöytään,
      karaoke ja keitto läikkyi ihmettelystä
Avioliitto
        lie lupaus ihmiselämän mittaisesta ikuisuudesta
juhlaan on aihe, pitsa on kaupunkiruokamme,
       mutta citybussi ei aja tuiraan.

maisema copy

Luonto lähellä keskustaa
puhuvat yksiavoisia olevan
värinsä taivaalla uusi musta
tehtaassa menneisyys tulevaisuus
      rakas haju, anna meille massisi eucalyptuksen hauraat.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Todellisuus ei unohda ketään
Atte-Veikka Niemelä

Jonain syksyisenä iltana ensimmäinen oire iskee. Hikeennyt kaupan kassalla ja hetkeä myöhemmin käsität reagoineesi juuri samalla tavalla kuin vanhempasi. Ensimmäisen aallon jälkeen meri tyyntyy ja vetäytyy, vyöryäkseen hyökynä ylitsesi. Todellisuus, arki, on saavuttanut sinut, etkä enää ole se henkilö joka luulit olevasi.

Kymmenen vuotta sitten olit radikaali. Tunsit syvästi heikko-osaisten puolesta. Tellukselta tai lähiavaruudesta ei löytynyt niin pientä konfliktia, ettet olisi sen historiaa ja syitä osannut luetella unissasi. Toki tiesit ongelmiin myös ratkaisut, et vain ymmärtänyt miksei edeltävä sukupolvi ollut niitä jo soveltanut käytäntöön. Suurista ikäluokista puhuttaessa tuhahtelit ja tunsit tiettyä lämpimään häivähtävää sääliä: ikäluokkasi tulisi piirtämään osansa historiaan niin vahvalla viivalla, että edeltävä 1900-luku kylmine sotineen olisi pelkkä häivähdys. Kaikki olisi toisin.

Vaan ei ole. Todellisuus saavutti sinut, iski kuin megavoltti ja paljasti sinulle, että olet tullut samanlaiseksi kuin vanhempasi. Ystävänsä voi vielä valita, mutta fenotyyppiään ei. Hiusrajasi karkailee. Niveliäsi kolottaa aamuisin ja palkkakuittisi rivi “Ennakonpidätys” saa sinut voimaan fyysisesti pahoin. Vähäosaisten sijaan tunnet itse olevasi tällä hetkellä hieman keskeisempi kuin muut. Vaikka pidät humalaisissa keskusteluissa edelleen ääntä kodittomien ja vähävaraisten puolesta, et silti jaksa – viitsi – tehdä itse asian eteen mitään. Et edes lahjoittaa rahaa, vaikkei sen puute olisi suoranainen ongelma. Aktivismi ei enää 45 viikkotyötunnin jälkeen innosta, eihän siitä makseta.

Nousuhumalaisia hetkiä lukuun ottamatta kielenkäyttösi jyrkkenee samaa tahtia näkemystesi kanssa, etkä enää osaa sanoa, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Luit vuosi sitten NYT:n artikkelin kielen vaikutuksesta ympäristömme hahmottamiseen. Kuvaus vihreää ja sinistä toisistaan erottamattomasta himba-heimosta oli mielestäsi kiehtova. Samaistuit himboihin kun äänestit kokoomusta, onhan ruiskukkakin vihreä, tavallaan.

Sinisen ja vihreän sävyihin upotessasi ihastut Afganistanista tuotetusta lapislatsulista aikoinaan valmistettuun ultramariiniin. Harvinainen raaka-aine teki väristä kultaakin kalliimman. Vermeer upotti perheensä velkaan ultramariinin tuhlailevalla käytöllä. Maalarinero sai sinensä velkarahalla, sinä luovuit cityvihreäksi porvariksi muuttuessasi periaatteistasi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kalapeus
Todellisuuden subjektiivisuus
Punainen solmio

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
kuulla puheesi.

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
nähdä eleesi.

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
maistaa makusi.

Ja anna anteeksi;
sillä juuri nyt,
minun on vaikea,
olla siellä,
missä sinä olet.

Mutta sitä,
sinun ei tarvitse antaa anteeksi,
ettenkö minä,
tuntisi mitään.

Menen vain hetkeksi,
pois,
jotta voisin,
vielä joskus tulla,
takaisin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen klikki
Todellisuuden peilit – ylistys Fok-It -sarjakuvalle
Aleksi I. Pohjola

Joonas Rinta-Kannon sarjakuva Fok-It on jollain tapaa hyvin erikoinen luomus. Vuonna 2009 blogista  alkaneeseen ja sittemmin vuodesta 2011 lähtien Helsingin Sanomien NYT –liitteen nettisivuilla julkaistavaan sarjakuvaan voi nimittäin samaistua hämmästyttävällä voimalla. Siinä missä kansansuosioon noussut Fingerpori luottaa enemmän sinänsä nokkeliin, mutta myös aika pinnallisiin puujalkoihin, on Fok-It ottanut lähestymistavakseen suoranaisen psykedeelisen sekoilun, jonka alta paljastuu kuitenkin omalla absurdilla tavalla ihmisille ja ilmiöille nauraminen. Ja tässä se vitsi piileekin; kun ymmärtää, että tässä nauretaan lopulta kaikille niille stereotypioille joita minäkin edustan ja ylläpidän, voi alkaa pikku hiljaa nauramaan itselleen. Ja jos vanha sanonta ”virheistä oppii” on todettu toimivaksi, niin aivan yhtä hyvin uskallan väittää, että itselle nauraminen kasvattaa.

Tai voihan se vain olla, että juuri tämänkaltainen huumori uppoaa minuun ilman mitään metatason analyyseja ja elämän peili –vertauksia. Ansaitsee silti kuukauen klikin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi