Kollaus 2/2018


—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuukauen kannanotto * KOLLABORAATIO * Kaukaisuudessa *Lopullisesti kollautettu

* Kul(l)ahtanutta *Suljin *Kulminaatio *Koll-aktiivi * Kannel

* Kiirastuli * Ajassa * Seinä puhuvat – sinä kuuntelet *

* Kun olit yössä * Katsaus * KOLLAUS *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

(In memoriam) KOLLABORAATIO
Ilikka ”Lonkku-Ile” Mikkonen 1977 – 2017
Matti A. Kemi

Eräänä joulukuisena sunnuntaiaamuna Mikkosen Ilikka eli Lonkku-Ile ei enää havahtunutkaan aamuun. Oulun ug- ja katukulttuurin aamunsarastukselle menetys oli äkillisyydessään ja arvaamattomuudessaan kova kollaus.

Ilikasta elikä Lonkku-Ilestä jää päällimmäisenä mieleen sana ’kulttuuri’ ja sen merkitys. Ilikalla oli pitkään kulttuurilehti Kaltion esittelytekstinä suvereeni ja uniikki ”Ilkka Mikkonen ei ole yhdeksän kertainen Suomen mestari”. Sama mies äimisteli mutkikkain sanakääntein, kuinka kukaan voi erehtyä pelaamaan Törkiää Yatzya toisin säännöin kuin herra itse viskeli.

Kulttuuririennoissa Ilikka oli aina sitä mieltä, että keskinkertainenkin näytös tai esillepano paranee lievällä alkoholinkulauttelulla. ”Monasti nii-i se tekkeeki” kuten herra olis letkiästi nyökkäille vakkuutellu.

Raikuvina kulttuuritekoina herra tekstitteli tylsymätöntä läppää Kalevan Peto-liitteeseen, kulttuurilehti Kaltioon ja resitoi persoonallaan kulttuuririentojen iloksi innostuneille hymyille lyömätöntä riimi- ja sanaryöppyään. AC Esa oli hieno urheiluriento, Esa-lehti hieno zinetti 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, Ateljee Mulukku / Kooma sivistyneempi ilmaus punk-henkistä DIY-ripustusta 2010-luvulla.

Viimeisin läikehtivä muisto Ilikasta on lämmin – ehkä lämpimin: Ilikka voitti Musteklubin Runolautakunnan nöyrällä runollaan vanhojen miesten roikkuvista palleista. Voiton julkistettua vaadin – ja sain kun sainkin – paikalla olleen runoilijan koko boheemissa persoonassaan lausumaan runonsa lavan edustalle sillä ujohkolla ja vähän empivällä tyylillään. Se meni – ehkä jopa enteellisestikin – seuraavasti:

Nuo vanhat miehet
en ymmärrä
miten he voivat jäähdytellä kurttuisia pallejaan noin tyynenä
vaikka aika loppuu ihan kohta
aika loppuu ja pitäisi ehtiä

Ilkka Mikkosen Oulu-kortti -sarja löytyy runoineen Kollauksesta 10/2015

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kannel
Sininen hetki
Aleksi I. Pohjola

Se hiipii kaukaa pohjoisesta;
hiljaa valkoisia hankia pitkin,
musta viitta takanaan.

Koillisen kautta kaakkoon,
värjää varjopuolen hämärällään,
terävän muodon poistaa pehmeydellään.

Lyhyt on aika kauneuden,
haikea huokaus edellä pimeyden –
juuri ennen kuin sinä menet –
pois.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Kehällä
Atte-Veikka Niemelä

Tietomaa oli pienenä yksi parhaista paikoista minne Oulussa saattoi päästä. Eihän silloin juuri muusta tiennyt, mutta kaikenlainen esiteltyjen ilmiöiden ihmettely oli jännää. Siellä muistan ensi kertaa nähneeni parimetristä suppiloa muistuttavan kolikkosyöpön, johon pienellä alkuvauhdilla päästettiin sopiva pikkuraha pyörimään keskipisteessä olleen keräysaukon ympäri. Sopivalla alkuvauhdilla kolikko kiersi ympyräliikkeessä pitkään. Liikeradan säde lyheni vain hitusen jokaisella kierroksella, kierrosajan lyhentyessä vastaavasti. Ilmiö on sama, kuin heilurin lankaa lyhentäessä. Tai kun viivaimen löi pulpetin reunaa vasten heilumaan ja veti sen pöydän pintaa vasten takaisin. Taajuus kasvoi. Aivan loppuvaiheessa kierrosnopeus oli vinha, kunnes raha lopulta kilahti keräysastiaan. Markat ja kymmenpenniset olivat tuohon aikaan ostovoimaltaan kovaa valuttaa, joten jos suppilolle uhrasi vähäisiä pennosia jännitti tosissaan pysyykö kolikko pystyssä. Erilaisia kikkoja toki oli, joilla raha napattiin ennen astiaan tipahtamista takaisin, mutta tuolloin loppuhuipennus jäi näkemättä. Joskus kävi myös niin köpelösti, että kolikko kaatui ja luisui suoraan astiaan.

Tuo muisto lapsena koetusta kolikkojen tiputtelun jännityksestä on hämäävä. Se sekoittuu yhdessä kaikkien muiden lapsuusmuistojeni kanssa. Vuodet, tarkat tapahtumankulut, paikat ja mukana olijat puuroutuvat aivoissa yhdeksi kudelmaksi, josta muistellessa narraan itselleni sopivan yksityiskohtaisen kuvan. Onhan sitä lapsena nähnyt kolikkoja kerääviä suppiloita muuallakin, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että Tietomaassa sellaisen ensi kerran näin. Mukana olivat varmaankin veljeni ja serkkumme, joiden kanssa vietimme kesäisin ala-asteikäisinä lomia yhdessä. Tai sitten eivät olleet. Mutta tämä muistikuva tuntuu niin todelliselta, että voisin vannoa sen olevan totta. Ainoa keino todentaa todellinen tapahtumien kulku olisi haastatella parinkymmenen valovuoden päässä olevaa havannoijaa, jonka valokartiossa saattaisin olla tiputtelemassa kolikoita suppiloon.

Silloin sitä ei tietenkään tajunnut, mutta tuo kolikon ympyräliike kohti suppilon pohjaa oli aika oiva metafora ajantajulle ja vuodenkierrolle vanhetessa. Aikuisiällä päivät juoksevat lujaa. Vuodet niin ikään, kohtahan on taas kesä vaikka vasta löivät päälle syksyn vesisateet ja pimeys. Joskus tuntuu siltä kuin olisi jonkinlaisessa putkessa, ettei mihinkään riitä aikaa. Tämän tunteen kanssa on kuitenkin tullut pärjättyä verraten hyvin. Esimerkiksi Piilaaksossa pahimmin seonneet ostavat ja tykittävät suoneen itseään nuorempien ihmisten veriplasmaa jonkinlaisena modernin nuoruudenlähteen irvikuvana.

Hassuahan tuo vouhotus on, aika kun on ainoa asia mitä ei voi säästää. Se kuluu vaikka kuinka yrittäisi kiirehtiä, lipuu sormien välistä kun sitä yrittää kauhoa talteen. Silti sitä kuluu kaikenlaiseen turhaan, huomaan itsekin joskus ajattelevani. Osansa kai tekee kulttuuri, jossa sukupolveni osaksi on tullut metsästää onnellisuutta ja merkityksellisyyttä, pitkälti julkaisemalla kuvia lomamatkoilla tapahtuneista semiaidoista kulttuurillisista kohtaamisista. Risuaita siunattu. Toisen osan tekee arjen täyttävät pikkuasiat ja askareet. Sitä miettii, että jos ne vain saisi suoritettua nopeammin, jäisi aikaa tärkeämmälle. Illuusiota tuollainen ajattelu tietty on, eihän työ tai arki suorittamalla lopu. Tylsää kai se olisi, jos loppuisi. Parempi olisi vain opetella sovittamaan ystävät ja perhe, tärkeät asiat, paremmin osaksi arjen kehää.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Koll-aktiivi
Kun aika on
Esittelyteksti: Juha Penttinen
Tuotanto: Acid Cinema (Mikko Huovinen, Juha Penttinen, Rene Tauriainen)

”Meitä Acid Cinemassa on vanhenemisen lisäksi alkanut vituttamaan erinäiset asiat. Multikansalliset firmat, paskat päättäjät, perseestä olevat kelit ja muut vittumaiset jutut. Myös se on vituttanut kun vanhoja rakennuksia puretaan Oulussa ja tilalle rakennetaan kauppakeskuksia ja sairaaloita ja jotain vitun kuntosaleja. Keskelle Oulua. Mitähän aktuaalista vittua?! Ollaan sitten herrasköörillä ihan oma-aloitteisesti päätetty tallentaa meille tärkeitä mestoja digitaaliseen muotoon, niin että voidaan sitten lyödä virtuaalilasit päähän ja palata jo kadonneisiin paikkoihin keinotodellisuuden kautta.

Ollaan tähän mennessä skannailtu esim Snooker Time, Never Grow Old, Järjestotalo ja Lassinkallion koulu. Joku vois kysyä , että miksi. No miksi vittu ei jos on mahdollisuus ja kukaan muu ei jaksa tai oo kiinnostunu. Puokkarin vesitorni ois muuten kans aika kova sana tallentaa vaikka sitä ei olla vissiin ees purkamassa.

Muutenki porukka sais arvostaa enemmän vanhoja rakennuksia. Ne on kumminki meidän kulttuuriperintöä. Koitetaan osaltamme jotain saada talteenkin paskaleffojen ja muun taiteilun lisäksi.”

Acid Cinema on kulttimaineesta nauttiva oululainen lyhyelokuvia ja muuta taidetta tuottava kollektiivi.
Acid Cineman juuret juontavat 1980-luvun lopulle, mikä tekee siitä yhden vanhimmista yhä toimivista underground-taidekollektiiveistä Suomessa.

Acid Cineman elokuvia ja muuta taidetta löydät osoitteesta www.acidcinema.net

Snooker Time 2000-2013

Snooker Time VR

Nightclub Tähti, backstage

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kun olit yössä
Snooker Time Traveller
Mikko ”Ruottis” Ruåtsalainen

Kaksi sisäkkäistä tuoppia, ylemmässä noin puoliväliin saakka olutta. Ollut siinä jo hetken, miten kauan tarkalleen, sitä lienee mahdotonta sanoa varmuudella, minunkaan.

Vietän perjantain ja maanantain välistä aikavääristymää valkean elliptisen muodon omaavan hallintapaneelini ääressä. Valon määrä vaihtelee, samoin on äänien kanssa. Välillä kuulen ulkopuolisten olentojen ääniä, välillä taas koetan itse tuottaa ääntä tähän ihmeelliseen repeämään aika-avaruudessa.

En ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa, enkä varmasti viimeistäkään. Kutsun itseäni kalja-aikamatkustajaksi, Snooker Time Travelleriksi kansainvälisesti. En ole varmastikaan yksin, mutta kohtaamani kollegat ovat hyvin usein sellaisessa jetlag-kurimuksessa, jonka vaikutuksen piiristä on vaikea saada selvää puheesta; omakin ymmärrykseni on tietysti vastaavasti rajallinen.

Kognitiivinen puoli täydentää niitä kohtia lauseista, joista en saa selvää ja joudun aktiivisesti päättelemään reaaliaikaisesti, mitkä kohdat keskustelusta ovat mahdollisesti mielenkiintoisia, ja mitkä osuudet taas toissijaisia – kommunikaationi koostuu pääasiallisesti sanoista:

1. ”nii” (=myöntävä),

2. ”oho” (=yllättynyt, mutta positiivinen),

3. ”kappas” (=yllättynyt, mutta neutraali),

4. ”mmmh” (=ilmiselvään toteamukseen reagointi) sekä

5. ”mutta xxyy” (=oma argumentti, jos en ole samaa mieltä esitetystä väitteestä).

Tällä selviää parahultaisesti aina seuraavaan tuoppiin saakka, tai muuhun keskeytykseen, esim. ruumiintoimintojen ärsykkeisiin reagoimisiin tai muuhun huomioon, joka keskeyttää keskustelun, joskus jopa päiviksi.

Muitakin sanoja voi halutessaan käyttää, mutta ne sivuutetaan pääsääntöisesti, tai niihin suhtaudutaan samankaltaisesti, kuin 4. sanaan ”mmmh”.

Tunnit kulkevat verkkaisesti, kunnes aikamatkustuksen mahdollistavana katalyyttinä toimiva, sangen edukas keskiolut (4.7%), alkaa vääristää hypothalamukseni myötävaikutuksen kautta aikakäsitystäni, ja muodostaa aikavääristymän (l. singulariteetin, sangen pienimuotoisen) ympärilleni. Tämä pieni aikavääristymä voi myös vaikuttaa lähiavaruuteni objekteihin, esim. hidastaa putoavan tuopin matkaa kohti lattiaa huomattavasti – samalla se tosin vaikuttaa vieressä olijoiden reaktioihin, näiden ollessa 90% tapauksista kykenemättömiä muuttamaan vääjäämätöntä – katalyytin leviämistä osaksi maisemasuunnittelua.

Jossain vaiheessa ajantaju katoaa, ja tämän tajuaa yleensä vasta seuraavana aamuna, joka on todellakin perjantain jälkeen tässä tapauksessa maanantaina. Pieniä hävikkejä kadotettujen tuntien ohella ilmenee monesti myös varustuksessa: kenkä voi olla hukassa, ja setelit ovat muuttuneet turbulenssissa kolikoiksi ja kuiteiksi.

Tunnit katoavat, miehet matkustavat.

Ikuisesti.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Seinä puhuvat – sinä kuuntelet
Silmäys Snuukkerin seiniin syksyltä 2017
Matti A. Kemi


—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kiirastuli
Lamaa ja kiimaa!
Aapo Kukko

Eletään vuotta 2017 satavuotiaassa valtakunnassa. Viestiboksiin kilahtaa viesti: ”Kukon Aapo, kirjotappa Kollaukseen palautekirje siitä, että haluaisit kirjoittaa Kiimaisista poliiseista mutta me ei anneta sun kirjoittaa Kiimaisista poliiseista.”

Okei. Tartutaan siis häränpihviä sarvista oikein luvan kanssa! Tai hetkinen: antaako ne minun kirjoittaa vai ei? No saatana, nyt lähtee prompteri rullaamaan joka tapauksessa. Olen kuin tuomittu lyijykynän ja paperiliuskan kanssa kuulustelukoppi kolmosessa.

Mitä Kiimaisista poliiseista voi sanoa? Se on kipeän hauska ja samalla helvetin ahdistava tv-sarja. Mutta aina kun puhumme Kiimaisista poliiseista, alamme puhua Jouko Turkasta. Turkka sitä ja tätä. Pölö pölö pölö. Kuka puhuu esimerkiksi Kauniiden ja rohkeiden yhteydessä sarjan ohjaajista tai käsikirjoittajista (ketkä niistä edes ovat kauniita ja ketkä rohkeita?)? Sitähän minäkin.

Väitän, että Turkka on vähiten syyllinen sarvipäisen sarjansa syntyyn. Ilman lamaa, yleistä amerikkalaisuuden rasvaisen sokerista ihailua ja yhteiskunnallisten rakenteiden lahoutumia ei koko sarjaa edes voisi olla olemassa. Tässä mielessä sarjan on synnyttänyt Suomen kurja tila (vuonna 1993, jatkuu edelleen, huom.) eikä Turkka. Hän vain nyt sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja yhdistelemään muutamia johtoja toisiinsa. Jos tähän kansankunnan keskiöön mahtui mm. rahasta hyppynarua pomppiva vanha setä ja julkista paritusta harjoittanut primetime-tv-ohjelma, mahtui ja mahtuu tänne myös Kiimaisten poliisien vaatima tila. Jos sitä ei olisi, se olisi yksinkertaisesti tehty. Ennemmin tai myöhemmin. Tekijänä olisi saattanut olla joku muukin kuin Turkka.

Jokainen iltapäivälehtien otsikko kirkuu kostoa, verenjanoa, nussimista ja tuhoa. Kiimaisten poliisien maailma tulee tahtomattaankin joka päivä meille tykö, halusimme tai emme. Media tahtoo rikoksen, kauhun ja huumeen ylittävän taiteen sekä kulttuurin vetovoiman. Mitä hirveämpi teko, sen suuremmat otsikot ja Kiimaisissa poliiseissa on juuri tästä kyse. Sarja sisältää lisäksi ne kaikkein olennaisimmat suomalaisuuden (lama)maiseman symbolit ja kuvastot kaljakapakoista urheilusankareihin ja rahan ihannointiin, ikuiset suomalaisuuden alttaritaulut. Kiimaiset poliisit on lama-ajan lapsi: huutaa niin maan perkeleesti ja ei asetu pulpettiin, ei niin millään.

Jos jotain tiivistelmää tämän kirjelmän loppuun pohtisi, olisi se varmasti seuraavanlainen: Vaikkei Kiimaisia poliiseja olisi nähnytkään, on sen maailmankuvassa uinut vähintäänkin viikoittain ellei päivittäin. Näin vittumainen on totuus ja vain ja ainoastaan.

Se vielä on sanottava, että tätä keskustelua voi jatkaa mm. kaljabaareissa, putkatiloissa, koivumetsissä ja tanssilavojen kupeessa: niissä paikoissa, missä kiima kutee!

Unohtamatta iltapäivälehtiä ja vanhoja Hymyjä.

Kiimaiset poliisit Yle Areenassa

—————————————————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulminaatio
Säkeitä pähkinästä
Riikka Ulanto





—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin
Aika rajua kuvitella Oulua kulttuurikaupungiksi
Teksti: Lyyli Hämärä ja Cpt. Hämminki miehistöineen
Kuvat: Matti A. Kemi ja Pimmeyen Peleko

Järjestötalo oli aina työväen kokoontumispaikka. Aate tosin kuoli Tero Kaikon tultua päätoimittajaksi Kansan tahtoon ja Mikko Salmen luotsattua Demari karille.


Jopa kulttuuriväki paskoo alleensa. Kysykää vaikka Oulun kulttuurin romuttamiseen pyrkineiltä riitapukareilta.


Ehkä tilaa kulttuurille olikin vain eteinen, josta oli poistuttava. Oulu ei nähkääs siedä kulttuuria. Hienona osoituksena tästä on Tuomo Sepon päätös siirtää mittava lahjoituksensa Ateneumiin OMAn sijasta.


Vittu se museopönötys on taas täällä ja Oulu hakee kulttuuripääkaupungin asemaa mahdollisesti sulkemalla museoitaan tai vähintään tekemällä niistä dinosaurusnäyttelyitä lapsille. MUTTA OULU ON!


Treenikämpät olivat osalle asuntoja kesäisin, mutta mikään bändi ei saanut mitään mainittavaa aikaiseksi ainakaan Oulussa. Aki Latvamäkikin asuu kuulemma nykyään Berliinissä,  ja bändit iloitsevat päässeensä soittamaan johonkin vitun Tubaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Katsaus
Ajan henki ja kuvat eivät paranna ihmisyyden haavaa
Matti A. Kemi

Alussa oli mahdollinen kosminen inflaatio. Sekunnin murto-osissa maailmankaikkeus laajeni valoa nopeampaa. Sitten oli muutamia miljardeja vuosia toipumista, koska maailmankaikkeus oli liian lämmin kaikkeen.

Aurinkokuntamme muodostui jotenkin viisi miljardia vuotta sitten, Maapallo kehtasi tiivistyä noin 4,5 miljardia vuotta sitten. Maakin oli liian kuuma ihan kaikkeen aika pitkään. Lopulta tuli äksöniä ja yksisoluiset eliöt yhdistyivät toisiinsa. Jossain vaiheessa evoluutiota valaat kävivät tallustelemassa maan päällä, mutta päättivät palata alkumeriin.

Esi-ihminen sotkeutuu kuvioon noin 200 000 vuotta sitten. Esi-ihmisten oivallus oli kiivetä puuhun ja tulla sieltä takaisin maankamaralle. Tästä oivalluksesta vierähtää taas aika huikeita toveja. Sumeerit, babylonialaiset ja Kaksoisvirranmaan ukkelit pähkäilivät tulvavesiä ja kuunkiertoa. Auringosta mitattiin erilaisilla porrasrakenteilla ajankulkua, ajanjaksoja rytmitti Niilin hallitsemattomat pursuamiset.

Välillä sekä Aurinko että papit olivat pilvessä ja aikaa oli mahdotonta äimäillä. Vesikello osoittautui muuten kivaksi, mutta vesi on liian arvokasta aavikoilla. Tiimalasiin löytyi hiekkaa, tulikelloihin palavia nesteitä.

Ensimmäiset mekaaniset heilurikellot valmistettiin 1200-luvun loppupuolella, mutta niiden roudaaminen oli sula mahdottomuus. Tehtiin kirkontorneja, joista jengi näkee ja kuulee elämän värisevän eteenpäin. Akateeminen vartti juonsi juurensa siitä kumahteluista joka juoksutti tulevat teologit kaupungin syrjästä kohti kampusta.

1400-luvulla rikkaat kuljettavat mukanaan kannettavia kelloja, mutta ne jätättävät ja sivistys jätättää mitä pidemmälle 1500- ja 1600-lukuja rynnitään. Vasta 1800-luvun junaradat ja lennättimet pakottivat yhteiseen ajanottoon, vaikka ensin junayhtiöt pyrkivät määrittämään ajan itse. Pittsburghin juna-asemalla on lopulta viisi kelloa tikittämässä eri aikaa. Tästä kaikesta sekoilusta neljän junayhtiön nimet jäävät aikavyöhykkeiden nimistöön: Pacific-, Mountain-, Eastern- ja Central-standardit. Että Tsugu-ways, perkeleen kapitalistiset rohmuajat.

Helsingissä ajan määrittävät 1870-luvulla tähtitieteilijät Tähtitornin mäellä kangaspurjeisella lipulla, joka tiputettiin alas aina puolenpäivän merkiksi. Koska Suomessakin ollaan välillä pilvessä tai muuten härmässä, epäselvinä päivinä puolenpäivän merkkikohtaa julistettiin Katajanokalta tykinlaukauksin.

Suomi tulee Venäjän suurruhtinaskunnan takia jälkijunassa ihan kirjaimellisesti. Mutta meillä on Helsingin-aika ja junaradan toisella puolella Pietarin-aika. Tämä ratkaistiin siten, että Kouvolan kupeessa Kaipiaisissa tehtiin 20 minuutin aikahyppyjä joko tulevaisuuteen tai sitten menneeseen. Onneksi sen aikainen fennomaaninen Suomi edusti tulevaisuutta.

Sitten määriteltiin pituuspiirit ja päätettiin, mihin aikavyöhykeeseen kukin päätyy. Pituuspiirit määritellään 15 asteen kaistoiksi jo vuonna 1884 ja maailman aikavyöhykkeet määritellään universaaliin aikaan 1888, mutta Suomi jätättää tässäkin aika kivasti ja lyhentää vapunyönä 1921 juhlinta-aikaansa 20 minuuttia ja reilut 11 sekuntia kiriäkseen itsensä maailman kuohuntaan.

Rannekellot yleistyvät toisen maailmansodan jälkeen. Välillä pälyillään kännyköiden näyttöä, välillä ostetaan aika typerryttävän kalliita muotikelloja. Luonnontieteilijöiden atomikellokin jätättää, vaikka cesium värähtelee reilut 9 miljardia kertaa sekunnissa. Yli 30 000 vuoden sisällä sekin jätättää jo sekunnin ja maailmankaikkeuden mittakaavassa sekin on liikaa.

Suomen kielisen ’aika’ sanan etymologiaa ei täsmällisesti tunneta, vaikka vastineet löytyvätkin kaikista lähisukukielistämme. Verbi ’aikoa’ tulee tästä samaisesta sanasta. Ehkä ihmisen tarve on aina muokata omaa aikaansa, aikoa kohti parempaa? Ehkä ihminen on ainaisesti vangittu oman aikansa kuviin ja henkeen, ehkä mekin elämme muille jo menneitä aikoja?

Tämä kaikki edellä mainittu on kuitenkin turhaa ajanhukkaa, koska todellisuudessa kaikki ihmisen tekemä loppuu aika pian. Todella pian.

Eksistentialismikriisiä voi purkaa esimerkiksi eskapismilla

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen
Loka
Matti A. Kemi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Ajassa
4,50€
QZ Pää

Löysin aikakoneen neljällä ja puolella eurolla. Kirpputoripöydästä, kellastuneen omenakuvioisen vahakangaspöytäliinan alta.

Se oli painava, kiiltäväksi lakattu viipale puunpahkaa ja siihen istutettu kellokoneisto, veitsenterävine, siroine metalliviisareineen. Saatuaan paristot kone marssitti niitä jämerästi eteenpäin, raks raks raks raks raks.

Tahti oli tuttu. Nostin koneen seinälle, näin ikkunasta kuinka naapurini näyttivät jähmettyneen pihamaalle. Käppyräiset keltaiset lehdet seisoivat ilmassa ja puut taivuttivat liikkumattomina päitään. Kone raksutti kierroksen, toisen, kolmattakymmenettä ennenkuin minuuttiviisari kalahti eteenpäin, oli kuin jostain olisi kuulunut vaimeana kahvinkeittimen vaivalloista korinaa ja lusikoiden teräviä kilahduksia posliinikuppeihin.

Mikä merkillinen kone! Se harppoi äänekkäästi ajan poikki kuin saapaspari kirskahtelevassa lumessa. Lyönti lyönniltä ilmaan sakosi makea, samentuneen parfyymin tuoksu. Päätin kokeilla.

Pyöritin viisareita kuin puhelimen levyä, yhdeksän, yhdeksän, yhdeksän, yhdeksän. Yhtäkkiä tuntui kuin minut olisi vedetty solmuun ja oli pakko rutistaa silmäni kiinni. Kun avasin ne taas, en ollut enää kotona. Seisoin kone käsissäni tuulisella rannalla.

Suoraan edessäni paksuun turkispilveen kietoutunut nainen istui paukkuvan nuotion ruskossa. Hän katsoi minua melkein silmiin. Tuli heijastui hänen kasvoistaan, hän ei sanonut mitään, ei värähtänytkään. Kruunupäiset heinät lakosivat tuulessa tavalliseen tapaan, vain nainen oli liikkumatta.

Sakea, sateesta raskas taivas hiipi mustan meren yli kohti ehkä etelää. Laskeuduin varovasti kivelle istumaan. Naisen katse lepäsi nuotiossa, poissaolevana, tuskin hän näki minua. Hän oli toisenlainen kuin kuvittelin, vaikken ollut kai koskaan häntä kuvitellutkaan.

Kone säksätti sylissäni, naisen suusta alkoi tihkua harvatavuista hyräilyä. Hänen äänensä oli hiljainen ja vaikertava. Sormeilin viisareita. Suljin silmäni. Istuin pirtinpöydässä.

Edessäni lautasellinen perunaa ja rasvatäpläistä lientä. Totisena seisova, leveälanteinen kaappikello hakkasi aikakoneeni kanssa ripeää tuplarytmiä, klik-klok klik-klok klik-klok. Minussa heräsi valtava nälkä, vaan tokkopa tämä lautanen minua odotti. Tunnustelin epävarmana pöydällä lepäävän laakean lusikan vartta, oviaukon hämärästä ei tullut ketään. Kaikista ikkunoista näkyi harmaata ei-mitään. Hämärässä huoneessa lepäsi paksu, rasvantuoksuinen hiljaisuus jossa kellojen kapeat viisarit juosta kipittivät yhdessä edestakaisin.

Jospa menen nyt kotiin. Pari kierrosta?

Ajoin ohi. Seinät olivat varastokontin. Selin minuun, puhallettavassa nojatuolissa istui joku, suuren putkinäytön äärellä. Näppäimet kalisivat, tuhdit kuulokkeet puristivat harmaata sikkurapäätä. Uskalsin kurkistaa hänen olkansa yli, olinhan ehkä näkymätön.

”THE BEST FAILS / ULTIMATE FAIL COMPILATION JULY 2021 !!!!!!” välkkyi hänen raskaissa laseissaan. Uskomatonta, että elän näin vanhaksi ja lapsiakin vielä, lastenlapsia? Himmeässä digikehyksessä tanssi diaesitys, nauravaisia lapsia, vakavia aikuisia.

Sormensa olivat pahkuraiset ja pyydystivät verkkaisesti kirjaimia paljaaksi kuluneelta näppäimistöltä. Äkkiä metalliseinien läpi kumisi kaukainen äänten pari, kpramm, kpramm. Tuleva minä napsutteli muina naisina pasianssia eikä ollut kuulevinaankaan kotinsa kylkeen ropisevaa hiekkaa. Mitä helvettiä, pakko tietää, epäröin työntää ovea auki. Sininen valoköynnös heilahteli katonrajassa, tärinä asettui.

Kone pysähtyi sylissäni, kun astuin valoon.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Aika
Punainen solmio

Aika on hetki: Ohikiitävä nanosekunti universumin iäisyydessä; ikuisessa syntymisen ja kuolemisen rotaatiossa.

Olen kivi.

Yritän konkretisoida mieleni paradoksin – en ole hullu.

Aika ja aika ovat eri asioita. Toinen on ihmisen keksimä konstruktio. Toinen on kaikki, mitä meillä on – ja kaikki – mitä tarvitsemme.

Olen edelleen kivi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
No more boogie-woogie, no more humppa-humppa, Nightclub Tähti
Matti A. Kemi

Vajaan tuhannen maksavan asiakkaan tyhjiö jäi, kun Nightclub Tähti jättiläistähden tavoin lyyhistyy kauhakuormaajien ja moukarien alle. Eipä ole enää keskustassa keikkapaikkaa rokkibändeille, joilla on iso PA, eipä ole enää varttuneemmalle väestölle humppaa saati kalliita gini-tonic -yökerhoa.

Eniten sylettää, että paikalle tulee jälleen toimistotiloja ja muutama ylihintainen asuinneliö.

Aiemmin Järjestötalossa toimivat samaisella paikalla muuten legendaariset yökerhot Cafe Adams, Rockoff sekä Foxia.

Tämän takia artistit eivät kuvita omia albumeitaan
(Nightclub Tähden backstage huhtikuulta 2016)

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Jouni Lanamäen kulahtaneet ideat
Matti A. Kemi

Kusinen yökerho täytti 20 vuotta sulkemalla ovensa. Paikalle kyhättiin Hevimesta uusin kuosein ja mataline kattoineen. Asemakadullekin aukeaa piakkoin Väinö. Että mitäkö vittua, Jouni Lanamäki?

Ikäänkuin eläisimme uudelleen 2000-luvun viattomuutta, jossa Lanamäki tajuaisi pakata kamppeensa ja lähteä rasistisine kannanottoineen ja tasottomine räkälöineen, mutta ei. Heinäkenkä sentään kuopattiin, koska karaokebaarissa olisi ollut otollista kuulla edes yritys tulkita Yötä ja Apulantaa muidenkin kuin studiokoppiin luurein teljettynä olevan laulajan.

Onneksi heinäkuun lopulla avattu Letkunpuiston Helmi pakotti Jouni Lanamäen vihdoin nöyräksi juoppojen palvelijaksi. Ennen sentään väljähtynyt Olvi maksoi 5,80,- ja häppärit olivat kahden tunnin stinttejä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————




Kollaus 7/2017

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kul(l)ahtanutta *Vii´en kärki *Kuukauen epämääränen *Kollaboraatio

*Äimäilyn ytimessä *KOLLAUS *Lopullisesti kollautettu *Kannet: Janne Vähälä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Rientäkää taannehtien
Matti A. Kemi

Oululaisille asioiden verkkainen pohdiskelu on aanailua. Samalla hitauden varmuudella on hyväksyttävä, että muutosvastarinta ja konservatiivuus ovat yllämme aina ja iankaikkisesti.

Maankohoaminen on jääkausien jälkeinen ilmiö. Pohjois-Pohjanmaalla kohoaminen on äärimmäisen hidasta: Oulu-Kemi akselilla vaivaiset 9 millimetriä vuodessa. Samanlaisella ajatuksen hitaudella ja keskenkasvuisuudella Junes Lokka viivyttää Oulun kaupungin valtuuston kokouksia ja seminaareja. Välillä hänen mateluaan avustavat poliisit.

Magneettikentät ja Pohjantähti vaihtavat suurella, mutta hitaalla varmuudella paikkojaan maapallolla. Prekessiosta johtuen mikään ei ole pysyvää. Tuskinpa Kempeleen kartanoherra Sipilän sekä renkien Orpo ja Soini maakuntauudistuskaan on mitenkään pysyvää. Ensin olisi taisteltava perustuslailliset ongelmat päättömiksi lohikäärmeiksi ja sen jälkeen olisi kohtuullista ymmärtää, että valinnanvapaus on tapa hoitaa hyväveli-järjestelmällä rahaa kavereille.

Linnunradan kiertoaika on mittakaavassaan jo niin hidasta sekä nopeaa, ettei sitä äimäämällä edes kykene tajuamaan. Maapallon vauhti pyörii päiväntasaajan kohdalla vaivaiset 1670 kilometriä tunnissa. Maapallo kiertää Aurinkoa sentään vinhalla 107 200 kilometrin tuntivauhdilla. Aurinkokuntamme liikkuu suhteessa Linnunrataan hitusen yli 800 000 kilometriä tuntiin. Paikallinen ryhmä, jossa Linnunratamme sijaitsee, liikkuu talla pohjassa 2 200 000 kilsan tuntivauhtia kohti Suurta puoleensavetäjää. Silti on hämmentävää, että persujen loikkarikuningatar Ritva ”Kirkasäly” Elomaata nopeammin kolmiloikkasi hänen isänsä. Ilmeisesti SMP:n puoleensavetävyys oli suurempaa kuin Persujen sekä SS-inisen tulevaisuuden yhteensä.

Hitaasti mutta varmasti galaksimme yhdistyy Andromedan galaksin kanssa. Ketteryyttä löytyy verkkaiseen yhdistymiseen 470 000 kilometriä tunnissa. Täsmällisesti emme edes tiedä, joko olemme yhtyneet Andromedan galaksiin. Vasemmistopuolueiden kannatus tippuu, demareilta meni ikä ja terveys löytää edes tervehtyneitä presidenttiehdokkaita, mutta Jörn Donner on edelleen hengissä. Toki Donnerilla on myös terve itsentunto ja kuolemattomuus.

Näillä hitauksilla on valitettavan varmaa, että sote-uudistus raivataan läpi ja Junes Lokka valitaan vajaan neljän vuoden päästä uudelleen valtuustoon. Anteeksiannettavaa riittäisi, muttei aikaa hyväksyä näitä rikoksia ihmisyyttä ja yleistä oikeudentajua kohtaan. Mutta mihinpä sitä oululaiset hitaudestaan pääsisi – muualle kuin löntystelemään ja aanailemaan pyöräilykaistoille ja Valkean sisäänkäyntien eteen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Nimetön
Lauri Ahtinen

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Ajan imppaamisesta
Matti A. Kemi

”Kuka tarjoaa?”
Juomalasi tyhjenee,
kutsuilla yksin

Odottelua,
ihmiset tuijottavat:
Tyhjenen tilaan

Ilmassa pelko,
olet jälleen myöhässä,
Tähän en totu

Toisen odotus
on pettymys ja harhaa
etääntykäämme.

Lasikin tyhjä,
Ei tunnu päihdyttävän
imppailen aikaa

Kuin syysautereet
juhlahumun keskelle
tilaan haikeutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Hitauden kategorioita
Laura Ollanketo—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki
Ei niin hittaasti
Punainen Solmio, Lyyli Hämärä, Pimmeyen Peleko

V Narkkien alamäkipyörät Rovaniemellä
“Ihan sama kuinka paska niillä on ajaa. Me pöllitään nopeimmat!”

IV Perussuomalaisten nousu- ja tuho
“Timppahan sen lopulta keksi, kun konjakkia sai. Se ei vaan muista.”

III Arinan rakennusluvat
“Mä nyt haluaisin vaan nostaa tähän pöydälle sen, että pitäisköhän meidän käydä vähän briiffii tosta yöllisestä härdellistä meidän kesäkadulla? Siis, jos ihan miettis – näin teoreettisesti – että jos se ois sulettuna ihan niinkö noin aluksi vaikka kahesta kuuteen? Kyllä ne ymmärtää. Ja mitä sitten jos ei? Mehän ollaan saatana tämän kaupungin kuninkaita.”

II Ruben Stillerin varoitus
“Atte Jääskeläinen. Tää on niinku ihan tää asia, minkä mä haluan… Vittu! Peru toi! Mä haluan Kaarina Hazardin vaahtoamaan Atte Jääskeläisen johtamistavoista!”

I Suomen hyvinvointiyhteiskunnan romuttaminen
“Hei mulla on tämmöinen idea: Kusetetaan ihmisiä, että valinnanvapaus olisi oikeasti jotain muuta kuin terveydenhoitopalveluiden yksityistämistä ja sormet hillopurkissa rähmiviä vakuutusyhtiöitä. Kyllähän rahalla saa valinnanvapautta, vitun köyhät.”

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen
Tiedoksenne;
Matti A. Kemi, Aleksi I. Pohjola

Meidän täytynee ensinnäkin pyytää mitä nöyrimmin anteeksi, että olemme myöhässä. Me emme ole olleet tällä aikaa toimettomana, katkolla saati hukassa. Me olemme aidosti miettineet hitautta. Olemme siis aidosti miettineet hit-taut-ta.

“Jahas, Halden nelosena!”, toteaa ilahtunut toinen päätoimittajastamme, Aleksi I. Pohjola ja hehkuttaa suunnistuksen potentiaalia tv-lajina. Kysyttäessä tulevan Kollauksen aihetta, vastaa silminnähden äimistynyt päätoimittaja Pohjola olevansa pärähtänyt Sipilän Kikystä sen verran pahasta, että on päättänyt suorittaa perusteellisen kenttätutkimuksen niistä rajoista, mitä Juha Sipilän hallitus on asettanut. Silmien punaisuudesta huolimatta rajat eivät ole kuulemma tulleet vielä vastaan ja äimäiltävää riittää.

Selvä. Yhteys on ollutkin vähän katki, kun toinen päätoimittaja majailee Rovaniemellä radiotaajuuksien ulottumattomissa. ”Kikyn lisäksi olen pärähtänyt suunnistukseen. Täällä on hyvät maastot siihen”, perustelee Pohjola ratkaisuaan.

Päätoimittajakaksikosta Kemi luottaa yölliseen hapuiluun Oulun keskustassa. ”Mielestäni on tärkeää saada zeniitti ja jiiri kuosiin, tietää halvimmat keppanapaikat ja heikoimmat pizzeriat.”

Tulevasta lehdestä kaksikko ei uskalla vielä enempää pohtia. ”Ainakaan sen tekeminen ei tule kestämään yhdeksää kuukautta. On julkaistava jotain.” kaksikko uumoilee.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Kärsimyksen hitaus
Aleksi I. Pohjola

Pimeys,
antaa ymmärryksen,
valosta,
ja suru,
onnesta,
mutta pitkään kestävä,
pimeys,
vie hitaasti –
hautaan –
eikä pitkästä,
matkasta,
jää jäljelle kuin,
rypistyneitä papereita,
ja,
rakkaudettomia –
runoja.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka ette sitä itse,
ymmärtäisikään.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka lattiallani on vain,
rypistyneitä papereita,
ja,
rakkaudettomia –
runoja.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka olen matkalla,
hitaasti –
hautaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus 10/2016

etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kuvattuna *Kulissit (romahtavat) * KOLLAUS! *Kolhoosi * Kuukauen epämääräne! * Kollaboraatio *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Stepa – myönteisyyden puolestapuhuja
Teksti: Aleksi I. Pohjola Kuva: Hilma Tuovinen

SONY DSC

Astun sisään syksyisenä lauantaina oululaiseen ravintolaan. Tapaamispaikka on valittu tarkoin, sillä täällä näkee jalkapalloa Euroopan huipulta. Alkamassa on juuri Liverpoolin kotimatsi, mutta jo pöydässä istuvalla Stepalla, oikealta nimeltään Joni Stenbergillä, on silti aikaa puhua hetki musiikista sekä elämästä ennen avauspotkua Anfieldillä. Artistin neljäs puhtaasti soololevy Henget on viimeisiä silauksia vaille valmis. Julkaisuajankohta on helmi-maaliskuun vaihteessa 2017.

”Mie voin soittaa sulle muutaman uuden biisin”, artisti huudahtaa ennen kuin päästään edes kunnolla jutun äärelle ja sehän sopii. Sodankylästä lähtöisin, Tornion kautta Ouluun asettunut artisti on työstänyt uutta materiaalia ahkerasti ja nyt kokonaisuus alkaa olla kasassa. Avausraidaksi suunniteltu kappale kajahtaa kuulokkeista ja tavallaan alleviivaa koko haastattelun: ”Uusi alku, tää on se intro”.

Henkinen kasvu on itsevarmuutta

Maskuliininen, itsekeskeinen, stereotypinen ja jollain tavalla myös homogeeninen. Menestyjät räppäävät mersuista, lähiöganstat luuvitosista ja hustlaamisesta. Tietyt kliseet ja raamit istuvat hip hopissa syvällä. Aitoa ei ole omana itsenä olemista vaan fuck it –asennetta, jossa fuck it on päälle liimattu tarra roolihahmon kuoressa. Eikä siinä mitään väärää ole; hip hop -kulttuuri vain kärjistetysti on sitä. Vaatii paljon rohkeutta tehdä asiat toisin ja vieläpä menestyä sillä. Räpätä hyvistä asioista, korostaa positiivisuutta negatiivisuuden sijaan ja uskaltaa näyttää oma henkinen hyvä olo lähiöromantiikan sijasta.

”Miksi sitä turhaan puhua ongelmista, kun ihmisillä on niitä kuitenkin omastakin takaa”, miettii Stepa kysymystäni siitä, miksi hän ei halua elää harhaisissa ghettokuvitelmissa.

Niin ja ne ongelmat. Ne ovat räppärin mielestä pieniä verrattuna maailman ongelmiin. Suomi on hyvä paikka asua ja elää kun asiat laittaa perspektiiviin.

”Ongelmat tuntuvat maistuvan ihmisille. Asiat nähdään riskeinä eikä mahdollisuuksina. Eikö se ole kuitenkin aika luonnollista räpätä hyvistä asioista, jos kaikki on hyvin?”.

Tavallaan on, mutta entä ne kliseet ja genren sisältä tulevat odotukset ja paineet? Avoimuus ja rehellisyys tekevät ihmisestä alastoman ja haavoittuvan. Eikö riskinä ole joutua ganstojen drive-by syljeskelyn kohteeksi? Sen luulisi tekevän ainakin olon epävarmaksi jos ei muuta.

”Uuden levyn kohdalla olen miettinyt, että täytyy olla tavallaan aika rohkea jotta uskaltaa tehdä tällaista. Mutta samalla on tullut myös paljon positiivista palautetta nimenomaan siitä rohkeudesta ganstaräppäreiltä ja niiden tarinoihin samaistuvilta enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijoilta.”

Mutta näin ei suinkaan ole aina ollut. Henget-levy on tavallaan yhden kehityskaaren tulos. Eräänlainen välipiste sille, missä Stepa on tällä hetkellä ihmisenä.

”Aikoinaan ajattelin, että kun saan tämän biisin valmiiksi, niin se on paska ja sillä selvä. Nykyään sitä pyrkii ajattelemaan asioista myönteisesti ja myös sanomaan sen biiseissä.”

Asiat perspektiiviin

Stepan henkinen kasvu ja koko elämänfilosofia nojaa vahvasti hyväksymiseen ja kiitollisuuteen. Artistin puheissa korostuu vaatimattomuus ja kiitollisuus siitä, että saa tehdä sitä mistä tykkää ja että asiat ovat lähtökohtaisesti hyvin. Kun keikkailua edellyttävä matkustaminen rasittaa, niin aina voi ajatella, että kellarit on täynnä bändejä jotka haluaisivat kovasti keikkailla, mutta eivät koskaan pääse toteuttamaan haaveitaan. Perspektiiviä elämään tuo myös työ henkilökohtaisena avustajana sekä kehitysvammaisten kanssa työskentely.

”Kun näkee ihmisen jolla ei ole jalkoja hymyilemässä, niin kyllä siinä omat ongelmat tuntuvat aika pieniltä. Se saa muistuttamaan siitä, että elämä tapahtuu lopulta pään sisällä”.

Silti maailma ei kuitenkaan ole täydellinen. Kaukana siitä. Meistä jokainen tekee virheitä – jotkut isompia, jotkut pienempiä – mutta kaikki niitä tekevät. Siksi positiivisuuden kautta ajatteleminen ei suinkaan tarkoita pumpulissa elämistä.

”Ei tässä mitään robotteja olla. Yritetäänkö me kasvattaa lapsia välillä valheella, että kukaan ei tee muka virheitä ja että niitä ei saa tehdä? Virheet ja epäonnistumiset opettavat. Teen niitä ihan mielelläni.”

Sama koskee myös täydellisyyttä. Vaikka jokainen artisti varmasti yrittääkin tehdä edellistä paremman levyn – ja niin myös Stepa toteaa suoraan uuden levynsä olevan hänen parhaansa – ei räppi tai elämäkään saa silti olla liian vakavaa.

”Hyvä esimerkki on jos kaadut kadulla. Jengi on heti ihan nolona että voi ei mie kaaduin. Mitä sitten, siinä oli jäätä ja sie kaaduit. Hyvä ettei käynyt pahemmin.”

Aseena musiikki

Esiintyvä artisti on aina viihdyttäjä, mutta myös esikuva, suunnannäyttäjä sekä vaikuttaja. Harva ihminen voi esiintyä illasta toiseen sadoille ihmisille sanomalla juuri sitä, mitä itse haluaa. Kun sen aseman saavuttaa, on hyvä ainakin tiedostaa, että sanoilla on painoa aivan eri tavalla kuin tyhjään huutelijalla.

”Jos minulla on mikrofoni, niin kyllä minun silloin kannattaa sanoa jotain mikä on tärkeää minulle itselleni. Turhaan sitä tuhlaa omaa tai kuulijoiden aikaa. Välillä on vaikea pysyä positiivisena kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, mutta musiikki on silti se minun ase. Luotan muutokseen rakkauden ja rauhan kautta.”

Levyn valmistumisen jälkeen moni artisti putoaa tyhjyyteen, kun pitkä ja rankka luomisprosessi onkin yht’äkkiä ohi. Eikä Stepakaan tee poikkeusta; uuden levyn valmistuminen aiheuttaa tyhjyyden tunteen kun riimipankki huutaa onttouttaan. Ei maailma silti siihen lopu.

”Mulla oli aikoinaan unelma tehdä räppiä ja päästä esiintymään. Olen saavuttanut kaiken sen jo kauan sitten ja mietin, että mitä sitten? Lopetanko mie tähän? Tavallaan sellainen luomisen tuska ajoi kuitenkin tekemään lisää musiikkia.”

Juomat on juotu, ajatuksia vaihdettu ja aika kulunut. Avauspotku Anfieldillä potkaistaan hetkenä minä hyvänsä. Kysyn Stepalta vielä, mikä Liverpoolissa kiehtoo.

”Niiden peleissä sattuu ja tapahtuu. Vaikka ne ei aina voitakkaan, niin ne pelaa viihdyttävää peliä. Elämästä saa ja pitää nauttia, koska jossain vaiheessa se on myöhäistä.”

Niinpä, viisaita sanoja.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Nude Studies
Antti Raatikainen, anttiraatikainen.fi

nudestudies_044

nayttokuva-2016-09-03-kello-8-57-14

nayttokuva-2016-08-14-kello-17-33-25

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kolhoosi
(Kaupunki)asumisesta
Aapo Kukko

Aluksi tapahtui muutto uuteen asuntoon ja elinpiiriin. Keskusta oli aikaisemmin se paikka missä käytiin koulua ja illaksi palattiin taas laitakaaren tuntumaan. Siksi silmissä on vielä jotain maalta kaupunkiin muuttaneen Suomi-Filmi -pojan iloa, kun katse kerää elementtitalojen ja kerroskorttelien yksityiskohtia ahneudella. Ja kimeä lehdenjakajapojan ääni kaikuu porttikongeissa: Täällä minä nyt asun, ystävät! Kulmakarvani eivät vaan pelehdi niin hyvin kuin Tauno Palolla.

Rauhaa kirjoittamiselle, piirtämiselle, toteuttamiselle. Enää ei tarvitse kolistella eteisessä kun toiset nukkuvat tai yrittävät muuten vain elää normaalia elämää. On tästedes tilivelvollinen vain itselleen ja korkeintaan vuokraisännälle.

Kaupunkiasumiseen tottuu yllättävän nopeasti, yhtä nopeasti kuin kasarmiin tai vankilaan. Yläkerran naapureita ei koskaan tapaa mutta heidän kevyet askeleensa kylläkin tapailevat kuuloaistia. Seinän takana on todistetusti myös pysyvää ihmiselämää. Viimeksi olen asunut tällaisessa massamaailmantemppelissä pikkupoikana ja jo silloin askarrutti tämä kerroksellinen salaisuuksien kätkeminen. Miksi tämä hiljaisuus ja kusi sukassa –meininki? Pelkääkö ihminen lopullista paljastumistaan? Ei se tämmöistä ollut omakotialueella, jossa naapurit keskustelivat ruohonleikkureidensa liekassa pensasaidan molemmin puolin. Pihapiirin asiat olivat kuin samaa valuuttaa, kaikki oli jaettu yhteisen hyvän vuoksi.

Mutta tämäkin oli tietysti vain kulissia:

Seuraavalla viikolla ruoho kasvoi kuitenkin jonkun pihassa viidakoksi ja naapurit paljastivat todellisen luonteensa, itsensä, vain sälekaihtimien välähdyksen turvin. Mystinen silmäpari milloin mistäkin seuraamassa jokaista liikettä, asiat tiedettiin ennen kuin avain lukossa edes ehti kääntyäkseen. Juoruilun, systemaattisen vittuilun ja kyttäilyn kulttuuri, suomalaisen maalaisidyllin raadollinen kolminaisuus, nosti kauniin kiharakutrinsa. Koko tämä räävitön maailma tuntuu kadotetulta ulottuvuudelta cityihmisen arkeen verrattuna. Ihminen on sosiaalinen otus, se kaipaa sanansaattajia valtakuntansa porteilla. Kerrostalon seinistä huokuva yksinäisyys on modernin länsimaalaisen suurin vastus. Siinä sitten kauhoo kamalaan melankoliakrapulaansa kokonaisen maalaisromantiikan heinälatoineen. Mustavalkoisena totta kai.

Oma sauna on kuitenkin oodinsa arvoinen. Kaupunkiasunnossa se on väistämättä sähkökäyttöinen mutta ollaanhan kaasuhelloistakin luovuttu jo lähes kokonaan. Oma sauna tekee valtakunnasta vielä enemmän hovikelpoisen, arvovaltaisemman. Sinne on kunnia kutsua vieraita ja tekeytyä hetkeksi kauppaneuvos Paukun reinkarnaatioksi. Sauna vastaa kirkkoa, pyhää huonetta ilman teeskentelyä. Alastomat ihmiset rehellisimmillään kollektiivisen puhdistautumisen äärellä.

Väitteellä todella on puolensa, sillä paskaisena baariin tai ruokaravintolaan lähteminen saa viimeistään taksikuskin perimään puhdistuskuluja. Kotiinpaluun jälkeen voi olla joskus myös syytä pestä illan karkeus pois selkäpiistä, puhtaat lakanat sentään vaativat jotain vastapalvelusta.

Kuumat löylyt, kylmä kalja, parvekkeelle tulviva katulamppujen oranssi, lehmusten varjot ja kaverin suusta helvetin hyvä huuli. Tässä on se pyhän toimituksen kaava.

Ojien ja ratapihojen kautta tässä jutussa ollaan päästy ilmeisesti siihen vaiheeseen, että voin vielä kerrata kaupunkiin muuton olleen hyvä asia. Taloyhtiö on kieltämättä hiljainen mutta koetamme parhaamme tämän väitteen kaatamisessa. Seinät huokuvat yksinäisyyttä mutta kirjahyllyssä seilaa lukemattomilla kansilla satoja kutsuvia seikkailuja. Joku saattaa rohjeta kahvillekin. Aina joku on läsnä, yksinäisyydenkin hetkellä ainakin omat ajatukset. Ja jos kotiin kyllästyy, voi sieltä aina lähteä. Paluumatkalla jo muistaa, että kotimatka on koulumatkan jälkeen se kaikkien paras matka.

Malja sinulle, koti!

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulissit (romahtavat)
Ateljéiden näyttämöt
Taiteiden yö 2016, Pikisaaren työtilat
Matti A. Kemi

Toisinaan on kivempaa arvuutella, mitä kuvataiteilijoiden työhuoneiden kirjahyllyt kertovat taiteilijasta itsestään ja miksi ne ovat sijoitettuina niin räikeästi keskelle huoneita.

img_20160818_173913
Raimo Törhönen

img_20160818_180444

Sakari Matinlauri

img_20160818_180950

Anni Arffman

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Yhesti yhes Valveen kahvilassa yhen sarjakuvataitelijan kanssa
Matti A. Kemi
Kulttuuritalo Valve, Konst O. Delin toimistosohvat kello 14.16-14.55

img_20160811_150042

Myös muusikkona kunnostautunut Pirinen osoittaa flyygelin äärellä taiteilijuuden kulisseja

Tapasin kuva-, sarjakuva- sekä musiikkitaiteilijana toimivan Ville Pirisen (s. 1973) sattumusten kautta Bingon (Mäkelininkatu 29) taidenäyttelyavajaisissa. Pirisen omatyylinen piirrostyyli oli nähtävillä Suomen sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähattu-palkinnon jälkeen retrospektiivisena: suurin osa töistä ulottui vuodesta 1993 nykypäivään, mutta muutamana pilkahduksena oli Pirisen työskentelystä tarjolla varhaisvaiheilta (5-vuotiaan Pirisen Nauravat apassit) sekä satunnaista luonnosmateriaalia.

Pirinen tunnettanee parhaiten sarjakuvastaan Ornette Birks Makkonen, joka piristytti Soundi-lehden sivuja. Pauli Kallio käsikirjoittama ja Pirisen kuvittama sarjakuva on tutustumisen arvoinen, mutta ehdoitta haluaisin nostaa vähemmälle huomiolle jääneen Pirisen ehdottoman helmen, teossarjan Tapahtui yhest yhes paikassa, missä Pirinen kuvittaa kuulemiaan tarinoita lyhyiksi, novellimaisiksi sarjoiksi. Vuonna 2015 teoksesta ilmestyi jo kahdeksas osa, Yhesti yhes kaheksannes paikas (Suuri Kurpitsa, 2015)

Lisäksi Pirisellä on niin sanottu klassinen kuvataidekoulutus Imatralta 1990-luvun lopulta ja hän vaikuttaa musiikin saralla muun muassa bändeissä Black Audio ja Digitaalimiehet. Muusikkopiireissä Pirisen töihin voi törmätä myös kansikuvataiteessa.

Päädyimme näyttelyavajaisten jälkeen istuskelemaan ja pohdiskelemaan taiteesta tunneiksi. Mutkaton mies lupautui seuraavalle päivälle lyhyeen, kolmen kysymyksen haastatteluun. Ohessa Pirisen mietteitä:

Kypärä Plaanaojassa on mahdollisesti parempaa kuin piirtotaidottomien taidekoululaisten tuherrukset

“Jos mä jaan oman taiteeni karkeasti: teen noita sarjakuvia, puhdasta kuvataidetta ja musahommia… Ne tietysti leikkaa toisiinsa. Ne on erilaisia näyttämöitä keskenään. Niissä on eri säännöt – tai pikemmin perinteen ja käytänteet; miten niitä voi julkaista ja minkälaisilla formaateilla ne toimii. Tavallaan on tietoinen näyttämöiden vanki, kun bänditoiminnasta tehdään keikkoja ja levyjä. Onhan se eräänlainen pankki, josta voi ammentaa, voi käyttää tietoisesti hyväkseen tai rikkoa konventioita.

Keikoilla ei tarvi tapahtua aina ilmiselvintä asiaa. Sama pätee sarjakuviin, siinä on kaksi eri näyttämöä. Kun työskentelen Kallion Paulin käsikirjoitusten kautta, työni näyttäytyy enemmän näyttämöinä: työpanos on 50/50, mutta siitä tulee yhteistä sarjakuvaa.

Meni pitkään, etten uskaltanut sanoa, että ne on myös minun sarjakuvia. Tekstin ja kuvan sisältö seisoo tai kaatuu niiden kautta. Olin nuori ja hain omaa ilmaisua: ennen kuin uskalsin ajatella, että ne on mun sarjakuvia. Olen lavastaja ja valaisija, mutta näyttämö on Paulin.”

Pirinen jää pohtimaan näyttämön eri merkityksiä ja anteeksipyytelevästi ilmaisee, ettei hän tunne teatteritaiteen käsitteistöä riittävästi. Lohduttelen, että ehkä kysymys kattaukseltaankin on aika ympäripyöreää diipa-daapaa, vähän kuten käsite ‘taide’. Pirinen intoutuu:

“Omissa sarjakuvissa on enemmän mahdollisuuksia ymmärtää näyttämöä: mun formaatti, tietty sivumäärä, mun näkemys.’Tälleen tää näyttämö on nyt rakennettu’ ja kikostella sitte sen asenteen kanssa.

Kuvataide, jota mää oon niinkö määrällisesti tehny vähemmän ku näitä kahta aiempaa, niin sen paras puoli on se, – en tiedä miten näkyy mun tuotannossa – sitä voi läsäyttää mihin vaan, et se näyttämö vaikuttaa hahmottomimmilta:

Galleria tai taidemuseo verrattuna punk-luoliin…” Pirinen puuskahtaa riemastuneena, pitää harkintatauon ja lataa analogian aamupäivältä:

“Mää kävelin tänne, tossa ku menee toi joki ja pieni koski (Plaanaoja ja Maria Silfvanin puisto, toim. huom.). Siellä oli moderni mopokypärä keskellä sitä koskea ja sitä ei ilmeisesti ollu tarkotettu siihen taiteeksi. Hyvän näkönen, helvetin hyvännäkönen! Kuvataide näyttäytyy enemmän asiana: sen on helpompi näyttäytyä asiana ja näyttäytyä miten vaan, tarkoituksettomasti.

Nautin kuvataiteen ideasta, että se voi yllättää mut. En ehkä oo niin inessä kuvataiteessa ku sarjakuvassa tai musassa. Sen kypärän teho siinä paikassa ei hahmotu mitenkään, sen vaikutus on välitön. Se eroaa ehkä sarjiksen tuomasta hätkähtämisestä siten, sarjikset pitää eka lukee: kuva on luettava eka. Jyrki Nissisen piirtämä Karvisen perse potkii eka aivoissa, ennen kuin sen on analyyttisesti ees käyny läpi.”

Pirinen vapautuu haastattelussa silminnähden: hän käyttää haastattelussa yhä enemmän käsiään, painottaa sanoja ikään kuin teroittaakseen, että asioilla on nähtävissä toisia merkitystasoja.

“Kuvataiteessa on eniten potentiaalia näyttäytyä. Tässä ei ehkä oo mitään korrelaatiota, mitä teoksia oon raijannu näyttelyihin. Kun eilen naulasin niitä rysiksi näyttelyn seinille, niin siinä on se, että ihan sama mitä mä naulaan, niin jokainen niistä asioista on sellainen mahdoton, yhtä vahva osa sitä teosta mihin mä oonkaan tehnyt sen kuvan.”

Kun Pirinen puhuu naulaamisesta ja teosrysistä, hän todellakin tarkoittaa niitä. Ilmeisesti ainoat kehystetyt teokset näyttelyssä olivat kolme kansitaideteosta.

Pirinen kertoo näyttelystään lyhyesti, mutta mukavan rönsyilevästi. Hän kiinnittää huomion erääseen fontistoon Klamydia-yhtyeen Vesku Jokisesta, joka on tehty kuvituksena Soundi-lehden haastatteluun. Pirinen sanoo senkin teoksen olevan “lehtiroskiskamaa, kierrätykseen menevää”, mutta ilahtuneen löytäessään juuri sen kuvan juuri tähän retrospektiiviin.

“Se tietty fontisto ja nimi Vesku Jokinen siinä. Naulasin sen sitte seinään ja se oli todella hyvä osa sitä hommaa. Se mopokypärä koskessa voi tehdä siitä isomman asian, mihin se oli alun perin ees tarkotettu.”

“Klassinen kuvataidekoulutus osuu siihen vaiheeseen, että mulla oli jo sarjakuvahommat tekeillä. Kompleksinen suhde tulee ehkä siitä. Syntyi sarjakuvamaisia teoksia. Klasarikoulutuksesta sai paljon. Muissa hommissa korkeakulttuuria vieroksuin. Siitä oon päässyt eroon vanhemmiten koulutuksen ja ystävien kautta. Naurattaa enemmän korostettu taiteellisuus: nyt voin lähes ylpeänä sössöttää olevani taiteilija, se on tullut enemmän klassisen koulutuksen kautta.”

Puhumme tovin Pirisen koulutustaustasta. Savonlinnan taidelukion kautta Imatralle juuri ammattikorkeakouluksi muuttuneeseen vanhan liiton kuvataidekouluun, jossa vallitsi edelleen konservatiivinen, klassinen koulutus suuntauksineen. Pirinen viittaa, että hänen juttunsa Imatralla olivat osalle opettajakunnasta silloin “liian sarjakuvamaisia”, mutta saaneensa haasteita ja näkemystä koulutuksen kautta.

Urbaanitaide ja “sarjistöhertelyn” kautta aika tiivistyy ajan kuvaan Moskovasta alati vierailleisiin professoreihin ja heidän asenteisiinsa:

“Opiskelut oli paljon Moskovan piiristä piirtämistä ja silleen. Opettajat olivat täysiä natseja. Jos ei halunnut mennä oikeaan kouluun, vaan puuhastella omii juttui, niin venäläisten proffien jutut ei edustanu mun arvoja taiteessa. Proffatkin kyselivät: ’Miten täällä ei kukaan osaa mitään? Kukaan ei OSAA PIIRTÄÄ.’ Se oli silti hedelmällinen kulttuurien kohtaaminen.” Pirinen hekottelee hyväntuulisena ja uppoutuu lyhyeksi välähdykseksi johonkin nostalgian tuomaan impressioon.

Taiteilijuutta kakalla, taiteilijuutta muulloin

“Kaikki taiteellinen tekeminen itelle on kulissien rakentamista. Ei millään tavoin tietoista. Teosten välityksellä on helppo vaikuttaa hiukan paremmalta, mitä on. Ei oo tarkoitus rakentaa mitään kulissia, mutta omat suosikkitaiteilijat… Niistä luo mielessään sellaisen fanittavan ihannekuvan tuotannon perusteella, mihin perustuu klassinen suositus, ettei pidä tavata suosikkejaan.”

“Tosin mä oon tavannu, ja ne on ollu hyviä tyyppejä. Hyviä tyyppejä.” Korostaakseen tätä riemuaan tavatuista ihmisistä ja alleviivatakseen sanoja hyviä tyyppejä Pirinen tekee headbangermaisen kumarteen ja sormet sojottavat kuten pirun sarvet konsanaan. Pirisen innostuneisuus ja hyväntuulisuus tarttuu väkisellä.

“Miten taiteella pääsee näyttäytymään? On se silti editoitua. Musiikki- ja esiintymishommissa on tärkeää, että pääsee lomalle itsestään ja on luvallinen vaikka ‘sekoilla’. Niistäkin muodostuu ikäänkuin kulissi, vaikka se ei ole esitys. Se on eri puoli ittestä: mitä siinä saa käyttää, mitä ei.”

“Vähän sama, ku keittää aamukahvia tai on yksin kakalla, niin ei luo mitään kulissia. On ihan omillaan. On eri hahmot, ehkä se korostuu tyypeillä, jotka on tunnustuksellisesti tekemässä omaelämänkerrallista sarjakuvaa.”

Pirinen keskeyttää minut ja kysyy, mitä taiteilijoita minulla tulee mieleen omaelämänkerrallisista tyypeistä. Esitän näin myöhemmin ajateltuna aika tylsää Knausgårdenia ja Saarikoskea.

“Tässä mielessä teos on kulissi. Minä olen teokseni.

Jotku tällaset Big Brotherit on sinällään irrallinen presentaatio. Pystyykö ihminen paljastamaan itseään taiteella? Mun mielestä joka mielessä kulissi. Tietoisesti haluaa rakentaa jotain.”

Esitän vaivihkaa kysymyksen, kokeeko Pirinen Yhesti yhes kaheksannessa paikas -teostaan omaelämäkerrallisena. Pirinen on ensimmäistä kertaa haastattelussa vaitonainen ja hiukan jopa kiusaantunut.

“Kommentaattori on sellanen rento, mitä haluaisi olla. On siinä kertojaääni:

Että jos tekee sarjiksia tai musaa tai kuvataidetta, vaikka sitä ei myöntäis ittelleen, miksi niitä tekis ja julkas, jos siinä ei ois sisäistä vaadetta kommunikaatioon ja kaivettais hengenheimolaisia. Ja niin myös tapahtuu siinä alakulttuurin maailmassa. Oma kertojaääni ja kommunikoida muun maailman kanssa “millainen minä olen” ja siinä pääsee editoimaan teokseen itsestään hienomman. Jos mä sarjakuvassa kommentoin jotain, se on tiukkaa, “ei mitään tällaista harhailevaa sössötystä. Sellainen kulissi, ei totuus.”

Pirinen hämmentää sekä vastaanottajaa että itseään enemmän, katsahtaa Valveen syysvaloa pilkehtivää lasikattoa ja päästää tyylilleen ominaisesti lyhyen, sarjamaisen hekottelun.

Pirisen näyttely oli retrospektiivinen sisältäen siis kuvitusta varhaisvuosilta aina nykypäivään saakka. Kysyn loppuun Gustav Mahleria mukaillen, mitä taide hänelle opettaa ja mihin se lopulta johdattaa:

“Kun Puupää-palkinto (Puupäähattu-palkinto toim. huom.) tänä vuonna tuli ja näyttelyihin on kaivannut sen kautta vanhaa, “vuosien varrelta” -osastoa, joutunu kattoon tota vanhaa… Että tässä tietyssä teoksessa on tämmönen joku idea, jonka mä osaan vasta nykyään pukea sanoiksi ja ajatella sitä osana muuta tuotantoa.”

Sarjikset ja musa ja mitä harrastaa taiteenkokijana, niin onhan se sitte sellanen löytöretki maailmaan. Musta tuntuu, että musiikin soittaminen ja tollanen on muokannu mun persoonaa. Ilman niitä oisin vielä lukioaikana ollu ihmispelkoinen ja jollain tavoin ahdistunut sarjisjäbä – mitä oon vieläkin – mutta esittävän taiteen tekeminen on hitaasti muokannu identiteettiä: millaisena se näyttäytyy itelleen: a) sosiaalisempi b) kohdata äärimmäisen vaativa ulkomaailma. Jotku sellaset ideat, jotka syntyy taidetta tehtäessä, ne vois tulla varmaan muutenkin… Sillalailla voin suositella taiteiden tekemistä, etenkin jos tekee pitkään, joutuu tutustumaan itseensä – se on paitsi hirveetä, myöskin hyödyllistä.”

Tällaisen haastattelun jälkeen onkin täysin relevanttia lähtä Oulun sarjakuvakeskuksen syntymäpäiville lipittämään kahvia ja makustelemaan kakkua.

img_0536

Pirisen kuvituksessa seikkailee muun muassa Thelonius Monk

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen epämääräne!
Ilmasilta Oulun ja Berliinin välillä on jälleen avattu
Matti A. Kemi  /STTT (Säkenöivän tieto-taiteen tietotoimisto)

Aki Latvamäki, Paikka, 24.8. OMFV:
Berliini, kaupunkisinfonia
(alkuperäiskuvamateriaalina Walter Ruttmannin: Berliini: Suurkaupunki sinfonia, 1927)

Aki Latvamäen elektro-ambient-acid-trance-tekno -kantaesitys perustuu Walter Ruttmannin Weimarin tasavallan aikaiseen, puolitoista tuntiseen elokuvaan. Käytännössä ainutlaatuiseksi teoksen tekee elokuvan päälle soitettu livemusiikki ja kantaesitys jäänee suurella varmuudella ainoaksi esityskerraksi. Ruttmannin teos on viisiosainen sinfonia. Samalla hän tuli aloittaneeksi myöhemmät kaupunkisinfoniasarjat 1920-30 -lukujen suurkaupungeista.

Musiikkihistoria tuntee harvoja onnistuneita viisiosaisen tradition sinfonioita ja äärimmäisen harvinaisia ovat yli puolitoista tuntia pitkät.

Intensiivisiin kuviin upotettuna Latvamäen teoksessa on niiden harvojen viisiosaisten sinfonioiden traditiota paljon muuta; ensimmäinen osa esittelee tematiikkaa ja on loppuosien kannalta merkittävä ja samaan osaan esittelyjakso: se esittelee nopealeikkauksisen maiseman ja hämmentävät kuvasarjat. Sen jälkeen räväköidytään hitaan, maalailevan kakkososan jälkeen adagioon: väkevää nostatusta omaavaan kolmososaan.

Kuvasanasto tukee maisemaa ehdoitta: ensimmäisen osan teollinen atmosfääri, ikäänkuin meille suomalaisille pikemmin moderni tulenkantajaisuus, nostaa esiin höyryveturit ja matkustamisen. Toinen osa on kadun elämää, arkea ja sen ymmärtämistä köyhällistöineen, kansanhuveineen ja katusoittajineen. Katutappelut ja vihanneskärryt. Koululaiset matkalla taipaleelleen, herrasmiehet hatunnostoineen, konstaapelit vahattuine viiksineen.

Kolmas osa taasen on silkkaa kaaosta: metropolia, kaupungistumista. Ruuhkia. Ihmisvilinää. Rikkonaisuutta. Pakonomaisuutta. Vääristyneitä ilmeitä ja loputonta trikkikuvien välkettä.

Neljäs on kaiken synteesi – niin kuvastoltaan kuin itse musikaaliseltaan osaltaan. Se on pitkähkö, maalaileva ja kumpuileva. Siinä nähdään kaikki kolme aiempaa nopeammalla temmolla, mutta Latvamäki välttää liiallisuudet ja nostattaa salakavalasti: Kohta on jotain parempaa, hei ihmiset ruuduilla ja ruutuun vangittuina:

Mutta sitten se huipennus: HUIPENNUS.

Viides osa. Viimeinen osa. Se perkeleellinen sinfonian kaikkeus, jumalauta; hurjuus, kiimaisuus ja nyökyttelylle altista hymistelyä kaikkialta.

Mitä jos valitsen kaupungissa väärin? Mitä jos vedonlyöntini ei kannakaan pyöräily-/ nyrkkeily- / ravikilvoissa, mitä jos elämäni on suurkaupungissa loputonta kujanjuoksua? Mitä jos silti on kivaa? Mitä teen, minne ryntäilen? Miksi hurraan?

Vuonna 1927 Weimarissa oli kabareeta, tummia ihmisiä viihdyttäjinä ja jopa diskopalloja. Mitä meillä on vuonna 2016? Ainakin meillä on pilottinamme ja filantropian edustajana taitelija-herrasmies Aki Latvamäki näkemässä sen ilmasillan näiden maailmojen välillä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

lyylin-lukijapalaute

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi