Kollaus 2/2014

etukansi2

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuvastin *Miltei vii’en kärki *Kuvattuna  *Kollaus! *Kulminaatio  *Suljin *Kompastuminen

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kompastuminen

Luonnoton ja vaarallinen valo

Teksti: Sara Ilonen Kuva: Aleksi I. Pohjola

Thomas Edison kehitti keinotekoisen sähkövalon 1800-luvun lopulla. Seuraavalla vuosisadalla hehkulamput ja valo löysivät tiensä lähes jokaisen länsimaalaisen kotiin. Olihan se nyt mukavaa, kun joulun aikaan ei enää tarvinnut pelätä kynttilöiden lieskoja kuusen oksilla. Muorikin näki uuninlampun lämpimässä valossa, milloin pullat saivat kauniin kullanruskean värin pintaansa. Edisonilla tuskin kävi mielessäkään, että vielä aikojen saatossa hänen keksinnöstään ja sen jälkeläisistä tulisi rasite. Ajanmittaan valosta tuli saastetta.

Ameebavaiheessa valosaaste oli vain astrologien ja muiden taivaankyttääjien riesa. Kun suurkaupunkien välkkyvät valot heijastuvat kohti galaksimme kattoa, kaupunkien ilmatilaan muodostuu halon kaltainen valokupla, joka sumensi näkymät maapinnalta avaruuteen. Oulun kokoisesta kaupungista saa ajaa ainakin 20 kilometriä ulos taajamasta, jos haluaa nähdä kirkkaana tähtiyönä nähdä Otavaa enempää. Ilmiö nimettiin valosaasteeksi.

Vuosituhannen vaihtuessa valosaaste löysi uuden muodon. Joku meni keksimään edulliset, pitkäikäiset ja ympäristöystävälliset led-valot. Kuin syöpä ledit levisivät televisioiden merkkivaloista niiden näyttöihin ja myöhemmin myös luontoon. Pienen yksiön kokoiset mainostaulut valloittivat taajamien ojanpientareet.

Teoksessa Valon varjopuolet Suomen ympäristökeskuksen tutkijat Jari Lyytimäki ja Janne Rinne paljastavat keinovalon pahansuovan vaikutuksen ihmisiin ja meitä ympäröivään luontoon.
Valoympäristön muutos on suurin uhka yöeläimille. Liikenteen, mainosten ja koristeiden valot sekoittavat niiden vaistot kuin päihteet ihmisen järjen. Liiallinen ja ennen hämärän paikkaan ilmestynyt valo vaikuttaa muun muassa yöeläinten suunnistamiseen, ravinnonhakuun, lisääntymiseen ja saalistajilta suojautumiseen. Öiseen aikaan etelään suunnistavien lintujen pää menee niin sekaisin ylimääräisestä valosta, että peipponen matkaa vahingossa kohti Pohjois- eikä Etelänapaa.
Maapallon ylikansoittaneella eläimellä, ihmisellä, valosaasteen aiheuttamat haitat ovat yllättävän laajat. Joka kymmenes ihminen, kuudes eurooppalainen ja viides amerikkalainen asuu alueella, jossa valosaaste estää tähtitaivaan tarkemman tiirailun. Ongelma ei ole ainoastaan siinä, ettemme valosaasteen vuoksi näe taivaalle, vaan se häiritsee myös silmiemme kehitystä. Liialliselle keinovalolle altistuneen hämäränäkö ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kehittynyt, että tähtiä voisi katsella ilman kaukoputkea.

Ylimääräinen valo myös heikentää melatoniinin tuotantoa. Unettomien öiden lisäksi melatoniinin vaikutus näkyy estrogeeenitasossa. Liian vähäinen melatoniinin tuotto lisää estrogeenin tuotantoa, mikä aiheuttaa syövän lisäksi monia muita ärsyttäviä vaivoja kuten pahentuneita PMS-oireita ja migreeniä. Lisäksi valosaasteelle altistuminen on yhdistetty liikalihavuuteen ja stressiin.

Kun seuraava joulu kolkuttaa ovelle, aion kieltää naapurini rumat ja ärsyttävät jouluvalot omaan terveyteeni vedoten. Ainakaan hänen vuoksi en aio syöpää saada, mieluummin tupakoin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvastin

Kun taiteesta ja diplomatiasta katosi kajo

Taidereportterinanne Matti A. Kemi

George W. Bush ei ole tuonut julki mielipiteitään maailman tapahtumista. Tämä ei ole uutinen, mutta sen sijaan se on uutinen, että apinakasvoinen Dick Cheneyn marionetti aloitti taiteen tekemisen ihan siltä kuulemalta, että myös Winston Churchill oli intohimoinen taidemaalari.

Kuinka oivaltaa onkaan nostaa itsensä entisenä suurvallan pupettina itse Winstonin tasolle maalailemalla muutakin kuin Afganistanin ja Irakin levottomuutta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulminaatio

Valo

Punainen solmio

Iltaruskon kyyneleiden alla,

punaisten pilvimattojen reunalla,

siristyksen kajon kadotessa,

vaihtuu valo pimeydeksi,

päivä yöksi.

*

Ja silloin aloittavat varjot oman leikkinsä,

loputtomasti jatkuvan huojunnan,

välissä hiljaa heiluvien,

ohuiden oksien,

puiden yksinäisten.

*

Ympärilleen varovasti vilkuillen,

hiljaa niityn viertä hiipien,

ruohomattoa hellästi nuollen,

ohutta usvaa edellään työntäen,

surun verhoa vetäen.

*

Saapuu katalasti kietova,

kalman kylmään syleilyyn,

hellästi hukuttava,

vastustamattomasti viettelevä,

musta halla.

*

Ja minä antaudun,

sen kylmään syliin,

kiihkeään hyväilyyn,

kyltymättömään kiihkoon,

kuoleman aktiin.

*

Ja kun minä en enää jaksa,

katson sinua silmiin,

nähdäkseni vielä viimeisen kerran,

sen valon,

jonka tiedän nyt viimein löytäneeni – rakkaani.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Valosta varjoon

Janne Vähälä

Uinuva aurinkoUinuva aurinko

Taivaallista sähköäTaivaallista sähköä

Neon 3Neon 3

LukittuLukittu

LääkittyLääkitty

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin

Kun viimeinen sammutti valot

Teksti: Aleksi I. Pohjola Kuvat: Milka Simpura

Maapallo on erikoinen paikka. Se koostuu meristä ja mantereista, omissa lokeroissaan lilluvista mannerlaatoista ja ihmeellisestä kuvusta, jota kutsumme ilmakehäksi. Se koostuu toisiinsa kiinnittyvistä palapelin paloista, ekosysteemistä ja ravintoketjuista. Evoluutiosta ja elämästä.

Maapallo on täynnä ekologisia lokeroita, eliölajien ja -populaatioiden lokeroituja paikkoja eliöyhteisössä. Jos lajille ei ole kilpailua siinä ympäristössä missä se elää, on lokeron nimi peruslokero. Ihminen esimerkiksi elää peruslokerossa, koska meille ei löydy luontaisia vihollisia.

Jos lajin elinympäristössä taas esiintyy kilpailua, kutsutaan lajin paikkaa eliöyhteiskunnassa toteutuneeksi lokeroksi. Eli toisin sanoen se on tila, mikä lajilla on hallussa sillä hetkellä. Jos lokero kilpailun kiivastuessa pienenee pienenemistään, tullaan lopulta tilanteeseen, jossa eliölaji ei enää selviydy, jos sen lokero vielä pienenee. Tätä kutsutaan ydinlokeroksi. Tämän jälkeen edessä on lajin tuhoutuminen ja sukupuutto.

Ekologista lokeroitumista tapahtuu myös lajien sisällä. Ekologinen lokeroituminen voidaankin nähdä kerroksellisena tapahtumana, eräänlaisena hierarkkisena sedimenttinä. Ihmiskunta elää siis peruslokerossaan, ilman luontaisia vihollisia – vapaan tilan rajoittajia, kannan verottajia. Mutta kun siirretään ekologinen lokeroituminen ihmislajin sisälle, yhteiskuntaan ja yhteisöihin, tulevat mukaan myös toteutunut lokero ja ydinlokero. Ihmisen elämä on täynnä erilaisia lokeroita, päällekkäisiä ja rinnakkaisia, vaihtuvia ja pysyviä ekologisia lokeroita.

Suurin osa valtioista elää toteutuneissa, ajan saatossa myös peruslokeroiksi muuttuneissa tiloissa. Aina välillä historian saatossa käydään sotia, jolloin kilpailu käy niin kovaksi, että osa valtioista luiskahtaa ydinlokeroihin ja kabinettien kautta uusituiksi rajalinjoiksi, lokeroista toisiin.

Ihmisen globaaliin lokeroon vaikuttaa luonnollisesti myös sen valtion oma lokero, jossa ihminen asuu. Jos olet homo Ugandassa, elät ydinlokerossa. Jos elät homona Venäjällä, olet toteutuneessa lokerossa. Kamppailussa oman elintilan puolesta – välillä lisää tilaa saaden – viime aikoina taas sitä hurjasti menettäneenä.

Valinnaiset kuvat

Newsweek-lehti puolestaan teetti vuonna 2011 selvityksen naisten asemista eri puolilla maailmaa. Suomi oli maailman viidenneksi paras maa naisille. Huonoin paikka naisille oli puolestaan Keski-Afrikassa sijaitseva Tsâd. Se sai selvityksessä nolla pistettä. Naisten alhainen asema yhteiskunnassa, arvostuksen puute ja mahdollisuus vapaaseen elämään, ympärileikkaukset, raiskaukset sekä pahoinpitelyt ovat jokapäiväisiä ongelmia miljoonilla ja taas miljoonille naisille.

Syntymäpaikka on siis yksi merkittävä tekijä, kun ihmistä lokeroidaan globaalilta kannalta katsottuna. Syntymäpaikka ei pelkästään rajoitu kuitenkaan valtioon, vaan siihen voidaan pureutua myös syvemmin. Syntyminen betoniseen kerrostalolähiöön, työläisten kansoittamaan elintasolliseen lokeroon on viime aikaisten tutkimusten perusteella – joissa köyhyyden on todettu periytyvän – aivan eri asia, kuin syntyminen suomenruotsalaiseen perheeseen, jota ei voida mitenkään kategorisoida nykypäivän uusrikkaisiin, vaan on puhuttava periytyvästä ja perinteikkäästä varallisuudesta, jota osataan arvostaa ja vaalia, sekä myös käyttäytyä sille sopivalla arvolla. Tästä muodostuu elintasollinen lokero: Köyhä, vähävarainen, keskiluokkainen, yläluokkainen, rikas ja eliitti. Elintasollinen lokero taas on merkittävä tekijä sosiaalista lokeroa, sitä hierarkian tasoa, jolla me tässä yhteiskunnassa olemme.

Satu Tuomiston Riisuttuna tanssiesitys haluaa herättää keskustelua yhteiskunnan rooleista, lokeroista ja hierarkioista. Oulun musiikkijuhlilla nähtävässä tanssiesityksessä tanssijat ovat alasti. Yleisön omasta pyynnöstä yksi esitys järjestetään siten, että myös yleisö on alasti. Näyttelijöiden alastomuus kuvaa roolittomuutta, näkyvistä vallan ja menestyksen symboleista vapautumista, hierarkian arvomerkeistä luopumista.

”En ymmärrä, miksi Oulun kaupungin pitää nostattaa imagoaan tällä tavoin. Ei tämä mitään sivistynyttä kulttuuria ole. Yökerhoissa on mahdollisuus päästä osalliseksi alastomuudesta ja eroottisuudesta, jos sitä haluaa.” – Matias Ojalehto (kesk.) – Kaleva 10.02.14

Näin kommentoi Matias Ojalehto (kesk), Oulun sivistys- ja kulttuurilautakunnan puheenjohtajana Riisuttuna – tanssiesityksen alastonnäytöstä. Rimanalituksena Ojalehto ajoi Oulun musiikkijuhlat ydinlokeroon, uhkaamalla leikata rahallista tukea, jos näytökselle ei aseteta K-16 ikärajaa. Pelastuakseen uhkaavalta tuholta Oulun musiikkijuhlat suostui pyyntöön hammasta purren ja nousi ydinlokerosta takaisin toteutuneeseen lokeroon.

Ojalehdon vaatimus ikärajasta oli kuitenkin vain näennäinen syy. Oikea syy löytyy konservatistisesta ajattelusta sekä siihen liittyvästä ajatusmallista: Kaikki uusi ja rohkea uhkaa ekologista lokeroamme ja sitä vastaan on sokeasti puolustauduttava.

Valinnaiset kuvat

Ihmisen ekologisen lokeron muodostuminen, roolien jakautuminen ja hierarkkiatasojen ymmärtäminen on äärimmäisen haastava, mutta myös äärimmäisen tärkeä osa ihmisen kehitystä. Aihe on vaikea ja sitä on vaikea lähestyä, sillä roolit istuvat ihmisissä tiukasti ja alkukantainen selviytymisvaistomme ajaa meitä koko ajan alitajunnallisesti suojelemaan ekologista lokeroamme.

Taiteen vahvuuksia on puolestaan sen kyky reflektoida yhteiskuntaa sekä herättää keskustelua käyttämällä taiteelle tyypillissä keinoja, joiden avulla voidaan käsitellä vaikeitakin asioita. Sen keskustelun ja reflektoinnin rajoittaminen on häpeällistä ja langettaa varjon Oulun kulttuuri- ja taide-elämälle.

Matias Ojalehto on ajanut Oulun taidekentän ydinlokeroon – siihen tilaan, jossa konservatiivisuus pienentää elintilaa askel askeleelta. Ei ole kaukana enää hetki, jolloin ovet suljetaan ja viimeisenä lähtenyt joutuu sammuttamaan valot.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Miltei vii’en kärki
“Aamulla ennen auringon nousua samat hämärät toistuvat päinvastaisessa järjestyksessä.”

Lyyli Hämärä ja Pimmeyen Peleko

Porvarillinen hämärä
Kun entinen Apulannan punkkari-basisti kuvaa dokumenttia ilkikurisesta, aiemmin paradigmoilla ”työväen presidentti” ja ”vallaton poikamies” tunnetusta äksyilijästä, pitäisi skarpin imagokuurin läpikäyneen puoluetoimiston haistaa muutakin kuin fantastisuutensa, kettyryytensä, yrittelijyyden ja omahyväisyytensä. Kuriositeettina on mainittava, että termi ”porvarillinen hämärä” on käsityöläisten käyttämää perua.

Nauttinen hämärä
Useimmat puolueiden kirkkaimmat tähdet näkyvät Euroopan parlamenttivaaleissa ja moni luotsaa poliittisen uransa uuteen nousuun möhlittyään koto-Suomen hiekkalaatikoilla. Sääli, ettei Paavo Arhinmäki ole se kirkkain vaan sammunein tähti.

Astronominen hämärä
Tähtitieteellisiä havaintoja voi tehdä, mutta niin taivaanrannassa kuin eduskuntaryhmässä ei ole kajoa. Vähän niin kuin sellaista hämärää, että perussuomalaisten tyhmyriksi valittiin Pirkko Ruohonen-Lernerin sijaan Jari Lindström suomenruotsalaisemmalla sukunimellään.

Pimeys
Aurinko on enemmän kuin 18 astetta taivaanrannan alapuolella, demareiden kannatus reilusti alle 18 pinnaa ja puolueen johtoon on valittavana joko ammattiyhdistysliikkeen kankea kivikasvo Antti Rinne tai verkkosukkainen Jutta Urpilainen. Tölö Unga Sosialister, pimensikö harmaa kaihi, onko ikävä Paavo ”Ärinä” Lipposta?

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus!

Valon lyhyt historia

Aleksi I. Pohjola

Ensimmäisenä siitä alkoivat nauttia syanobakteerit. Perhana pärähtivat vain sen verran hyvin tavaraan, että ajautuivat loputtomien orgasmien pyörteisiin ja ilosanomaa levittäen alkoivat yhteyttämään ja siinä sivussa tuottamaan happea. Biodiversiteetin rikastuessa rakkauden ilosanoma levisi sellaisella voimalla, että vertailussa jäisi jalkoihin villit 60-luvun huumeiden sävyttämät hippiorgiatkin – mitään niiltä bileiltä kuitenkaan pois ottamatta.

Noin 400 miljoonaa vuotta sitten ensimmäiset kasvit nousivat maalle. Vedessä vallinnut laiska lilluminen loppui ja alkoi villi kilpavarustelu siitä, kuka saisi kärkipaikan ja kuka jäisi ringin viimeiseksi. Voimakkaimmat pärjäsivät ja kasvoivat muita korkeammalle. Kaikki eivät tyytyneet kuitenkaan kohtaloonsa, vaan osa pirulaisista päätti silti selviytyä: Ne, joilla ei ollut voimaa nousta korkeimmalle, kehittivät oman luovan tyylinsä selviytyä tukalasta tilanteesta. Tästä juontuu luonnon rikkaus ja monimuotoisuus.

Sata miljoonaa vuotta siinä osapuilleen vierähti, ennen kuin Enttien yksinäisyys viimein päättyi ja meren syvyyksistä maalle nousivat ensimmäiset eläimet – nykyisten hyönteisten esi-isät – selkärangattomat pieneliöt. Näiden jälkeen maa olikin jo kansoitettu tulevilla prinsseillä, sillä kun sammakot tekivät omassa pienessä päässään päätöksen, että nyt aletaankin hengittelemään ihon kautta ja lähdetään kuivalle maalle loikkimaan, oli monarkia turvattu 260 miljoonan vuoden päähän erääseen pohjoismaalaiseen kuningaskuntaan asti, missä kansakunta menee sekaisin Amerikassa asuvan prinsessan lapsen nimestä. Tämän pienen evolutionaalisen harha-askeleen kintereillä osa kaloista heivasi kiduksensa menemään ja korvasi ne huomattavasti sointuvammalla sanalla: Keuhkoilla. Vielä kun evistä kasvatettiin raajat ja etenemisnopeus muuttui matelusta laukkaan, pystyttiin historian kirjoittamista jatkamaan.

210 miljoonaa vuotta sitten kasveilla oli edelleen menossa niin sanotut villit vuodet ja ilmassa oli paljon happea. Kasvit ja eläimet olivat sopeutuneet maaelämään ja niiden koko alkoi kasvaa. Oli aika tuoda näyttämölle eläinten evoluutiohistorian kovimmat tyypit, oikeat bääd äässit, dinosaurukset. Siihen aikaan ravintosuositukset olivat hiukan erilaiset kuin tänä päivänä ja punaista lihaa sekä proteiinia vedettiin surutta. Brachiosaurus heilutteli irokeesiaan 15 metrin korkeudessa. Esiintymislavalle sitä ei päästetty, 75-85 tonnin paino olisi ollut liikaa tukirakenteille.

Brachiosaurus oli kyllä iso, mutta hyvin lempeä luonteeltaan. Se hiukan iso ja kömpelö sinisilmäisen hölmö lapsi, joka on aina ”jengin” mukana, mutta ei koskaan voi nousta sen henkiseksi johtajaksi. Se paikka on nimittäin varattu Tyrannosauridae -sukuun kuuluneelle petodinosaurukselle, tyranniliskojen kuninkaalle – Tyrannosaurus rexille. 13-14,5 metriä pituutta, 4-5 metriä korkeutta, painoa 7.9 tonnia. Suussa 50-60 kappaletta 30 senttimetrin pituista hammasta. Tyrannosaurus Rex on se tyyppi, jonka ei tarvitse tehdä edes mitään – ja silti kaikki pelkäävät sitä. T-Rexin valta perustuu hyvin paljon myös luottomieheen – likaisen työn tekijään – jollainen löytyy jengistä kuin jengistä. Velociraptor on se vittumainen pikku nilkki, joka on porukan kovin tappelemaan ja aina toteuttamassa ”pomon” ohjeita. Erityisen huono matematiikassa, erityisen hyvä liikunnassa. Karkuun yrittävällä pullukalla ei ole mahdollisuuksia ja näytös voi alkaa.

Vuodet rullasivat eteenpäin omalla painollaan. Koulupihoilla kovikset vaihtuivat toisiin ja pullukat saivat pataan samalla tavalla kuin ennenkin. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Yleisen käsityksen mukaan 65.5 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaalle törmäsi asteroidi. Räjähdyksestä syntynyt maailmanlaajuinen tulipallo kylvi ensimmäiset tuhon askeleet yhdessä kuuman kaasun ja paineaallon kanssa. Koko maapallo järisi törmäyksen voimasta yli 10 Richterin voimalla. Tästä syntyi maanvyöryjä ja suuri hyökyaalto.

Ekokatastrofi tappoi shokkivaikutuksista selvinneitä lajeja ja törmäyksestä vapautuneista rikkiyhdisteistä ilmakehään kehittynyt rikkihappopilvi peitti auringonvalon ja viimeisti tuhoa. Lopullinen tuho tuli, kun kasvit eivät voineet enää yhteyttää auringon mentyä rikkipilven taakse ja ekosysteemit romahtivat. Kasvien himo oli vihdoinkin tyydytetty ja orgiat voitiin päättää.

Kun rikkipilvi aikanaan hälveni, otsonikerros korjaantui ja kasvit pääsivät jälleen lempipuuhansa pariin, oli maapallolla taas ihanteelliset olosuhteet elämälle. Dinosauruksien valtakausi oli päättynyt ja laji kuollut sukupuuttoon. Vapautuneisiin ekologisiin lokeroihin alkoikin ilmaantua mitä erikoisempia nisäkkäitä. Toiset nisäkkäät söivät kasveja ja toiset kasveja syöviä nisäkkäitä. Evoluutio jylläsi ja ravintoketjuissa käytiin ikuista kamppailua puolustuksen ja hyökkäyksen paremmuudesta.

Ihmisen paras kaveri koira asteli areenalle noin 60 miljoonaa vuotta sitten yhdessä kissan ja sian kanssa – ja tässä yhteydessä ei puhuta vielä suomalaisesta miehestä. Eihän koirat vielä tuohon aikaan olleet mitään viidakossa kirmaavia Paris Hiltonin chihuahuaita eivätkä kissat käyttäneet raapimispuinaan jättimäisiä mammuttipetäjiä, mutta joitakin samoja alkukantaisia aisteja vielä kesyttämisen ja jalostamisenkin jälkeen on näistä esi-koirista ja -kissoista säilynyt nykypäivän lemmikeihinkin.

35 miljoonaa vuotta sitten ihmisapinat erkanivat häntäapinoiden kehityslinjasta omakseen ja 7 miljoonaa vuotta sitten nykyihmisen kantamuoto käveli Arfikassa. Ihmiset eivät suinkaan olleet yksi ainoa laji, vaan käsittivät useita rinnakkain ja eri aikaan eläneitä lajeja, tunnetuimpina Homo erectus, Homo neanderthalensis sekä Homo sapiens, jonka alalajeina on ollut Homo sapiens idaltu sekä Homo sapiens sapiens, eli siis me.

Vuonna 2014, reilut 500 miljoonaa vuotta siitä, kun maapallon ensimmäiset orgiat polkaistiin käyntiin, määrittelee se yksi ja ainoa edelleenkin toistojen määrän ja nopeuden. Me olemme palvoneet sitä, me olemme kunnioittaneet sitä, me olemme ihastelleet, kummastelleet ja pelänneet sitä. Me olemme tutkineet sitä, analysoineet sitä sekä nimenneet sen. Sen nimi on Aurinko – ja se tuottaa meille lämpöä ja valoa, joita ilman tätäkään tarinaa ei olisi voitu kirjoittaa.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Takakansi1

Kollaus 1/2014

etukansi

€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€Euro€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€

Kollaus 1/2014

*Kuvattuna * Vii’en kärki *Kullautettu  *Kuukauen epämääräinen *KOLLAUS! *Äimäilyn ytimessä *Lopullisesti kollautettu *Kul(l)ahtanutta

€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€Euro€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€€

Lopullisesti killautettu

Suuret setelit

Atte-Veikka Niemelä

Setvi elätti setelit ensin,
setsuurin elääkseen vei selitys etevin
Eloon ensi setä jolla virka oli suurin,
kooltaan vaatimaton ja käänteissään vikkelä kuin puhuri.
Ennakkosensuurista hekumoi ja tunsi kansan mielihalut,
loi suuri ja mahtava sen perinteen ennen kuin loppui sen toilailut.

Setä puheen piti ja arvonsa esitti,
moni tuumi: ”Kasvun mahdollisuudet vesitti.”
Aiheeseen moni perehtyi ja puhumaankin erehtyi,
mut sedän vastaus oli sama, puhui sitten muna tai kana.
”Ällös puhu masentavia, hyvä lapsi. Kun luoteeksi kääntyy vuoksi vain positiivarilla käy flaksi. On elomme fantastista ja jonain päivänä sade taivaalta muuttuu vielä mannaksi.”
Kun kritiikin taimen joku asiallisesti istutti,
puhui setä kuin syyllinen kaikkeen olisi förskotti

Seliselityksen nielleenä painoi keskuspankkiiri Erkki seteleitä pontevasti,
kokoa aari, mittaa maahan asti.
Ponteva kauppias osti ja vekseliselitteli,
vaikka oli lama ja kauhistus, käynyt ei tyhjä enää kaupaksi.
Kauppias suutahti: ”Jyrki, miss’ on lupaamasi tuuri? Jää afäärit pieniksi eikä mannasta ole tehty yksikään itkumuuri. Vaimoni motkottaa kun ei ole varaa matkata Kanarialle, itkee lapsi kun en jättänytkään lahjoja kuusen alle. Velkatilini on jo tapissa, mutta lompsani puhuu vain matista.”

Riensi tällöin Jyrkin apuun Jutta, kansakoulun opettaja joka luuli hallitsevansa myös taloutta. ”On väärin velaksi mitään ostaa, vaikk’ niin uskoikin Keynes, ei alijäämäbudjetilla voi valtio kansan elintasoa nostaa. Kyse ei ole siitä että euro mahdollisuuksiamme rajoittaisi – kyllä silloin EKP ja Angela meitä varoittaisi. Growsterity on ainoa oikea tie, joka mustan aukon tavoin tyhjästä luo uutta, kunhan ensin kaiken vie. Yritysveroa vielä kunhan alennamme, saatte sitten kaikki kyllä mannanne.”

Kului vuosi, kului kaks, muttei meno muuttunut kummemmaks.
Pian koittaisi kehysriihen aika, silloin nähtäisiin riittääkö sixpackin taika.

Mut’ kas kummaa, kalkkiviivoilla, alkoi finanssiministeri sooloilla: ”Ma tiedän kokemuksesta, ei seuraa leikkauksista kasvua vaan aika musta. Säästötavoitteista on tingittävä, ei muuten kasva talous tai liiku kauppaan syötävä. Kokosin seminaariin joukon talousneroja. Sen sisältö on kuitenkin salainen ettei kukaan näe asiantuntijoiden mielipide-eroja.”

Voi suuri suru ja turhuuksien turhuus,
ken kestää tätä voisi kun hallitukselta puuttuu asiantunteva johtajuus
Ei tarvitse kukaan enää satiiria,
riittää hyvin kun lukee aamulla Hesaria.
Ja miettikää mikä on kaiken sähläyksen lopputulos:
talouskasvu on mennyt, ja käy Jyrkin tie pian Valtioneuvoston linnasta ulos.

Tilalle astuu Sipilä ja keskustavetoinen hallitus, poppoo jolta sujuu vanhaan malliin kansan jallitus. Kun saadaan vielä Väyryselle salkku, on parasta varautua ja tilata itselleen tammiarkku.

₦₦₦₦₦₦₦Nigerian Naira₦₦₦₦₦₦₦

Kuukauen epämääräinen

Rullalle kääritty seteli

Punainen Solmio

Kuukauden ensimmäinen:

Kattokruunu vaihtuu diskopalloksi,

himot voittaa päätökset,

riippuvuudet lujan mielen.

Näkymättömät ykköset ja nollat vyöryvät kaapeleita pitkin,

muodostaen sen,

ennalta määrätyn summan – päätöksen mukaan.

MUTTA MINÄ OLEN TAIKURI ja,

minulla on monta kaniinia hatussani.

 –

Luku mielestä,

siihen seinästä työntyvään keltaiseen laatikkoon joka,

nimensä vastaisesti antaa – jos oikein osaa pyytää.

 –

666 + 9, olkoon numero onneen.

Kymmenen sinistä,

sileää,

sarjanumeroilla järjesteltyä,

hologrammeilla merkittyä.

Yhdeksän sulle, yksi rullalle mulle.

 –

Valkoinen on talven väri,

krooninen flunssa ammattitauti.

Pinnoilla aina lunta,

puhtaan valkoista,

NIIN KUIN HAAVEUNTA.

 –

Aamulla pöydällä Jallu x2,

likainen peili ja,

yksi rullalle kääritty seteli,

sininen ja sileä.

 ***

Miksi aina ei voisi olla talvi,

minä kysyn,

ja silitän punasilmäistä kaniinia vastakarvaan.

₭₭₭₭₭₭Laosin Kip₭₭₭₭₭₭

KOLLAUS!

”AIKA ON RAHAA”

Teksti: Juhani Kenttä

Kuvat: Aleksi I. Pohjola

Onko näin? Pitääkö vanha, itsensä yksiselitteisenä totuutena julistava fraasi vielä kutinsa valmiissa maailmassa. Minun mielestäni kaikkea ja ihan kaikkea on hyvä kyseenalaistaa aika ajoin, joten tartunpa nyt tällä kertaa tähän. Onko aika minulle rahaa. Ja ennen kuin käyn käsiksi minun henkilökohtaiseen kokemukseen, määritelläänpä aluksi yhtälön tekijät.

No niin. No aikahan on yksi olennaisimpia suureita fysiikassa. Suure on jonkin asian tai esineen mitattavissa oleva ominaisuus. Suureen arvo mitataan yksiköissä, kuten ajan tapauksessa sekunteina, minuutteina ja niin edespäin. Jeah?

Raha taas on yleinen maksuväline, jolla ostetaan hyödykkeitä. Raha esiintyy useina eri maiden tai alueiden itse määrittäminä valuuttoina, mutta niiden keskinäiset vaihtokurssit poislukien ne toimivat kaikki samalla periaatteella.

Aika on ollut olemassa alkuräjähdyksestä asti, jos asiaa tulkitaan Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan. Sen mukaan aikaa ei myöskään voi käsittää yksistään, vaan pelkästään osana aika-avaruutta, joka on luonteeltaan dynaamisesti kaareutuva. Ja älkää vain jumalauta pyytäkö minua selittämään, mitä se tarkoittaa. Jos et ihan ymmärrä sen merkitystä, sitten meitä on kaksi. Newtonin teorian mukaan taas aika on absoluuttinen ja mistään havaitsijasta riippumaton todellisuuden aspekti. Se kuulostaisi paljon mukavammalta minulle, mutta Einsteinin aikakäsitys on valitettavasti yleisemmin hyväksytty teoria, joten etenemme sen mukaan. Vielä jotenkuten mukana? Jes.

kellot1

Raha on täysin ihmisen luoma käsite. Sitä ennen oli vain vaihtokauppaa. Syynä rahan luomiselle oli vaihtokaupan muodostuminen epäkäytännölliseksi yhteismitallisten vaihtojen mittaamisen vaikeuden ja yhteiskunnan monimutkaistumisen takia. Aikaisimmat tiedetyt metallirahat on lyöty jo 650 eKr..Yhteiskunnan kehittyessä pitkän aikaa omavaraisina yksikköinä raha on kuitenkin vakiintunut käyttöön eri alueilla jopa yli tuhannen vuoden erolla.

Pieniä variaatioita lukuun ottamatta ajan mittaamisen käytäntö on yhtenevä ympäri maailmaa. Aika on tieteellisesti todistettu itsessään mitattavissa olevaksi arvoksi. Raha sen sijaan on vakuus todellista arvoa vastaan, setelit ja kolikot sekä verkkopankin bitit pelkkiä symboleja pankkien ’rahavarantoja’ vastaan. Rahan arvo perustuu täysin keskinäiseen sopimukseen yhteiskunnan rahataloudesta. Suurempaan pilkun viilaamiseen puuttumatta aika ja raha ovat kuitenkin molemmat meille selviä ja ymmärrettäviä asioita arkipäiväisessä puheessa. Voidaan sanoa, että ne ovat vallallaan olevia universaaleja käsitteitä. Tässä ja nyt absoluuttisia. Kunnes toisin todistetaan.

Aika on rahaa, kuuluu siis fraasi. Miten minä subjektiivisesti koen tämän. Aikaa minulla on omasta mielestäni aika paljon. Olen pian 27-vuotias eivätkä saavutukseni ole vielä niin legendaarisia, että minun olisi mitään järkeä liittyä 27 Clubiin. Elinajanodotteeni keskimääräisen terveenä Suomen kansalaisena on 80,1. Jos ajattelen aikani maan päällä lineaarisena janana, jolla on alku ja loppu, minulla on aikaa jäljellä siis rapiat 50 vuotta.

Olen myös tällä hetkellä työtön sosiaalivaltion kansalainen, joten voin väittää minulla olevan enemmän aikaa käsissäni kuin suurimmalla osalla kanssaeläjistäni. Oikeastaan koen välillä ajan leilini suorastaan ylitsevuotavaksi. Usein kulkiessani aamunkoitosta illansuuhun olen pudottanut puolet siitä maahan hädintuskin itse huomaten sen tapahtumista matkan varrella. En kiinnitä siihen huomiota, koska se ei tunnu oikein miltään.

kellot2

Aikani on kokenut inflaation. Jos palataan hiukan takaisin rahan luonteeseen tarkastelemalla sen lieveilmiöitä, inflaatio ja muut rahan arvoon liittyvät ongelmathan johtuvat pitkälti talousjärjestelmän kestämättömistä rakenteista. Niistä rakenteista johtuu esimerkiksi se, että suurin osa maailman rahasta ei ole mitään konkreettista. Ennen vanhaan kultasepän antama paperikuitti oli vakuus holvissa säilytettyä kultaa vastaan. Nyt seteli on vakuus pankin luomaa rahaa eli tosiasiassa sen luomaa velkaa vastaan. Raha on velkaa ja luottamusta siitä, että joku suoriutuu maksusitoumuksesta velkaansa. Näin rahaa pysyy koko ajan liikkeessä, miljoonien ihmisten maksaessa velkojaan pois. Velkarahaa luodaan keinotekoisesti pankkien lainajärjestelmien puolesta ja sitä lainataan aina korkoa vastaan. Vaikka lainojen myötä rahan määrä tavallaan kasvaa koko ajan, korkojen ansiosta velan määrä kasvaa jokaisen myönnetyn lainan myötä aina rahamäärää suuremmaksi. Jos aika on rahaa, tämäkö nyt sitten on sitä aika-avaruuden dynaamista kaareutumista?

Entä onko minun aika velkaa jollekin toiselle? Siltä se tosiaan joskus saattaa tuntua. Ainakin silloin kun höristän korvia ja seuraan aikaani. Kun luen erinäisiä mielipidekirjoituksia. Tai kun kuuntelen kansanedustajieni lausuntoja. Luen ja kuuntelen sujuvasti kahta kieltä ja molempia hyvin rivien väleistä. Olen siipiveikko, olen loinen, olen roskasakkia. Tai jotain muuta vastaavaa. Varsinkin kun en käytä jokaista hereilläolohetkeäni ihan vain minkä tahansa työn saamiseen. Ei täällä tämmöinen peli vetele. Niskalaukauksen paikka. Tervemenoa ajasta ikuisuuteen. Joudunko maksamaan tämän kaiken tuhlaamani ajan vielä joskus korkojen kera takaisin? Ja miten on, teenkö minä sen nyt täällä vai sitten siellä ikuisuudessa? Nääh, jälkimmäiseen minä en ainakaan usko. Mutta täällä ne saattavat sitä minuun yrittää, pitää pysyä valppaana.

Mutta jos aika on rahaa, silloinhan aikakin on vain vakuus todellista arvoa vastaan. Ajan arvon laskeminen ei ole mitään konkreettista, jos ajattelee vallitsevan paradigman vastaisesti. Ja miksi en ajattelisi. Tämä on minun aikaani. Arvokasta minulle. Minulla on vapaus luoda oman käsitykseni ajasta ja elää sen mukaan. Voin antaa ajan vain huuhtoutua ylitseni ja pestä minut kaikesta, jos siltä tuntuu. Tai voin verhoilla itseni avaruuden suojaväreihin, taitella ajan kokoon käteensopivaksi aseeksi ja tehdä hyökkäykseni. Yksi olennaisimmista asioista minulle on nyt ainakin, että käytän aikaa pyrkiäkseni saamaan selville, miten minä kykenen olemaan paras mahdollinen minä. Sori nyt, jos vähän kestää välillä.

kellot3

Jos hyvin käy, kun elämäkertaani kirjoitetaan, ehkä tämä aika tulee kirjattua sinne taantuman ajaksi. Hetki elämässä, jolloin ei mennyt niin lujaa kuin joskus muullloin. Ainakaan niiden yleisimpien menestysmittareiden mukaan. Mutta tämäkin on tarvittava suvantovaihe, jonka jälkeen voi lähteä uuteen nousuun. Ennen kuin keksin sitä paremman järjestelmän. Sellaisen, joka ei kaipaa taantumaa hedelmöittäkseen sitä seuraavan uuden nousukauden. Nyt siis pelkästä ajasta puhuttaessa. Pssst… Nykyistä talousjärjestelmää parempia ja kestävämpiä ratkaisumallejahan kuuleman mukaan olisi jo olemassa, kunhan niihin vain tartuttaisiin. Mutta ei niistä sen enempää tällä kertaa. Sitä paitsi, leimasinhan itseni jo työttömäksi ihmisperseeksi. Kaiken maailman vaihtoehtoajattelijoille keksitään kyllä nopeasti samanveroisia ellei pahempiakin lyömäaseita kutsumanimiksi.

Nyt käytin ajastani ihan hyvän tovin tämän kirjoittamiseen. Ja mikäpä siinä, koska luultavasti enemmän kuin mitään muuta haluaisin olla ihminen, joka pystyy elämään kirjoituksillaan. Tili tästä ei kasvanut. Mutta sehän nyt ei olekaan mitään konkreettista, muistattehan. Kun nuori mies tekee ajallaan sitä, mitä se haluaa, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Nyt sinä otit sen sieltä ja käytit jonkin verran kirjoittamisrupeamaani lyhyemmän ajan tämän lukemiseen. Toivottavasti et koe, että jäin velkaa.

₩₩₩₩₩Koreoiden Won₩₩₩₩₩

Viien kärki

Markan visuaalinen ilme

Aleksi I. Pohjola

500mk

500mk

Vaarallisen punainen, suorastaan kiihottava! Futuristista arkkitehtuuria ja Lönnrotin rauhoittava, syvää levollisuutta ja älyä heijasteleva katse. Caramba mikä yhdistelmä!

500mk1

Punkaharju! Aamu-usva! Ja se helposti huomaamatta jäävä koivumetsä. Keltaisesta aamunkoitosta metsän kuparikuorrutukseen.

50mk

50mk

Arkkitehti Alvar Aallon jollain tavalla mietteliäs ja surumielinen katse korostaa Aallon älykkyyttä, mutta eritoten hänen taiteellista herkkyyttä. Tummanruskea yö kääntyy päivän kirkkauteen ja auringon loisteeseen.

50mk1

Mitä linjakkuutta! Mitä uhmakkuutta! Aina pienimmästä yksityiskohdasta suureen kokonaisuuteen asti mietitty ja harkittu lopputulos edustaa maamme upeinta ja rohkeinta arkkitehtuuria. Töölönlahden kullanruskea heijastus, pysty- ja vaakasuorien viivojen harmonia ja rytmikkyys sekä taustalla siintävä kansallismuseon torni. Siis vau!

20mk

20mk

Siis hetkinen, mikä tämä väri on? Se on futuristinen! Se on fantastinen! Turkoosin lämmin vesi sekoittuu kylmään tuiskuun ja jäähän. Kirjailija Väinö Linnan kuunteleva ilme ja paksusankaiset silmälasit. Kyllä minä viihtyisin samassa olohuoneessa Linnan kanssa.

20mk1

Yksi Suomen kansallismaisemista, Tammerkoski vanhoine tehdasrakennuksineen. Kuvitelkaa tuonne ihmiset ja ihastelkaa noiden ikkunoiden määrää! Fantastista! Entä sommittelu, moniko meistä olisi rajannut nuo oksat pois? Niinpä, vaikka niin paljon parempi se on niiden kanssa.

1000mk

1000mk

Violetista siniseen skaalautuva väri henkii arvokkuutta ja merellisyyttä. Chydeniuksen jopa leikkisä hymy kiusoittelee. Taustasta irtautuva purjevene ei ole yllätys, sillä Chydenius oli kiinnostunut merenkulusta ja teki maisteriväitöksensä amerikkalaisista tuohiveneistä, käsittämätöntä!

1000mk1

Suomenlinnan kuninkaanportti. Mahtipontinen linnoitus, maamerkki ja kulttuurihistoriallinen rakennelma. Etulinjassa, selkä silti suorana. Meri, lokit ja silakka. Aallokko ja laattojen saumat.

100mk

100mk

Suomen suvereenein säveltäjä, myöhäisromantiikan kiistaton mestari. Sauna, sisu ja Sibelius – sekä aina vihreä havumetsä – Suomen kulta.

100mk1

Sibeliuksesta Gallen-Kallelaan ja Leinoon, laulujoutsen on inspiroinut valkoisella puhtaudellaan ja viattomuudellaan sekä uljailla linjoillaan suomalaisia taiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita, säveltäjiä, muotoilijoita ja sanoittajia vuosi toisensa perään.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.”

– Eino Leino –

Kyllä Suomen markan viimeinen setelisarja oli upea! Rohkeita ja ennen kaikkea onnistuneita värivalintoja, harkittua sijoittelua ja upeita yksityiskohtia sekä tarkkaan mietittyjä kokonaisuuksia. Todellista tyylikkyyttä!

¥¥¥¥Japanin Jeni¥¥¥¥

Kul(l)ahtanutta

Olkaamme kiitollisia mitäänsanomattoman rumista euroistamme

Matti A. Kemi

Nykyisellään yleiseurooppalaisen yhteisvaluutan kuvitus on tylsämielistä. Lappusissa käydään läpi erilaisia arkkitehtonisia elementtejä kuvaamaan yhtenäistä sivistystaustaamme. Kolikkoihin jätettiin sentään kansallinen vara. Osa maista painoi niihin vielä kasvokuvia, mutta suomalaiset olivat kerrankin häveliäitä ja valitsivat floorat ja faunat omiinsa. Ja hyvä näin.

Pitkä tie on kuljettu kansakuntamme oravannahkakaupoista ja 1600-luvun kuparillaan kerskailleen ruotsalaissuurvallan äärimmäisen raskaista kupariplootuista kevyisiin selluseteleihin.

Dynaamisen valtiokehityksen aikana 1860-luvulla Aleksanteri II antoi Krimin sodan nöyryyttämänä suomalaisille ikioman valuutan. Hopeaan sidottujen kolikoiden nimeksi valikoitui markka, keskiajalta tuttu paino- ja vaihdannaismitta.

Hopeasidoinnaisuus kostautui Euroopan talouden järistessä erilaisten päättömien sotien seurauksena. Autonominen Suomi siirtyi hopeasta kultaan vuonna 1878. Venäjä päätyi erinäisten sekavien vaiheiden kautta sitomaan ruplansa kultavarantoihin vasta 1897. Kultakantakaan ei kestänyt 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten edesvastuutonta pauketta ja romahtalua. Lopullisesti kultaan ankkuroidusta valuutasta luovuttiin vuonna 1931.

Ensimmäiset setelit vuonna 1909 kuvasivat Eliel Saarisen näkemystä kansallisromanttiseen sävyyn Suomen luonnosta ja sen elinkeinoista. Agggraarisessa valtiossa tarjolla elinkeinoista oli tietysti urbaanit karjanhoito, metsätalous ja merenkulku. Näin 2010-luvun jälkiviisasteluna todettakoon, että Rauman telakan, UPM-Kymmenen ja Brassi-naudan aikaan yhtäläisyyttä Elielin luomista setelisarjoista ei löydy.

Eliel1000

Vuoden 1922 itsenäisyyden ajan ensimmäiset setelit Elieliltä ovat klassismiin ja hiukan jopa jugendiin nojautuvia. Niissä kuultaa ”valoisa usko tulevaisuuteen”. Suurimmassa, tuhannen markan setelissä, alaston ihmiskatras vaeltaa tyynellä, autiolla rannalla kohti auringon kajoa. Kuinka ylevää, kuinka runollista, kuinka imaginaarista aikoina, jolloin kansakuntamme oli verisen vuoden 1918 jälkeen pirstoutunut, köyhtynyt ja alhossaan.

Alastomuudesta nousi lievähköä äpinää, mutta lisää äpinää oli luvassa.

Juho Kusti Paasikivi oli monarkisteja. Tästä saavutuksesta hänet sitten – ironista kyllä – itsenäisen tasavallan seitsemäntenä presidenttinä präntättiin vuonna 1956 liikkeelle laskettuun tonnin seteliin ikään kuin kuninkaallinen konsanaan.

Paasikivi1000mk

Tässä oli jo nähtävissä, että väistynyt ja raihnainen presidentti pönkitti valtiovallan yhtenäisyyttä suuren jättiläisen edessä. Tapio Wirkkalan suunnitelemassa setelissä Juhon ilme on nykytermein ”EI KIINNOSTA VITTUAKAAN”, mikä lienee selkeä statum. Mutta lisää vittuilua oli luvassa demokraattiselle tasavallalle:

Uhkaaville ajoille ja himmentyvälle demokraattiselle valtiolle oli luonnollista painaa tietysti myös Kekkonen seteliin. Ehkä moinen oli itseään pönkittämään kainuulaisen kaljun matkaa kohti diktaattorimaisuuteen kohoavaa henkilökulttia. Länsimaisten kuningaskuntien hallitsijoiden lisäksi kuin valtioiden nykyjohtoa eivät ruukanneet painaa naamavärkkeineen seteleihin tuohonkaan aikaan kun kansandemokratiat ja diktaattorit.

75-lahjaksi tälle Kekkos-nimiselle despootille Kekkoslovakisassa annettu seteli oli arvoltaan 500 markkainen. Taustalla siintää Vuokatti ja takasivulle laitettiin kaikki Suomen historialliset maakuntavaakunat.

Kekkonen500mk

Pönötystä, jollen väittäisi. Ja kun tästä hirvityksestä päästiin vihdoin vuonna 1987, niin vastaiskuna 78-vuotiaana kuvattu puuskakäsi-Kekkonen koristaa erään ällöttävän pirteän oranssin pankin muovisia maksuvälineitä.

Kun uusi setelierä, jätettiin suomalaisittain taas kummallinen twistaus seteleihin: arvoltaan kolme vähäisintä edustavat itsenäisyytemme aikaa. 500 markan seteli muistutti meitä Venäjän suurruhtinaskunnan sorrosta, sen naamaksi valittiin ruotsinkielisen sivistyneistön fennomaani, Suomen markan esi-isän kasvoksi valittu J.V. Snellman. ”Snellu” pääsi tosin jo vuonna 1939 femmatonnisen kasvoksi, joten nimellistä nollaamista on aikojen saatossa tapahtunut.

Kipittäjä Nurmi kympin setelissä on vanhana ja uurteisena. Taakse jätettiin kansakunnalle muistutuksesi suurponnistus Helsingin olympialaisista stadionin tornina ja fallossymbolina. Skribentti Linna sai kakskybäsen 1993. Taakse jätettiin pienellä präntillä sitaatti Tuntemattomasta sotilaasta ja pala Tampereen tehdasmiljöötä.

Piirrustelija Aalto tuimana vanhoilla päivillään, katse itään, kun Viipurin kirjasto ränsistyy. Taustalle tippuvasta valkoisesta marmorista tunnettu Finlandia-talo. Sataseen sitten nuoruuden boheemi-viiksivallu Sibelius ja taustalle ties kuinka monetta kertaa hyödynnetty joutsen teema. Sibeliuksen pölmistynyt katse oli omiaan kehottamaan, että tällä setelillä sai juoda itsensä taipaleelle.

Aijjai, kuinka väkevää nationalismia!

Kalleimmaiksi seteliksi jätettiin sitten Anders Chydenius. 1700-luvun ruotsalaistaustainen pappi toi Suomeen nauriin- ja perunanviljelyn lisäksi osan äkkiväärästä sivistystyöstä. Hän antoi talonpoikain varastella satoaan Varsinais-Suomen tiluksiltaan. Se joka sitten yritti varastaa Chydeniuksen kasvoilla varastettua seteliä, joutuikin kahnauksiin valtion virkavallan kanssa.

Onneksi nykyään on sen sortin tylsät setelit ja muoviset luottokortit, ettei kenenkään tarvi enää pällistellä suurmiehillä luotua, ahdasmielistä kansanmielisyyttä, vaan voimme juoda turvallisen tunteen ranskalaisin viinein yhdentyvässä Euroopassa. Rahaa meillä ei ole kuitenkaan sen enempää.

£££Punta£££

Kuvattuna

Raha puhuu

Janne Vähälä

DSCF0182-Edit-2

Taikaseinä

DSCF0210-Edit-2

(Mennäänkö?) Yhdelle

DSC_7515-Edit-2

Striptease-tanssija

DSC_3259-Edit

Setelimursketta

DSC_7528-Edit-2

Laskusuhdanne

₫₫Vietnamin Dong₫₫

Kullautettu

Neste hukkaa

Matti A. Kemi

Tasan kymmenvuotiaana sain naapurin kasvikumppaliltani satasen tietokonepeleihin. Isäni patisti minua ostamaan moisella rahalla cd-levyjä. 15. ikävuoteen mennessä olin ostanut rock’n’rollin klassikoja ja pärähtänyt 70-luvun taitteen progeen.

Rahaa paloi välillä epämääräisen vähälle kuuntelulle jääneisiin selkkauksiin. Sitten lopetin, kun rahani hupenivat vuokriin ja levyt eivät muutoissa mukamas mahtuneet mihinkään. Kannoin taaloja levykauppoihin, kulttuurijanoni rikastutti.

Yksitoista vuotiaana hukkasin erään Sibeliukseni taskustani. Ketutti ankarasti. Myöhemmin olen lohduttautunut, että aloitin hyväntekeväisyysurani ihmiskunnalle Rajakylän puliukolla.

14-vuotiaana tykkäsin uhkapelata Ventti+ -automaatilla ja laittaa hullunkurisia Vakio-vetoja. Kirjasin täsmällisesti tappiot ja voitot. En muista, kuinka tuona vuonna kävi. Massit kiersivät ja voitot hupenivat levykauppoihin. Ainakin uhmakkuus sammutettiin jännityksen janolla.

Viisitoistakesäisenä kiinnostuin vastakkaisesta sukupuolesta niillä seuraumuksin, että hurmaamisen opetteluun ja hurmaantumiseen katosi mielettömät määrät pätäkkää.

Rahaa on sijoitettuna ravintolaruokailuihin, koruihin ja keskustelun avauksiin. Tyhjistä keskusteluavauksista johtuen hetkittäistä köyhtymistä on ollut havaittavissa. Onneksi tyttöjä on voinut hurmata ostetulla kulttuurinjanolla, laupeudella ja uhmakkuudella.

21-vuotiaana löysin maantieteellisen janon Highlandin, Speysiden ja Orkey’n aromeina. Ravintoalan niukasta palkastani on huvennut työmoraalin ylläpitämisiin sievoinen kasa omakotitalon perustuksia. Suurimpina saajina ja verottajina lienee Oluthuone Leskinen ja Bar B.

Ainakin osa Atlaksen ymmärryksestäni on sammuneena, mutta hienot baarikeskustelut ovat kasvaneet korkoina menetetylle omaisuudelleni.

25-vuotiaana kiinnostuin tähtitieteistä. Rahallisesti mittaamattomia vapaailtojani olen hukannut äimäilemällä käsitettä avaruus. Tiedonjanoni on köyhdyttänyt minua ajallisesti, mutta ehkä rikastuttanut baarikeskusteluja ja vastakkaisen sukupuolen kanssa kerskailemiani hurmarientoja.

Välillä minusta tuntuu, että rahaakin enemmän olen hukannut elämääni. Välillä minusta taas tuntuu, että olen sijoittanut itseni miljonääriksi.

₨Rupia₨

takakansi

Kollaus 12/2013

etukansi

*KOLLAUS! x2 * Musta-8

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!

Kiitos 2013-2013

Aleksi I. Pohjola

Kun joulu alkoi hellittämään otettaan ja vuosi alkoi vääjäämättä kääntyä iltaruskon puolelle, oli aika lähteä pienelle kävelyretkelle muistelemaan, millaisen jäljen vuosi 2013 tulisi piirtämään vuosikirjan lehdille.

Kuljin lähes mustassa maisemassa vesitihkun muodostaman sumun ympäröimänä, ilman sen suurempaa päämäärää. Oli ollut ennätyksellisen lauha joulu – joulurauhakin julistettiin Suomen Turusta tänä vuonna sateenvarjoihin ropisevien pisaroiden säestyksessä.

Vanhat rintamamiestalot seurasivat toisiaan, säntillisenä saman muodon säilyttäen, vain välillä väriä vaihtajen. Oli keltaisia, punaisia, vihreitä, sinisiä ja valkoisia taloja rinta rinnan, ilman näkyvää kaavaa.

Kun olin jo tovin vaellellut ympäri katuja, pystyi vastaantulevien ihmisten määrän silti laskemaan yhden käden sormin. Koko kaupunginosa tuntui paenneen liukkaita ja pimeitä katuja koteihinsa. Aikani kuljettuani, huomasin erään talon edessä kirkkaana roihuavan ulkotulen, kuin merkkinä jollekin, että olet oikean talon kohdalla tai kuten myöhemmin tulisin huomaamaan, juhlistamassa iloa ja yhdessäoloa.

Talon kohdalle päästyäni hidastin vauhtiani. Ikkunoista loisti pehmeän keltainen valo, joka suorastaan pakotti katsomaan sisään. Ikkunan edessä oli pieni pöytä, jonka ympärille oli kerääntynyt kaksi ystäväpariskuntaa. Vuosia jo tunteneet ystävykset olivat taas pitkästä aikaa kokoontuneet muistelemaan vuoden iloisimpia, kuin myös niitä vähän surullisempiakin hetkiä, joita vuosiin väistämättä myös mahtuu. Välillä naurettaisiin, välillä oltaisiin vain hiljaa.

Koko talo hehkui lämpöä ja välittämistä, sitä näkymätöntä, mutta silti selvästi nähtävää iloa ja valoa, jota syntyy ainoastaan onnellisista ihmisistä. He olivat tärkeiden ihmisten ympäröiminä jakamassa ilot ja surut, nauramassa naurut ja itkemässä itkut. Heidän elämänsä oli juuri tällä hetkellä onnellista.

On onni jakaa hyvä tarina ystävien kesken. On onni, kun joku kuuntelee kun kiukuttaa, ja on onni, kun on olkapää, johon itkut voi itkeä.

Vuoteen 2013 mahtui paljon hyviä hetkiä: Iloa, naurua, huoletonta hauskanpitoa ja elämästä nauttimista. Kuului siihen myös välillä toki sitten niitä huonompiakin aikoja: Itkua, surua, kipua ja elämän ikävämpää puolta. Silloin ystävät ottivat kädestä kiinni, kuuntelivat ja ymmärsivät. Eivät kääntäneet selkäänsä, vaan tarjosivat olkapään.

Vuosi 2013 jää vuosikirjan lehdille ajanjaksona, jolloin ymmärsin elämästä jälleen hivenen enemmän. Sen niin merkillisestä tavasta muuttaa suuntaansa täysin yllättäen, sen hetkellisyydestä ja katoavaisuudesta, mutta myös siitä, kuinka elämä koostuu pienistä asioista ja kun niistä pienistä asioista oppii nauttimaan ja iloitsemaan, on tämä elämä kuitenkin jollakin tavalla elämisen ja kokemisen arvoinen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!

Levolle lasken luojani

Matti A. Kemi

Olen äärimmäisen kiitollinen vuoden 2013 unimaailmalleni ja –kuvilleni. Haluaisin palavasti kertoa tämän kaiken äänimaisemineen ja liikkuvin kuvin, mutta koska moinen ei toistaiseksi ole mahdollisesta, yritän setviä unikosmokseni sanataiteellisin keinoin:

Eräänä tuulisena, syyskuisena tiistaiaamuna erään puhelimen soittoon. Olen juuri puhunut unessani esimieheni kanssa tulevista työtehtävien muutoksista. Työnantajani ilmoittaa saman sanoman hiukan muunnelluin ilmaisuin minulle. Säikähdän tunnetta, jossa unimaailmani ja todellisuus kohtaavat.

Länsi-Patelassa istun jättiläsmäisen polkupyörän varjossa hiostavan kuumana kesäkuisena yönä. Poliisit yrittävät häätää minua pois naisystäväni huomasta. Puoliääneen ihmettelen virkavallalle, mitä tapahtui rakkauden kesälle 2013?

Puolituttavalliset seurueenijäsenet alkavat rettelöimään poliiseja vastaan. Kauempana meistä puhkeaa supernova. Uneni päättyy levolliseen tunteeseen, ettei minua tarvitse liikkua kesäkuisena lauantai-iltapäivänä sängyltäni mihinkään.

Tapaan eräässä päiväunessa edesmenneitä sukulaisiani sukupolvia ennen minua. Toisten kanssa kommunikointi ontuu, joidenkin kanssa se soljuu. Läheisesti tuntemani vainajat eivät suostu puhumaan kanssani sanaakaan. He hymyilevät minulle ystävällisesti, mutta ovat liian kiireen pilkkaamia osallistuakseen keskusteluun sukuni tulevista vaiheista.

Välillä tunnistan tosiasian, että olen jossain Tuonelan porttien tuntumilla, koska kaikki keskustelukumppanini ovat kuolleet. Välillä testaan itseäni ja seuruetta täysin typerryttävillä kysymyksillä: ”Esteri, etkös sinä kuollutkin kesällä 2001 tai 2002? Olin kantamassa arkkuasi Andersonin Pera rinnalla.”

Kuva on musta-valkoinen, ääni on välillä hukassa. Tekstitys pyörii huonossa sykrossa, enkä ymmärrä kovin hyvin espanjalaista käännöstä. Seikkailen isossa, betoninkoleassa labyrintissa keskellä ylivalottunutta kaupunkia. Aivan kuin jahtaisin itseäni. Ennen heräämistäni kuulen Sibeliuksen Tapiolan alkusoitannon hyräiltynä. Jossain kauempana on Kalevi Sorsan ja Paavo Lipposen tapaiset puhujat, joku takoo oveani ja minun poistuttava paloportaita pitkin kadulle. Sitten unessani soi ovikello.

Postin työntekijä haluaa luovuttaa minulle paketin. Vituttaa vastaanottaa avant-gardé –unien jälkeen CdOn.comin pakettia.

Tyttöystäväni jahtaa Losissa pieniä baptistikirkkoja, jotta kuulisi suosikkikohtansa raamatusta. Se ei ole Ezekiel 25:17, vaikka viime yönä raivasimmekin läpi Pulp Fictionin. Tässäkään ei ole muuta väkivaltaista, kuin losilaisten kirkkojen neonvalot ja vapaana mellova liikenteenkajo. Etäällä kuulen kaunista gospelia, jota en tunnista omassa levyhyllystäni soivaksi. Joulukuinen iltapäivä herätä hämärässä huoneistossa ja miettiä unen hienoja sovituksia ja tapahtumia.

Levolle lasken uneni. Te olitte kerta kaikkiaan tänä vuonna kummallisia ja äänekkäitä kuin luojanne konsanaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Musta-8

Kiitos, Oulun kaupunki 2013-2013

Lyyli Hämärä

En ole puolesta enkä vastaan. Pikemminkin päinvastoin.” – Paavo Väyrynen

I Kallioparkin räjäytystyömaa
”Ty-ty-tyng, ty-ty-tyng. Täng-täng-täng-täng.”

II Arinan purkamat rakennukset
…eivät kuulu kaupunkimaisemaan, vaan asiakasomistajille.

III Kallioparkista aiheutuneet hajuhaitat
Hienoa olla jonkin humppamaijan keikalla Tähdessä, haistella bensiinin ja räjähteiden koktailia ja tuntua tyhmentyväsä joka siemauksilan.?!!!!

IV Kaavoitus
Ei edes vituta Arinan korruptiokaavat, mutta lähinnä kikkailu kaavoittaa lopusta Etu-Lyöyttyä tai Taka-Lyöttyä. Keskustan alueelle onkin hyvä sitten rakentaa mitäänsanomatonta, agggressiivisen tylsää ja taatusti rumaa lasikatetta toimistokäyttöön, ettei keskusta elävöidy enää kuin Keskustan puoluekokoukseen joskus 2052.

V Rotuaari
Näyttää nuorison silmissä aivan liian hyvältä skeittaukseen ja vapaaseen notkuntaan. Näyttää liian hyvältä Noksun poispotkimasta dippa-inssistä Leskisen terassilla. Näyttää hyvältä sateisena kesäyönä, kun poski on kiinni katukivityksessä ja kaverisi on tajutottomana maassa. Näyttää hyvältä ihan muuten vaan lämmitettynä loskasateessa ja jouluostosvitutuksessa.

VI Keikkatarjonta 2013
Chuck Berryn keikka oli kovinta sekoilua koskaan. Myös Chuck Berryltä.

VII Uusi Snuukkeri
Teki ihan hyvää siirtyä henkisestä, kusisesta syöveristä valoon, reunalle ja parempaan asiakaskuntaan. Carillo-cippis!

VIII Vapautunut ilmapiiri
Tyttö saa suudella tyttöä baarissa, puistossa voi heittää frisbeetä ja sihauttaa, bulevardille voi seisahtua savukkeelle ja ihmisiin voi edelleen tutustua vaivattomasti, koska Oulu oli taas Oulu ilman pippurisumuteiskuja puhetilaisuuksiin tai vajaamielisiä myllytyksiä kukkamekkoisille miehille tai vihreitten kaupunkivaltuutettuun.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Kollaus 11/2013

etukansi

* KOLLAUS! * Kuukauen epämääräinen * Äimäilyn ytimessä *Suljin * Kuuen kärki *Kul(l)ahtanutta *Kaiku *Kuvattuna *Lopullisesti kollautettu

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!

Monta elämää päällekkäin

Haastattelu: Matti A. Kemi, Aleksi I. Pohjola Kuvat: Aleksi I. Pohjola

Kaija Hinkula, 29, Pikisaaren ateljee, 36 neliömetriä, keskusteluhetki 24.11.2013 kello 14.06 – 14.51 marrasauringon laskiessa merelle.

Kaija Hinkula ateljee
Ateljeesta, työhuoneesta, gallerioista

“Aamupäivä on aika maalata. Sillon on virkeimmillään. Yöllä ei onnistu. Kun herrään, keitän kahavit ja laitan radion päälle. Katon, mitä tapahtuu.”

“Mitä siitä tullee, ku työhuone on kotona? Työhuoneen oven voi onneksi sulukia. Aiemmin oli selkempää, ku työhuone oli Hiukkavaarassa: menin työhuoneelle ja tulin töihin. Mutta kyllä ne työt onneksi jää työhuoneen oven taakse: ei sitä tuu korjaileen tai lissäileen kesken vappaa-ajan.”

“Aika aktiivisesti pijän yhteyttä oululaisiin kuvataitelijoihin. Koulun kautta tuli (Saimaan ammattikorkeakoulu) tutustuttua taiteilijoihin, jotka tekkee aktiivisesti taidetta.

“Oululaisella kuvataiteilijapiirillä on hyvä henki: kaikki on samassa venneessä. Jonkinlainen mukava yhteisöhän se on.”

“Mulla oli viimesin näyttely Helsingissä huhtikuussa Pirkko-Liisa Topelius galleriassa. Olinhan kesällä ja syksyllä Oulun Taiteilijaseuran kautta näyttelyssä Turussa ja Tartossa (Oulun taiteilijaseuran vaihtonäyttely Inner Landscapes). Myös Oulussa on näyttely jossain muodossa ihanassa uudessa Galleria Kajasteessa.”

“Yhteisessä kesänäyttelyssä töitä meni enemmän kaupaksi. Nyt mulla on tulossa näyttely tammikuussa Tampereen Mältinrantaan. Kokuan noin kymmenestä teoksesta näyttelyn nimellä ‘Perhosefekti”

Paikoista, teemoista ja viivoista

“Abstrakteja öljyvärimaalauksiahan nää on. Valmistuin vuonna 2008. Ehkä vuosi siitä tuli piirrettyä sitte palijo. Piirtäminen vaan jäi pikku hiljaa vähemmälle. Yksittäisiä taiteilijaesikuvia mulla ei oo. Näyttelyn aiheet ja taulujen nimet ei oo niin alleviivaavia. Ne on aika abstrakteja.”

“Kemijärvellä olin kaks kuukautta. Se oli vähän semmonen yhenlainen – inhuan kyllä tätä sannaa – prosessi.

Paikasta ja merestä puheen ollen; onhan minulla jopa teossarja nimeltä The Sea Feeling. Se ei tietenkään ole jäljitteleviä kuvia merestä, vaan enemmänkin fiiliksiä ja tunnelmaa mitä meri on ja miten se vaikuttaa.

Muutenkin ne teokset joita tein viime talvena nimellä Serene (‘tyyni’). Se kertoo rauhasta, pysähtymisestä ja hiljaisuudesta. Se on myös itselle aika tärkeää, että ympäristö on kiireetön ja rauhaisa. Siinä Pikisaari on kyllä ihan omiaan; ihan kuin maalla olisi keskellä kaupunkia. Kyllä paikka vaikuttaa kaikkeen.

Uudet teokset on Kemijärvellä aloitettu ja tehty suurimmaksi osaksi siellä. Ja olihan se syy käydä Kemijärvelläkin maalamassa: se hiljaisuus ja luonnon läheisyys.”

“Jos kattoo vanhoja maalauksia, niin elämänkerrallisuus näkkyy. Ku on löytäny jottain uutta vanhoista tekniikoista, niin niitä sitte jalostaa etteenpäin.

Kesällä en maalaa ollenkaan. Sillon mää oon ihan vaan lomalla. Syksyllä ja talvella on hyvä hautautua töiden ääreen.”

”Tila on kesällä niin kuuma, oikee tuplapätsi. Kesällä kasvatan yrttejä ja tää on sillon mun jooga-sali.”

Teoksista, aiheista, valoista ja viivoista

“Aihe tullee sillä, että alakaa tekkeen jotakin ja se kehittyy työn aikana. Maalaus on pääosassa: jotaki on piilossa ja jotakin tullee esille.

Tullee visio kokonaisuudesta, mitä sovitan joukkoon.”

“Yleensä mulla on visio, mutta kaheksassa kymmenestä tulos on jottain muuta. Lopetan, ku sen tietää, että that’s it. Sen vaan tietää.”

“Teos vatii kahesta viikosta pariin kuukauteen. Monta elämää niissä on päällekkäin.”

“Pehmeetä liikettä ja valua nää teokset sisältää. Ja valohan on tärkeetä: talvi vaikuttaa teoksiin. Raaka auringonvalo kesällä on huono. Keinotekosen ja luonnonvalon suhteen sellanen fifty-fifty on hyvä sekotus.”

”Netissä näytillä olevat teokset sisältää enemmän hiljasta liikettä, pehmeetä, pysähtynyttä hetkeä. Ja vaikka noissa uusissa teoksissa enemmän onkin, on niissä havaittavissa sama luonnollinen hiljainen liike, mikä mun töissä usein näkyy.”

“Hyvä viiva… No, siinä on sattumaa, rohkeutta, elämää, monipuolisuutta ja jatkuvuutta.”

Kaija Hinkula

www.kaijahinkula.blogspot.com

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kaiku

Teksti: Essi Hietanen

Kuva: Aleksi I. Pohjola

Alas

alas, alas, alas

askel kerrallaan

asteikkoa pitkin vajoan

viivojen vilinä

sumuiseksi sakaksi vaihtuu

alas, alas

kaatuneet maljat kannoillani,

katkero maalaa reitin

heleä solina

kumealla kaiulla vastaa

alas

sukellus syvemmälle

nyt silmät kiinni

avain liian kaukana

pinnan päällä uinumassa

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta

Veteen piirretty viiva

Aleksi I. Pohjola

Oulun keskusta on muutosten kourissa. Päätös rakentaa Kallioparkki pitkän vääntämisen ja kääntämisen jälkeen käynnisti keskustassa lähes ennen näkemättömän purku- ja rakennusvimman. Vanhoja, jo lähes pystyyn rapistuneita kortteleita lyödään kilvan matalaksi ja tilalle suunnitellaan uusia rakennuksia ja jopa kortteleita.

Elävä keskusta on tärkeää niin nuorille kuin vanhemmillekin kaupunkilaisille. Muutos kuuluu kehitykseen ja Oulun keskusta kaipaa kipeästi kehitystä. Se on paikalleen jähmettynyt, harmaa ja tylsä. Rotuaarin remontti teki oululaisten omasta kävelykadusta asteen verran viihtyisämmän, mutta totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että ei se kaupunkilaisten olohuoneeksi ole muodostunut. Toki siellä ihmisiä kulkee joulun alla jopa ruuhkaksi, mutta vain toisiaan väistellen ja katse tiukasti lämmitettyihin laattoihin suunnattuna.

Oulun keskusta on pieni. Pienuus ei välttämättä ole pahe, vaikkakin Rotuaaria on syytä laajentaa välittömästi, kun huoltoliikenne saadaan maan alle ja entistä isompi osa keskustasta autottomaksi. Tiivis keskusta mahdollistaa sen elävöittämisen eri tapahtumin ja ilmiöin. Ja sen elävöittämisen tekevät oululaiset ihmiset, jotka ottavat keskustan omakseen, muokkaavat sitä läsnäolollaan ja poistavat kliinisyyden ja suunnitelmallisuuden olemalla, noh aitoja eläviä ihmisiä. Keskusta kuuluu ihmisille.

Valitettavasti tämä on nyt uhattuna. Julkinen kaupunkitila, siis se tila, missä me kaupunkilaiset elämme ja kuljemme, liikumme paikasta toiseen, pysähdymme juttelemaan vastaantuleville tutuille ja ennen kaikkea koemme olevamme omassa kotikaupungissamme, on nyt kaventumassa yksityisen rahan edessä.

Arina suunnittelee Isollekadulle kauppakeskus Valkeaa, joka levittäytyy Isonkadun yli toiselle puolelle katua. Isokatua katettaisiin vajaan 70 metrin matkalta ja samalla se muuttuisi Arinan omistamaksi ja hallinnoimaksi alueeksi, jonka käyttöä rajoitettaisiin kauppojen aukioloaikojen mukaan. Arina siis ottaisi palan julkista kaupunkitilaa itselleen ja rajoittaisi sen käyttöä. Eikä minkä tahansa julkisen kaupunkitilan, vaan yhden keskeisimmistä alueista Oulun keskustasta.

Arina on Oulussa iso peluri. Itse asiassa Arina tuntuu tekevän tällä hetkellä Oulussa mitä tahtoo. Keskustan rakennushankkeista kaikki paitsi yksi ovat Arinan. Poikkeuksen tekee Stockmannia vastapäätä rakennettava liikekiinteistö, jonka rakentaa eläkeyhtiö Ilmarinen. Arina panostaa siis rahallisesti isoja summia keskustan rakennushankkeisiin. Moni ihminen saa leipänsä rakennusvaiheen töistä sekä toinen mokoma työllistyy myöhemmin rakennuksiin muuttavien yritysten palvelukseen. Ei investoinnit ja työ ole pahasta, älkää sitä epäilkö. Arinan halu muuttaa julkinen kaupunkitila yksityiseksi alueeksi sen sijaan on ja koska raha on yksi keskeisimmistä vallan välineistä, on Arinan langettama uhka vapaalle kaupunkitilalle otettava tosissaan.

Julkinen kaupunkitila kuuluu kaupunkilaisille. Me emme tarvitse Arinan langettamaa ulkonaliikkumiskieltoa, vaan entistä vapaamman ja elävämmän keskustan. Keskustan, jossa ihmiset viihtyvät ja viipyvät. Keskustan, josta poistetaan liika kliinisyys ja epänormaalin jäykkä korrektius. Haluamme keskustan, jonne ihmiset tuovat elämää ja tapahtumia.

Oulussa julkinen kaupunkitila tuntuu olevan veteen piirretty viiva. Ja sen viivan päällä on isokenkäisten allekirjoitukset.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuuven kärki

Anonyymit arkkitehdit määrittävät Oululaisen arkkitehtoonisen ilmeen 25.11.2013 Cafe Kulumassa

VI OYS

V Pohjankartanon koulu

IV Entisen Oulu-yhtiön pääkonttori

”Sama perustelu kaikkiin: Kylmää, kuollutta, harmaata modernismia.” – Risto, nimi muutettu.

III Kastellin monitoimitalo

”Uusi helmi. Mahlamäki on melkein nero.”

II Alvarin siilot

”Arkaainen perusmuoto sekä Alvar rules, ok!”

I Höyrymylly, Toppila

”Vanha punatiili rules!”

– Timo, nimi muutettu.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu

Humanisti määrittää oululaisen arkkitehtoonisen ilmeen 12.5.2010 Nuclear Nightclubissa

Matti A. Kemi

Tämä kaikki alkaa kuiskauksesta ja yskähdyksestä
mies pälyilee hetken yleisöönsä ja salin perälle
Ei siellä ole kuin betonia

Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus.

“Oululaista esteettistä arkkitehtuuria” hän toteaa
“ei sellaista ole”

“Arkkitehti, joka keksi tasakattoiset betonikuutiot,
oli taatusti
tyylitajuton,
katkeroitunut
juristi”

Mies yskähtää, katsoo yleisöönsä ja jatkaa:
“Ja sokea sellainen.”

Joku kohahtaa, toiset katsovat vaivaantuneesti toisaalle
“Elantonsa se vitun juristi sai vittumaisuudestaan ja homeisuudestaan.”

Yleisö katsoo miestä vienosti hymyillen,
he odottavat jo jotain toista saapuvaksi.
Mutta mies jatkaa:

”Oululainen esteettinen arkkitehtuuri…” hän ehtii hymähtää

Kunnes oululaiset arkkitehdit
tekevät vihdoinkin jotain esteettistä:

alkavat haparoiden taputtaa,
että mies tajuaisi poistua

ja että
muistopuheet

eivät enää käsittelisi

tämän kyseisen kalmo-juristin
aiempaa työuraa oulaisena
arkkitehtinä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Luonnolla on taiteellisin sivellin

Aleksi I. Pohjola

9-2

9-4

9-3

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä

Epäsuora viiva

Matti A. Kemi

Ensin viiva määritti pellon rajan, sarkat ja työnmäärän. Foinikialaiset kyllästyivät viljelyyn ja löysivät veteen piirretyt viivat. Myöhemmin ruhtinaat ja kuninkaat halusivat lisää peltoja, pakottivat toiset kyntämään lisää viivoja mereen.

Matemaatikot mittasivat viivat viivoilla, tekivät viivasta symboleita ja sanoja. Kaikesta tuli toviksi suhteellisempaa.

Valonviivat määrittivät Maan palloksi ja pallon etäisyydet tähdistöihin. Mikään ei välttämättä ollut enää mitenkään suhteellista ja eräät viivaa pelkäävät tapattivat suhteettoman julmasti erään tähtitieteilijän viivaimineen.

Alkoi synkkä aika, mutta viivoja piirrettiin paperille merkiksi vallasta ja uhriluvuista.

Keskilänsi vallattiin punaihoisilta, joiden poskenpieliä koristivat kalkkiset taisteluviivat. Oli pakko piirrellä viivaimella huolelliset neliöt preerialle.

Poikkisuorat viivat kansissaan valtaajat tekivät mukamas sivistystä. Jotkut alkoivat kiivaammin palvoa näitä halkovia, pystysuoria viivoja. Niiden varjoon jäävät tapettiin joko ballistisella tai luotisuoralla viivalla. Saatiin lisää viivoja, joista taistella.

Oikean sivistyksen uhreille pystytettiin pyhille nurmille toisensa halkovia, poikkisuoria viivoja. Muut merkittiin kylmiksi viivoin paperille.

Atlakseen vedettiin viivat, että tiedettiin, millä aikavyöhykkeellä milloinkin taisteltiin. Joku määritti ajan lineaariseksi ja siihen meidän on uskominen länsimaisessa ajankäsityksessä.

Taitelijat loivat tyylisuunnan viivoille, joista vauhkoonnuttiin ja riideltiin. Joku piirsi toisaalla uusia viivoja. Niistä syntyi charmantteja kaupunginosia ja niissä syntyi luokkatietoisia viivan puolesta taistelijoita. Aina joku osapuoli hävisi.

Jossain kauempana joku kainuulainen kirjailija kertoili, kuinka punainen viiva määrittelisi kansakunnan kohtalon. Eräs kenraali teki viiksistään viivan kaltaiset, eräs korpraali neliöt. Tärkeintä oli, että taisteltiin suoraviivaisesti.

Junat puksuttivat suoraa viivallisen tähden kansakuntaa hävikkiin.

Siten karttoihin ilmestyi lisää puolustettavia viivoja ja jossain berliiniläisessä bunkkerissa viivat hävisivät divisioonien mukana.

Kun viivat olivat lopulta määriteltyjä, alkoi näennäinen rauha. Joku toi Miamin valkoisille rannoille häviäviä viivoja lahden toiselta puolelta. Alkoi uusi rauhattomuus.

Ja kun mitään viivattavaa ei näennäisesti enää ollut, piirrettiin viivoja jälleen elementeiksi papereille. Niistä tehtiin betonisia kuutioita asunnoiksi, niistä tehtiin tylsiä kuoseja asusteiksi, niistä luotiin paksumuovisia sankoja hipstereille.

Rumuus valtasi kaikkeuden.

Niinpä haluaisinkin alleviivata, ettei ihmiskuntamme elämässä ole mitään suoraa. On vain mutkittelevasti luonnosteltuja viivoja ja niitä erheellisesti jäljentäviä ihmisrukkia.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin

Elovena-tytön varjosta

Aleksi I. Pohjola

Hiljaa tuulessa heiluvat, kylkeäni kutittavat, korvaani kuiskivat.

Seireenin lailla lumoavat, pauloihinsa viettelevät, keskelle hukuttavat.

Ikuista kaipuuta henkivät, hiljaa jäätyvät, liikkumattomiksi muuttuvat.

Kesän tullen taipuu taas korre, piirretään uuma ja hukutetaan viaton.

Korret

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen

Elämänviiva

Punainen solmio

Alussa kaikilla sama mitta,

yhtä pehmeä iho ja,

nauravat silmät.

Kevyesti kantavat askeleet,

kirkkaana sointuva ääni ja,

suorat sormet.

Pehmeään ihoon piirretty,

syvään uurrettu.

Sille viattomalle puolelle –

tietenkin.

Piiloon rystysiltä,

piiloon katkeruudelta ja julmilta teoilta.

Kovenee kämmen,

ahavoituu iho ja,

silmien alle ilmestyy rypyt.

Hidastuu tahti, mataloituu askel,

käheytyy kirkas ääni ja,

koukistuu sormet.

Pehmeään ihoon piirretty,

syvään uurrettu.

Sille vastaanottavalle puolelle –

tietenkin.

Piiloon sulkeutuneisuudelta,

piiloon yksinäisyydeltä ja pimeiltä illoilta.

Katkeaa viimein viiva,

muuttuu lämmin kylmäksi ja,

 katoaa silmistä valo.

Nyt ei enää askel vie,

ei ääni kanna ja,

sormista pois on voima.

Pehmeään ihoon piirretty,

syvään uurrettu.

Sille herkälle puolelle,

tietenkin.

Piiloon kovuudelta,

piiloon ahneudelta ja pahalta maailmalta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus 10/2013

Kollaus 10/2013

* Kollauksen kulminaatio * Kuvattuna * Kuukauen epämääräinen * KOLLAUS! * Äimäilyn ytimessä * Vii’en kärki * Kuukauen epämääräinen * Kul(l)ahtanutta * Koll-aktiivi * Suljin * Lopullisesti kollautettu

välike7

Koll-aktiivi

Suuri illusioni

Atte-Veikka Niemelä

Ihmisellä on uskomaton kyky johdattua ja johtaa itsensä harhaan. Tämä johtunee siitä, että tiedämme aina olevamme itse oikeassa, joten havaitessamme samalle tolalle viittaavan merkin heitämme välittömästi järkipuheen sikseen ja pitäydymme kannassamme.

30-luvulla tunsimme kovin vähän välittömän elämänpiirimme ulkopuolelle jäävää kosmosta, mutta silti Wellesin radiokuunnelma vakuutti hämmentävän usean ihmisen siitä, että Marsissa todella on elämää ja että tuo elämänmuoto on ihmisolennoille vallan vihamielistä sorttia. Poruhan siitä nousi, mutta opimme tuosta tapauksesta kovin, kovin vähän. Olemme edelleen valmiita kuvittelemaan meille vieraista asioista mitä ihmeellisimpiä fantasioita, jotka väärän signaalin saatuamme uskomme todeksi.

Esimerkkinä toimikoon 12 vuoden takaisten New Yorkin terrori-iskujen jälkeinen truther-liike. Liikkeen jäsenet uskoivat vakaasti, että iskuissa on kyse Yhdysvaltojen hallituksen salaliitosta saada valtuutus sodalle Irakia vastaan. Kun dokumentiksi itseään nimittävä elokuva Loose Change julkaistiin, tyhjeni pajatsosta jättipotti. Pian täysin järkevinä ihmisinä itseään pitävät kuuntelivat kiinnostuneina, kuinka toiset kognitiivisen kellokäyrän keskivaiheilla vaikuttavat ihmiset kertoivat heille suu innosta vaahdoten, mitä Manhattanin saarella todellisuudessa tapahtui. Lukemattomia ovat ne tunnit, joita oluttuopposten ääressä ovat truther-liikkeeseen hurahtaneet kuluttaneet maailman sokeuden ja ihmisten ymmärtämättömyyden ihmettelemiseen. Äänioikeus on maassamme yleinen ja yhtäläinen, mutta niin pitäisi tässä ajassa olla velvollisuus lähdekritiikkiinkin.

Näin ei valitettavasti ole. Niin hälyttävää kuin se onkin, on kykymme erottaa mediasatu todesta yhä hämmentävän heikko. Kovin usein voimme päätämme pudistellen todeta, kuinka ystäviemme ajatus juoksee sosiaalisessa mediassa kuin täi tervassa. Mutta päästäkäämme heidät pälkähästä, sillä me olemme kaikki syyntakeettomia. Viattomuudessaamme olemme kaikkia näkemyksiä yhtä arvokkaana pitävän nykymedian ilotulituksessa oppineet, että voi ei aiheuta sydän- ja verisuonitauteja, kokoomus on työväen asialla eikä ämpäriin voi hukkua.

Vaatii epäilevää mielenlaatua kyseenalaistaa kaikki, omaa ajatteluaan myöten. Ainoa palkkio jatkuvasta kritiikin syklistä on valaistuminen – joulupukkia ei oikeasti ole eivätkä lapsuutesi huolettomat päivät koskaan enää palaa.

Welcome to the only game in town.

välike8

välike1

KOLLAUS!

Docventures – selviytymis- ja suhtautumisopas hipstereille urbaaniin laatikkoviidakkoon

Matti A. Kemi

Radio + some + dokkari + ajankohtaiskeskustelu = AIVAN KÄSITTÄMÄTÖNTÄ ÜBER-PÄRÄYTTÄVÄÄ SHAIBAA!

Riku Rantala paljasti aikanaan Ala-Tikkurilan Shellin hämärän doping-laukun. Tunna Milanoff todisti olevansa identtinen kolmen muun veljensä kanssa ja yökkäilevänsä paljon.

Kun pojat väsyivät seikkailemaan maailmalla ja kaikki hedonistiset asiat oli joko poltettu tai huputettu, oli aika opettaa villisti kasvava nuoriso city-urbaanin viidakon vihertäville tavoille. Kenelläkään ei ole talouskurimuksessa halua matkustaa suurin hiilijalanjäljin etsimään itseään Goalle.

Ja mikäpä olisikaan ollut parempi keino kuin aivopestä Suomen hippinuoriso dokumentein ajattelemaan muutakin kuin Susanna Koskea ja omaa napaansa? Kaikki lähtee kyseenalaisista vierailevista kommentaattoreista ja kyseenalaistavasta eksistentialismikriisistä. Valkoihoisen länkkärin on kärsittävä kriisinsä myös Punavuoressa.

Kiitos, että Otso Kantokorpi sai vaahdota suunsa studioon. Kiitos, että muutkin näkevät dokumentit nykyään kiinnostavina. Mutta perkelettä: moitittakoon Tunna Milanoffin tapaa keskeyttää aina loisteliaita jatkokysymyksiä tivaavan Rantala ja tivattakoon, miksi Yleisradiolla oli pokkaa lopettaa suomalaisen dokumentarismin tukeminen verorahoin.

To be continued / Geht weit / Miksi tälle ei kuitenkaan tule jatkoa?

välike1-1

välike3

Kul(l)ahtanutta

Tekstityksen tulevaisuus

Tapio Lindholm

Av-kääntäjät yrittävät saada alalle aikaan työehtosopimusta. Siinä kun yrittävät, kun suurin toimija BTI International (Broadcast Text International International) ei lähde neuvotteluihin mukaan. Firma porskuttaa menemään mukavilla voitoilla ja houkuttelee mielestään kieltä osaavia uusia alan realiteetteja tuntemattomia työntekijöitä palkkalistoilleen. Ja näitä riittää, sillä helppoahan se kääntäminen on. Sen kuin katsoo ohjelmaa ja kirjoittaa mitä siinä sanotaan. Ja tästä vielä maksetaan.

Ei muuten makseta kauaa.

Television kaupallinen puoli toimii (tietenkin) sillä logiikalla, että palvelut, kuten tekstitys hankitaan mahdollisimman pienellä rahalla, ja kunhan keskimääräinen katsoja on suurin piirtein tyytyväinen (eli ei lopeta ostamasta kanavalla mainostettuja tuotteita), kanava on tyytyväinen. Eli kunhan jo nyt esimerkiksi englannin ja ruotsin välillä auttavasti toimiva google translate saadaan kehitettyä edes jonkin verran paremmin toimivaksi suomen kieleen käännettäessä, ja käännössofta oppii tekemään tästä raakaversiosta tekstitystä, niin kaupalliset toimijat siirtyvät varmasti robottitekstitykseen.

Jos tähän menee yli kymmenen vuotta, syön televisioni.

Ainoa seikka, mikä todennäköisesti kymmenen vuoden kuluttua erottaa ihmiskääntäjän koneesta on sujuvien ratkaisujen löytäminen esimerkiksi sanaleikkeihin ja huumoriin suomen kielen lauserakenteesta liikaa tinkimättä. Sama seikka on nyt se suurin erottava tekijä ammattimaisesti toimivan, tarpeeksi aikaa saavan tekstittäjän ja kaupallisen puolen puristuksessa työskentelevän kokemattoman, mahdollisesti samalla gradua väsäävän kääntäjän välillä.

Tähän tietenkin joku sanoo, että tekevät ne Ylelläkin käännösvirheitä. Niin tekevätkin, mutta ainakin keskimäärin suomen kieli on parempaa ja ratkaisut toimivampia kuin kaupallisella puolella. Sitä paitsi yksittäiset käännösvirheet voivat jopa tehdä muutoin yhdentekevästä katselukokemuksesta muistettavan. Onhan toisten virheiden osoittaminen ja omilla tiedoilla siten briljeeraaminen sentään yksi elämän suurista iloista. Dokumenttien asiavirheissä ja tilanteeseen sopimattomassa kielenkäytössä molemmilla puolilla olisi parannettavaa, ja Ylellä suorastaan hävettävää, mikäli käännökset oikeasti saa tehdä kiireettömästi.

Oikeasti toimiva tekstitys on ennen kaikkea hyvää suomen kieltä ja toistaa sujuvasti ohjelman sisällön ja rytmittyy visuaalisen kerronnan lomaan sujuvasti. Tähän ei toivottavasti kymmenenkään vuoden kuluttua kone pysty, mutta mikäli nykyinen tekstityksen sujuvuudesta tinkimisen linja jatkuu ilman markkinavoimissa tuntuvaa vaikutusta, ei sen edes tarvitse.

Ja tulevaisuus on robottien.

välike3-1

välike2

Lopullisesti kollautettu

Puhtaan mielikuvanvartijat koputtivat aina kahdesti

Matti A. Kemi

Lapsukaiset, norjat nuorikot: uskokaa tai älkää, mutta ennen viihtymiseen vaadittiin maksullinen lupa. Niin syntistä kampetta niiltä kahdelta ja puolelta ajatuskanavalta tihkui. Ja jottei aivomme pehmenneet ilman valtion myöntämää lupaa, sitä varten paikalliset gangsterin ottein toimineet etsivät koputtivat stasimaisesti ovillemme ja tivasivat meiltä Lupaa.

Mutta minulla ei ollut lupaa, koska minulla oli vakaumus. Ilmoitin asiasta muun muassa suhteettoman krapulaisena 2.1. 2008 Viestintäviraston tiukka ääniselle nutturapäälle. Hän ei uskonut puhelimitse vakaumukseni aitoutta. Hän epäili myöskin puhdasta omatuntoani.

Molemmat naapurini kärähtivät luvatta olemisesta. He saivat tuntuvat sakkomaksut ja joutuivat siitä lähin aina maksamaan lupansa. Minä en ollut koskaan kotosalla, kun oveeni koputettiin kahdesti.

Sen ainoan kerran, kun sitten avasin oveni huolimattomuuttani mukamas äidilleni, takanani pauhasi torstainen eduskunnan kyselytunti. Kivahdin vakaumuksestani ja löin rokonarpiselle viiksivallulle oven kiinni.

Vakaamuksestani luovuin lopulta 1.1. 2013, kun koin eräänlaisen akuutin, vakaumuksellisen rehabilisoinnin. Tavallaan saman rehabilisoinnin koki samalla reilut puoli miljoona muutakin suomalaista veronmaksajaa.

Kenenkään ei tarvinut enää pelätä kahdesti koputtajia, kenenkään ei tarvinut enää hillitä riemunkiljahduksiaan kamppailuja seuratessaan, eikä kenenkään tarvinut enää esittää vastuuntuntoista puhtaan moraalin edustajaa. Ennen kaikkea kenenkään ei tarvinut enää maksaa kuukaudessa noin 17 euron arvoista lupaa kotonaan viihtymisestä. Kaikki pantiin verolle, kaikki nöyrtyivät tasa-arvoisina tukemaan yhtä ja suurta Yleisradiota.

Minua, vakaamuksellista Pirunsilmän tuijottajaa, suojeli ylemmät radioaallot silloin kuin minä edes hiukan tein anarkistista uhmaa valtionvaltaa kohtaan. Onneksi meillä on nykyään vakaumuksenvapaus viihtyä omissa olohuoneissamme ja kiljahdella Jari Sarasvuon verbaaliselle ”ketteryydelle”.

välike2-1

välike10

Kuvattuna

Valkoinen joutsen

Aleksi I. Pohjola

En halunnut ottaa kuvaa itsestäni. Siinä olisi ollut pelkkä kuori, objekti. Yksi visuaalinen ärsyke, joka pakkosyötetään teille ruudun kautta.

Sen sijaan pysähdyin hetkeksi aistimaan, kokemaan ja tuntemaan. Ja nyt kuvailen nämä tunteet teille, jotta teidän ei tarvitsisi katsoa tylsiä kuvia, vaan voisitte muodostaa ne itse.

Valkoinen joutsen

välike10-1

välike6

Vii’en kärki

Soundtrackeille ei ole suomen kielellä vastinetta, koska ne parhaimmat ovat aina ulkolaisia

Matti A. Kemi

V A Clockwork Orange, 1971 (Wendy/Walter Carlos)

Eriskummallinen kattaus omalaatuiseen Stanley Kubrickin elokuvaan. Suhteutettuna aikakauteen, elokuvan pionerimaiseen luonteenseen (ensimmäinen elokuva muuten, jossa on kaikki tekijät mainittuna lopputeksteissä) ja elektronisen musiikin historiaan, soundtrack on vertaansa vailla. Klassista vinksahtaneella tavalla.

IV Virgin Suicides, 2000 (Sofia Coppola / Nicolas Godin ja Jean-Benoït Dunkel)

Elokuvan harmaaseen ja idylliä uhmaavaan myrskyyn tehtyä pumpuli-elektroa. Toimii yksittäisenä albumina, toimii viattomien poppareiden iskemiseen, toimii hyräiltäväksi maanantaiaamun agggressiivisessa duunivitutuksessa. Siltikin se kertoo tyttösistä, jotka päätyvät itsemurhaan. Suhteettoman populaaria.

III The Good, the Bad and the Ugly, 1966 (Sergio Leone / Ennio Morricone)

Italo-spagetti-westernin merkkiteos alkaa NIIN yliampuvalla alkutunnarilla, että tunnet kuinka kuolo hengittää niskavillojasi. Tiedät, ettei tämä pääty hyvin. Olenkin aina ihmetelly rautalankateemaa loppukohtauksessa: miksi se päättyy siltikin avoimeen duuriseiskaan?

II Broken Flowers, 2005 (Jim Jarmusch / eri esittäjiä)

Don Juanina kyllästyneiden keski-ikäisten kivikasvo Bill Murray. Odysseian taustalla raikaa muun muassa Mulatu Astatke, The Greenhorns ja Dengue Fever. Voisi kait tätä kuvailla happoiseksi taustamusiikiksi, mutta Jarmuschin omalaatuinen kuvakerronta on niin kieroutunutta ja kuplivaa, että rainan äänimaisema vaikuttaa paikoin jopa normaalilta. Ehdoitta 2000-luvun kovin soundtrack.

I Reservoir Dogs, 1992 (Quentin Tarantino / eri esittäjiä)

Pitäkää puhkikulutetut Pulp Fictionin ja Kill Billin soundtrackinne, mutta muistakaa silti lämmöllä Jackie Brownin ääniraitaa. Mutta tämä, hyvät jampat ja riinat, oli ensin ja tämä pohjustaa kaiken. Tämä sellainen kokonaisuus, joka vauhdittaa ja keventää itse raakaa elokuvamaisemaa soittamatta kertakaan sitä isokyrpäisten fanfaaria, Madonnan Like a Virginia.

”K-Billy Supersounds just keep on truckin’”

välike6-1

välike5

Kollauksen kulminaatio

Alakulttuurin säilöminen Oulussa vuonna 2013

Matti A. Kemi, Aleksi I. Pohjola

Meitä on syytetty pinnallisuudesta, sisäpiirivitsien viljelystä, pilvilinnojen maalailusta ja hedonistisen elämänasenteen pilaamista hyvistä, mutta toteutumattomista ideoista.

TÄTEN ME JULISTAUDUMME KIRKASMIELISIKSI JA OIKEUDENTUNTOISIKSI NUORIKSI MIEHIKSI JA ALAMME TEKEMÄÄN OIKEAA JOURNALISMIA!

Rene Tauriainen /Toosa, Basso & Minna Kuosmanen /LestaTV – Katsaus oululaisen alakulttuurin säilömiseen

Rene Tauriainen & Minna KuosmanenMinna Kuosmanen & Rene Tauriainen

välike5-1

välike9

Äimäilyn ytimessä

Kansallisen verokolehdin kertomaa

Matti A. Kemi

Ensin selostetaan hakaristilippujen takaa kansallismielisille hiukan urhokasta urheilua, joka huipentuu myöhemmin mahtipontiseen kamppailuun kaukana alkuperäisestä kansakunnan tilasta.

Sitten käydään tiirailemassa kansalliskirjailija Alexis Stenvallin tupaa ja luodaan rikkimenneelle, nuorelle kansakunnalle muuta mietittävää.

Kun tarpeeksi pitkälle on kyykistelty ja urhoiltu, on aika nöyristellä suurta Jättiläistä. Annetaan Yleisradion kiistanalaisimman pääjohtajan nöyristellä ja surra kupsahtanutta Jättiläistä, ”vuosisadan suurinta johtajaa”.

Tämän jälkeen ihmetellään Euroopan, ja miksei koko maailman kummallista kiehuntaa. Erästä ammutaan päähän, tovin päästä toiselta katkaistaan puhelinlinja.  Sen jälkeen pohditaan jälkiviisaina taas kansakuntaa kansakuntana, hiukan seestyä ja todeta kaiken sittenkin olevan ihan hyvin.

Radioaallot tunkeutuvat syvemmälle ja syvemmälle, lietsovat kuultavaa pelkoa jopa pohjolassa.

Pohtia vielä kerran mitä on tapahtunut.

Ja pohtia vielä kerran, mikä maailmaa vaivasi aiemmin – jälkiviisaasti, totta kai, meidän verorahoillamme.

välike9-1

Välike4

Kollaasi

Kaikki alkaa oikeastaan kohinasta

Matti A. Kemi

Suhteeni alkoi salakavalasti vuonna 1998 läkähdyttävän kuuman kesän tiistai- tai keskiviikkoöinä. Nelonen tarjosi kello 1.05 alkaen outoa vankilasarjaa, jossa rampautunut rasta kummallisine sellikavereineen viihdytti minua tarinoilla väkivallasta ja narkoottisista sekoiluista.

Se oudosti nyrjähtänyt sarja katosi tuon kesän jälkeen – palatakseen uudelleen vuonna 1999 jälleen kummallisine ja epäsäännöllisine lähetysaikoineen töllöön. Aloitin sarjan alusta ja tarvoin läpi vuosien 1999-2004 välillä. Siinä välissä sarja vaihtoi esityspaikkaansa toistuvasti: primetimesta lienee turha puhua, jos sarja oli tarjolla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kello 0.55 alkaen.

Pieni rinki kaveripiiristäni oli tietoinen sarjasta. Kylmää rinkiä (Oz, 1997-2003) ei hehkutettu turhaan – toisin kuin Sinkkuelämää (Sex and the City, 1998-2004). Jostain syystä Carrie Bradshaw’nin seikkailut eivät koukuttaneet samoin kuin arjalaisen ja muslimiveljeskuntien puukkohipat.

Kylmä ringin jälkeen sekaannuin Sopranosiin (The Sopranos, 1999-2007). Sen gangsterikiesiin hyppäsin kolmannen tuotantokauden aikana joskus kevättalvella 2005. Neloselta seurasin sarjan siltä istumalta loppuun – näkemättä tosin viimeisen tuotantokauden avausjaksoa. Tällainen törkeä huolimattomuus sarjan viimeisen kauden avausjaksoa kohtaan, – jos mikä – asetti ymmyrkykäisyyttä ja suunnattomia kysymyksiä tuotantokautta kohtaan. Mutta vasta kun Yle aloitti Sopranosin esityskierroksen 2010 uudelleen, katsoin saagan alusta loppuun, jakso viikossa, verkkaisesti, ahmimatta.

Huomaamattani seurasin tovin Kylmän ringin ohella myös The Wirea (2002-2008) Nelosen myöhäisilloissa. Kiitos aiemmin mainittujen Nelosen kummallisten lähetysaikojen, vasta Ylen kautta jäin sarjaan koukkuun. Osaltaan myös kaverien jatkuva painostus takasi, että kolmen suhteettoman tylsän ensijakson kautta sarjaan oli keinolla millä hyvänsä päästävä sisään. Sitten kun siihen jäi koukkuun, sunnuntain odottelemisesta on tullut jotain suurempaa.

Mullan alla (Six feet under, 2001-2006) pyöri sen sijaan aikansa Maikkarin primetimessa, muttei sitä markkinoitu mitenkään. Sarjaan ei voinut hypätä kesken kausien. Onneksi Yle teki jälleen kaivatun rummuttelunsa jälkeen kulttuuriteon: hehkutus palkittiin osaltani, kun seurasin Yle Teemalta sarjan jälleen vanhakantaisen verkkaisesti 2009 alkaen.

Syksyllä 2009 eräät äpisivät suhteettomasti siitä, että veronmaksajien rahoilla ostettiin laatuviihdettä jenkkilästä. Itse oivalsin jo silloin, että nuo kränääjien leipälävet ja näköhermot eivät tajua ympärillä tapahtuvaa. Hankalaslangiseen The Wireen Vesa Kuittisen kääntämä karu Baltimoren arki oli katsojille kuin fiksi narkille tai lahjus pormestarille.

Vasta myöhemmin olen oivaltanut, että kaikkia yllä mainittuja sarjoja on yhdistänyt alusta lähtien outo kohina. Arjen raakuus käsikirjoituksessa ja loistavan pitkälle viety näyttelijäntyö. Ja tietysti HBO:n jinglen lumisateen kohina.

Miksipä en olisi kiitollinen Ylelle, miksenpä käsikirjoittaja Alan Ballin kaltaisille neroille. Minä saan fiksini käsikirjoitetusta arjesta ja siitä kohinasta toivottavasti jatkossakin – jälleen veromaksajien tuomilla rahoilla.

välike4-1

välike11

Kuukauen epämääräinen

Popcorn with love

Aleksi I. Pohjola

Popcornien täydellinen valmistus vaatii tarkkaa korvaa ja herkkää ajoitusta. Jokainen pystyy poksauttamaan 2/3 pussin sisällöstä, mutta kovin moni ei pääse alle 10 jyvän tulokseen, mitä pidetään tietyissä piireissä mestarin ja kisällin erona.

Popcornien valmistaminen on taiteen tekemistä, taiteesta nauttimista, konsertti sekä ennen kaikkea kokemus. Tässä pieni läpileikkaus siihen, miten maailma toimii ja miten popcornit valmistetaan.

Ensimmäiset poksahtelijat ovat eittämättä aikaansa edellä. Oman tiensä kulkijoita, jotka ovat liian edistyksellisiä saadakseen hyväksyntää. He leimaantuvat oudoiksi, vaikka ovatkin pelkästään rohkeita. Aikanaan historiankirjoittajat nostavat heidät esille, mutta tässä ajassa heille lähinnä vain naureskellaan.

Tahti kiihtyy. Pienestä underground -liikkeestä on tullut noteerattu ilmiö. Mitä enemmän se saa huomiota, sitä useampi siitä kiinnostuu. Alakulttuurin esirippu vedetään väkisin syrjään ja koko näyttämö paljastetaan suurelle yleisölle.

Olemme saavuttaneet valtavirran. Poksunta täyttää pussin. Se on jatkuvaa, se on hypnoottista, se on taianomaista. Sitä ei voi olla kuulematta. Siihen ei voi olla törmäämättä. Kaikki aikaansa seuraavat tietävät sen olemassaolon – halusivat tai eivät. Osa alkuperäisistä seuraajista hylkää sen heti, kun siitä tulee valtavirtaa. Heitä kutsuttaisiin myöhemmin hipstereiksi – ja lopulta heistäkin tulee valtavirtaa.

Poks, poks, popopopokspokspokpokss, poks, poks ja poks. Myöhäisheränneet ne siinä vain poksuvat. Kuinka kauheaa on huomata, että bändi johon ihastuit tänään, on ollut pinnalla jo vuosia. Joku kavereistasi on aina tykännyt ennen sinua siitä bändistä Facebookissa. Jollain on aina Spotifyn soittolistalla juuri se biisi, jonka löysit vasta tänään. Näitä kavereita samalla ihailet ja kadehdit. Olet myöhäisherännyt, mutta aina voit lohduttautua sillä, että joku on varmasti vielä sinuakin hitaampi. Pistä vahinko kiertämään ja kerro kavereillesi löydöstäsi. Se tutustumiskerta on jokaiselle kuitenkin ensimmäinen, tapahtui se sitten undergroundissa tai valtavirrassa ja ne popcornit maistuvat yhtä hyville, poksahtivat ne etujoukoissa tai myöhäisheränneisinä.

Myöhäisheränneiden jälkeen tulee kolmen sekunnin hiljaisuus. Tämä on kriittinen vaihe. On näet hyvin tavallista, että kerran valtavirrassa ollut ilmiö hiipuu ajan saatossa vain noustakseen takaisin pinnalle vuosien tai vuosikymmenten päästä. Ei myöskään ole ollenkaan harvinaista, että kerran kaikkien huulilla ollut ilmiö leimataan lähinnä vitsin ja hulluuden välimaastoon asettuvaksi harha-askeleeksi. Tällöin on vain parasta hiljetä menneisyydestä – ja niistä 80-luvun salihousuista.

Siksi kolmen sekunnin sääntö on äärimmäisen tärkeä. Jos tässä aikahaarukassa ei tapahdu mitään, sammuta mikro, avaa pussi, ripottele ripaus suolaa, ravista lujaa ja istu alas nauttimaan. Esirippu on nouseva aivan hetken kuluttua.

välike11-1

välike12

Suljin

Matti A. Kemi

MITÄ SITTEN KUN LÄHETYS LAKKAA?

(Näenkö unia, vai onko tyytyminen uusintaan? Entä jos tuleekin vain loputon mainoskatko?)

välike12-1

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kollaus 9/2013

etukansi—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus 9/2013

*Lopullisesti kollautettu *KOLLAUS! *Ku(l)lahtanutta *KUUKAUEN PELILIIKE/Kuvattuna *Kollaus-reportaasi *Vii’en kärki *Äimäilyn ytimessä *Suljin *Kuukauen epämääräinen

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu

Kuuskan Paviljonki, kuolinpäivä 22.9.2013

Matti A. Kemi

1960- ja -70-lukujen taitteessa valmistunut Kuusisaaren eli Kuuskan Paviljonki painui manan majoille kesän hengähtäessään viimeisen henkäyksensä kuulaana syyskuun lauantai-iltana.

Oulun kaupunki kyllästyi huonosti remontoituun Kuusisaaren Paviljonkiin ja osti sen itselleen nähtävästi purkutarkoituksin. Mitä ilmeisimmin Arinan avustuksella hieno rauhan saareke kaavoitetaan ylihintaisiksi neliöiksi ja kulttuuri jatkaa kolkossa kaupungissa kuolemistaan.

Hipeillä ei ole tyyssijaa järjestää kiljukestejään, raveissa viihtyvillä, hepoja vihaavilla ravettajilla ei ole enää tahmaisia tanssiaskelia ja humppaväellä ei tarjoilla enää Pernod-kolaa Mattilan sisarusten pilatessa äänimaisemaa.

Myöskään Radiopuhelimilla ei ole enää Qstockin perjantaiyön viimeistä vetoa hämyisessä nurkassa.

Kun toimituskunta kysyi ulkokuvia Kuuskan Paviljongista, kaikkien kuvaajien vastaus oli kutakuin muotoiltavissa tämän fraasin sisälle: ”Jos mää kerran jottain oon ottanu, niin ne on bäkkäriltä ja neki on kyllä niin hikisen utusia, ettei meikä anna niitä jakeluun.”

Inhaloikaa vihaani jo valmiiksi, Arinan korruptoimat kaupunginvaltuutetut: ensin näännytätte kulttuurikeitaan ja sitten kaavoittanette virkistysalueen asuinalueeksi. Te toistatte itseänne.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus!

Violet Sjöberg

Olin oikeastaan toivonu, ettei se homma menis missään vaiheessa niin höpöksi, mutta tiesihän sen, miten siinä tulee käymään, kun autossa menomatkalla Pintamoon sihautti ensimmäisen oluen auki. Se maistu niin hyvältä, että ihan varmuuden varalta piti käyä vielä huoltoasemalla matkan varrella täydentämässä kaljavarastoja.

Vaikka kaikki meniki höpöksi, kaikki meni myös oikein. Pintamossa oli kaikki, mitä mökkijuhannuksena pitääkin olla. Loppumattomasti olutta, holtittoman paljon ruokaa, lampi, tanssilava, sauna, yks puolikuurona ympäriinsä juoksenteleva koira ja joukko ihmisiä, joista tunsin puolet, mutta joista kaikista pidin heti.

pintamo polaroidfag

Jossain vaiheessa sen jälkeen, kun tanssilava oli koristeltu, juhannustanssit tanssittu vielä toistaiseksi vihkimättömällä lavalla ja kaikki mahdolliset grilliruuat valmistettu, ihmisiä alko kadota. Kolmen ensimmäisenä uuvahtaneen kuorsaukset kaiku pusikosta teltoista epävireisinä stemmoina. Väki oli vähentyny kouralliseen ja kello kääntyny jo useamman tunnin verran juhannuspäivän puolelle.

Minä istuin kodassa rommipullon kanssa muutaman muun tyypin seurassa puhumassa mitä sattuu. Reippaimmat selviytyjät lähti yökalaan. Ei ne tainnu siellä kauaa olla, mutta mun mielessä ne oli seilannu lammen ulapalla ainaki kolme tuntia, kun ne lopulta tuli kodan ovesta sisään ja valitti, ettei saalista tullu. Joku oli saanu jonkun silakantapasen, mutta päästäny sen saman tien menemään.

Ulkoa kantautu hyvänyöntoivotuksia, ja sitte yhtäkkiä meitä oliki enää kolme ihmistä pimeässä kodassa puhumassa ihmissuhteista räpin ja Modern Talkingin tahtiin. Ja sitte enää kaks.

”Pitäiskö se mennä tosiaan nukkumaan?”

”Se ois varmaan nyt fiksua.”

Ulkona oli ihan erilaista ku vielä muutama tunti sitten. Oli aamu, kaikkialla oli kirkasta ja kello lähempänä seittemää. Oli hiljaista, ku kuorsauskin oli loppunu.

”Vai pitäskö kuitenki käyä vielä uimassa?”

Ja sitte harpottiin vauhdilla portaita alas kohti lampea ja hihitettiin.

Vesi oli lampivedeksi kummallisen kylmää, mutta ei yhtä kylmää, ku aiemmin päivällä puoliselvänä. Kuitenkin sen verran kylmää, että hetkeksi se jotenki kirkasti kaikki aistit ja jäljensi sen hetken juhannusaamuisen maiseman terävänä jokaiseen aivo- ja hermosoluun. Vastarannan puut oli kesäaamuna vihreämpiä kuin minään muuna vuorokaudenaikana, ja kaikkialla muualla ympärillä oli kirkkaan oranssia. Lammen vesi oli liikkumattoman tyyni lukuun ottamatta kahden humalaisen pulikoijan aiheuttamia laimeita vesirenkaita.

Kömmin aiemmin humalassa pystytettyyn telttaan, jossa oli jotaki pahasti pielessä, mutta joka kuitenki pysy riittävän hyvin pystyssä nukkumista varten. Ainakin niiden kahen tunnin aamu-unien ajan, joiden jälkeen heräsin juhannuspäivään.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Ku(l)lahtanutta

Vähän erilaiset festarit

Anna Lakso

Jos joku ei ole koskaan kuullut ILMIÖ-festareista, en ihmettele yhtään. En ollut itsekään kuullut. Nettisivut kertoivat, että ”Yli 50 tasokkaan artistin lisäksi festivaalilla järjestetään tuttuun tapaan tajuntaasi laajentavia työpajoja, taideinstallaatioita, happeningeja ja performanssiesityksiä”. 50 artistin? Tapahtuma kestää yhden päivän, miten ihmeessä sinne on saatu tungettua 50 artistia? Kävi ilmi, että helposti. Järjestäjät olivat pistäneet pystyyn seitsemän lavaa ja jokaiselle lavalle noin tunnin välein kapusi joku esittämään musiikkiaan tai muuta taidehärpätystä. Paviljongista metsän kautta rantaan käytiin läpi koko Uittamon ympäristö.

Alue paljastui erittäin kauniiksi, yllättävän suureksi ja pohjoispohjalaiselle ihmiselle tavattoman mäkiseksi. Ostimme lonkerot ulkotiskiltä kohtuulliseen festarihintaan ja iloksemme huomasimme, että suomalaisesta tavasta poiketen, anniskelu oli sallittu koko alueella. Ja ne kolkat joihin anniskelu ei ulottunut, niihin sai kuskata omat juomat. Tupakointia ei rajoitettu ulkoilmassa lainkaan.

Hipin oloiset nuoret city-aikuiset paistattelivat päivää hyvää musiikkia kuunnellen ja vaihtelevia esityksiä seuraten. Esiintyjälista oli raikas, sisältäen Aino Vennan, Eleonoora Rosenholmin, Joose Keskitalon, Circlen, M.A. Nummisen sekä 45 muuta artistia.

Illan edetessä keikoille oli hankalampi päästä, sillä lavojen alueet olivat auttamattomasti liian pieniä. Eleonoora Rosenholmia katsomaan halunneista suurin osa ei mahtunut paikalle. Circle soitti keikkansa ääriään myöten täydessä paviljongissa. Itse seurasin keikkaa suosiolla ulkoa, sillä olin varma, ettei lattia kestä satojen ihmisten hyppimistä, kun se jo puolella täyttömäärällä notkui kuin viimeistä päivää.

Ainoa huono asia koko sympaattisessa festivaalissa olivat ruokajonot, jotka kasvoivat puolen tunnin mittaisiksi. Jonotimme hamppuburgerijonossa, mikä oli suurin virhe sinä päivänä. Jono seisoi ja seisoi, kun myyjä kysyi jokaiselta erikseen, tahtooko asiakas hamppupihvinsä ruis- vai kaurapuikulan välissä, ja vasta vastauksen saatuaan alkoi paahtamaan leipiä. Kun vihdoin sain hamppurilaisen käsiini, se oli karmeinta paskaa, mitä olen ikinä syönyt. Urheasti kuitenkin taistelin sen alas ja hyvä meininki jatkui.

Itse väistelin bändejä aika lahjakkaasti ja illalla laskin saldokseni neljä bändiä. Siitä huolimatta suosittelen ILMIÖtä kaikille lämpimästi. Kerrassaan mahtava tapahtuma.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KUUKAUEN PELILIIKE/Kuvattuna

Björn Borg tekee nykyään boksereita, me jotain ihan muuta

Teksti: Matti A. Kemi

Kuvat: Kari Kujala (1-3) Janne Vähälä (4-6)

Kehitimme päätoimittajaretkueellamme uuden pelin. Sen nimi on frisbeetennis ja sitä pelataan tulevissa vuoden 2024 kesäolympilaisissa, koska kukaan ei jaksa enää seurata painia, ammuntaa tai keihäänheittoa. Lajia pelataan kuten tennistä – tosin kaksinpelinäkin nelipelikentän rajoin.

Muutaman kuvaajan voimin ikuistetun ensikamppailun vei nimiinsä päätoimittajakaksikosta herra Kemi. Ottelun toisessa erässä nähtiin peräti viisi murtoa, vaikka erä päättyikin kutkuttavasti 7-5.

Me käytimme kesämme näin. Eikä edes kaduta yhtään. Ihailkaamme ammattilaisia työssään.

IMG_9725_1

IMG_9784

IMG_9862_1

DSC_6144

DSC_6072

DSC_5984

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus-reportaasi

Vain etuoikeutetuilla on oikeus olla undergroundia

Matti A. Kemi

Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna urhea päätoimittajaparivaljakko Kemi ja Pohjola maleksivat boheemien antaumuksella rokkifestivaaleille. Koska lehtemme linja on tinkimättömästi valtakulttuurin vastainen, menimme kirjaimellisesti festareilla maan alle.

Eräässä erittäin salaisessa paikassa eräille todella tärkeille ihmisille järjestetään Qstockin aikaan omat varjofestivaalit. Korpirockiksi ristitty tapahtuma on veljesten Janne ja Joni Pekkalan hengentuote, jossa allekirjoittanut vieraili ensikerran jo vuonna 2003 ja ajatteli jatkaa vierailujaan hamaan slaaginsa saakka.

Isolla pihamaalla on piknik, jossa keskieurooppalaiseen tapaan hämäännytään seitinohuesti ja nautitaan hyvästä seurueesta, Cambertista, rock’n’roll musiikista ja ikuisesta lauantai-illan huumasta. Kurkkua kostutetaan luvallisesti omin juomin. Sisällepääsymaksua ei varsinaisesti edes ole, mutta nimellinen, mitättömän tuntuinen ruohokenttämaksu suoritetaan ovella kunnioituksesta luontoa ja järjestäjien talkoouurastusta vastaan.

Musiikkitarjonnasta vastasi tänäkin vuonna pääasiallisesti vanhojen rokkiäijien ja -akkojen äärimmäisellä huolella kokoamat cover-bändit, jotka soittavat sitä, mitä parhaiten osasivat: rehellistä, suoraa ja jylhää jytää hyvällä svengillä. Vuosittainen yllätysesiintyjä oli tänä vuonna jytän vastakohtaisuuden huipentuma. Johanna Kurkelan lasinkirkas, herkkä ja harras tulkinta kosketti niin syvältä, että viinilasina käytetty Guinness-puolipint kyynelehti ja halkesi.

Pressipassien luulossa alueelle hiippailleet musteneekerimme Kemi ja Pohjola toivotettiin portilla lämpimästi tervetulleiksi VIP-passein. Fenno-skandinaavisen tasa-arvon nimissä VIP-ihmisille ei tarjottu muuta erityiskohtelua kuin jonottaminen erittäin salaiseen ja hämärään VIP-kellariin. Pohjoismaalaisen solidaarisuuden nimissä VIP-kellarissa sai kerrallaan olla viisi minuuttia. Maakosteutta hengittäessä mieli riehaantui ja maksa-arvot hamusivat takaisin maanpinnalle, mutta ote kirposi. Silmät sokaistuivat palattaessa maan alta päivänvaloon ja räyhäkkääseen psykobillyn kaikkeuteen.

Maan alla piileskely on hankalaa, mutta vielä hankalampaa on järjestää vuodesta toiseen näin omaperäiset ja tuttavallisen rennot underground-festivaalit. Toivomme, ettei kukaan lukijoista ikinä paljasta, mistä undergroundissa on todella kyse. Antaa Pekkalan veljesten paljastaa se Korpirockin muodossa ikuisesti  meille harvoille ja valituille.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki

Kesän pahimmat nousut ja laskut

Cpt. Hämminki

V Huorasuora kesäkuun alussa joskus aamuyön tunteina pilkkujen jälkeen
Vitutti huohottaa vastatuuleen ja saapua jatkoille, jossa suurinosa juhlijoista joko yrjösi tai sammui.

IV Matka keskustasta Linnanmaalle 28.8. kello 8.40 alkaen
Vähillä yöunilla pyöräilin 24 minuutissa 6,5 kilometriä lämmön kirkastamassa 12 asteen kumussa läpi kiirettä sykkivän kaupungin arkiaamun. Tuulenvireettä aurinko räkätti niin veikeästi, että oli pakko hymyillä hymykuoppaani syvemmäksi.

III Snuukkerin kaatajaiset ja uuden Snuukkerin avajaiset 30.5. kello 21.43 alkaen
Matka uudesta Snuukkerista kotiin osoittautui niin hankalaksi taipaleeksi, että seitsemän korttelin matkaan meni noin kaksikymmentä minuuttia. Kadunpielet eivät riittäneet pitämään jotain kaidalla tiellä ja minä kulutin kenkiäni turhaan pujotteluun. Joku nilkki varasti kaksi darts-tikkaani ja minä puolestani löysin madonreijän tuon perjantain ja maanantain välisen yön välillä.

II Tour de Karjasilta, heinäkuun alkupuoli noin kello 3.05 alkaen
Napeista kajahtelee Thelonius Monkin vuoden 1958 keikka Köpiksestä. Jalat jauhavat leppoisasti kävelevän basson tahtiin ja sekä Thelonius ja minä pimputtelimme päämme sisällä jotakin suurempaa ajatusta saapuvaksi. Pyörä tottelee ja ohjaa minua syvemmälle arkkitehtoonista kauneutta. Kesäsateen kastuttama asfaltti kirkastaa katuvalot ja luovuuden säikeiksi.

I Koulukadun laskeutuminen, 27.6. kello 6:02
Totaalisen hiljentynyt kaupunki huomassani. Koulukadun alamäki, agggressiivinen poljennan tuottama vauhti, kuulokkeissa jyskyttää Imatran Voiman Kurvi. Mielen ja kehon kokonaisvaltainen orgasmi, jing-jang, Om ja kaikki maailman valaistumiset räväkän kauniissa auringonvalossa. Huipentuma aamukahvit Lyötynpuistossa 19 asteen porotuksessa. Ymmärsin elämäntehtäväkseni tämän kokemuksen jakamisen. Minulla menee paremmin kuin teillä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä

Pälkäneen kesäteatteri vs. Oulun ylioppilasteatteri

Matti A. Kemi

Pälkäneellä virttyneen kliseinen tarina, joka ratsastaa kasarin uhkakuvilla ja Suomi-rock hittiparaatillaan. Tarinaan pakolla tungetut kappaleet eivät istu juonenkaareen lainkaan. Tempo on hukassa ja mitään kiintymystä ei synny. Ensi-illaksi liian verkkaista ja ilmeetöntä. Taputan vain siitä ilosta, että toinen näytäntö lopulta loppuu.

Oulussa räväkkä tarina pojasta, joka ei ikinä kasva aikuiseksi. Pääosassa räväkkä ja ilmeikäs nainen. Kaksi tuntinen ensi-ilta etenee kuin huomaamatta läpi verkkokalvojen ja tempaa katsojat mukaansa. Lapset kiemurtelevat jännittyneinä penkeillä, kuoleeko Peter Pan. Ei kuole, onneksi.

Murskaava erävoitto Oululle.

1 (1 of 2)Pälkäneläinen näkemys räväkästä rock’n’roll musiikista oli lievähkö pettymys oululaiselle rokkarihipsterille

Ensi-iltojen jälkeen myös kultivoitunut katsoja nollaa tilanteen sofistikoituneella punaviinipöhnällä. Oulussa Alko ehti mennä ennen esityksen loppua kiinni ja kultivoitunut kriitikko joutuu turvautumaan kaljaan. Rahaa palaa Maikkelin terassilla tuhottaman paljon ja olut ei takaa syvällistä pohdintaa.

Pälkäneellä sukujuhliaan sivistyneesti viettävä kulttuurinystävä on varannut hotellihuoneeseensa tönkän punkkua ja Jallua. Lisäksi karjalaisen suvun ominaisuudessa pullo kiertää siihen tahtiin, että pakenen tiuhasta ringistä lopulta ensi-iltaansa kumoavan näyttelijäryhmän keskelle. Sielläkin kiertää pullo ja kenkäni joutuvat hukkaan.

Nopeahko erävoitto Pälkäneelle.

Näytelmien tuomat uudet ajatukset kajastavat päässäni. Pälkäneellä mietin, että tämäkö on kesäteatterien nykytaso. Pääkipu on niin armoton, että joudun jättäytymään kyydityksestä takaisin Ouluun ja jään kolmeksi vuorokaudeksi Tampereelle parantelemaan järkytystäni.

Oulussa sen sijaan keskustelen näytelmästä useaan otteeseen seuraavien viikkojen ajan eri pöytäseurueissa. Orastunut peterpanmainen ajatteluni hurmaa erään kauniin tytön ja me ihastumme toisiimme.

Lumierä Oulun nimiin. Tässä vaiheessa Pälkäne nostaa luovutuksen merkiksi kätensä pystyyn, kättelee vastujaansa ja poistuu valitettavasti valmistelemaan seuraavankin vuoden kesäteatteriperformanssiaan.

1 (2 of 2)Oululainen voitontanssi ylivoimaisen murskajaisten päätteeksi

Kesäteatterien ensi-iltakaksintaistelun luovutusvoitoin korjaa Oulu. Jään hämmentyneenä odottamaan, kestääkö rakkaussuhteeni Oulun ylioppilasteatteria kohtaan läpi ensi kesän.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin

Kannen tarina

Janne Vähälä

Kuva tarkennettu pelitannerta ympäröivään metalliverkkoon. Tarkoituksena oli saada taustalle sellainen bokeh, että tajutakseen mitä verkon takana tapahtuu, joutuu kuvaa katsomaan ainakin hetken aikaa. Haluttu lopputulos syntyi aukolla f/4, suljinajan ollessa sekunnin viidessadasosa. Näin jälkeenpäin mietittynä otokseen tuli mukavan ”suljettu fiilis”, mutta tunnustettakoon, ettei tämä ollut kuvaushetkellä ykkösprioriteettini.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen

Valkoinen

Aleksi I. Pohjola

Katulampun kelmeä valo luo auraa märkään, kylmään ja mustaan asfalttiin. Urbaanissa kuunsillassa ei ole sijaa romantiikalle. Keinotekoinen valo vuorottelee varjojen kanssa. Se ei tanssi, se ei hypi, se ei viekottele. Se vain toistaa omaa monotonista kaavaansa. Vesi litisee kenkien alla, hengitys höyryää. Pudonneet lehdet eivät pyöri pariisilaisittain kadulla. Ne ovat liimautuneet kiinni märkään alustaan. Lehtiruodot ovat repeytyneet. Kerran niin vihreät ja elinvoimaiset eheyttäjät ovat muuttuneet keltaiseksi mössöksi ilman mitään arvokkuutta.

Kaulukset on pakko nostaa ylös. Viima ja vesi tunkevat ikävästi niskaan. Ei sillä tosin enää ole kovinkaan suurta merkitystä. Se vain todistaa sen tosiasian, että ihminen on loppuun asti hedonistinen paskiainen.

Pakko kiihdyttää askelia. Ei juoksuun asti, mutta selvästi ripeämpään suuntaan. Varjot yrittävät ottaa otetta, päästä niskan päälle ennen päämäärää. Mutta perille on päästävä. Olen luvannut sen. Luvannut itselleni. Ja siksi minulla on nyt kiire. Kiire täyttämään lupaukseni ja saavuttamaan rauha. Rauha sielulle, joka on revitty kappaleiksi. Sielulle, joka on uhrattu hyvyyden alttarilla. Ja sielulle, joka on niin raskas kantaa. Minun on ehdittävä, jotta jaksaisin pimeän yli.

Ensin huomaan pienen välähdyksen. Ihmeellinen välähdys jossain kaukana edessä, joka painuu varjojen alle hyvin nopeasti. Mutta olen huomannut sen. Se riittää minulle. Kiihdytän tahtiani entisestään ja karistan varjot kintereiltäni. Tuntuu, kuin saisin vanhat voimani takaisin. Vaivun transsiin ja kehoni huutaa pahaa oloa pois. Varjot väistyvät, minä itken ja valon määrä lisääntyy.

Pystyn jälleen hengittämään. Pystyn juoksemaan. Juoksen hengästymättä rantaan. Sinne, minne olin alunperinkin menossa. Kylmyys on melkein ehtinyt saamaan lopullisen otteensa. Heinät ovat jäätyneet pystyyn, maa on jo valkoinen kuurasta. Rantaveteen on muodostunut ohuen ohut kerros jäätä, mutta kauempana musta vesi velloo vielä vapaana.

Ja siellä se on. Tuo valkoinen hohtava olento. Se on odottanut minua. Ja minä ehdin. Ehdin, ennen kuin se jäätyi kiinni. Ennen kuin sen silmistä katosi valo. Ja nyt se näkee minut. Se tietää, että on tullut aika lähteä. Lähteä pakoon pimeyttä ja palata yhtä aikaa valon kanssa. Se on viaton, se on puhdas ja se on valon lähetti. Ja sen kyydissä sieluni matkustaa palatakseen taas ensi keväänä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Kollaus 8/2013

etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS 8/2013:
*Oikaisuja? *Kollaus! * Kuvattuna *Koll-aktiivi *Ku(l)lahtanutta *Koll-aktiivi *Vii’en kärki *Kuukauen epämääränen *Suljin*

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Oikaisuja?

Istvánörkenymainen sitkeä painovirhe on aika tullut korjata: Toisin kuin otaksuimme Kollaus 3/2013, Marko ”Pyhis” Pyhäluhdan nimi ei ole Pyhäluhta, vaan tietenkin Pyhäluhta. Pahoittelemme erhettämme korostaen siis, että Pyhiksen oikea sukunimi Pyhäluhta. Otamme opiksemme.

Virheellisesti on myös väitetty, että olisimme kateellisesti panetelleen Buensen poikia, kun heidän Facebook-yhteisönsä saavutti 200. tykkääjän rajan. Tämä ei pidä paikkaansa. Me sen sijaan saavutimme Facebookissa 50. tykkääjän rajan joskus kesäkuussa. Satiirista kyllä, 50. tykkääjämme oli Hannu Kärki, muttei tämäkään asia meitä haittaa.

—————————————————————————————————————————————————————————————————’

Kollaus!

Haluat siis menestyä Suomen punkskenessä?

Juhani Kenttä

Ok. Palaa ensin alkulähteille ja tutustu klassikoihin. Kuuntele pioneerien ensimmäiset julkaisut, ja ehkä toisetkin. Kolmannet voi monissa tapauksissa skipata; silloin mukaan on eksynyt jo polveilevampia sävellyksiä, kokeilevampaa soittoa, selvästi kuultavia vaikutteita muista genreistä ja niin edelleen. Jos teet jatkotutkimuksia esimerkiksi lukemalla haastatteluja suosikkibändeistäsi, skippaa myös niistä kohdat, joissa bändit mainitsevat punkin tarkoittavan heille vapautta soittaa ja tehdä mitä ikinä haluavat. Sanahelinää.

Nyt tiedät, milllaisia elementtejä sinulla on käytössäsi. Kierrätät niitä eri järjestyksissä ja homma pitäisi olla hoidossa. Vaikka me kaikki tiedämmekin, että et tule ikinä tekemään yhtä hyvää levyä kuin Ratsia tai Discharge, se ei ole mikään tekosyy sille, ettet yrittäisi. Älä väitä vastaan.

Muistithan nimetä bändisi mahdollisimman typerästi? Tiiäthän, kuten Revaluutio, Napalmipillu tai Hintit. Jos jo nimestä huomaa, että suhtaudut vakavasti omiin tekemisiisi, sinua ei ikinä oteta vakavasti. Heheh joo, ne on näitä punkin paradokseja! Mut pysy mukana vaan, kyllä sä opit tän.

Nyt jos haluat vielä, että bändisi menestyy, sinun tulee tietenkin tuntea oikeat ihmiset. Etenkin helsinkiläiset. Ja ole mielellään myös itse Helsingistä. Jos kuitenkin olet vain sinne muuttanut, Tampere on aika lailla kaukaisin hyväksyttävä kotipaikkakunta. Jos olet pohjoisemmasta, sinulle ilmoitetaan erilliset ohjeet myöhempänä ajankohtana. Lopeta siis tämän lukeminen. Eikä varmaan tarvitse rautalangasta vääntää, että asut sitten Kalliossa etkä missään muualla.

Ai niin, olethan myös renttumaisella tavalla komea?

Sinulla on siis muutamia vaihtoehtoja. Jos teet hardcorea, sinulla on suurin mahdollisuus löytää skenen sisältä joviaalia ryyppyseuraa ja lattiapaikkoja keikkaillan päätteeksi. Jos taas teet melodisempaa 77-punkkia, saatat saada vähän pienemmän määrän skenepisteitä, mutta vastapainoksi musiikkisi saattaa herättää satunnaisen vanhan patun aistimuistit, jolloin hän herkistyy turinoimaan sinulle aikalaistarinoita omasta punknuoruudestaan. Jos taas teet crust punkkia, saat crustien arvostuksen, mutta naurut niskaasi kaikilta semmoisilta, jotka tietävät eron crustin ja hardcoren välillä. Ja jos teet äkkiväärää vaihtoehtopunkkia, niin silloin sinä.. PALJASTIT ITSESI! Olet oululainen! Sinun piti lopettaa lukeminen jo viime kappaleessa. Mene nyt jo hus pois.

Niin kuka sä muuten olit, ooksä joku Teemun tai Masan kaveri? Ihan mielenkiinnosta vaan.

Vai Patun? Tai Oton?

No joka tapauksessa, palatakseni aiempaan. Liikaa poliittisuutta kannattaa välttää, koska… Se voi antaa vaikutelman, että…

Jyden?

Kaiden?

Veken?

Äh. Tuota mitä jos oikeastaan koittasit soittaa jotain muuta kuin punkkia. Tää ei taida olla sun genre.

—————————————————————————————————————————————————————————————————


Kuvattuna

Asiat ovat pöydättävissä, arvon pöytäseurueeni!

Kuvat ja tekstit: Matti A. Kemi

1-2

Sukulaiskunta. Karjalaisten hautajaisten ja häiden ainoa erotus on, että hautajaisissa on yksi juopunut vähemmän. Onnekseni kuulun karjalaiseen evakkosukuun, koska jopa hautajaisissa lienee hartaan riehakasta muistella jotain rakasta, kuten kalmoa, hänen elämäänsä, meidän elämäämme ja sukua kaiken ympärillä.

1-3

Kaverikunta. Ikääntyminenkin on agggressiivisen ilonpursuamisen asia, jos sen suorittaa hyvien kavereiden ympäröimänä koko loppuelämänsä.

1-4

Perhekunta. Äiti ja tyttäret; älykkyys ja huolenpito, rieha ja ilokas kapinointi. Sisarussuhteet ovat yleisesti vielä ihmiselon pisin parisuhde, jota tulisi vaalia tarkoin. Mikseipä myös naureskellen.

1

Haukiputtaalaiset. He kokoontuvat Oulun keskustaan kuppikunnissa. En tiedä, harmittaako se ikinä niin paljoa, jos he kerran ovat noin lojaaleja, älyään vuolaasti tihkuvia persoonia.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Koll-aktiivi

Häipykää inhottavat tytöt kultaisen (ääni)vallin edestä

Atte-Veikka Niemelä

Vieraassa seurassa olen juro. Mutta niin ovat kaikki muutkin vuorovaikuttaessaan vieraiden kanssa. En tarkoita vieraalla sitä, ovatko ihmiset tavanneet itseään aiemmin. Vieraus on jotain muuta. Vieraat ihmiset joko ajattelevat tai toimivat väärin; tutut eivät.

Tuttumme ovat usein hämmentävän samankaltaisia kuin me itsekin. Ajattelun samankaltaisuus ei tarkoita samaa mieltä oloa, vaan yhtäläistä kiinnostuksen tasoa ympäröivään todellisuuteen, huumorintajua ja sosiaalista älykkyyttä. Ei ole ihme, että roolipelaajat löytävät itsensä toisten roolipelaajien seurasta tai oopperan ystävät ympäröivät itsensä toisilla suihkuaarioiden laulajilla. Väitän, että pohjimmiltaan samankaltaiset ihmiset hakeutuvat toistensa pariin.

On helppoa nähdä, mihin tämä polku johtaa ja vetää siitä myös johtopäätökset. Elämämme koostuu hermeettisestä kehästä, jonka sisälle itsemme suljemme. Kehämme koostuu toisista, perusolemukseltaan samanlaisista ihmisistä. Vuorovaikutamme pääsääntöisesti kehämme sisällä ja kuvittelemme, että jokainen on samanlainen. Mutta näin ei ole. Ihmiset ovat tavoiltaan ja käytökseltään vallan toisistaan poikkeavia, mutta oma kuppikuntamme on homogenisoitua kuin Valion maito. Kohotatpa sitten maljasi vapaamuurarien, vasemistonuorten, vapaa-ajattelijoiden tai vaitonaisten seurassa, on seurasi samanlaista kanssasi. Bill Wattersonin klassikkosarjakuvassakin Lassi perusti misogynistisen salaseuran tiikerikumppaninsa Leevin kanssa.

Kuppikuntiamme yhdistää halu saavuttaa niissä viettämällämme ajalla jokin lopputulema. Yleisimmin tarkoituksena on aikaansaada muutosta – haluamme joko kehittää itseämme tai ympäristöämme. Tai otetaanpa takaisin: tarkoituksena on hallita – haluamme säilyttää illuusion siitä, että hallitsemme toimiamme tai ympäristöämme, joko sitten kehityksen tai konservatismin kautta.

On silti yksi, joka rikkoo nämä normit. Oululainen Mieskuoro Huutajat on kokoontunut 25 vuoden ajan huutamaan. Ja kiertänyt huutamassa ympäri maailman. Vaikka pateettiset maakuntalaulut tai kapulakielinen poliittinen jargon usein pirstoutuvatkin kuoron primus motor Sirviön käsittelyssä absurdistisen humoristiseksi, ei huutamalla silti muuteta maailmaa. Tai hallita sitä. Nykyisin korottamalla äänensä menettää usein kasvonsa. Siksipä kuoron vetovoima on ymmärrettävää: Huutajissa ihminen voi huutaa, ilman tulosvastuun kuormaa tai edes illuusiota siitä, että huutamiseen käytetty aika jollakin tavalla vaikuttaisi ilmastonmuutoksen kehitykseen. Kuppejakin on kohoteltu ympäri valkean kaupungin soittoruokaloita, usein Rotuaarin ja Letkunpuiston tietämillä.

Itse en tällä hetkellä huuda johtuen maantieteellisistä syistä. Silti muistan Huutajissa viettämääni aikaa usein, aina lämmöllä. Huutaminen nimittäin helpottaa sekä krapulaan että vitutukseen. Tai toimii euforistisena ilon tunteen vahvistajana. Mukavaa se on aina, varsinkin kelpo veljien seurassa. Ei ääni sorru.

”Olette nyt nähneet Pohjolan valkean kaupungin. Voitte katsella sitä kesäyön valohämyssä, yli vaikenevien kattojen.”

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Ku(l)lahtanutta

Oululaisen kannatuskulttuurin tila – kansanviihteestä elitistiseen ilmeettömyyteen

Aleksi I. Pohjola

Kello on 18.15. European Trophy -turnauksen pelin Kärpät – Eisbärn Berlin pitäisi alkaa 15 minuutin kuluttua. Eikä vain pitäisi, vaan se myös alkaa. Suomalaiset ovat tunnetusti täsmällistä kansaa. Korrekti täsmällisyys pätee myös kannattajiin. Halli on edelleenkin lähes tyhjä. Suurin osa kannattajista tulee viisi minuuttia ennen pelin alkua – jos sittenkään. Jalkapallossa vain heinäkuun paikallistaisto kerää kohtuullisen määrän yleisöä – jos ei sada. Jääkiekossa halli täyttyy runkosarjassa ehkä pari kertaa. Pudotuspeleihinkin saa helposti lippuja. Finaaliin lippu voisi olla jo tiukemmassa, mutta ei mennä asioiden edelle: Oululainen urheilu on sukeltanut samaa tahtia kaupungin talouden kanssa, eikä massoja liikuttavaa finaalisarjaa ole pelattu vuosiin.

Ei kannatuslauluja, ei riehakasta tunnelmaa. Ihmiset istuvat jäyheästi penkeillään kuin pappia saarnatuoliin odottaen. Joku aloittaa rytmikkään taputtamisen, mutta päättää lopettaa sen korvien alkaessa punastua. Yksin taputtaminen isossa hallissa vaatii näet hyvää itsetuntoa.

Peli alkaa. Berliinistä saapunut arviolta 30 hengen fanijoukko pyyhkii 4500:lla oululaisella lattiaa. Agitaattori jaksaa huudattaa, lauluja on varastossa vajaa kymmenen ja niitä osataan myös kierrättää sopivassa rotaatiossa. Iso kannatuslippu on levitetty katsomoon. Kenelläkään ei ole epäselvää, missä vastustajajoukkueen fanit istuvat. Vastakkaisessa nurkassa pitäisi olla kotijoukkueen fanikatsomo. Ei ole, tai jos on, ei heitä voi sieltä ainakaan paikallistaa. Tämän saman aistii myös aivan varmasti kentälle. Mahtaa paikallisen jääkiekkojoukkueen pelaajia nolottaa, kun kotihallissa isointa ääntä pitää vierasjoukkueen fanit.

Lomogram_2013-08-13_09-29-52-PM”Aina välillä hallissa kaikuu yksittäinen huuto: ”Peliä kärpät”. Tämä on mahdollista, koska hallissa on niin hiljaista.”

Joku voisi argumentoida, ettei European Trophy ole saavuttanut sille kaavailtua arvostusta. Pelit pelataan vielä tällä kaudella ennen kansallisten sarjojen alkua ja joukkueet ovat kesäterässä. Silti kaukaa Berliinistä on saapunut omaa joukkuettaan täysillä tukeva ydinryhmä. Kärpille peli on kauden ensimmäinen kotihallissaan. Faniryhmä on silti jäänyt kotiin. Tuskin tarvitsee edes kysyä, kuinka monta ihmistä nousee Oulusta bussiin ja matkustaa Berliiniin kannustamaan Kärppiä vastaavassa vierasottelussa.

Kun runkosarja aikanaan syyskuussa alkaa, loppuvat viimeisimmätkin tekosyyt. Tai itseasiassa eivät lopu. Oululaisia ei runkosarja kiinnosta. Pudostuspeleihin on vähintään päästävä. Eikä ensimmäisen kierroksen pelikään onnistu vetämään hallia täyteen – jos vastassa on joku muu kuin Jokerit. Silloin lähinnä naureskellaan, että jos tässä vaiheessa tiputaan, niin ei sitä kannatustakaan ansaita.

Oululaisen kannatuksen voisi tiivistää muutamaan teesiin:

– Kannatustapoja on tasan yksi: Sama monotoninen taputus, jota ryydittää korkeintaan viisi sekuntia kestävä ”Kärpät, Kärpät” huuto.

– Taputus loppuu välittömästi, kun kiekko lipsahtaa hyökkäyssiniviivan väärälle puolelle. Sen jälkeen hallissa on haudan hiljaista.

– Laulukulttuuria ei ole, eikä sitä edes ole yritetty opetella.

– Kärppien faninurkkauksessa on yleensä yksi rumpu, muutama lippu sekä keskimääräistä enemmän fanipaitoja.

– Faninurkkaus lopettaa rummutuksen, taputuksen ja lippujen heiluttamisen täsmälleen samaan aikaan, kun pari kertaa kaudessa kiekkopelissä käyvä satunnaiskatsoja.

– Aina välillä hallissa kaikuu yksittäinen huuto: ”Peliä kärpät”. Tämä on mahdollista, koska hallissa on niin hiljaista.

– Pelistä lähdetään vähintään viisi minuuttia ennen loppua pois, vaikka ottelu ei olisikaan vielä ratkennut. Kuka helvetti haluaa lähteä esimerkiksi elokuvista ennen loppuratkaisua? Oululainen, koska täällä ruuhkat on kuulemma niin järkyttävän isot.

Oululainen kannatuskulttuuri on elitistinyt, muttei suinkaan kalliiden aitioiden tai firmojen lippupakettien myötä. Liput ovat edelleenkin siedettävissä hinnoissa ja vaikka aitiot ovatkin haukanneet tukun katsomorivejä, ei Kärppien tarvitse myydä eioota kuin harvoihin peleihin.

Syy on yksinomaan kannattajissa, jotka eivät ymmärrä, että peli voi olla itse tapahtumana kokemus. He ovat asennoituneet ainoastaan voittoihin ja menestykseen. Siis siihen, minkä pitäisi olla sen kokonaisvaltaisen kokemuksen kirsikka. Matka menestykseen ei kiinnosta. Tarinat menestyksen takana eivät kiinnosta. Tähän syyllistyy niin pari peliä kaudessa katsovat, kuin myös kausikortin omaavat kannattajat.

Jos muutosta haluttaisiin, on ratkaisun avain ns. tosifaneissa. Niissä, jotka jäivät kotiin Kärppien tämän kauden kotiavauksessa Eisbärniä vastaan. He voisivat muuttaa hallin ilmapiiriä, he voisivat tartuttaa tunnelman myös aitioiden pukuherroihin ja niihin vanhempiin, jotka tuovat uuden sukupolven faneja imemään kulttuuriperintöä itselleen. Tällä hetkellä tämä faniryhmä ja sen luoma kulttuuriperintö on yhtä harmaa, yhtä hiljainen ja yhtä passiivinen kuin koko halli. Minua hävettää oululaisen fanikulttuurin puolesta. Toivottavasti en ole ainoa, sillä muutoin korpivaelluksesta on tulossa synkkä – ja hyvin hiljainen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki

Pimmeyen Peleko

Groucho Marx määritteli, ettei hän halua elämässään kuulua mihinkään klubiin, joka hyväksyisi hänet jäsenekseen. Tässä kattaus kummallisia, oululaisia salaseuroja ja kuppikuntia, joihin kuuluminen on miltei rikollista ja paheksuttavaa:

V Pitäkää tunkinne ry.
Vanhat ylioppilaskuntajäärät määrittävät, vanhat ylioppilaskuntajäärät menettäneensä elämänhalunsa, vanhat ylioppilaskuntajäärät kaipaamassa aikaa, jolloin Maija Rask oli yleinen vitsi opetusministerinä. Kummallista, että jäsenistöstä suurin osa on ennemmin tai myöhemmin heidän niin ilkikurisuudellaan pilkkaamiaan harmaita virkaihmisiä.

IV Hallintoälykköjen perinneyhdistys (H*Py)
Vanhat, joskin nuoremmat ja fiksummat, ylioppilaskuntajäärät meuhkaamassa Sarkassa joinakin sunnuntaiaamuisin siitä, kuinka he eivät parantaneet ylioppilaskuntaa tai maailmaa. Silti heidän saavutuksensa on soluttautua isoihin työorganisaatioihin kuohkaamaan siitä, kuinka maailma voisi olla parempi paikka.

III Sheriffi-seura

Sheriffi-seura katsoo taide-elokuvan ja juo Jalmaria.

Sheriffi-seura katsoo muiden menoa ja juo Pohjantähteä.

Sherffi-seura katsoo kommuuninsa pihamaata vuonna 2011, ajattelee järjestää talkoot, mutta omistaa lasillisen Toisen tähden.

Sheriffi-seura katsoo asiakseen juoda hyvää viinaa, mutta juo uskollisesti Sheriffiä.

II Buffalo-seura
Väärä käsi, väärä seuraus. Uhrausmenoin suoritteva lupaus ikuisesta jäsenyydestä kadotetun uhrikolikon takia on isompi uhraus kuin ilmoittaa kuuluvansa esimerkiksi vaikkapa Vapaamuurareiden johonkin pasha-looshiin. Vääräkätinen juo karvaan maljansa juuri ostetusta laatukonjakista yhdellä höykytyksellä, koska jäsenyys on pyhääkin pyhempi pettymys.

I Kollaus-toimittajakunta
Jampat ja riinat, wannabe-älyköt ja muuten vain eksyneet hipsterit, kirjoittavat ”artikkeleitaan” nimimerkein, ettei työnantajani epäilisi maanantaiaamujen pääkipua tai kummallisia ”projekteja” kesken rundini. Joku rankaisee, työpaikka menee – ja Oulussa on jossain mainostoimissa paikallinen alporusi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääränen

Vastavirtaan kuin kanssa jörndonnerin

Pimmeyen Peleko ja Punainen solmio
Narskautan ruuvia väärään suuntaan. Ikean pöytähyllykkö halkeilee edessäni. Tätä ei olisi pitänyt tehdä.

Hän on selvästikin eksyksissä ja oikeakätinen. Vilkuilee vieraassa kaupungissa vasenta kättään ja kiertää Franzénin patsaan väärältä puolelta. Pyöräilijä törmää häneen. Aikarauta jatkaa viisareidensa pyörittämistä myötäpäivää, vaikka vastapäivään paasin kiertäminen tuntuikin nopeuttavan perille päätymistä.

Planeettamme maa kulkee myötäpäivään. Vaikka eräs henkilö kuinka haluaisi palata maaliskuuhun palauttamaan opintorahojaan Kansaneläkelaitokselle, on jo liian myöhäistä. Viisareiden mukaisesti hän painaa täydellisen ympyrän myötäpäivään töitään ja pohtii, miksi aurinkokunnassamme on oppositiohengessä, retrogradisessa liikkeessä olevia taivaankappaleita.

Pojat pyörittävät erästä Judas Priestin heavy rock -levyä vastapäivään. Itsemurhaanhan sellainen päättyi. Miksi ei saisi mennä vastavirtaan, kuten Jörn Donner, kysyvät myöhemmin Lapinlahden linnut.

Jos kiertosuunnan rikkoo, seuraa siitä pahaa karmaa – ainakin tietyissä piireissä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

SULJIN

”POX>171”

”Etukannen kuvassa on eräänlainen eriskummallinen kuppikunta. Urheiluseuraksi satiirisesti itseään nimittävä Mussu DC lienee parhain sanoin SM-liigan II divari-tasolla tahkoava kaveripiiri, joka on laajentunut kuluneitten neljän vuoden aikana 20 herrasmiehen ja yhden naisen hengenluojaksi arkeen ja kasetin kestävyyden koettelijaksi. Aina saa hitsata, jos siltä tuntuu.

Kuvaajana on mieltymys ja ilo allekirjoittaa kuuluvansa tähän kuppikuntaan. POX>171”

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi