Kollaus 10/2015

Etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kollaboraatio *Äimäilyn ytimessä I-II *KOLLAUS! *Kuvattuna *Kuukauen klikki *Kalapeus *Lopullisesti kollautettu *Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Ihmisen jälkeen
Lauri Ahtinen

Osia näyttelystä, maailmasta ihmisen jälkeen, kun viimeinenkin Homo Sapiens on kuollut ja jättänyt tilaa muille vähitellen inhimillistyville elämänmuodoille.

IMG_1698

Rautatiet risteilevät kujina, reviirien jakojäännöksinä, muistina neonhelvetin liikkuvista piirroksista.

IMG_1702

Ihmisen jälkeen kansallissymbolitkin ovat vain kankaanpalasia.

IMG_1313

Valo on muuttunut kaikkialla oudoksi, iloluonteiseksi – se siroaa puhtaana haaleiksivärjäytyneiltä jätetyiltä pinnoilta

IMG_2019

Kaikki on oikeastaan hyvin. Tämä on uuden alku.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Äimäilyn ytimessä I
Mauri Antero Numminen kammoksuu eläkeläisiä
21.8. Varjakka, Oulunsalon peltoaukeamat keskellä ei-mitään
Matti A. Kemi

Muusajuhlien aikaan taiteilija M.A. Numminen oli Huutomerkki ry.:n toimesta kutsuttu Ouluun. Toinen yleisötapahtumista oli Varjakassa tapahtuva keikka, jota avusti oululaisista soittajista koottu yhtye. Sekakokoonpano on jo aiemmin esiintynyt Mauri Anneli Nummisen -nimisen imitaattorin kanssa, mutta tällä kertaa komboa ravisteli myös itse Mauri Antero.

Keikka alkoikin Mauri Annelin mukamas laulaen, vaikka todellisuudessa lavan sivussa mikkiä piteli itse Mauri Antero. Vajaan sadan hengen yleisö oli rennossa tunnelmassa ja nautti silminnähden kauniin lämpimästä elokuun tyynestä illasta.

Olin ennen keikkaa käynyt utelemassa undergroundin pioneerilta, josko saisin keikan jälkeen vaivata häntä viidellä lyhyellä kysymyksellä koskien todellisuutta. Auliisti hän lupautui.

IMG_20150821_221905

Mauri Antero ja Mauri Anneli

Vaikka jännitänkin kohtuullisen harvoin, pelkästään haastattelupyynnön tekeminen tuntui lapsenomaiselta jännitykseltä. Varsinaisen haastattelun aloittaminen kutkutti mahanpohjaani valtaisasti. Niin suuresta idolista tästä itselleni puhutaan, että oli pelkästään jo kunnianarvoisaa ja etuoikeutettua kätellä tätä miestä, lapsuuteni ääniraitaa ja myöhemmän elämäni underground-harrastuksen esikuvaa.

Pienen pienessä keittiössä tehty haastattelu alkaa hänen kainolla kysymyksellään talon emännälle saada hedelmäteetä. Sitä valitettavasti ei ole tarjolla, mutta jotain perusliptonia on. Se lämmittää jäsenensä kylmettänyttä artistia paljon – hän kun luuli esiintyvänsä sisätiloissa ja joutui ulkoilmakonserttiin.

Ketkä filosofit vaikuttavat ajateluunne?

“No, minulla on kaksi filosofia ylitse muiden: Ludwig Wittgenstein sekä Martin Heidegger. Jälkimmäinen tosin on saanut huonoa mainetta “mustien vihkojensa” takia… (viittaus kuoleman jälkeen löydettyihin anti-semitistisiin merkintöihin, toim. huom.)

Tein vast’ikää kantaatin Heideggeristä. Libreton kirjoitin valmiiksi 17.7. Wittgensteinistahan olen tehnyt sonaatteja aiemminkin.”

Sitten hän kertoo innostuneena Kasselin Dokumenta-tapahtumasta, jossa kantaatti esitettiin reilu kuukausi takaperin.

Keikallaan Numminen letkauttikin välijuonnossaan Wovon man nicht sprechen kann’in jälkeen, että kaikki Wittgensteinia käsittelevät tekstit maailmassa ovat hänen tekemiään.

Entä,  – näin suorasukaisena kysymyksenä,  – miten määritätte todellisuuden?

Ilmettäkään värähtämättä, vailla minkäänlaista hämmentyneisyyttä tai jahkailua Numminen tarttuu kysymykseen virnehtien ja katsoen haastattelijaa poraavasti:

“Pitäisiköhän minun nyt sitten taipua Wittgensteinin ajatukseen? ‘Elämä ja maailma ovat yhtä. Minä olen maailma.”

Haastattelijana hämmennyn. Ikäänkuin olen joutunut kahdella siirrolla tässä älyllisessä shakkipelissä luovuttamaan. Yritän silti pinnistellä ja riennän seuraavalle kierrokselle, mutta haastateltavaa huomauttaa, etten teitittele häntä täsmällisesti oikein.

Hämmennyn lisää. Hän tarjoaa sinun kauppoja, mutta kieltäydyn, koska kyseessä on liian suuri idoli, jota tulee pelkästä arvostuksesta – ei niinkään iän vuoksi – teititellä. Lupaan skarpata:

Jos saisitte herättää kenet tahansa kuolleen neron ja käydä hänen kanssaan debaatin, kuka hän olisi?

Numminen toteaa heti alkuun: Hän ei olisi halukas ensinnäkään debaattiin ja toisekseen, hän ei tyytyisi yhteen.

“Minulla on kolme suurta taiteilijaa, joita arvostan hyvin suuresti: musiikissa Richard Wagner, elokuvataiteessa Luis Bunuel ja kirjallisuudessa Samuel Beckett.”

Innostun Beckettistä ja utelen hänen suosikkiteostaan.

“Millaista on?’ on merkillinen ja hyvin kiehtova teos; se alkaa pienellä alkukirjaimella, ei sisällä yhtään välimerkkejä ja loppuu ilman minkäänlaista pistettä… Senhän on suomentanut muistaakseni Juha Mannerkorpi joskus 1962.” (toim. huom.: Nummisen muisti ei erehdy vuosiluvussa saati kääntäjän nimessä.)

“Bunuelilta tykkään hänen elämäkerrastaan “Viimeinen henkäykseni”. Jos olen joskus -äärimmäisen harvoin, tosin – huonolla tuulella, avaan kirjan mistä kohtaan tahansa, luen muutaman rivin ja tulen välittömästi hyvälle tuulelle.”

Tämän jälkeen Mauri Anneli, M.A. Nummisen kanssa esiintynyt imitaattori esittää terävän jatkokysymyksen kuvataiteilijasta, jota suuri artisti, kaikkien älykkäiden suomalaisten ja ruotsalaisten esikuva Numminen itse diggaa.

Kuten jo mainittua, vastaus tulee kuin luoti:

Mark Rotho. Mark Rothkon teokset ovat uskomattoman hienoja… Niin sävykkäitä mustia tauluja, että olen vaimoni kanssa häkeltyneitä niiden lumosta.”

Sitten keskustelu hakeutuu pitkälle sivureitille, jossa puhutaan eurooppalaisen taiteen nykytilasta, taidemuseoissa, joissa tulee (tai pikemminkin pitää) vierailla. Vilkas keskustelu päättyy Nummisen pohdintaan:

“20- ja 60-luvun… Korjaan, siis 1920- ja 60-lukujen taiteen murrokset ovat niin leikkaavia. Sisällöllisesti ei ole uutta enää 60-luvun murroksen jälkeen. Silloin kaikki taiteet saavuttivat sisällöllisen huippunsa. Mikään taiteenlaji ei ole uudistunut niin rankasti jälkikäteen.”

Olemme tässä vaiheessa keskustelleet jo reilu puoli tuntia. M.A. on hörppinyt teensä, minä miltei kolpakkoni. Kysymyksiä olisi vielä jäljellä, mutta tuntuu, että näin spontaani ja vilkas haastattelu on kohteliaisuussyistä lopetettava vielä yhteen mieltäni askarruttavaan kysymykseen:

Pidän teitä – enkä tarkoita tätä missään nimessä loukkaavana tai halventava määreenä – lapsekkaana mieleltänne. Olette säilyttäneet erilaisen tavan tarkkailla maailmaa. Miten olette onnistuneet pysymään sisäisesti lapsena?

“Kaikki tämä on geenimystiikkaa. (Ensimmäinen pidempi mietintätauko.)

Eihän kukaan 75-vuotias ole tällainen… Kun katson ikäisiäni vaimoni kanssa – joka on muuten minua yhdeksän vuotta vanhempi – niin emme näe heissä meitä. Me jopa välttelemme eläkeläisseurueita kahviloissa ja julkisissa tiloissa. Pelkäämme heitä. Saatamme vaihtaa nopeasti kadunpuolta, kun näemme joukon eläkeläisiä hidastelemassa.”

Ensimmäistä kertaa haastattelun aikana herra Numminen vaihtaa intensiivistä katsettaan pois kuulija joukosta, katsahtaa kattoparruja ja jatkaa pohdintaansa:

“Ehkä äidinpuolen isoisässäni oli samoja piirteitä kuin minussa. Me viihdyimme suuresta ikäerostamme huolimatta keskenämme valtavan hyvin. Tiesin jo pienenä, että hänessä oli jotain erilaista.”

“Kun Yle päätti lopettaa vuonna 1995 Pedron (Hietanen) ja minun ohjelmani (Gommi & Pommi) kanavillaan, ehdotin viimeisenä oljenkortena vielä viiden minuutin mittaisia inserttejä johonkin lauantai-illan koko perheelle suunnattuun ohjelmaan. Sekään ei Ylelle kelvannut, joten totesin, että aikani lastenkulttuurin parissa oli ohi ja voin tehdä jotain täysin muuta.”

Lievä närkästys näkyy hetken taiteilijan kasvoilla, kunnes hän tyyntyy ja juttelemme vielä lyhyen tovin nykyisestä Ylen kulttuuripolitiikasta osittain painokelvotonta tekstiä.

IMG_20150821_221837

Kiitän häntä nöyränä antamastaan spontaanista haastattelusta ja runsas väkijoukko tuvassa käy toivottamassa hänelle suopeaa tulevaa, kiittävät vuolaasti keikasta ja varmistelevat käytännön asioita, kuten kyytiä kaupunkiin ja muuta arkista.

Eteisessä huikkaan vielä, että akateemikkojen Panulan ja Kunnaan kuolemankin ohella toivoisin valtiovallan tunnustuvan hänelle akateemikon nimen.

“Minulla, joka en koskaan edes saanut akateemista loppututkintoa valmiiksi, on jo kaksi kunniatohtorin arvonimeä Suomessa. Toinen on Åbo Akademissa ja toinen Helsingin yliopistossa. Minulle se riittää vallan mainiosti tunnuksena.”

Ihailen tätä miestä entistä enemmän. Seuraavan viikon muistan tiuhaan mainita haastatelleeni M.A. Nummista.

Harvoin neljästä kysymyksestä saa haastateltavan avulla näin terävän. Vastaukset tulevat välittömästi, ne ovat kieleltään poikkeuksetta täydellisiä virkkeitä. Sellaisia virkkeitä, jotka on kirjoitetaan sellaisenaan tämänkaltaiseen julkaisuun.

Haluaisin vielä joskus täsmentää omat ajatukseni todellisuudesta näin kirkkaina.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä II
Jori Hulkkonen, Time Tunnel 20.8. 2015 kello 22.33 kahdeksantoista minuutin haastattelu Valveen ison salin backstagella
Teksti: Matti A. Kemi Kuva: Eetu Ojanperä

Saavun haastatteluun puoli tuntia myöhässä. Time Tunnel on palannut takaisin alkupisteeseensä, Valveen tiloihin. Basso jytkyy ja väki vaikuttaa leppoisan hyväntuuliselta. Moikkailen tuttuja ja yritän akkredioida itseni pikaisesti haastatteluun.

Listasta nimeäni etsitään kissojen ja koirien kanssa. Paria tuntia sitten tapahtunut akkreditointi onkin listan viimeisellä sivulla huterin harakanvarpain kirjoitettuna jo rypistyneen A4:n taakse.

Hulkkonen odottelee vapautuneesti backstagella. Hänen katseensa on silti terävä ja kädenpuristus määrätietoinen. Lupasin viisi kysymystä varttiin ja kiiruhdan asiaan. Rekrytoimalleni kuvaajalle Eetulle en ehdi liiemmin antaa edes ohjeita. Kun suljin alkaa tahdittaa, aloitan iisisti:

Miten määrität todellisuuden?

“Miten minä sen määrittelen? Se vaihtelee. Koitan olla mahdollisimman objektiivinen, vaikka tiedostan, ettei se ole mahdollista. Se mitä minä koen, on vääristynyttä. Se ei ole totta. Olen tietoinen omasta näkemyksestäni ja sen valheellisuudesta. Jos minulle todistetaan parempia näkemyksiä, olen valmis vaihtamaan mielipidettäni.

Todellisuuteni on häilyvä: peilaa minun omia haluja ja toiveita, mitä todellisuus itsessään on.”

Virkkeet tulevat nopealla tahdilla. Tajuan, että edes kömpelöllä pikakirjoituksellani en pääse haastattelussa kovin pitkälle. Tajuan, miksi herra Hulkkonen varmisti jo haastattelun alussa, että nauhoitan koko haastattelun.

Riennän eteenpäin ja teen aivan liian pitkästi pohjustetun kysymyksen taiteista ylipäätään. Lopulta skarppaan ja tiivistän hapuiluni:

Ketkä ovat määrittäneet musiikkiasi?

“Ois hemmetin tylsää lähtä siitä, ketkä on määritelly mun musiikkia.” Hulkkonen torjuu kysymyksen alkuunsa. Pienen empisen jälkeen hän tarttuu takaisin kysymykseen:

Scott Walker aloitti uransa hyvin perinteisenä, poikabändimäisenä artistina 60-luvulla. Lopulta hän rakensi uransa todella mielenkiintoiseen suuntaan: vielä 2015 hän jaksaa yllättää ja hämmentää ja rakentaa sellaista mystisyyden verkkoa yhä enenevissä määrin. Artistina hän on onnistunut rikkomaan odotuksia ja mennyt omilla ehdoillaan.”

“Musiikin parissa Scott Walker on tehnyt vaikutuksen, vaikka hänen uusin levynsä onkin melko kuuntelukelvoton… Mutta se ei ole se pointti enää tässä vaiheessa.”

Hulkkonen

Kenet nostaisit haudasta tuomaan uutta inspiraatio?

“Kuolleet tai elävät eivät oikeastaan kiinnosta. Ajatus ihmisestä kiinnostaa enemmän kuin se ihminen. Suurin osa tapaamistani idoleista ovat olleet 80-luvulta lähtien enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Haluan säilyttää sen mielikuvan ja haaveeni heistä; ne ovat konkreettisempia minulle, mikä sinällään on hiukan tylsää ja jopa masentavaa.”

Aloitan taas liian maalailevan ja jaarittelevan kysymyksen arvostamastani When no one watching, we are invisible (2000) levyn “Confusion” -biisistä ja päädyn kuvailemaan kappaletta “hallaiseksi, teräksiseksi” ja “maisemaksi”. Pääsen lopulta kautta rantain jonkinlaiseen kysymykseen:

Mistä tunnelmallisuus ja mielenmaisema kumpuaa, mitä on se pohjoisuus, joka kuultaa musiikissasi?

“30-vuotiaana ihminen alkaa olemaan aika valmis. Pohjoisuus on jättänyt minuun jäljen, koska siihen ikään mennessä olin suurimmaksi osaksi asunut pohjoisessa, Kemissä ja Oulussa.”

“Mistä se luovuus sitten kumpuaa? Se, että tietää, että mikä kiehtoo, eikä jämähdä siihen. Tietää ja ymmärtää oman taustansa, tietää musiikista mikä kiehtoo ja on utelias ympäröivästä. On aidosti kiinnostunut, mitä tekee seuraavaksi ja mitä tapahtuu seuraavaksi.”

“Valitsisin uuden musiikin ennemmin kuin vanhat suosikki levyt viimeiseltä 30 vuodelta. On tärkeämpää katsoa eteenpäin kuin menneeseen.”

Mikä on seuraavaan viiteen vuoteen asia, joka tulisi toteuttaa?

“Aktiiviurani on nyt noin parikymmentä vuotta. Sain ensimmäisen viiden vuoden aikana kaiken kertaa kymmenen. 90-luvun loppuun mennessä olin jo tehnyt kaiken, mitä olin kuvitellut ikinä tekeväni. Saavutin vuosituhannen vaihteeseen mennessä kaiken: kaikki meni niin hyvin. Matkustin ympäri maailmaa, soitin levyjä ja tein musiikkia.”

Hulkkonen vaikuttaa ensi kertaa haastattelussa mietteliäältä. Hän kokoaa ajatuksiaan ja hänen puheenrytminsä verkkaistuu huomattavasti:

“Tiettyjä ambitioita ei ole enää sen jälkeen ollut musiikkiin, vaan musiikissa. Energia ja luovuus kumpuaa pelkästään halusta tehdä sitä, mitä haluan tehdä. Musiikki välineenä tai arvona on menettänyt ajat sitten merkityksensä. Itse musiikki on suurin palkinto: kun on yksin studiossa ja palaset vaan loksahtelevat kohdilleen. On täysin saman tekevää, tuleeko siitä hitti… En välitä, enkä ajattele enää sellaisia seikkoja.”

“Koen saavuttavani jotain suurempaa. Jonkinlaisen palavan voiman. Ehkä minulla on jo ajatus, mitä haluan tehdä seuraavaksi studiossa. Ehkä ei.” Hulkkonen virnistää ensimmäistä kertaa haastattelussa ujosti ja arvoituksellisesti.

Puhumme viimeiset kolme minuuttia hänen aiemmista projekteistaan. Mielenpäälläni on erityisesti vuoden 2009 Oulun Taiteiden yöhön tehdystä Acid Symphony Orchestrasta, jota Hulkkonen säveltäjänä johti. TR-808 tai -707 -rumpukoneilla tehty sinfoninen teos oli mielestäni pelkkää silkkaa neroutta.

Kotvan puhumme myös Machine Head -dokumentista, joka pyöri Oulun musiikkivideofestivaaleilla. Alustin sattumalta suomalaisista konemusiikin pioneereista ja uuden polven tekijöistä käsittelevää dokumenttia festivaalivieraille ja -kävijöille. (Hulkkonen lupautui esittelemään samaisena lauantaina viimeisen näytöksen ja samalla sain ovelasti itselleni tämän haastattelunkin.)

Kiittelen vuolaasti vartin haastattelusta. Lopuksi huikkaan vielä, mitä illalle on tuleman. Acid Symphony Orchestran jäljiltä Hulkkonen jatkaa hyväntuulisena:

“Mua kiehtoo kaikki kokeileva ja avantgarde, jossa mennään mukavuusalueen ulkopuolelle. Tänään jengi on tullut tanssimaan, joten mitään taiteellista ei venytetä, ellei siihen olla valmiita.”

Loppuun toinen kerta jämäkkää kättelyä ja hyvän setin toivotukset. Kun jätän backstagen ja siirryn loungeen, taustalla soi enteellisesti Let me luv you’n mixaus, joka hiljalleen sekoittuu seuraavaan biittiin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Hylätty todellisuus
Janne Vähälä

DSCF3390

DSCF3799-2

DSCF3929-2

DSCF3340

DSCF3805

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Katekismuksesta kuulopuheisiin – suomalaisen totuuskäsityksen muutos
Aleksi I. Pohjola

Totuus on suomalaisille vahva sana – ja tekona se on vielä pyhempi; valehtelijat ovat olleet aina suomalaisessa hierarkiassa varkaiden tasolla. Ensin elettiin metsien mökeissä sen isomman herran pelossa – ja sen jälkeen kun muuttoaalloissa muutettiin kaupunkeihin – niiden pienempien herrojen pelossa.

Kylänraiteilla, Esson baareissa ja saunassa heitettiin huulta, väritettiin tarinoita ja kerrottiin legendoja – ja niin tehdään yhä. Kyseessä on kuitenkin ikivanha perinne – sosiaalinen tilanne – jossa me ihmiset olemme tottuneet toimimaan. Me ymmärrämme milloin joku kertoo legendaa, värittää tarinaa tai sepittää kalajuttua. Se on osa sosiaalisen kanssakäymisen älykkyyttä, missä äänenpainot ja eleet muodostavat kokonaisuuden ja missä tarinan lopputulos ei ole merkityksellinen – matka sinne on. Se ei ole valehtelua. Se on tarinankerrontaa ja viihdettä. Valehteluksi se muuttuu, kun tarinan lopputuloksella on merkitystä suuntaan tai toiseen ja jossa lopputuloksella yritetään vaikuttaa omien motiivien mukaisesti asioiden kulkuun.

Kokoomuksen entinen kansanedustaja Pia Kauma aiheutti pienimuotoisen myrskyn elokuussa 2014, kun hän esitti Länsiväylä –lehden haastattelussa kysymyksen, miksi tietyistä etnisistä ryhmistä tulevat maahanmuuttajat hankkivat lastenvaunut täydentävällä toimeentulotuella, eli käytännössä veronmaksajien rahoilla, kun kantasuomalaiset joutuvat tyytymään kierrätettyihin. Kyseessä on populistinen esimerkki positiivisesta syrjinnästä, joka tarkoittaa tässä tapauksessa kantaväestön syrjintää suhteessa maahanmuuttajien etuihin. Tai siis olisi, sillä väite ei pitänyt paikkaansa. Kauma ei suoranaisesti valehdellut. Hän perusti ”faktansa ” ”useilta” kansalaisilta saamiinsa yhteydenottoihin. Joku toinen valehteli – ja Kauma uskoi tai halusi uskoa. Ja niin uskoo moni muukin.

Suomalainen media on totuttu arvottamaan suhteellisen vapaana ja rehellisenä instanssina, jonka uutisiin on voinut luottaa. Vuosikymmeniä uutiset luettiin aamukahvipöydässä ja tiedot päivitettiin puoli yhdeksältä televisiosta. Jossain vaiheessa yhteiskunta tietoteknistyi ja mukaan tuli internet. Tätä nykyä mediamaailma on täysin toisenlainen, kuin mitä se on vuosikymmeniä Suomessa ollut. Ja tämä on johtanut moniin ongelmiin.

Ensiksi, ihmiset ovat edelleen suurelta osin vasta opettelemassa uuden mediamaailman lainalaisuuksia. Ansaan astui Kauma, Olli Immonen  ja lukemattomat muut poliitikot. Ansaan astuvat myös ns. tavalliset kansalaiset. Miksikö? Yksinkertaisesti siksi, että meiltä puuttuu kokonaisvaltainen käsitys siitä, miten internet toimii, miten sosiaalinen media toimii ja mitä mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea riskejä ja vastuukysymyksiä siellä toimimiseen liittyy. Me suomalaiset olemme edelleen valitettavan pihalla medialukutaidoissa, koska olemme voineet vuosikymmeniä luottaa valtamedian uutisointiin eikä meidän ole tarvinnut liiemmin opetella medialukutaitoa.

Toiseksi, internet on pirstonut mediakentän lukemattomiin tietolähteisiin, joiden todenperäisyyttä ja alkuperää voi olla hankala paikantaa. Tiedeyhteisö perustaa arviointinsa tutkimuksista pitkälti vertaisarviointiin ja lähdekritiikkiin, jolle myös ammattitoimittajien pitäisi kumartaa. Nykypäivän media- ja viestintäkulttuurissa myös tavan kansalaisen pitäisi olla kokoajan lähdekriittinen. Enää vakuudeksi ei riitä, että tiedon välittäjänä on media ja vielä vähemmän tiedon vakuudeksi riittää se, että se on sanottu foorumeilla tai yhteisöpalveluissa.

Kolmanneksi, me ihmiset emme ymmärrä, että niin sanottu perinteinen media toimi ylhäältä alas –periaatteella, mutta nykyinen media, niin juuri, sosiaalinen MEDIA, on kaksisuuntaista. Me olemme sisällöntuottajia, jotka tekevät sisältöä valtavaan mediaan ilman, että edes aina ymmärrämme tai tiedostamme sitä. Siksi kirjoituksiin sisältyy vastuu  ja juuri siksi siellä oleviin tietoihin pitää noudattaa samaa medialukutaitoa ja lähdekriittisyyttä kuin muihinkin medioihin.

Ja neljänneksi, me ihmiset emme vain millään tunnu ymmärtävän, että sosiaalinen media yhteisöpalveluineen, blogosfääreineen ja keskustelupalstoineen ovat erinomaisia kohtaamis- ja tiedonvälityspaikkoja, mutta lähtökohdaltaan juurikin niitä Esson baareja. Kun joku kertoo legendaa Esson baarissa, on tarinan ohessa jo yllä mainitut eleet ja ilmeet – kokonaisvaltainen olemus. Sosiaalisessa mediassa meillä on vain tarinat. On äärettömän vaikea tietää, onko kirjoittaja tosissaan vai ei ja mihin lähteisiin kirjoittaja esittämänsä asiat perustaa pelkän tekstin perusteella. Siksi pelkkään tekstiin tuleekin aina suhtautua lähtökohtaisesti kriittisesti.

Suomalainen totuuskäsitys on muuttunut radikaalisti. Emme elä enää Katekismus kämmenellä, emme juo kahvia Esson baarin pikkuparlamentissa emmekä taida enää juuri lehteäkään aamukahvin kanssa lukea. Me olemme korvanneet eleet ja ilmeet emojilla ja alkaneet uskoa sokeasti pelkkiin huhupuheisiin – huhupuheisiin, joiden totuuspohjana on pelkästään halu uskoa siihen, että ne ovat totta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Oulukortit
Ilkka Mikkonen

maria copy

Laatikkotaloja joissa laatikkoasuntoja.
Kaupunkilaiset kyläilevät toistensa luona, joskus summeri on kiinni.
     Joskus ei halua nähdä ketään.
Joskus haluaa vieraita, kutsun voi esittää helpoimmin tsätissä.
Kuolemanrangaistusta toteutettiin Suomessa sodan aikana.
Ihmisrivi,
luoti,
      pois puhkaistun elämän huokaus.

PIIKKI copy

Oksitosiinia annoksittain,
rakkautta ja raskautta.
Oulun Vinkissä vaihtuvat ruiskut,
neulat injektiona,
       tie tunteeseen.
Ei kukaan riippuvuutta halua.
Ei kukaan ole paha
             ennen kuin on paha.
Sitä rakkauttahan kaikki kaipaavat.

luistelucopy

Oulu hengittää kärpän sydämen tahtiin
tappio purkautuu tolpalla
       nasahtava isku hajottaa porilaisenkin katseen.
Uhkeana häntä pystyssä, mieli kaupunkilaisen voitosta villinä,
Tappiosta perseelleen ammuttua karhua jahdataan hollihaan erämaassa.
Tuolla juoksee rusakko supikoira hirvikin koirapuisto ja jäljet.
Punamusta kolaa seinää uudestaan ja uudestaan, valtaväestö jäädyttää kentän,
     vaikka talvi ei ollut tänäkään vuonna talvi.
On vain tuuli ja viistoiksi kääntyneet piipunjanat.
Pyöreä terä lipsuu, mutta mies nousee ja jatkaa matkaa.
      Muutakaan kun ei voi.

Renkicopy

Se mikä saa aidan ympärilleen
ylimääräiset katseet ulkopuolelleen
      siellä syntyy elämä.
Yhdistykset ovat turhia, suunnitelma tappaa teon,
on vain paikka, on turbiinihallin kumina, on kostea seinä johon sementti tarttuu,
sieltä rengas ottaa pitonsa
ja rullaus
        rullaa.

jupe copy

Suosituimman aikuisnuokkarin tilalle tulee sairaala rikkaille,
Ouluräpin väkevin levy on tehty hiihtopipossa
      heinpään paskakukkulan ympäri voi hiihtää
siinä on mäki.
Kuka mäkeä laskee, kuka nousee,
      kunhan kulukee.

matteus copy

Kaupunginteatteri nousee lööppeihin
valtakunnan kynnys ylittyy
      maaliskuussa seinusta täyttyy palvojista.
Aurinko ottaa hyväilijän roolin
      napsahdukset seuraavat seinänviertä,
jossakin kolahtaa
      ollie pop.

pari copy

Sarkassa oli saarikoski nostanut aiheen kreikaksi pöytään,
      karaoke ja keitto läikkyi ihmettelystä
Avioliitto
        lie lupaus ihmiselämän mittaisesta ikuisuudesta
juhlaan on aihe, pitsa on kaupunkiruokamme,
       mutta citybussi ei aja tuiraan.

maisema copy

Luonto lähellä keskustaa
puhuvat yksiavoisia olevan
värinsä taivaalla uusi musta
tehtaassa menneisyys tulevaisuus
      rakas haju, anna meille massisi eucalyptuksen hauraat.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Todellisuus ei unohda ketään
Atte-Veikka Niemelä

Jonain syksyisenä iltana ensimmäinen oire iskee. Hikeennyt kaupan kassalla ja hetkeä myöhemmin käsität reagoineesi juuri samalla tavalla kuin vanhempasi. Ensimmäisen aallon jälkeen meri tyyntyy ja vetäytyy, vyöryäkseen hyökynä ylitsesi. Todellisuus, arki, on saavuttanut sinut, etkä enää ole se henkilö joka luulit olevasi.

Kymmenen vuotta sitten olit radikaali. Tunsit syvästi heikko-osaisten puolesta. Tellukselta tai lähiavaruudesta ei löytynyt niin pientä konfliktia, ettet olisi sen historiaa ja syitä osannut luetella unissasi. Toki tiesit ongelmiin myös ratkaisut, et vain ymmärtänyt miksei edeltävä sukupolvi ollut niitä jo soveltanut käytäntöön. Suurista ikäluokista puhuttaessa tuhahtelit ja tunsit tiettyä lämpimään häivähtävää sääliä: ikäluokkasi tulisi piirtämään osansa historiaan niin vahvalla viivalla, että edeltävä 1900-luku kylmine sotineen olisi pelkkä häivähdys. Kaikki olisi toisin.

Vaan ei ole. Todellisuus saavutti sinut, iski kuin megavoltti ja paljasti sinulle, että olet tullut samanlaiseksi kuin vanhempasi. Ystävänsä voi vielä valita, mutta fenotyyppiään ei. Hiusrajasi karkailee. Niveliäsi kolottaa aamuisin ja palkkakuittisi rivi “Ennakonpidätys” saa sinut voimaan fyysisesti pahoin. Vähäosaisten sijaan tunnet itse olevasi tällä hetkellä hieman keskeisempi kuin muut. Vaikka pidät humalaisissa keskusteluissa edelleen ääntä kodittomien ja vähävaraisten puolesta, et silti jaksa – viitsi – tehdä itse asian eteen mitään. Et edes lahjoittaa rahaa, vaikkei sen puute olisi suoranainen ongelma. Aktivismi ei enää 45 viikkotyötunnin jälkeen innosta, eihän siitä makseta.

Nousuhumalaisia hetkiä lukuun ottamatta kielenkäyttösi jyrkkenee samaa tahtia näkemystesi kanssa, etkä enää osaa sanoa, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Luit vuosi sitten NYT:n artikkelin kielen vaikutuksesta ympäristömme hahmottamiseen. Kuvaus vihreää ja sinistä toisistaan erottamattomasta himba-heimosta oli mielestäsi kiehtova. Samaistuit himboihin kun äänestit kokoomusta, onhan ruiskukkakin vihreä, tavallaan.

Sinisen ja vihreän sävyihin upotessasi ihastut Afganistanista tuotetusta lapislatsulista aikoinaan valmistettuun ultramariiniin. Harvinainen raaka-aine teki väristä kultaakin kalliimman. Vermeer upotti perheensä velkaan ultramariinin tuhlailevalla käytöllä. Maalarinero sai sinensä velkarahalla, sinä luovuit cityvihreäksi porvariksi muuttuessasi periaatteistasi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kalapeus
Todellisuuden subjektiivisuus
Punainen solmio

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
kuulla puheesi.

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
nähdä eleesi.

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
maistaa makusi.

Ja anna anteeksi;
sillä juuri nyt,
minun on vaikea,
olla siellä,
missä sinä olet.

Mutta sitä,
sinun ei tarvitse antaa anteeksi,
ettenkö minä,
tuntisi mitään.

Menen vain hetkeksi,
pois,
jotta voisin,
vielä joskus tulla,
takaisin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen klikki
Todellisuuden peilit – ylistys Fok-It -sarjakuvalle
Aleksi I. Pohjola

Joonas Rinta-Kannon sarjakuva Fok-It on jollain tapaa hyvin erikoinen luomus. Vuonna 2009 blogista  alkaneeseen ja sittemmin vuodesta 2011 lähtien Helsingin Sanomien NYT –liitteen nettisivuilla julkaistavaan sarjakuvaan voi nimittäin samaistua hämmästyttävällä voimalla. Siinä missä kansansuosioon noussut Fingerpori luottaa enemmän sinänsä nokkeliin, mutta myös aika pinnallisiin puujalkoihin, on Fok-It ottanut lähestymistavakseen suoranaisen psykedeelisen sekoilun, jonka alta paljastuu kuitenkin omalla absurdilla tavalla ihmisille ja ilmiöille nauraminen. Ja tässä se vitsi piileekin; kun ymmärtää, että tässä nauretaan lopulta kaikille niille stereotypioille joita minäkin edustan ja ylläpidän, voi alkaa pikku hiljaa nauramaan itselleen. Ja jos vanha sanonta ”virheistä oppii” on todettu toimivaksi, niin aivan yhtä hyvin uskallan väittää, että itselle nauraminen kasvattaa.

Tai voihan se vain olla, että juuri tämänkaltainen huumori uppoaa minuun ilman mitään metatason analyyseja ja elämän peili –vertauksia. Ansaitsee silti kuukauen klikin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Kollaus 2/2015

kollaus 2-15 kansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kuvattuna *KOLLAUS! *Lopullisesti kollautettu *Vii’en kärki *Kalapeus *Kollaboraatio *Kuukauen kannanotto *Äimäilyn ytimessä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio

ateljé mulukku / galleria kooma

Lauri Ahtinen

kooma5

”Oliko se galleria kooma nyt sama ku ateljé mulukku, siinä Heinäpäässä?” kyseli eräs oululainen sarjakuvafinlandia-palkinnonkin korkannut taiteilija kun kirjanjulkistamistilaisuuttaan paikassa järjesteli.

Vastaus oli myötäilevä. Näiden kahden, mulukun ja kooman, olemismuodoista voidaan selvyyden vuoksi mainita vaikka sellaista, että ateljé mulukku on Tarkka-ampujankadulle antavan galleria kooman fyysinen jatke, betonielementillinen takahuone saman luomisvimmaisen ghettodungeonin sisällä. Maatuskamaisen konkretian lisäksi atelje mulukku on myös galleria kooman ydin, tahto- ja mielentila, jonka muodostavan pyhän mulukku-kollektiivin jäsenet Antti Putkonen, Lauri Ahtinen ja Ilkka Mikkonen.

kooma6

Antti Putkonen, koomamiehenäkin tunnettu vaatesuunnittelija muutti tilaan alkuvuodesta 2014 ja toi mukanaan teollisuussaumurinsa, kutomalaitteensa sekä uudistuneen Kooman Hand made in Heinäpää-tuoteperheen.

Saman vuoden keväällä syntyi ajatus taidegalleriasta, kun sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen toi maalausnäyttelynsä butiikin etuosaan. Kesällä sai alkunsa ateljé mulukku, kun Ahtinen muutti takahuoneeseen pysyväisesti.

Ilkka Mikkonen on katurunoilija ja mulukun henki, mielentila, joka oli olemassa jo ennen sanoja ja konkretiaa.

Kollektiivin jäsenten pyhänä tehtävänä on ylläpitää jo Ranskan vallankumoukselisten hyväksihavaitsemia vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteita. Yleisesti ne tiivistyvät viereisestä iikka-marketista perjantaipalaverin yhteydessä haettavaan ”sinikylkiseen”,  Pirkka lager-tölkkiin.

Maatuskamaisesti galleria kooman, ateljé mulukun sekä vallankumousaatteiden sisään piiloutuu myös lisää hengen materiaa. Tuo vaihtoehtokulttuuritoiminnalle omistautunut tila, häshtäginkatkuisen brainstormaamisen vastavoima, pittoreski bailaamo, on ilmoittanut tavoittelevansa olohuonemaisen boheemia sijaa oululaisessa kulttuurimiinakentässä. Ateljee-kollektiivin jäsenet ovatkin itsetituleeranneet Tarkka-ampujankadun boutique-keskittymän pikku-Berliiniksi, sillä eihän missään muualla elä samanlaisessa synergiassa taidegalleriaa, vaatemyymälää, arkkitehtitoimistoa, taidekehystämöä, tiettävästi Oulun ainoaa laihduttamoa, sekä Perussuomalaisen puolueen vaalitoimistoa.

kooma4

Tämä tiivistymä jatkaa suusta suuhun kulkenutta perimätietoutta, jonka mukaan gallerian tiloissa on aiemmin toiminut tv-baari-nimeä kantanut kuppila, jossa talon erikoisena oli näköradion lisäksi höyrymakkara ja keskiolut.

Galleria kooman ydintoimi on taidenäyttelyiden järjestäminen. Kuukausittain vaihtuvien näyttelyiden ajatuksena on esitellä uusia ja mielenkiintoisia tekijöitä Oulusta ja lähiseuduilta. Lisäksi ydintoimintaan voidaan kai lukea mukaan kulttuuri-iltojen järjestäminen, josta oivana esimerkkinä oli elokuun pimenevänä iltana järjestetty Runodisco, joka sai gallerian neliöt tulvimaan hipster-orientoitunutta populaatiota, tai jo alussa mainitut kirjalliset illat. Syksyllä valmistuivat myös ensimmäiset atelje mulukku-brändin alaiset asusteet, pyöräilylippalakit.

kooma1

Pähkinänkuorimaisena tiivistelmänä voidaan kai sanoa että meininki on saatanan raakaa.

Seuraava näyttely:

Maria Kaisto 6.2 – 11.3

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä

Tabula rasakin on taidetta – jos sen niin ajattelee

Aleksi I. Pohjola

Minua on viime aikoina askarruttanut kysymys taiteesta, tai tarkemmin siitä, mitä taide on ja miten se määritellään. Ihmisellä on kait aina ollut tarve luokitella, kategorisoida ja normittaa asiat.  Se auttaa informaation erittelyssä sekä asioiden konkreettisessa määrittämisessä. Myös taide on alistettu normitusten alle. Antiikin filosofit Aristoteles ja Platon puhuivat mimesiksestä (mimesis), jäljittelystä. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa luonnon ja todellisuuden jäljittelemistä ja/tai esittämistä taiteen keinoin.

Immanuel Kant puolestaan argumentoi, ettei ihminen voi tietää, minkälainen ympäristö todellisuudessa on, vaan todellisuus ilmentyy subjektiivisina havaintoina aistien kautta. Kantin mielestä estetiikka ei siis kerro mitään itse kohteesta, vaan tarkastelijan omasta tunnepohjaisesta mielikuvasta, minkä hän asiasta muodostaa. Toisin sanoen minä näen omenan eri tavalla kuin sinä ja sitä rataa. Kant myös ajatteli luonnon olevan luonnonlakien summa, joka perustuu kaavoihin. Vaikka taiteilija näennäisesti tuottaakin taidetta vapaasti ilman kaavoja, hän todellisuudessa noudattelee luonnon määräämiä sääntöjä, eli siis jäljittelee luontoa tiedostamattaan tiettyjen olemassa olevien kaavojen ja sääntöjen kautta.

Varmasti Aristoteleen, Platonin ja Kantin ajatuksissa on perää, mutta se ei riitä minulle. En tunne vielä ymmärtäväni taiteen syvintä olemusta. Viedään siis ajatusta pidemmälle. Mitäpä, jos minä väitänkin, että taidetta on kaikki ihmisen luovuuden tuotteet?  Jos jokainen liike, ele, toiminta ja tekeminen ovat luonnonlakien tiettyjen kaavojen toistamista, on kait oikein väittää jokaisen luovan teon – siis jonkun asian luomisen – olevan taidetta? Ja vaikka ne olisivatkin syvärakenteeltaan kaavoitettuja, on kait silti ihan perusteltua sanoa käden liikkeen olevan joka kerta ainutlaatuinen, sillä ihminen ei pysty toistamaan tarkasti sitä, mitä hän ei ymmärrä. Ja niitä kaavoja ihminen ei ymmärrä.

Onko siis liukuhihnalla toistuvaa työtä tekevä pakkaaja taiteen äärellä? Minusta olennaisinta on subjektiivinen kokemus siitä, mieltääkö oman tekemisensä taiteeksi. Vanha sanonta ”tehdä jostain taidetta” viittaa puhekielessä jonkin asian maksimointiin, äärimmäisyyksiin viemiseen ja lopputuloksen hiomiseen omaa estetiikkaa, nopeutta tai vaikka huolellisuutta korostaen. Taide on siis kaikessa määrin subjektiivinen kokemus, joka määrittyy taiteen kokijan ja/tai tekijän kautta.

Nyky-yhteiskunnan käsitys taiteesta on taas hyvin objektiivinen. Joku määrittelee taiteelle normit, jotka täytyy täyttyä, ennen kuin jokin asia voi olla yleisesti hyväksyttyä taidetta. Jos minä kaivan esiin nokkahuiluni ja kajautan ilmoille sulosointuni, se tuomitaan varmasti lähinnä melusaasteeksi, kiusanteoksi, häiriköinniksi ja roskaksi. Minulle se silti olisi taidetta, jos MINÄ itse henkilökohtaisesti kokisin sen niin. Se olisi luovuuteni konkreettinen muoto ja sillä hetkellä kun tiedostan sen olevan minulle taidetta, se myös muuttuu taiteeksi. Älkää toki ymmärtäkö väärin; en minä sentään oleta muiden pitävän siitä. Taide ei näet mielestäni ole sidoksissa siihen, kuinka moni ihminen siitä pitää. Siihenkin nimittäin pätee subjektiivinen vapaus aistiärsykkeiden tuottamista mielihyvistä. Jos nyt kuitenkin sattuisi niin, että se ihana nokkahuilusävelmäni kiihottaisi tarpeeksi monien ihmisten aistiärsykkeitä, voisi minusta tulla ammattitaiteilija. Sillä siitähän taiteella itsensä elättävien ihmisten kohdalla on lopulta vain kyse; aistiärsykkeiden luomisesta ihmisryhmälle, joka saa nautinnon juuri sen taiteilijan luomista konkretian muodoista ja haluaa maksaa siitä, jotta voi tyydyttää omia mielihyvän tarpeitaan.

Alun kysymyksiin vastatakseni; taide olkoon siis luovuuden konkreettinen ilmenemismuoto ja jokainen määrittelee sen lopulta omien mieltymyksien, kokemusten ja aistihavaintojen mukaan. Kaikki meistä ovat tavallaan taiteilijoita ja kaikkia meitä pitäisi arvostaa taiteilijoina – oli se taiteen konkreettinen ilmenemismuoto sitten mikä hyvänsä. ”Eläköön taide!” voidaankin siis mielestäni pukea muotoon ”eläköön elämä!”.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Tyhjyys/täyttymys

Janne Vähälä

DSCF0156-2m

DSCF3408

DSC_2810

DSC_2743

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!

Oululaisesta katukulttuurista

Matti A. Kemi

Haastateltavana Lauri Ahtinen (Bar B., 3.2. 2015 kello 20.31 – 21.42)

Tapaan sarjakuvataiteilija Lauri Ahtisen hiljaisena tiistai-iltana. Ihastelemme Bar B.:n hiljaista idylliä ja äimistelemme parikymppisesten sivistynyttä tapaa siemailla lattea arkkitehtoonisessa ympäristössä. Postmoderni pirstoutuneisuus on lattea, nykynuorilla on enemmän kotibileitä kuin meillä kolmikymppisillä ja Raahen Härkätorin pussikaljahäslinkiä ei enää ole.

Jokin on muuttunut pysyvästi.

Puhumme tovin kaupungin ilmeestä. Ahtinen toteutti viime vuonna julistetaidetta, jossa esimerkiksi Tuira kuvattiin värikkäin neliöin. Utelen, miltä Rotuaari näyttäisi samankaltaisena teoksena kuvataitelijan silmin. Ahtinen ei intoudu ideaan:

“Värimainoksia on paljon. Rotuaari on puna-harmaa valomainosten kanssa, Amarillon valokyltit ja Rotuaarin kivetys tuovat oranssia ja punaista. Kesällä ensimmäisenä tulee mieleen ylöspäin katsoen vaaleansininen, klassisen sininen ja lokit tuovat siihen valkosuutta.”

“Täältä puuttu Tuiran pizzeriat ja Heinäpään punertavat taivaat, samoin kuin kaukalot, joissa voi juoda haalentunutta olutta. Keskustasta ei tule mitään, koska siitä tulisi klisee: siihen ei voi tarttua. Muutenkin kaupunkien keskustat toistavat toisiaan ja itseään; jotain teflonpintaan, johon on hankala on tarttua.”

“Yhtään suurta taitelijaa ei ole enää sähkövalojen synnyttyä. Värienerottelukyky on heikentynyt, renesanssin jälkeen ei ole enää samanlaisia suuria taitoja värienkäytön suhteen. Valonsaaste on heikentänyt erottelukykyä. Tämän kertoi minulle joku suuri taideihminen.”

IMG_0174Taitelija Lauri Ahtinen ja hänen ”henkevöitynyt katse”

Puimme Rotuaarin uudistunutta ilmettä. Tila on molempien mielestä pysynyt liian kliinisenä ja polkupyörien puuttuminen katukuvasta harmittaa. Yritämme miettiä, missä keskustassa olisi graffiteja. Ahtinen kiteyttää:

“Graffitit maalataan peittoon. Keskustassa ei ole paikkoja, mihin ne jäisi. Tuira ja Heinäpää ovat sellaisia sopivan nuhjuisia. Balanssissa on tyyliä, mitä arvostan.”

Koskelan ja Rajakylän välillä työmatkaansa pyöräilevä taitelija löytää sentään jotain säväyttävää: “Siinä suoralla on hieno graffitiseinä. Lailliset graffitiseinä ovat hyviä, vaikka tasonvaihtelua on. Katja Iljanan ryhmän Raatin teos ja berliiniläisen Tasson teos hevosineen on hyvä.”

“Tägit ei anna mulle mitään. Jos joku jopa ärsyttää, niin paskojen tägien ja huudahdusten raapustelijat. Reviirinmerkkamiskulttuuri on vierasta. Ehkä sen takia tägeistä ei irtoa mitään. Tägin tekeminen ei tuo mitään katukulttuuriin.”

Käymme polveilevan keskustelun Muutaman töhryn tähden kirjasta (Brunila, Ranta & Viren, Into 2011.) Ahtinen uskoo rikotun ikkunan teoriaan, jossa yksittäinen hajoitettu ikkuna sallii muunlaisen hajoittamisen ja epäjärjestyksen kasautumisen:

“Keskiluokalle tulee uhkaava olo kontrollin puuttumisena. Jossakin näkyy jotain hallitsematonta. Tietylle kansanryhmälle se voi edustaa jotain kontrollin puuttumista.“

Sitten palataan alkulähteelle, seuraa paljastus: “Käytiin vanhaan raahelaiseen hylättyyn sahaan tekemässä graffiteja. Amerikkalainen kulttuuri oli kova juttu sillon, mutta kiinnostus katukulttuurin jäi… Sellaseen nykiläiseen kulttuuriin.” Ahtinen virnuilee innostuneena ja hätkähtää: “Mun kiinnostus kuvataiteisiin lähti siitä.”

IMG_0158Esimerkki aliskataiteesta (Rovaniemi, tammikuu 2015)

Jotenkin päädymme hylätyistä raahelaisista sahoista ja Suur-Pateniemen alueen pimeistä alikulkutunneleista eli aliskoista Banksyn ja kumppaneiden uraan. Ahtisen mielestä suuret katutaiteilijat ovat nykyään jo nelikymppisiä. Väite “Graffiti on kuollut” ei taatusti pidä paikkansa, mutta suurin villitys on ohi: “Vanhat aliskataitelijat ovat nykyään taiteilijoita.” kuvataitelijana itsekin oleva Ahtinen todistaa.

Mutta ehkä kaupunginosakulttuuri on kuollut Oulustakin. Kun mehuttelen Ahtiselle vanhoilla reviirikiistoilla Herukan ja Rajiksen välillä 90-luvulta, mehustelen jollakin jo kadonneella. Yhtäkkiä puhumme jo siitä, kuinka sosiaalinen media ja nuorten maailma on avartunut ja tappanut reviirirajoja. Yritämme epätoivon vimmalla etsiä merkkejä selkeistä rajoista, mutta päädymme genrifikaation käsitteeseen, alueelliseen keskiluokkaistumiseen:

“Nään Tuirassa gentrifikaation: monikulttuurinen, muttei sitä koeta sellasena Chinatown-efektinä: epäsiistinä ja sekavana. Nykyään se on coolia, eläväistä ja boogia. Kanavanvarsi on sellasta elävää; sinne vois tehä vaikka mitä kaupunkikulttuurin saralla.” Ahtinen intoutuu.

IMG_0018 (1)Esimerkki epämääräisestä tägittämisestä (Kuusisaaren paviljonki, heinäkuu 2014)

Pääsemme oululaisuuden ytimeen. Ateljé Mulukun miehet – Antti Putkonen, Ilikka Mikkonen sekä herra Ahtinen – tekivät viime syksynä Paska kaupunni -tarroja:

“Niitä lähti joulukuussa toinen satsi. Kaikki tarrat mitä ehdittiin tehdä, vietiin heti käsistä. Muoto määräs formaatin: Nokian irtisanomiset, Kallioparkki, kaupungin hallituksen ydinvoimalasijoitukset… Niillähän jäljennetään vanha graffiti, joka valjastettiin salonkikelpoiseksi tuotteeksi.”

Ahtinen lisää, että idea tuli oululaiselta pyöräilyaktivistilta Eetu Pajalalta: hän halusi “miehekkäitä sisustustarroja”. Ahtinen replikoi Pajalaa: “Teijän pitäs tehä Koomalla tollasia miehekkäitä tarroja vastineeksi naissisustustarroja tyyliin ‘Home sweet home”.

Kooman miehethän vastasivat Pajalan haasteeseen. Nykyään niitä löytyy oululaiskodeista: eteisistä, olohuoneista ja vaikka mistä. Puolet tarroista meni lahjoiksi. Nyt Ahtinen suunnittelee jatkavansa ideaa pikkutarroiksi, joiden “idea ois, niitä vois liimailla minne sattuu.” Muutakin miesten sisustustarroja on tulossa, mutta Ahtinen jättää kuulijan uteliaaksi ja kiiruhtaa keskustelussa takaisin yleistasolle:

“Mitä tarrakulttuurin tulee, niin kaikki taide jakaa mielipiteitä: mikäli tarrojen potentiaali olisi mielipidevaikuttajina, niin ne on hienoja juttuja. Mutta nykyään ne eivät ole kulttuuria, kun ne lähtevät pelkästä näkyvyydestä.”

Palaamme takaisin tägäämiseen, toisten taiteen kunnioittamiseen vaikkapa vessaseinäkirjoituksissa ja etenkin graffitikulttuurissa. Ahtinen analysoi:

“Pystyisköhän löytämään kombinaatiota selfie-kulttuuriin? Onko bommaamisessa yhteys narsismiin, näkyvyyteen? Ns. luontaisen olemisen jatke. Onhan se eläimilläkin sitä.”

IMG_0074Tussimies ja hänen agggressiivinen sanomansa (Snooker Time, joulukuu 2015)

Nyökyttelen. Katseeni harhailee paljaaksi riisuttuun Bar B.:n eteisseinään, jossa ei ole julisteen julistetta. Huomaamme julisteiden kadonneen myös kaupunkikuvasta. Raha on vallannut tilan: dystopiat, jossa neovalot ovat vallanneet tilan, on totta.

Ahtinen sivuaa Jaakko Markus Seppälän Lemen-kirjaa. jossa Blade Runner -dystopiassa suuryritykset ovat vallanneet tilan. (Ahtinen oli muuten Seppälän kanssa markkinointikiertueella myymässä omaa kirjaansa Homepäiväkirja, toim. huom.)

“Tarrat ovat täydellinen remix-kulttuurin ilmenemismuoto. Voi tehä eläviä muunnelmia. Jos ajatellaan vaikkapa Banksyä: miten sapluunalla muuttaa maisemaa ja teoksesta tulee osa maisemaa. Se on täydellinen ajankuva siitä, mitä ihminen haluaa jättää näkymään. Tarroissa – oivaltavissa ympäristön muokkauksissa – on sitä täydellistä näkymää.”

“Parhaimmillaan taidekin on gallerioiden ulkopuolella, elävässä ympäristöissä.”

IMG_20150209_211004Paikallinen mainosseinämä (Snooker Time, helmikuu 2015)

 

Sitten keskustellaan muista kaupungeista. Ehdotan Suomen katutaiteen kehdoksi Tamperetta, mutta Ahtinen ei ole seikkailut Tammelan puistomaisille kaduilla tai katse ei ole harhaillut Kalevan jykevillä betoniseinillä. Ahtinen sen sijaan hehkuttaa Berliiniä, jossa kokonaiset talot on “maalattu umpeen”.

“Ne oli helevetin hyvän näkösiä. Sellasta elinympäristöä kaipais, jossa on väriä ja remix-hommaa. Se ei ehkä sovi suomalaiseen virkamieskulttuurin, sääntöihin rakastamiseen ja turvallisuuteen.”

Bar B. antaa valomerkkinsä puoli kympiltä. Sitten tylsä ja virkamieskulttuuriin jämähtänyt kaupunkimme häätää meidät keskusteluistaan toisaalle. Rotuaari on jo niin hiljainen, että räikeän oranssi Amarillon kyltti kalpenee S-ryhmän mainokselle Rotuaarin valotaululla.

Tällaista on oululainen katukulttuuri vuonna 2015.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

 

Kalapeus

Tyhjyyden jälkeen tulee täyttymys

Punainen solmio

Tyhjyys on;

tarina kuuroille,

seinille,

nauru huonekasville,

kolme kierrosta maailmanpyörässä,

maailman ympäri,

ilman,

että siitä hassusti ääntelevästi variksesta,

voisi kertoa,

kenellekään.

*

Tyhjyys on,

tulevaisuus ilman,

toivoa,

syntymäpäiväjuhlat ilman,

korttia,

itselle ostettu kirja,

ja etukanteen kirjoitettu teksti;

hyvää syntymäpäivää minulle.

*

Tyhjyys on,

miljoona euroa,

rahaa,

52 tuuman,

televisio,

iso nahkasohva,

7-vaihteinen polkupyörä,

uudet luistimet ja,

tyhjä pukuhuone.

*

Tyhjyyden jälkeen tulee,

täyttymys.

Sen nimi on,

kuolema.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Vii’en kärki

Asioita, jotka ovat kivoja joko täynnä tai tyhjinä

Matti A. Kemi

V Jääkaappi

IV VHS-kasetti

III Avaruus

II  Argumentti

I Katse

V Elämä

IV Luottokortin luottoraja

III Piirrelty tenttiessee

II Dogmi

I Parisuhteen sietokyky

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen kannanotto

Lasikuution sisältä

Aleksi I. Pohjola

Minun on tehtävä tämä asia heti alkuun selväksi: Tämä kirjoitus käsittelee julkisia vessoja, baarien vessoja ja oppilaitosten vessoja. Tämä kirjoitus ei käsittele julkisen kaupunkitilan problematiikkaa rahalla pönkitettyjen pakkoviestien syötöstä ihmisille eikä yksityisen ja julkisen omaisuuden tulkinnanvaraisesta käsitteestä.

Oululaisen baarin Snooker Timen miesten vessa (en ole käynyt naisten vessassa) voi äkkiseltään näyttää rajulta; se on täynnä tagejä, kirjoituksia ja tarroja. Käytännössä kyse ei ole kuitenkaan rajuudesta vaan ihmisten jättämistä jäljistä paikkaan, jonka ilmapiiri on aina ollut salliva kerrostuneiselle kulttuurille ja ennen kaikkea ihmisille.

Tagit, graffitit, kirjoitukset, tarrat ja oikeastaan kaikki elinympäristöön jätetyt luovat jäljet ovat itseilmaisua, jonka nyky-yhteiskunta on onnistunut demonisoimaan puhtaan betonikultin nimissä. Snookerin vessa on tästä piristävä poikkeus ja käytännössä kulttuuriteko, jonka arvoa ei voi mitata rahassa

Snookerin vessa kertoo kulttuurista, ihmisistä, ihmisten ainaisesta tarpeesta viestiä ja jättää jälkeensä jotain konkreettista. Ajan myötä se saa uusia vaikutteita, uudistuu ja muuttaa muotoaan. Siinä yhdistyy historia, henkilöt, kulttuurillinen aspekti sekä ajan henki.

Afterlight_Edit_2014_12_05_20_41

Snookkerin vessa on poikkeus ja ehkä myös ääriesimerkki, mutta kyllä muissakin vessoissa on ennen ollut kirjoituksia. Miksi Oulussakin on hinkattu vessojen vanerikoppeja puhtaaksi, vaikka kyseessä on pelkkä yksityisyyttä varjeleva massatuotettu vesivaneeri eikä suinkaan uniikki esteettinen sisustusratkaisu? No siksi, että ihmisten jättämät jäljet koetaan pelottavina ja yhteiskunnan kliinisyydestä ja jäljettömyydestä on tullut jonkinlainen hyve. Betoniin sallimme ainoastaan saasteiden ja sammaleen jättämän jäljen. Ihmisten jättämät jäljet koetaan puolestaan pelottavina, koska meille on opetettu niin. Turvallisuus on tunne ja sitä tunnetta ohjaillaan eri intresseistä haluttuun suuntaan.  Se, että me nauttisimme ihmisten jättämistä luovuuden jäljistä ja todisteista eletystä elämästä, me haluamme pyyhkiä kaiken sen pois ja elää lasikuutiossa, jossa sormenjälki pinnalla on automaattisesti särö täydellisessä maailmassa.

Ennen yliopistojen vessat kertoivat viisauksia, huonoja vitsejä ja nokkelia huomautuksia. Ennen ihmiset kirjoittivat luennoilla muistiinpanot kynällä. Nykyään ihmiset selaavat älypuhelimia vessoissa ja kirjoittavat kaiken läppäreillä. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ole enää kyniä mukana ja siitä syystä baarien tai yliopistojen vessoista saa etsimällä etsiä jälkiä toisista ihmisistä. Tästä samaisesta syystä esimerkiksi Snookkerin vessassa valtaosa on tageja, koska tagi- ja graffitikulttuuri toimii edelleenkin perinteisin välinein ja siinä kulttuurissa mukana olevat ihmiset kantavat edelleen kyniä ja tusseja mukana.

Afterlight_Edit_2014_12_05_22_14

 

Oikeastaan vessaseinäkirjoitusten häviäminen kertookin kulttuurillisesta muutoksesta yhteiskunnan tavassa viestiä ja jättää jälkiä; nykyään ne jäljet ovat pääsääntöisesti digitaalisia. Mutta emmehän me tätä huomaa sieltä lasikuution kirkkaiden seinien takaa, vaikka uskottelemme toisille näkevämme paremmin sen tahrattoman pinnan tuolta puolen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu

Puoliksi täysi lasi onkin Ylellä ja Kepulla jo tyhjänä

Matti A. Kemi

Vuosi 2015 on omistettu ilmeiselle holhoukselle: Ylen pakkomielteistä sosiaalipoliittista paatosta edustaa 100 päivää ilman viinaa -teema.

Helmikuun ehkä tärkein uutinen lienee, että lestadiosliikkeen puoluejohtaja Juha Sipilä lantahankoineen haluaa edelleenkin keppanan A-marketeihin.

Ripuloidaan seuraavanlainen hiivapöhinä alustukseksi:

Vuoden tipattomuutta seurattiin Korkki kiinni -nimisessä ohjelmassa muun muassa muusikkojen Pekka Myllykosken ja Timo Erängön kautta. Kuudesta seuratusta mukajulkkisesta vain viisi sinnitteli vajaan vuoden sopatta. Jaakko Selin totesi touhun sen verran epämielekkääksi, että jätti leikin sikseen jo puolen vuoden jälkeen. Miehekäs teko sinällään myöntää, että ohjelmaan lähteminen oli lähtökohtaisesti typerää itsensä kiusaamista.

Julkisuudessa aiemmin sekoillut Susanna Indrén sai elämäänsä jotain hohtoa ja hallintaa jättämällä kuohuvan ja tajuamalla, että hänellä on ongelmia, jotka eivät parane esimerkiksi kohmelolla. Joku never-heard yrittäjäpariskunta fiinissä ja tavallisen veronmaksajan ulottumattomissa olevassa lukaalissaan päätti rajoittaa shampanjan kittaamisen, mutta tätä suoritusta on hankala skoolailla, koska he kilistelivät läpi vuoden ja rouva pamahti paksuksi kuvauskauden lopulla.

Freukkareiden Myllykoski oli sen verran pitkällä radalla, että hän aloitti tipattoman tammikuunsa vuonna 2014 katkon kautta. Syöpädiagnoosin kesken kuvausten saaneelle, lukuisia tuoppeja aiemmin nielleelle muusikolle 11 kuukautta miltei alkoholitta oli sinällään kunnioitusta herättävä suoritus. Mutta absolutistia hänestä ei kuitenkaan saatu. Naukkailu on nimittäin kivaa.

Eränkö meinasi dokata itsensä hengiltä käyttäessään niin sanottua viinakorttia yhteen juopottelukertaansa. Pullonkorkin kierteet venähtivät Berliinin-reissulla sillä seurauksin, että katko olisi ollut paikallaan ja omien sanojensa mukaan hengenlähtökään ei ollut kaukana.

Silti elämänjano oli Erängölläkin sen verran kova, että tuurijuopoksi tunnustautunut Eränkö palasi ruotuunsa ja siemailee edelleen jumalten nektaria kaikesta huolimatta. Kyllä elämä maistuukin pienessä sievässä kevyemmältä ja jumalaiselta. Kaikki me kuolemme kuitenkin.

Yle on harrastanut toki aiemminkin kansalaissiveellistä toimintaa propagandallaan muun muassa Juhani Seppäsen juontamassa keskusteluohjelmassa Kuningas alkoholi (2010). Työterveyslääkäri-lipittelijä Seppäsen ohjelma oli juurikin sitä raitistumisen kautta ylemmyydentuntoon kohonneiden sormien heristelyä ja saarnaamista, mitä entiseltä dipsomaanilta voi vaan kuvitella. Jos et kykene siemailemaan kohtuudella, sitä ei tarvitse kohtuuttomasti kuitenkaan julistaa tai äimistellä.

Onkin aiheellista kysyä, että jos alkoholin suurkuluttajiksi itsensä marinoineet muusikot eivät tapojaan lopulta muuta ja oivalla vuoden tipattomuudesta mitään, miksi mekään oivaltaisimme tai oppisimme? Edes väkistä ironiaa lisäilemättä koko Ylen hanke kääntyy itseään vastaan. (Tematiikkaan päälleliimattu Janne Kataja kummallisine tietovisoineen ja pianisteineen makasiiniohjelmassa artonybergeineen ja mattinykäsineen on jo niin puuduttavaa sekä myötähäpeää herättävää, etten edes jaksa kirjoittaa siitä tämän enempää.)

Tämän alustuksen jälkeen pääsemme suurimpaan vitsiin ja osoitukseen, että mediaseksikkyys ja gallup-suosio on katoavaista:

Keskusta (entinen Maaseudun puolue) kaivoi muutaman vuoden takaisesta puolueohjelmastaan nerokkaimman ja trendikkäimmän idean, mitä he ikinä olivat keksineet: keskiolut takaisin Alkohin ja maaseutu väkipakolla jälleen raittiiksi.

Kun sisäpiiriksi tarkoitettu huikka levisi puolueristeilyn jälkiaalloissa sunnuntaina 8.2. muihinkin kuin Yleisradion medioihin, muut puolueet keräsivät irtopisteensä rivakasti: maanantaina 9.2. muut puolueet kilvan moittivat ideaa ja naureskelivat salaa puoluetoimistoillaan junttien medialukutaidon puutteelle. Jopa demarit, joiden holhousministeri Susanna Huovinen oli seisonut idean takana jo muutamia vuosia takaperin, luikerteli satimesta laittamalla paheksujaksi puoluesihteeri Reijo Paanasen.

Tiistaina 10.2. kepu oli kaikkien mahdollisten, mukamas katu-uskottavien politiikkojensa suulla kumoamassa päätöstään ja vetoamassa tekomaisin myhäilyin, että viittaus oli virheellinen ja puoluesihteeri Laanisen möläyttelyä ei pidä noteerata.

Samaan aikaan julkaistiin tutkimus, jossa yli puolet kansalaisista kannatti mietojen alkoholijuomien vapauttamista päivittäistavarakauppoihin.

Haluaisinkin lopuksi todeta, että Suomen alueen täysraitistamisohjelmat kieltolakeineen (1919-32), viinanpolttokieltoineen (muun muassa lakirajoitukset vuosina 1638, 1800 ja 1866) on toiminut siinä määrin hienosti, että sillä on tuhottu omaleimainen alkoholikulttuurimme. Tämän seikan tähden onkin suositeltavaa riipaista kännit ja olla äänestämättä maaseutulaisia.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus takakansi

Kollaus 10/2014

kansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuukauen kannanotto *KOLLAUS! *Kuukauen peliliike *Kul(l)ahtanutta *Kuvattuna *Äimäilyn rajakylillä * Lopullisesti kollautettu * Vii’en kärki

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Surun ja ilon sija
Atte-Veikka Niemelä

Lähiö. Neliön kolmiulotteinen muoto, jonka äkkiväärä fundeeraaja mieltää tylsäksi. Se on lähellä, mutta selkeästi erillään. Sisältää usein kaksioita, kolmioita ja neliöitä, vähintään 20 minuutin matkan päässä kävelykeskustasta. Vaikka kaikki tämä vaikuttaa tylsältä, huomaa lähiön hetken pohdinnan jälkeen monisyiseksi, kuin kilpikaarnaa kasvattavaksi ukkopetäjäksi.

Kaikki alkaa Le Corbusierista, modernistisen arkkitehtuurin heeroksesta. Hänen näkemyksensä oli, ettei muille muodoille tarvitse antaa arvoa, koska suorakulmakin on olemassa. Le Corbusierin brutalistisen harmaassa kaupunkivisiossa ihminen ajoi monikaistaista moottoritietä töistä nukkumaan kotiinsa, joka sijaitsi monikymmenkerroksisessa, todennäköisesti harmaassa betonikolossissa. Visio huokuu sveitsiläisen virkamiehen elämäniloa.

Suomessa ei onneksemme innostuttu kovin merkittävästi modernismista. Mansardikatot ja jugendlinnat ovat täällä aina olleet arvossaan, mutta ikävä kyllä modernismiaaltomme osui yksiin suuren muuttoliikkeen kanssa. Sotakorvauksien maksu viritti perusteollisuutemme uskomattoman iskukykyiseksi. Kun kasvanut prosessiteollisuus alkoi vaatia lisäkäsipareja palveluksiinsa, tarvittiin maamme kasvukeskuksiin uusia asuntoja pikaisesti.

Urho Kaleva Kekkonen antoi ukaasin rakentaa. Ja maassamme rakennettiin. Keskelle asutuskeskuksia ympäröiviä metsiä kaavoitetut lähiöt täytettiin betonikuutioilla hutiloiden ja estetiikka laiminlyöden. Tarkoituksena oli, ettei lähiötalojen elinkaari ylitä kolmeakymmentä vuotta. Pikaisesti rakentaen tyydytettiin vain juuriltaan reväistyjen maalaisten asuntojen tarve.

Lähiöiden rakennus maaltamuuttajien tarpeisiin sai aikaan kaksi valitettavaa lieveilmiötä. Ensimmäinen on rakennustapojen ja -taidon rapautuminen: kun 60-luvun lähiötaloja yhä edelleen asutetaan, ovat rakennuttajat ja rakennusyhtiöt ymmärtäneet, että huonommallakin laadulla pärjää. Miksi rakentaa parempaa, kuin vaaditaan?

Toista lieveilmiötä ymmärtääksemme on meidän pohdittava sekä lähiöitä ja niiden asukkaita, alunperin maalta kaupunkiin muuttaneita työläisiä, että kaupungissa jo ennen lähiöitä asuneita, yleensä ylempien luokkien asukkaita. Lähiöitä leimasi ja leimaa edelleen toiseus. Lähiössä asuvat moniongelmaiset, syrjäytyjät ja muut luuserit, joita kävelykaupungin yläluokka ylenkatsoo ja holhoaa. Lähiössä ei saa olla pubeja, koska sosioekonomisen mediaanin alle jäävä yksilö ei osaa käyttää alkoholia järkevästi. Siitä seuraa vain veritekoja ja vaaratilanteita. Lähiöiden asukkaiden olisi lisäksi tehtävä ihan pieniä tekoja: käytävä lastensa kanssa stadikalla jalkapallopeleissä ja tehtävä perheillallisia arkena yhdessä.

Sitä, kuinka työssäkäyvät vanhemmat ja kouluikäiset lapset löytävät tälle aikaa, ei kukaan kerro, mutta nykyiset valtiomme johtohahmot horisevat näitä samoja älyttömyyksiä. Pikantin lisänsä holhoamiseen tuovat ruskeaa ihoa ja islamia pelkäävät kansanedustajat, jotka eivät ole lähiössä käyneet mutta tietävät että siellä korjaa kuolo. Milan Kunderan tekstejä leimaa kaipuu sinne, missä me emme ole, sillä siellä asiat olivat hyvin. Kantakaupunkilainen tietää toisin: täällä, missä minä olen, ovat asiat taatusti paremmin kuin toisaalla.

Joskus minut valtaa kaipuu aikoihin, jolloin maailmani oli huolista tyhjä. Saatan tällöin ajaa lähiöön katsomaan sitä samaa pihapiiriä, jossa vietin 90-luvun alun. En edellenkään näe tuossa pihassa rauhattomuutta, vaan loputtoman pitkiä kesäpäiviä sekä eheän ja turvallisen pihapiirin, tavallisine iloineen ja suruineen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn rajakylillä
Lähteekö Rajis miehestä?
Teksti ja kuva: Matti A. Kemi

Ikäväkseni täytyy todeta, että olen viettänyt ensimmäisen elinvuoteni Rajakylässä. Tämä asia on kaihertanut minua läpi nuoruuteni ja teini-ikäni. Itse asiassa se on jäytänyt minua näihin päiviin saakka.

Miellän itseni ainaisesti Itä-Patelan kasvatiksi, hiukan Länsi-Patelaan haikailevaksi tyypiksi, joka lopulta muutti muutamaksi vuodeksi lännen puolelle.

Viidennestä ysiin olin Rajakylän punatiilisessä koulubunkkerissa. Ensin  identiteetiltani Kuivasojan koululaisena, myöhemmin musiikkiluokkalaisena. Siinä näki kummaa toimintaa; 90-luvun lopussa skinit hakkasivat skeittareita ja skeittarit skinejä, hiiltyneitä, vielä savuavia autonraatoja pururadan varressa aamun liikuntatunneilla sekä oululaisen Monacon hillittyä vuokra-asujiston charmia verilammikoillaan ja mustelmillaan.

Näky oli aika värikäs ruokavälitunnilla ostoskeskuksen Röllimetsässä tai kertomuksineen entisestä naapurista, joka hämärissä olosuhteissa muuttui kalmoksi. Alaikäisen silmin paikallinen kinukki-kapakka-market, josta sai perjantaina oluet ja röökit tai vaikka huurteisen eteensä hyppytunnilla.

Sellaisen Rajakylän minä muistan.

Sitten sitä vanhemmiten järkyttyy, että omat kulmat ovat olleet karua ja raisua seutua, oikeaa Villiä Länttä, jossa oli elämänmakunsa ja tragediansa.

Kesäkuun kirkkaudessa 2009 kiersin alueella Periferia-seura Percén Arkkipercéenä ja mehustelin Pateniemen Housessa näitä juttuja kollegoilleni. Kun lopulta päästiin Kulkuriin, maijallinen autoja ratsasi Kulkurin etsien jotakuta karkuria. Pöytäseurueen eräs naisjäsen on silminnähden hiprakoitunut ja yritti iskeä poliiseja. Tarantellassa on kivan puhdasta ja asiakaskunta käyttäytyi. Ilmapiiri oli aikuisen silmin eri.

Paikat olivat muuttuneet täysin: Puistonpenkit ovat hajoittamattomina ja tägäämättöminä, istutukset olivat paikallaan ja yleisilme oli puhdas. Lauantai-ilta oli ratsiaa lukuunottamatta seesteinen, meluavaa nuorisojengiä ei missään notkumassa. Oikein hämmentyneenä ihastelin muutosta.

Kaveripariskunnatkin ostelevat Rajakylän laitamilta omakotitaloja ja rivarin päätyjä. Kehuvat seutua rauhalliseksi ja lapsiystävälliseksi. Oikein äimistyn ja epäilen. “Toki siellä on rauhallinen omakotitaloalue, mutta…” yritän miettiä hätäisenä vasta-argumenttia päässäni.

Ja kun sen kaiken muutoksen on nähnyt omin silmin, nyanssi piirtyy mieleenkin niin kirkkaana. Paikka on muuttunut ja minä edelleenkin yritän sotia identiteettiongelmaani vastaan. Viime aikoina olen myöntynyt, että osa identiteettiäni on Rajakylää.

Vastaus otsikon ontologiseen kysymykseen onkin tämän mietelmän jälkeen silkkaa helpoutta: Ei lähde. Tahrana sietämätön ja vaatii aivopesua, mutta mikään ei auta.

kuvat-4

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen kannanotto
Mordorin varjossa
Aleksi I. Pohjola

Ihmisillä on tapana muodostaa ryhmittymiä. Klassisia esimerkkejä ovat toki fyysiset kaveri-, koulu, harrastus- ja työyhteisöt, mutta aivan yhtä merkittäviä ovat universaalimmat tunnesiteet. Sosiaalinen luokka, aateveljet ja siskot, kotipaikkasiteet ja kotipaikkasiteiden sisällä olevat pienemmät alaryhmät, lähiöt.

Minä olen kotosin eteläisestä Oulusta, enkä ikinä ole asunut siltojen pohjoispuolella – enkä asu. Älkää käsittäkö toki väärin, ei minulla ole mitään pohjoisessa asuvia oululaisia vastaan. Yksilöitä hekin vain ovat, epäonnekkaita toki, kun ovat kohtalon oikusta päätyneet asumaan, sanotaanko nyt vaikka Toppilaan, Rajakylään, Linnanmaalle tai vaikka Pyykösjärvelle. Mordoriin – pimeään, kylmään ja ankeaan Ouluun.

Meillä etelässä kaikki on toisin. On vihreää lehmustoa, kaksi omaa jokea; Plaanaoja, joka lähtee Madekosken padolta, siitä Maikkulan eteläpuolelta virraten uljaana Huoransuoran vartta pitkin lehmusten reunustamia rantoja myöten, sukeltaa romanttisen läpi – sen hiekkarantaisen klassisen katutaiteen kehdon – jatkaen Oyksin portaiden ohi kohti Karjasiltaa laskien lopuksi Oulujoen suistoon. Pohjoispuolelle se ei mene.

Toinen joki on tietysti Oulujoki. Siitäkään eivät epäonnekkaat pohjoisoululaiset pääse nauttimaan. Uimaan täytyy mennä Taskilan paskalaitoksen varjoon, muutamaan mustavetiseen järveen tai pahimmassa tapauksessa Haukiputaan soramontulle. Ei käy kateeksi.

Myös ilmasto etelässä on suotuisampi elämiseen. Kaikki, jotka ovat kävelleet Tuiran siltojen yli pohjoispuolelle tietävät, ettei etelän lämpö Oulujokea ylitä. Onko pohjoisessa yhtään lehtipuuta? Tuskin, pelkkää synkkää ja ankeaa mäntymetsää. Etelässä on peltoidyllejä, perhosia kuhisevia niittyjä ja ikimetsään verrattavia taikametsiä. Pohjoista hallitsee moottoritie. 120 km/h lasissa ja äkkiä ohi.

Tuiran sillat on henkinen ja fyysinen raja kaikille eteläoululaisille. Sen takaa alkaa pimeä ja epämiellyttävä Mordor. Minä toivotan teidät kaikki pohjoisen epäonnekkaat tervetulleeksi miellyttävään Kontuun. Täällä kaikki on hyvin ja oman meijerin ansiosta myös voita on saatavilla leivän päälle – joka päivä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki
Lähiöräkälät
Lyyli Hämärä, Cpt. Hämminki ja Pimmeyen Peleko

V Kaksi Kulkuria (Rajakylän ostoskeskus)

Ryhdikäs paikka todeta, että oma elämä on siltikin raiteillaan. Erityismaininta karaoken tangoa venyttävästä kantavähemmistöstä, avoimesta pillerikaupasta sekä vasikoista.

IV Karjatupa (Karjasilta)

Ei varsinainen räkälä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ihan kiva nähdä, että puutarhakaupunginosan sivistyneistö alkoholisoituu. Erityismaininta, ettei paikka ole menettänyt anniskelulupiaan miltei kahteen vuoteen.

III Timpan mesta (Kirkkokangas)

Kosken korva viina -pullo seinällä, lattialla kanta-asiakaskuntaa, jonka jalat eivät ota enää alleen. Viime kesänä huolestuttavan paljon kiinni, kuulemma maksamattomia laskuja panimolle. Erityismaininta mauttomasta keittoruuasta näkkärin kanssa.

II Holvi (entinen Kaketsun räkälä)

Painostava väkivallan uhka yllä ja tiskin takana pesäpallomaila. Erityismaininta, että vasta kolmas törkeä pahoinpitely vuoden sisään pakotti viranomaiset sulkemaan paikan.

I Dixon (Toppila)

Erityisesti paikallisten liivijengiläisten ja bodareiden rehentelymesta, jossa on mahdollisuus karaokelle ja diskolle kummallisten laservalojen loisteessa. Erityismaininta todella sekaisin olevasta asiakas- ja henkilökunnasta sekä oksennuksen hajusta. Välillä sitä jopa uskoisi, että Oulussa harrastettaisiin anniskelulainsäädännön mukaista tarkkailua, mutta kukapa sitä nyt Toppilaan jaksaa mennä selvinpäin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Lähiöissä
Janne Vähälä

Vähälä1

Vähälä2

Vähälä3

Vähälä4

Vähälä5

Vähälä6

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Maaseudun kaipuu kaupunkeihin ja takaisin
Aleksi I. Pohjola

Silloin 60-luvulla se toden teolla alkoi; agggraarinen yhteiskunta heivattiin ainakin mielikuvissa sodan jälkeisessä Suomessa syrjään ja parempaa elämää lähdettiin etsimään joukolla kaupunkien sykkeestä. Tai no, sykkeestä ja sykkeestä. Eihän siellä neonvalot välkkyneet, ilmapiiri oli varsin konservatiivinen ja alkoholiakin tarjoiltiin vain pöytiin, mutta kaupungissa oltiin, perkele!

Muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin asetti paineita asuntopolitiikkaan. Edullisia asuntoja oli saatava nopeasti lisää. Tähän huutoon vastattiin kehittämällä lähiöitä. Oikeasti termi ”lähiö” esiteltiin ensimmäisen kerran Otto I. Meurmanin Asemakaavaopissa vuonna 1947 ja rintamamiestaloja voidaankin pitää ensimmäisinä lähiöinä. Nykyään ne ovat haluttuja ja idyllisiä asutusalueita, kuten esimerkiksi Oulun Karjasillalta löytyvä keskittymä.

Toden teolla nykyisiä lähiöitä alettiin rakentamaan juuri 60-luvulla, kun elementtirakentaminen yleistyi. Kehiteltiin ajatus aluerakentamisesta: Rakennuttaja löi pystyyn elementtitalojen armeijan ja niin oli maaseudun idyllistä mukava asettua harmaiden betonitalojen suojaan elämää rakentamaan.

Nyt kun ihmiset olivat asettuneen joukolla lokeroihin asumaan, tarvittiin palveluita. Perustettiin ostoskeskuksia; kauppa, kampaamo, kukkakauppa, myöhemmin apteekki ja pitseria. Lapset tarvitsivat koulun ja ehkä kirjastokin saatiin. Infrastruktuuria rakennettiin ja alikulkutunnelit tehtiin aina yhtä harmaiksi. Se luovuuden puuska siinä harmaassa seinässä tuomittiin vandaalien teoksi ja miljöö haluttiin palauttaa samaan ankeaan harmauteen kuin betoniauton pumpusta lähtiessä. Ainoastaan ilmansaasteilla ja kosteudella oli lupa värjätä pinta. Kukkakaupat katosivat ajan saatossa, apteekki ryöstettiin vähintään kerran vuodessa ja pitseriakin vaihtoi omistajaa kolmen kuukauden välein.

Lähiöistä kehittyi ajan saatossa eräänlaisia pienoiskaupunkeja. Kaupungille lähdettiin perjantaina – tai itse asiassa ei ihan kaupunkiin asti. Mentiin siihen isoon markettiin mikä oli siinä kaupungin laitamilla. Joskus juhlapäivinä uskallauduttiin ihan ytimeen saakka. Se oli kuin ennen vanhaan, kun maaseudulta lähdettiin isolle kirkolle. Nyt vain välimatka – ainakin fyysisesti – oli lyhyempi.

Tänä päivänä me kiroamme elementtirakentamista, keskustelemme luokkayhteiskunnasta ja väritämme poliittista keskustelua lainasanoilla kuten ”ghettoutuminen”. Betoni on meille edelleenkin pyhää ja ihmisten sekä elämisen jäljet halutaan häivyttää mahdollisimman tehokkaasti. Lähiöistä on tullut meille itsestään selviä kaupungin jatkeita – kaupunginosia. Viikonloppuisin me suuntaamme mökeille, maaseudun ja luonnon rauhaan – sinne, mistä me joskus niin kovasti halusimme pois.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Peli nimeltä Törkeä-Yatzy
Matti A. Kemi

Kuuden kiven Yatzyssa on vain sitä jotain. Oulussa Törkeä-Yatzy on ollut erityisesti baarihenkilökunnan ja letkeiden notkujien suosikki. Itse tutustuin oululaiseen Törkeään Maikkelissa ja Leskisessä joskus kesällä 2007. Kuuden nopan Yatzyn likaisten noppien legendat tyhjentävät pöydän:

“Nimi ’Törkeä’ ja kuudennen nopan lisääminen tapahtui Virroilla vuonna 2000. Sieltä peli levisi melko rivakasti pääkaupunkiseudulle, Tampereelle ja Ouluun. Nykyään peliä pelataan Hangosta Inariin. Eri ryhmittymillä tulee omia sovelluksia, perinteitä ja sääntöjäkin, mikä on tietysti tervetullutta. Itse pelaan alkuperäistä Törkeää, joten Oulun nykyiset modifikaatiot on mulle kovin tuntemattomia. Esimerkiksi Tampereella ei tunneta ohiheittoa, vaan räjähtävilläkin heittosuorituksilla on omat nimensä; pelaajien kasinonimi voi olla logo jne.”

”Keisaruudesta pelattaessa on kuitenkin pysyttäydyttävä alkuperäisissä säännöissä. Törkeästä on kirjoitettu erinäisiin julkaisuihin ennenkin, ja yhtenäistä näissä on ollut pieni maaginen mystisyys lajin alkuperään ja perustajiin. Toivon linjan pysyvän, mutta samalla tietoisuuden upeasta lajista leviävän.” tähdentää anonyymiteetistaan noppien tavoin kiinni pitävä legenda, herra Xn.

Pitkään oululaisissa kuvioissa pyörinyt pelaajanimi Acidmies tähdentää tärkeimmän:

“Se on syytä muistaa, että kukaan ei pelaa pelin voitosta ei kä ketään vastaan vaan kukin pelaa omaa PB-tulosta. ja kaikilla on tähtäimessä keisaruus eli ME -tulos joka on tällä hetkellä tosi kova… En muista kenellä ja paljonko. Rahasta tätä peliä EI pelata. Herrasmieslajihan tämä on.”

”Ja jos noppa jää kantilleen eikä voida päättää mikä on luku niin silloin otataan käyttöön Kaurasen laki. Heittäjä saa tärräyttää pöytään siten että se tietty noppa kääntyy jollekin kantille. Termit ja tulosten nimiet on syntyneet tietyssä porukassa ja kiva, että ne nimet elää edelleen. Pikku-Dino, Nännit, Klassikko. Ja että jokaisella pelipaikalla eli areenalla on Oulussa oma nimi”.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen peliliike
Tanskalainen Maxi-Yatzy eli Törky-Yatzy
arvostettuina suurheittäjinä ja kommentaattoreina:
Miikka Tukia (557) ja Nelli Rönkä (530)
heittojen ikuistajana ja keskeyttäjänä:
Matti A. Kemi (558)

Siinä missä oululainen Törkeä-Yatzy on pysynyt komboiltaan aika laiskana ja yläkerraltaan liian heiveröisenä, päätimme esitellä tanskalaisen Maxi-Yatzyn eli Törky-Yatzyn. Kuten alla olevasta kaavakkeesta nähdään, komboina heitetään 2+3 (’hytte’, tönö/täky) lisäksi 3+3 (’hus’, talo/sauna) sekä 4+2 (’tårn’, lipputanko).

Ylämummon satasen bonareihin pisteraja on 84: ihanteena on heittää numeroa kohti neljä samaa oululaisen kolmen sijasta. Bonarina tanskalaisessa lohkeaa huntti. Näin ollen epäonnistunut ylä- tai alakerta voi vielä toisilla bonuksilla varmistaa otteluvoiton. Sen sijaan oululaisen pistemääränä yläkerran ihannetulokseen 73 pistettä, josta bonareita tulee vain 57.
Kaavake tanskalaiseen törkeyteen löytyy muun muassa tästä.

Kun sinulla on liikaa aikaa: 7-Yatzy

Yläkerta vaatii ihannetulokseen bonuksiineen jo viisi samaa. Kombot ovat kummallisia. Jostain syystä suosiossa etenkin Tampereella. Wiki-artikkeli toimii jopa suomeksi.

“Muistaakseni se oli ihan jees.” Miikka Tukia mietiskelee.

Kun sinulla on aivan liian paljon aikaa: 12-Yatzy

On myös mahdollista heittää kahdentoista nopan Yatzya. Samalla kannattaa opetella tanskaa ja elämänhallintaa, koska 47 sarakkeen kolminpeli vie aikaa noin 4,5 tuntia tupakkataukoineen. Kannattaa myös puhtaasti äimäillä, mitä kombojen erisnimet tarkoittavat ja kuka on kapteeni.

“Sellaset fiilikset, ettei pelata enää ikinä.” Miikka virneilee.

“Levotonta hekotteluahan se oli.” Nelli Rönkä hihittelee.

Ottelupöytäkirja perjantaina 31.10. kello 14.50 aloitetusta tanskalaisesta Maxi- eli Törky-Yatzysta

Nelli (pelaajanimenä muun muassa Petra) ja Miikka ovat tahkonneet noppaa lapsesta lähtien. Miikka uumoilee, että hänen Törkeän ura olisi noin kolme-neljä vuotta vanha. Nelli arvelee pelanneensa vajaa kaksi vuotta.

He ovat myös pelanneet nurmella puisto-Yatzya isoilla puunopilla.

“Oiskohan puistonopilla pelattu kolmesti. Se on liikunnallinen, ku siinä on omat heittokuviot. Dokauspelihän se on.” uumoilee Miikka samalla, kun esittelee puistonoppiaan.

kuvat2

“Meikä on heittäny puistonopilla meikän parhaimman tuloksen.” Nelli innostuu ja jatkaa:

“Ja Jani on ihan käsittämättömän huono Yatzyssa. Se heitti puistonopillaki aivan käsittämättömän surkeesti.”

Allekirjoittanut ja Petra aiheuttivat pahennusta syyskuussa Törkeä-Yatzy -yhteisössä näyttämällä erästä ennätyslappua. Selvisi, että oululaisversion säännöt erosivat tanskalaisesta kaimastaan melkoisesti. Onkin syytä kysyä, miksi Miikka ja Nelli pelaavat vastavirtamaisesti eri säännöillä kuin muut noppakikat ja -reinot:

“Mä vain hain netistä erilaisia kaavakkeita ja törmäsin tähän. Turnauksessa heitettiin eka kerta tanskalaisilla säännöillä. Aiemmin yläkertaan riitti 75 pistettä bonareihin vähän hämärästi.” Miikka aavistelee.

“Tässä on enemmän haastetta.” Nelli lopettaa topakasti keskustelun.

Peliavaus heitetään. Miikka saa aloitusvuoron.

“Meillä on herrasmiessäännöt, ei nipoteta. Sääntöjä voi yhteisellä päätöksellä muuttaa. “ toteaa Miikka poistuessaan hakemaan röökejä ensimmäisellä röökitauollaan.

“Yleisesti yläkerta pitää olla täynnä, että saa lähtä röökille, mutta ei meillä oo niin väliä.” hän lisää heiluessaan rööki kädessä ja sytyttää.

“Eipä puhalleta nopille, jos ne pyörii.” Nelli valistaa tovi myöhemmin, kun Miikka yrittää taltuttaa hyrränä pyörivää kakkosta kolmoseksi.

“Lämmititkö vai kulutitko kolmoset loppuun?” tuskastunut Miikka huokaa. Yläkerta huutaa enää kolmosia.

Sanastossa ei ilmene suurempia eroavaisuuksia tanskan kielisessä versiossa. Spåren tosin on pari, lipputanko (tanskaksi ‘tårn’) on 2+4 ja ‘Dos spåren’ on tietysti kaksi paria. Yhtäkkiä keskustelu karkaa ”vittu-vitosiin” ja ”kulli-kutosiin”.

“Ja näihin liittyy noppien käyttäminen tietyissä ruumiinosissa.” Nelli kuiskaa arvoituksellisesti.

Syntyy valtaisa naurunremakka.

“Enemmän Peten juttuja.” Nelli jatkaa naurunremakan loputtua ja aloittaa uuden remakan.

“No on ne sullaki käyny!” Miikka kuittailee silmää iskien.

“No, mutta Olli heitti ainakin kulli-kutoset.” punasteleva ja kihertelevä Nelli saa vihdoin sanotuksi.

Strategiasta

Molemmat korostavat strategian tärkeyttä. Ero viiden nopan lälläri-Yatzyyn on selkeä. Kumpikaan ei halua heittää roskiin edes huonoilla pisteillä annettuja komboja. Toisaalta yläkerran eli kotoisammin Mummolan rooli korostuu:

“Jos jättää yläkertaan yhen, niin on pelkotila. Yläkerta kannattaa huolehtia ajoissa. Ja jättää alussa aina safe-ruudun. Onneksi tän voi nyt laittaa tähän kahteen pariin” Miikka aloittaa toisen kierroksensa.

“Netissäkin on strategioita, mutta parempi luoda oma strategia. Tasasesti täyttää taulukon. Ansaittuja pisteitä ei heitä roskikseen.”

Miikka ajautuu viiden viimeisen sarakkeen kanssa ongelmiin ja vetää lopulta neljä viivaa. “Tää on välillä hurjaa tää loppupelaaminen, ku tää on pelkkää viivan vetämistä. Yläkertaa ei kannattais jättää tälleen auki.”

“Pelin nimi on Yatzy.” Nelli kannustaa jättämään turhaksi käyneet kolmos-kakkoset.

kuvat-2

Kannattaako nopille puhua?

Miikka kannustaa puhumaan: “Jos sä haukut ja vittuilet nopille, niin kyllä ne karmalla kostaa sulle.”

“Ite mä en toisaalta usko tällasiin hommiin, mutta kyllä mä tässä höpisen niille, annan pusun ja näytän niille, mitä niitten pitäs tehä.” Nelli tunnustaa.

“Eli sä silti uskot siihen?” Miikka tivaa.

“Mmmh, ehkä joo” Nelli makustelee, mutta jatkaa: “Toisilla on huonompi onni noppien kaa ku toisilla.”

“Tässä ladattiin jo jotain rukouksia noihin noppiin.” Miikka ylistää heitettyään kolmanneksi viimeisellä kierroksella kakkos-Yatzyn.

“Mää jätän mahdollisuuden kaikkeen, en mä rukoile kaikkia jumalia, mutta siitä voi saaha itsesuggestiivista voimaa. “

“Voiks niin sanoo?” hämmästelee Nelli ja toteaa hetimiten: “Voi. Juurihan sä niin sanoit.”

“Jotku ei usko noppajumaliin, vaan keskittyy enemmän heittoon.” Miikka toteaa penseästi.

“Mulla on monesti kahden käden heitto.” taikauskoaan lopulta vankkumattomasti kieltävä Nelli kiusoittelee.

kuvat1

Parhaimmisto

“Kyllä mulla on ehottamasti kertalaakista Yatzy. Onks se edes mahollista, sellanen ihmettelevä fiilis.” Miikka täräyttää.

“Ku tässä kerran kannustetaan toisia parhaimpaan, niin kyllä se oli se, ku Matti nakkas 558.” Nelli muistelee. Myöhemmin hän vielä lisää: “Niin, ja olihan se ihan kova, ku Matin kaa huomattiin, että sen viimenen sarake oli yhesti sattuma.”

“En oo ikinä heittäny virheetöntä riviä.” Nelli huomauttaa.

“Meikä 5-10 kertaa.” sanoo Miikka nöyränä.

“Niin paljo?!”

“Ekassa pelissä tuli nakattua eka.” muikistelee Miikka.

“Tästä tulee niin hyvä mieli, ku kannustaa toisia parhaimpiin tuloksiin.” Nelli huomaa. Sitten hän tosin muistaa myös negaatiot: “Mulla viimesellä heitolla puuttu neloset yläkerrasta, eikä viivaa missään. Sitte en saanu yhtään nelosta. Sain tasan 470 pistettä, bonareilla ois tullu tosi kova enkkari. Surullista on myös välillä, ku noppia on menny hukkaan.”

Yhtämielisiä ollaan, että ensikertalaisilla ovat noppajumalat puolella. “Eka kertalaisilla on parempi tuuri.” Nelli sanoo.

Miikka näyttää Raisan viivatonta lappua, joka olisi tanskalaisella nykypisteytyksillä 581. “Joo, tää oli niinkö sen eka peli.” hyväntuulisesti hekotteleva Miikka toteaa.

Pöytäseurue hiljentyy pisteenlaskua varten tietäen, että Raisan tulosta ei tänään kolautetta millään.

“Mulla on koko laatikko täynnä lappuja, joita kertyny vuosien varrelta. Ostin ihan pelikirjan kirjaamista varten.” Nelli vinkkaa lopputulosten selvittyä.

“Ennätyslaput on säilytettävä.” Miikka kohauttaa olkiaan rentoutuneena, kun pistelaskun tulos on valmis.

Matsi pistein 496-362 Nellille.

Sitten kättelyt, kiittelyt ja oluen sihaus. Viikonloppu alkoi kovalla pelillä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Kollaus 8/2014

 

DSCF4817-2

—————————————————————————————————————————————————————————————————

**Äimäilyn ytimessä *Kuvattuna *KOLLAUS! *Kuukauen epämääräinen * Kuukauen peliliike  *Vii’en kärki *Kalpeus *Suljin**

Etukansi: Janne Vähälä

Takakansi: Janne Vähälä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!

Atte-Veikka Niemelä

Käsi on kiehtovan voimallinen sana. Yksinään se viittaa metakarpaalien, rystysten ja jänteiden sekamelskaan: rakenteeltaan monimutkainen, toiminnassaan hienostunut. Tilanteesta riippuen se välittää hellyyttä tai on nyrkkinä väkivallan väline. Tekemistä kuvaavissa sananparsissa kädellä viitataan pitkälti samoihin seikkoihin – voimaan tai herkkyyttä ja tarkkuutta vaativiin tekoihin: voit saada isän kädestä, tehdä omin käsin, vetää käteen tai ostaa käsityönä tehtyä, jolloin odotat virheettömyyttä ja korkeaa laatua.

Ruokkivasta kädestä puhutaan viitattaessa yhteistyösuhteessa voimakkaampaan, valtaa käyttävään osapuoleen. Suomi on kontallaan Venäjän edessä vain ja ainoastaan taloudellisten voimasuhteiden vuoksi. Otso, metsän kuningas, on toiselta nimeltään mesikämmen. Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen. Abstrahoinnin tuloksena syntyvä käsite juontuu kielessämme ilahduttavan konkreettisesta verbistä käsittää, joka on arkaaisessa kielenkäytössämme tarkoittanut tarkkuutta vaativaa käsin tekemistä, esimerkiksi saaliin kiinniottoa. Kärkäs tuomitsisi jo näillä perustein kielemme metsäläisten litteroiduksi ölinäksi, selväksi todisteeksi kyvyttömyydestä aistihavainnoista irralliseen ajatteluun.

Toinen näkökulma on toki antaa kädelle sen ansaitsema arvo ja ymmärtää, että ilman kättä emme olisi tässä. Peukalomme sijainti on varmasti vaikuttanut sivistyksemme kehitykseen samoissa määrin, kuin prefrontaalikorteksin tai Brocan alueen kehittyminen: aivomme antoivat meille kyvyn päättelyyn, mutta kätemme rakenne mahdollisti sekä työkalujen valmistuksen että kirjoittamisen. Jos katsot kättäsi, näet kädellisten joukossa ainutlaatuisesti sijoittuneet sormet. Ne kykenevät hienomotorisiin toimenpiteisiin, kuten ompelemiseen ja kirjoittamiseen. Olet yksi ainoasta lajista, joka kykenee vaatettamaan itsensä säitä vastaan ja säilömään oppimansa tiedon jälkipolville. Ilman käsiämme olisi luonnonvalinta tehnyt turkittomista ja heikoista kehoistamme jo aikaa sitten selvää.

Ymmärrä siis, että kätesi on monimutkainen ja kättesi jälki hienostunut.On syynsä sille, että Gavrilo Princip ja Spede Pasanen vannoivat Mustan Käden nimissä tekevänsä hirmuvallasta ja kukkoilevista toimittajista lopun. On syynsä sille, että Sigurd Wettenhovi-Aspan hengessä löydetyssä suomalaisessa taistelulajissa, Kas-Pinissa, mystisin ja tappavin tekniikka on näkymätön käsi.

Käsiesi herkkyys ja hetkellinen helvetillisyys on ainoa tekijä, joka meidät erottaa muista elollisista: Lähi-Idän ja Ukrainan tapahtumien perusteella empatia ja kyky yhteiseloon eivät niitä nimittäin ole.

Käsitä käsite käsinesi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen peliliike
Kivi-paperi-sakset
Aleksi I. Pohjola

Kivi-paperi-sakset -peli; yksinkertaisin ja nopein tapa ratkaista kuivakäymälän tyhjentäjä, saunavesien kantaja, rehtorin auton kumin puhkaisija, änärimatsin kotijoukkue ja ylipäätänsäkin jokin etuus – oli se sitten ikävän tehtävän välttäminen tai toisenlaisen hyödyn saaminen. Pitkät tikut ovat hienostelua, kivi-paperi-sakset on tässä ja nyt, kaikilla mukana ja kaikkialla. Ja te onnettomat olette luulleet, että lukuisten voittojeni salaisuus on pelkkä hyvä tuuri. Väärin. Siihen on syynsä, miksi joku toinen tyhjentää aina sen kuivakäymälän ja miksi joku toinen kuin agitaattori kärsii rangaistuksen siitä pienestä jäynästä rehtorin autolle. Niin ja kotihallissa on luonnollisesti aina parempi tunnelma, siksi pelaan lähes poikkeuksetta kaksi erää ylöspäin.

Kivi-paperi-sakset -pelissä voittomahdollisuudet ovat suoralla paras yhdestä mallilla luonnollisesti teoriassa yksi kolmesta. Käytännössä eivät. Vielä kun soppaan lisätään mausteita ja peli toteutetaan paras kolmesta- tai paras viidestä -systeemillä, saadaan jyvät eroteltua akanoista.

Lomogram_2014-08-20_03-03-05-PM

Kivi-paperi-sakset -peli on klassinen esimerkki Nashin tasapainoteorista silloin, kun kumpikin pelaaja noudattaa täydellistä satunnaisuutta valitessaan pelimerkkinsä. Tällöin voiton todennäköisyys todellakin on yksi kolmesta eikä kumpikaan pelaaja saa etulyöntiasemaa valitsemastaan strategiasta. Ongelma tai paremminkin ratkaisu muodostuu, kun yhtälöön lisätään ihminen. Ihminen ei näet millään pysty satunnaistamaan niinkin yksinkertaista peliä kuin kivi-paperi-sakset. Kukaan meistä ei pysty satunnaisesti valitsemaan noista kolmesta pelimerkistä yhtä toistuvien suoritusten aikana. Siihen pystyy ainoastaan tietokoneet. Tästä syystä kivi-paperi-sakset -peli ei perustu tuuriin, vaan puhtaasti taitoon – kykyyn lukea vastustajaa ja noh, käyttää törkeästi hyväkseen toisen tietämättömyyttä Nashin peliteoriasta. Tämän takia minä en ikinä puhdista kuivakäymälää.

Lomogram_2014-08-20_03-12-47-PM

Ihmiselle nimittäin on luontaista muuttaa strategiaa häviön tullen. Harva on niin kylmäpäinen, että pystyy pitämään inhimilliset tunteensa ja vaistonsa kurissa ja toimimaan kuin robotti. Heistä käytetään tuttavallisemmin nimitystä psykopaatit. Hävitessään ihminen muuttaa strategiaa ja kuten tutkimustulokset osoittavat, on järjestys lähes poikkeuksetta tämä: kivi-paperi-sakset. Voittajat taas noudattelevat jo kuluneeksi käynyttä hokemaa urheilun puolelta: Voittavaa kättä (joukkuetta) ei vaihdeta. Niimpä saksilla voittanut todennäköisesti läväyttää pöytään seuraavassakin erässä sakset.

Lomogram_2014-08-20_03-05-51-PM

Kun seuraavan kerran tulee vuoro valita kuivakäymälän tyhjentäjä ja alinomainen häviäminen alkaa ketuttamaan, ehdota peliä paras kolmesta -systeemillä. Ensimmäisen erän saatat hävitä ihan prosentuaalisestikin, mutta noudattelemalla yllä esitettyä pelistrategiaa, ovat seuraavien kierrosten voittomahdollisuutesi jo huimasti isommat kuin 33,3 prosenttia. Ja jos siltikin päädyt tyhjentämään sitä kuivakäymälää, olet totisesti ansainnut sen paskahomman.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin
Päihdekuppi 2014 on maailman seuratuin urheilutapahtuma
Lyyli Hämärä

13.6. Hollanti – Espanja 5-1 (1-1)

Ensimmäisellä puoliskolla Jallu jymähti ja Taurus maistui karvaalle. Toisella puoliskolla ginger-Jalmari naksahtaa ja loputkin seiskapinteiset Taurukset tyhjinä. Matti A. Kemin varoitteluista huolimatta olen Patelan paikallisessa hankkimassa röökiä, kun peliä on jäljellä lisäminuutit.

Arvio: Virolainen olut sopii kahden pullollisen ajan. Jaloviina ei.

18.6. Austalia – Hollanti 2-3 (1-1)

Konjakki ja punkku tekevät ottelun seuraamisesta liian intellektuallia. Australian johtomaali närästyttää. Rutiinivoitto, kaikki vetolaput pitkällään ja lopulta allekirjoittanut naikkonen pöydän alla.

Arvio: Konjakki on herrasväen juoma, johon rahtareiden tai kulttuurintutkijoiden ei pitäisi kajota.

19.6. Uruguay – Englanti 2-1 (1-0)

Heinätuvan musavisasta vispaten ruudun ääreen. Kolmannen oluen nousu siivittyy epämääräiseen määrään argentiinalaista punkkua ja väljähtänyttä italo-valkkaria. Suarézin viimeistelyllä vajaa 130 euroa. Nousuhumalassa tarjoan loppuillan jossain hiton Merikulumassa seurueelle jotain, joka on kallista ja kallistuu.

Arvio: Vältä Merikulmaa, vältä italo-valkkarista pitävistä ystävättäristäsi.

23.6. Chile – Hollanti 0-2 (0-0)

Ekan erän kiikareiden kunniaksi voitonsavut. Toisen erän uskomattoman lisäajan Memphisin kunniaksi henkinen kuohuviini poksahtaa ja vetolaput tuovat vajaan 100 euroa. Seuraavana päivänä naama on muikea, vaikka silmäpussit estävät näkyvyyttä.

Arvio: Ruoho on vihreää ja sitä leikataan tarkoin harkiten. Kalkki on viinikarahvi. Jotenkin nämä asiat liittyvät upottavaan nojatuoliin ja johonkin urheilulajiin.

25.6. Nigeria – Argentiina 2-3 (1-2)

Karjatuvalla. Vähän muistikuvia. Punainen Solmio hiprakoi ja Pimmeyen Peleko on hukassa. Kemin Matti lupailee, muttei saavu koskaan Karjasillalle. Lopulta jatkoille Numeroon.  Seuraavana päivänä todella julmaa.

Arvio: Numero ei ole sporttibaari eikä Karjatupa tarjoile enää kuuden aikaan aamulla.

28.6. Brasilia – Chile 1-1, rp. 3-2

Pirkka-lageria läpi illan, Pirkka-lageria läpi seuraavan päivän. Turvotusta molempina päivinä.

Arvio: Jos sinulla ei ole riittävästi rahaa katsoa jalitsua, ime Pirkkaa.

30.6. Saksa – Algeria 0-0, jatkoaika 2-1

Erehdyin jälleen Karjatuvalle. Aleksi I. Pohjola ei päihdy, vedin punkkua ja kooveetä. Kiikareilla tuli rahaa, join kaiken Numerossa.

Arvio: KV:n ansioista Numeron portsarit saavat ne vähätkin tippinsä.

5.7. Hollanti – Costa Rica 0-0, rp. 4-3

Niin turhaa, niin tylsää, että päädyn jatkoajan alkuun 1Bariin. Rankkareiden jälkeen pilkutetaan.

Arvio: Rankkarit ovat hyvää aikaa tiskillä tapahtuvalle shot-out -kisalle lökyllä. Sen jälkeen pokeripöydässä ei ole enää tarjolla täyskäsiä.

8.7. Brasilia – Saksa 1-7 (0-5)

Nipistelin itseäni kolmannen ja viidennen maalin välin. Luulin joutuneeni psykoosiin ja lupasin lopettaa kaikki paheeni.

Arvio: Kuntokäyräni oli huono ja tajuntani taso vaisu, muttei yhtä huono kuin Brasilian keskikentällä. Finaalin katsoin miltei selvinpäin ja jalitsu oli taas jotenkin ennalta-arvattavan tylsää. Vitun sakemannit.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kalpeus
Seitsemän aurinkoa
Aleksi I. Pohjola

Tyhjä asunto

Kaikuna nurkissa,
kuvina tapeteissa,
kuiskauksina ikkunoissa,
kantojen kopinana lattiassa.

Nurkkien sisällä,
suojassa pahalta maailmalta,
käpertyneenä,
ajatellen sitä,
että täällä olen turvassa –
ajatellen sitä,
että tänne on hyvä kuolla.

Tapetit kupruilee,
”HEI ÄLÄ AMMU – RAUHA”,
kiljuntaa,
riemua,
lapsenomaista iloa –
oma maailma –
tapettien hinta pieni paha,
onnesta.

Ikkunoista heijastuvat,
kuvat,
kuiskauksena kuuluvat,
keskustelut,
naurua –
vähän itkua.

Lattiassa kopisevat,
askeleet,
yleensä yhtenä,
joskus kahtena,
hyvin harvoin katkeamattomana kumuna.

Nyt suljen oven,
säilön muistot sydämeeni ja,
menen pois.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Lauri Athenian

 

k055

k030

k029

Sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Käsitteellistäminen
Matti A. Kemi

Jotkut hurjat alkueläimet nousevat puolittain kuivalle maalle. Niille kehittyy vuosimiljoonien saatossa raajat ja kyky hengittää ilmaa. Raajoihin kasvaa nukkaa, nukasta karvaa. Kohta joku on jo apina ja kipeää puuhun. Puussa roikutaan, leijonat ärjyvät alhaalla.

Puissa kiipeily ei kiinnosta, maasta saa enemmän ravintopitoista kamaa. Kivet lentelevät ja osuvat sitkoksiseen pähkinän kuoristoon. Osa esi-isistämme viettää pidempiä aikoja kosteissa luolissa mässäillen parempaa safkaa. Peukalot surkastuvat ja puihin meneminen ei tosiaan enää kiinnosta ketään älykästä köntystä.

Luolissa on kuitenkin kamalan pimeää ja lihan maku hivelee enemmän kuin joku raaka avokado. Annetaan niille karvakäsille muutama satatuhatta vuotta. Salaman iskujen katveessa joku valjastaa tulen, lämmön ja valon.

Havahdutaan tilanteeseen, kun jossain Niilin rannoilla odotetaan tulvaa, jotka ruokkivat paskannetetut siemenet pieniksi pelloiksi. Jotkut osoittelevat taivaalle ja höpisevät saapuvasta tulvasta.

Heidän jälkeläiset rakentelevat paatteja ja keräilevät mystisiä ruokalajikkeita. Joku pärähtää ja viittoilee vaahtosuussa. Hänessä on papin vikaa, mutta hän on muutenkin sekaisin. Sitkein käsin hän sitten joko saa uhrilahjaksi neitsyen tai raiskaa jonkun nuoren neidin.

Osoittelu jatkuu. Jotkut eivät kuulu yhteisöön, toiset osaavat osoitella vähempi eleisesti ja jäävät yhteisöihin. Joku tuhertelee täällä pohjoisessa kivellä ja mullalla kallioseiniin. Jäljet vituttavat taatusti paikallisia jäkättäjiä, mutta etelässä tuherrellaan pergamenteille jo tullituloja ja miljoonien hehtaarien delta-satoa. Jotkut rakentelevat kanavia, toiset taloja. Kädet voimistuvat.

Sitten käsien karvat harvenevat. Osa jengistä kalpenee, kun kivikirveet kolahtelevat kalloon. Toiset alistuvat ja hakkaavat isoja kivilohkareita isoiksi hautakummuiksi. Lopulta kaikki ovat joko kuolleita, runkkareita tai raiskaajia. Pahoja käsiä leikellään irti ja hyviä käsiä säilytetään kylmissä kryptoissa.

Kaikille syntyy lapsia, joita ei kiinnosta poimia asioita. Tännekin tulee vuosittaisesti elonkorjuu juhlat. Ruotsalaiset osoittavat, että seiniin piirtelyn lisäksi voi kirjoittaa papereille ja ristin kantaminen poistaa käsien tärinää tai kokonaan kädet. Sitten joku lalli löytää taas sen kivisen kirveen ja tyrehdyttää jäälle höyryävän veren papin kallosta. Skool på er!

Menee taas aika kummallisen pitkiä aikoja. Torniossa punkkareilla on terveet kädet soittaa rumasti suloja. Joku argentiinalainen puhuu Jumalan kädestä ja läimii kohtuuttomuutta kasvoille. Briteiltä surkastuu hartialinjat. Jotkut kehittävät robottikäsiä poimimaan lähiplaneetan kiviä.

Niistä alkueläimen raajoista minulle kehittyy kädet, joista kiinni pitämällä minut opetetaan kävelemään. Sitä joku korkeampi maisteritaho opettaa minut kirjoittamaan tökeröitä kirjaimia. Kirjaimista muodostuu päiväkirjoja, päiväkirjoista mietteitä, mietteistä ammatteja. Joku maksaa tarpeeksi, että kirjoitan tätä ja hengitän huonoa sisäilmaa kosteassa, pimeässä kolkassa ja haaveilen vuorien kolojen viileydestä.

Kukaan ei anna minulle yläläpsyä, kun en käsitä tehdä asioita ajoissa loppuun. En käsitä enää itseäni, en käsitä koskaan ihmiskuntaa. Olen valmis luopumaan.

“Kädet ylös!” Minä en vain enää käsitä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki
Vapautuva kaupunki
Matti A. Kemi

V Kesän sauna 2014 (Tuira-biitsin vuoma)

Oulusta löytyy talkoovoimaa, Oulusta löytyy ihmisiä, jotka ovat alasti. Ihan kiva.

IV Kesäheila -pop up -baari (Torikatu 18)

Kaunis, halpa ja kummallinen. Kuulostaa äkkiseltään aiemmilta kesäheiloiltani. Muttei ole.

III Coyoacán (Kuusiluodon puistoalue)

Jotain meksikaani-pop up -ravintolasta kertoo, että natiivi meksikaani intoilee vielä seuraavana päivänä jamppojen ja riinojen eleettömästä, joskin maittavasta ruuasta. Nyt kun väki muistais käydä vielä kiinteessä Hallituskadun raflassa, niin ok.

II Oulun kesän kulttuuritarjonta (se alue, jota ennen kutsuttiin Ouluksi, eikä esimerkiksi Oulunsaloksi)

Tämä ei ole vittuilua. Ei ole. Se vain oli kaikkine uusine festareineen (muun muassa Piki-pop), gallerioineen (Kooma-galleria) sekä spektaakkeleineen (lukuisat keikat, performanssit ja isojen kaupunkien lieveilmiöt ja teemapäivät). Hiukan elämää kaupunkin helteessä. Agggressiivistä, räkäistä ja kauniista, mutta että kaupunkimiljöö elää!

I Ihmiset

Tutustuin kesälle vähintäänkin neliseenkymmeen uuteen ihimiseen. Olivat tutustumisen arvoisia, helteen vapauttamia ja älykkäitä. Kaupungilla on toivoa, vaikka ehkä dippainsinööreistä ei enää tunnukaan siltä.

Aika ottaa kaupunki haltuun, hipit ja hellehipsterit.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen
Kun löysin oman käteni x 3
Violet Sjöberg

”Olin runkannut jo varmaan pari vuotta, ennen kuin sain ekan kerran orgasmin. Olin tehnyt koko ajan sen homman aivan väärin, mutten tajunnut sitä. Kävin koulussakin välillä vessassa vatkaamassa vehjettä pari minuuttia, palasin välitunnille ja sillä selvä. Jotenkin tuntui siltä, että niin piti tehdä, mutten ollut ihan varma että miksi.

Ensimmäisen orgasmin sain 13-vuotiaana, yksin kotona, Anttilan alusvaatekuvaston kanssa. Aina silloin tällöin nykyään mietin, miten kova juttu se Anttilan alusvaatekuvasto silloin oli. On kai se ollut monelle muullekin. Nykypenikat nauraisivat, jos niille kertoisi siitä. Nythän ne katsoo kaikki ilmaista pornoa alusta asti. Mutta silloin ne kuvastot oli sitä jotain, sopivan salaista ja tuhmaa.

Muistan, miten juuri sillä kerralla runkkaaminen tuntui erityisen hyvältä, ja luulin, että ne mukavat tuntemukset olivat kaikki orgasmeja. Tiesin, mikä orgasmi oli, vaikken ollut sitä koskaan kokenut. Sitten yhtäkkiä alkoikin tuntua ihan helvetin höpöltä, ja mietin, että mitäs vittua nyt. Se oli melkein pelottavaa, mutta jatkoin silti. Sitten tajusin, että siinä se orgasmi oli oikeasti vasta ollut. Pari tippaa nestettä käsillä ja yhtä aikaa maailman onnellisin ja hämmentynein hymy kasvoilla.”

”Sain ensimmäisen orgasmin aika myöhään. Oikeastaan en edes kehtaa sanoa, kuinka myöhään, mutta olen melko varma, että suurin osa muista saman ikäisistä jätkistä oli saanut ekan kerran jo pari vuotta aiemmin.

Olin kyllä runkannut, ei sillä. Aluksihan se oli muutenkin vain sellaista ajankulua ilman päämäärää, mutta jossakin vaiheessa se alkoi tuntua jotenkin helvetin nololta. Koko homma hävetti ja jännitti. Enkä uskaltanut ikinä laueta.

Aina kun homma oli menossa kohti loppuhuipennusta, lopetin.

Aloin katsella pornoa, mikä kiihdytti kyllä nollasta sataan tosi nopeasti, mutta lopetin senkin katselemisen aina, kun se alkoi tuntua vähän liian kiihkeältä. Kun syke nousi tarpeeksi, laitoin hommalle stopin. Olo oli aina sen jälkeen tosi pelokas, niin kuin olisin ollut lähellä tappaa jonkun. Siltä se silloin ainakin tuntui.

Lopulta päätin, että pitihän se viedä loppuun asti. Olin kai jo sen ikäinen, että tajusin jääväni jostakin paitsi. En uskaltanut tehdä sitä pornon kanssa, vaan hoidin homman vessassa privaatisti. Ja tuntuihan se ihan uskomattoman hyvältä, vaikka samalla myös mielettömän oudolta, kun tuli ekan kerran. Sydän tykytti ja jalat tärisi. Huohotin niin kuin olisin tehnyt kovankin urheilusuorituksen.

Siihen jäi jotenkin koukkuun. Se eka kokemus oli niin mullistava, että se oli pakko kokea uudestaan. Mutta ei ole runkkaaminen enää tuntunut samalta sen jälkeen, koskaan.”

”Muistan, miten kerran vain päätin, että samahan se on nyt runkata, kun asia oli kuitenkin ollut mielessä jo pitkään. Tiesin, että ihmiset runkkaavat, tiesin, mitä se on ja tiesin, että siitä voi saada orgasmin. Koko homma kiinnosti aika lailla. Taisin olla esiteini-ikäinen.

Muistan, että se tapahtui olohuoneen sohvalla, kun vanhemmat olivat koko illan poissa kotoa. Ryhdyin vain määrätietoisesti hommiin, ja sain aika helposti kiinni punaisesta langasta. Luonto taisi ajaa tikanpojan puuhun.

Tein sitä mikä tuntui hyvältä.

Sain orgasmin, mutta jostakin syystä en kummemmin muista, miltä se tuntui tai mitä olin siitä mieltä. Orgasmi se kuitenkin oli. Paremmin muistan sohvan kukkakuvioisen kankaan, asentoni ja valaistuksen. Orgasmin jälkeen yritin vielä toista ja sain.

Monta kertaa jälkikäteen olen miettinyt, että miten se olikin niin helppoa: ensimmäinen runkkauskerta ja heti orgasmi. Koska olenhan nainen, ja naisen orgasmin kuuluu olla aina niin helvetin vaikeaa. Oikeastaan vituttaa koko käsitys. Kai se, että sain orgasmin heti ensimmäisellä yrittämällä, on yhtä tavallista kuin se, ettei opi ikinä runkkaamaan orgasmiin asti. Tai no, toivottavasti se on vielä yleisempää. Koska onhan se runkkaaminen nyt melko paljon hauskempaa, jos se päättyy tulemiseen.”

—————————————————————————————————————————————————————————————————

DSCF4861-2

Kollaus 5/2014

Etukansi—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Vii’en kärki *Jatkot * Kollaasi *kusiputka *KOLLAUS! *Äimäilyn ytimessä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Sä kasvoit imperiumi kainoinen
Markku Silvennoinen

Kun ajatellaan aikamme suurmiehiä, niin olisi mahdotonta sivuuttaa Suomen ainoa diktaattori. Hänen nimensä on Kalervo Juhani Kummola, tuttavallisemmin koko kansan oma ”Kale.”

Jokaisella tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Yhtäkään näistä kohdista ei voi todella ymmärtää ilman tuntematta toista. Kalen tapauksessa jo tarinan ensimmäinen luku antaa täydellisen selityksen sille, mistä hän ammensi kyynärpäidensä terävyyden ja pohjattoman vallanhimonsa. Kale näet onnistui kääntämään ankean synnyinpaikkansa lottovoitoksi.

Kalervo Juhani näki päivänvalon ja päästi ensimmäisen jyrähdyksensä todennäköisesti aivan helvetin harmaana ja loskaisena marraskuun 21. päivänä. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että hänen synnyinkuntansa on kaikista maailman paikoista Raisio.

Jos Raisio ei sinulle ole paikkana tuttu, niin tänä päivänä kyseessä on Turun kupeessa sijaitseva maailman ainoa eritasoliittymä, jolla on kaupungin oikeudet. Sitä asuttaa sekakäyttäjien koko kirjo, joiden silmät ovat sameammat kuin vesi, jota afrikkalaisesta kaivosta kannetaan. Valot ovat päällä, mutta ketään ei ole kotona. Ja valotkin on jätetty aika himmeälle.

Jos Raisio on ylläkuvatussa jamassa vuonna 2014, niin voit vain kuvitella, miten virikkeellisestä kasvuympäristöstä oli kyse sodan jälkeisessä Suomessa. Tulevan suurmiehen elkeet saivatkin kaivatun ensisysäyksensä, kun pikku-Kalervo onnistui ensimmäistä kertaa muodostamaan silkkihapsiensa alla ajatuksen: ”Tämä ei ole oikein sitä mitä toivoin.”

Oli oltava jotain suurempaa, jotain parempaa. Jotain tavoittelemisen arvoista. Jotain mitä hallita. Jotain, mihin jättää jälkensä. Peltoaukea ei ihaile ketään, se ei taputa selkään hyväksynnän merkiksi. Oli siis selvää, että Raisio ei riitä.

HURMOKSESTA NORSUNLUUTORNIIN

Tarinan keskikohta alkaa niin kuin monesti överisentimentaalinen amerikkalainen elokuva. Ankeista oloista on paettava jonkin asian tai osaamisen siivellä. Elokuvissa ghettolapsukaisten toivo on usein koripallo. Kalen valinta oli jääkiekko, joka vei hänet suureen ja kauniiseen Turkuun.

Kuin enteellisesti, Kale valitsi pelipaikakseen maalivahdin, eli paikan, jolla on eniten vaikutusvaltaa ottelun lopputulokseen. Peluria ei Kalesta tullut. Raukka kun ei saanut edes silmiään kiinni. Mutta Kalervo ei ollutkaan mikä tahansa seula, vaan tuleva suurmies. Tämän ymmärsivät myös joukkuetoverit, jotka kannustivat hänen siirtymistään ominaisempaan rooliin, eli sikariportaaseen. Suuren johtajan elkeet alkoivat näkyä ja Kummola etenikin TPS:n markkinointipäälliköksi.

TPS-pesti veikin hänet oikeisiin saunoihin, joista todellinen nousu pääsi alkamaan. Jo vuoden jälkeen Kale näet jätti TPS:n ja siirtyi vastaperustetun jääkiekon SM-Liigan toimitusjohtajaksi.

Kummola näki iskunpaikkansa. Karl Marx aikoinaan sanoi uskonnon olevan massojen opiaatti. Kummola kuitenkin oivalsi, että aivan tällaisenaan ajatelma ei Suomessa pitänyt paikkaansa. Suomalaisten uskonnonharjoittaminen on ollut teollistumisen jälkeen pelkkää pakkopullaperinneluterilaisuutta, eli kirkkoon kuulutaan tavan vuoksi, mutta pyhistä ovista astutaan sisään vain kun on pakko, mielellään vain omiin hautajaisiin. Vallatakseen tämän katajaisen kansan ja saadakseen sen syömään kätösestään, tarvitsi Kale jotain muuta.

Kyse oli niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kysynnästä ja tarjonnasta. Piti vain ymmärtää, että mitä suomalaiset kaipaavat. Maassa, jossa on pimeää yhdeksän kuukautta vuodesta, kaivataan viihdettä. Jotain, millä unohtaa tämä ainainen kaiho ja katkeruus edes hetkeksi.

Suomalaiset saavat vuoden mittaan tarpeekseen luonnonvoimista, joten SM-Liigan perustaminen iski juuri oikealla hetkellä. Jääkiekko oli siirtynyt sisälle halleihin jokaisella paikkakunnalla, joten kun uskonnosta tai muista viihdemuodoista ei ollut haastajiksi, jääkiekon kaltainen nopea laji, joka tarjoilee mukavissa oloissa väkivaltaa sekä mahdollisuuden rähjätä ja ryypätä, oli valmis menestysresepti.

Kale nousi hitaasti, mutta varmasti kohti suomalaisen jääkiekon korkeimpia palleja. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana luotiin pohjat tulevalle diktatuurille. Kuten aina, rautaa on taottava, kun se on kuuma, mutta sen kuumentamiseen tarvitaan hieman apua. Jääkiekon tapauksessa se tarkoitti menestystä, joka oli kiertänyt Suomea. Lähellä oltiin käyty, mutta paska oli valahtanut housuun ratkaisuhetkellä.

Kale tiesi, että seuraava askel oli otettava. Sitä varten vaadittiin uhkapeliä. Tuo uhkapeli oli ruotsalainen poppaukko nimeltä Curt Lindström. Kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtui. 1995, Timo Jutila, Saku Koivu, Jarmo Myllys, Ville Peltonen ja Den glider in.

Kunnon uskonnollisen johtajan tavoin, Kale surffasi luomallaan aallolla ja nosti jokaiseen Suomen kolkkaan temppeleitä ja pienemmissä pitäjissä rukoushuoneita jäähallien muodoissa. Herran vuonna 1997 Kalervo Juhani Kummola oli näyttönsä antanut, kyynärpäitään käyttänyt ja tarpeeksi monta pikkusielua puolelleen haalinut tai joutessaan syönyt, että aika oli kypsä. Keisari Kale Ensimmäinen ja Ainoa nousi valtaan, eikä ole katsonut taakseen. Massat saivat opiaattinsa.

LIHAVIA LUURANKOJA

Menestystä ei koskaan kannata jättää vain yhden kortin varaan, eikä niin tehnyt myöskään Kummola. Jääkiekko vetosi massoihin, mutta lisävaltaa saa, kun valtaa itselleen lisää markkinoita. Kale ymmärsi reissuillaan, että vaikka suomalaiset ovat pidättyväisiä, niin kunnon jurrissa ei estoja ole. Jäähalleissa talipäät taputtavat, huutavat ja kiehuvat. Seuraava askel oli laittaa heidät laulamaan. Joten aina kun menette karaoke-baariin viihtymään ja laulamaan sitä iänikuisesta aikuisesta naisesta, muistakaa kiittää Kalea, sillä hän on suomalaisen karaoken ylpeä isä.

Tätä tietä Kummola on kulkenut aina tähän päivään asti, eikä kukaan tule hänen tiellensä. Vaikka ajatuskin suuren ja viisaan johtajan kuolemasta olisi vavahduttava ja kammottava, niin hänen suurin perintönsä tuleville nousukkaille on se, miten hän on diktatuurinsa rakentanut.

Diktatuuri rakennetaan sisältä vahvaksi ja ulkoista painetta kestäväksi, kun se nivotaan selkärangattomien jees-miesten, saunakavereiden ja selänpesijöiden ympärille. Heitä ei kuitenkaan saa pitää itsestäänselvyytenä. Kummolan todellinen suuruudenosoitus on ollut se, että hän on tehnyt itsestään korvaamattoman. Hän on emakko, joka makaa liejussaan onnellisena avaten nisänsä seuraajilleen. Suurmieskin on ihminen, joten Kalekin on ahne, muttei kuitenkaan niin ahne, etteikö ottaisi kavereitaan mukaan jaolle. Hän saa aina isoimman palan, mutta herkkuja riittää myös muille.

Tässä moni diktaattori menee vikaan. He ottavat liikaa itselleen, eivätkä anna omilleen tarpeeksi. Kummolakin tarvitsee rakkautta, jos rakkaudella tarkoitetaan riippuvuutta. Hänkin tarvitsee jonkun kertomaan pierun päästessä, että hänen metaanipäästönsä ei suinkaan löyhkää, vaan tuoksuu kuin ruusutarha, jonka vain taitavin runoilija osaa kouriintuntuvasti kuvata. Kummolan rakentama arkki kestää vettä, koska kaikki sitä asuttavat pikkupossut ovat hänelle velkaa elämänsä, rivitalo-osakkeensa nukkumalähiössä, turboahdetut perhefarmarinsa sekä kilpirauhasvaivaisen kääpiöpinserinsä.

Kalen kaverina on yksinkertaisesti kiva olla, joten miksi kukaan keikuttaisi venettä? Vaatii suurmiehelle ominaista julmaa juhlallisuutta sekä myös raisiolaista alemmuudentunnetta, että tällaisen utopian voi luoda.

Eläköön keisari Kale Ensimmäinen ja Ainoa!

Pentti Sainion kirjoittama Kummolan kääntöpiiri ilmestyi toukokuussa. (toim. huom.)

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Miksi minusta ei tullut suurmiestä?
Aleksi I. Pohjola

Maalasin rantaa taivaan,
preussinsinisen ja karmiininpunaisen sekoituksella,
lisäsin pensseliin vähän okrankeltaista ja,
koboltinvihreää sävyä.

En kait koskaan aikuiseksi kasvanut,
en kait koskaan vastuuta ottanut.
En kait koskaan sitä halunnut,
en kait koskaan sitä kaivannut.

Katsoin kauas kalliolta,
laskin puiden havuset,
haaveilin heinikolla ja,
heräsin alkuyön kosteaan henkäykseen.

En kait koskaan viisaaksi oppinut,
en kait koskaan älylläni loistanut.
En kait koskaan sitä halunnut,
en kait koskaan sitä kaivannut.

Leppäkerttu, heinäsirkka,
muurahaisten yhdyskunta,
lintuparvi valkoinen ja,
kettu kultaturkkinen.

En kait koskaan taitavin ollut,
en kait koskaan röyhkeäksi tullut.
En kait koskaan sitä halunnut,
en kait koskaan sitä kaivannut.

Ja siksi minusta ei tullut,
suurmiestä,
koska suuret teot vaativat uhrauksia ja,
minulla ei ollut rohkeutta tappaa,
sitä kauneutta,
joka suurmieheksi mielivälle,
on vain haitaksi.

En kait koskaan suurmieheksi kohonnut,
en kait koskaan seteleitä komistanut,
En kait koskaan sitä halunnut,
en kait koskaan sitä kaivannut.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Jatkot
Messiaan paluu
Aleksi I. Pohjola

Tasan vuosi sitten Kollaus teki kunniaa messiakselle, joka ei koskaan laskeutunut maan päälle. Teksti päättyi sanoihin: Taistelu tuskin on vielä ohi.

Ja sitä se ei todellakaan ollut. Paavo Väyrynen astui jälleen areenalle ja rynni Brysseliin oman valtavan tukijoukkonsa turvin. Väyryslandia – niin ehkä se on vielä mahdollista. Eduskuntavaalithan ovat jo ihan ovella ja Paavo tuntuu olevan jälleen elämänsä vedossa – Keskustan puoluejohdon kauhuksi.

Kollaus 5/2013, Messias, joka ei koskaan laskeutunut maan päälle

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kusiputka
Erään illan anatomia
Punainen solmio

Kyllähän te tiedätte sen kaavan; ensin on etkot, sitten juhlat ja lopuksi – jos hyvä tuuri käy – on vielä jatkot. Jatkojen jälkeen onnekkaimmat eivät nuku yksin, mutta sitä ei tarvitse tehdä epäonnekkaimpienkaan. Heidän tiensä vie hotelliin. Harmi vain, että sisustuksesta on tingitty ja sviittiin kuuluu pelkästään kusinen patja.

Tällä viikolla jatkoilta valtion hotellin kusiselle patjalle kyyditään talon omaa väkeä. Suomen puolustusvoimat ovat olleet melkoisessa mediapyörityksessä sen jälkeen, kun kaksi venäläistä sotilaskonetta loukkasi Suomen ilmatilaa toukokuussa.

Aloitetaan etkoista. Ensin paikalle saapuu rajavartiolaitos, joka ylpeillen kertoo uutiset ensimmäisenä. Tämän jälkeen paikalle tuleva puolustusvoimat ei halua päästää vanhaa kumppaniaan niin helpolla irtopisteiden makuun, vaan kertoo rinta rottingilla oman poikkeavan versionsa tapahtumista. Boolimaljalla tavatessa ei enää tervehditty.

Siirrytään juhlapaikalle, sillä paikalle on kutsuttu muitakin vieraita. Rajavartiolaitoksen ja puolustusvoimien saapuessa taksilla paikalle, on juhlakansan huomion varastanut dosentti Markku Salomaa. Salomaa vaahtoaa tiskillä, kuinka hänen salainen Nato-lähteensä kertoo, ettei Suomen ilmavoimat ole tehtäviensä tasalla.

On tanssien aika. Puolustusvoimat kohentaa itsetuntuntoa tanssimalla pääministeri Kataisen kanssa. Kiihkeä hyväily päättyy Kataisen ilmoitukseen, jonka mukaan Hornetit kävivät ihan siivellä tunnistaessaan ilmatilanloukkaajia. Salomaa ei ihan samaan yllä, mutta käy pyörähtämässä lattialla sotilasasiantuntijoiden ja Nato-komentajien kanssa. Rajavartiolaitos on tässä vaiheessa jo juonut itseltään jalat alta ja vetäytynyt syrjään nuolemaan haavojaan.

Pilkun jälkeen kerma kuoritaan kakun päältä nopeasti ja oven eteen jää notkumaan se kaikista sekavin ja huonoimmassa kunnossa oleva porukka. Niinpä ei ole kovin iso yllätys, kun samaan jatkopaikkaan eksyvät niin puolustusvoimat, Salomaa, Katainen kuin myös naapuruston muita loppasuita, Kääriäinen ja presidentti Niinistö etunenässä.

Jatkoilla kaikki kulkee totuttuun tapaan: Juodaan juomia, jotka pitäisi jättää siinä vaiheessa iltaa juomatta ja puhutaan henkeviä, eli huudetaan toisten päälle asioita, joissa ei ole mitään päätä eikä häntää. Puolustusvoimat ja presidentti Niinistö ajautuvat kiihkeään keskusteluun; Puolustusvoimat luulevat puhuvansa ylitöistä ja Niinistö Suomen puolustusvalmiudesta. Välillä keskusteluun osallistuu Kääriäinen, joka ei ole ihan varma kumpaan asiaan kommentoisi.

Lopulta homma karkaa käsistä, kun paikalle tulee kuokkimaan vielä puolustusministeri Haglund, armeijasta vapautettu Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja, joka kehtaa todeta käytännön olleen ihan normaali ja Suomen puolustusvoimien olevan tilanteen tasalla. Syntyy suoranainen kalabaliikki, kun jatkojen maskuliinit yrittävät varastaa irtopisteet itselleen.

Eihän siinä muu auta, kuin kuskata lopulta pojat maijan peräkontissa hotellille rauhoittumaan. Huutelu sellien välillä jatkuu pitkälle aamuyöntunneille asti, kunnes sankarit yksi toisensa jälkeen joutuvat toteamaan, etteivät enää edes itse tiedä mistä puhutaan ja painavat päänsä niille kusen keltaisille vaahtomuovipatjoille. Hyvää yötä Suomen puolustusvoimat. Hyvää yötä pääministeri Katainen ja puolustusministeri Haglund. Aamulla voi olla vähän pää kipeänä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki
Oulun vaalipiirin tyväenpiirin suurmiehet ja -naiset
Lyyli Hämärä

Suvi Lindén (vetyperoksidi-kok.)
Kansanedustajana 1995 – 2011, kulttuuriministerinä 1999 – 2002

Harvassa ovat ne ministerit, jotka joutuvat eroamaan oman korruptoituneen ajattelunsa takia, mutta ”meidän Suvipa” se hyvin senkin handlasi Lipposen II hallituksesta. Tiputtuaan lopulta eduskunnasta oli vielä hyvä näyttää äänestäjäkunnalle selkeästi, ettei virheistä opittu.

Suvi kehtasi vielä olla silmät ymmyrkäisinä, kun Sanna ”Tuulikin tytär” Ukkola uteli, onko kyseenalaista myöntää ministeriön tukia golf-seurasisäpiirille, jossa neiti Lindénillä oli osakkeita.

”Hän myönsi virheensä ja kertoi, ettei ollut tajunnut, että golfosake katsotaan sijoitukseksi ennen kuin luki asiasta Ilta-Sanomista.” – http://fi.wikipedia.org/wiki/Suvi_Lindén

Seuraavan kerran ministeriksi päästyään Lindén sekoili estolistojen kanssa ja yritti rajoittaa sananvapautta.

Jäätyään vihdoin rannalle eduskunnasta Suvin viimeisimpänä kiusauksena voidaan pitää Oulun seudun koulutusyhtymän palkkioskandaalia, jossa kuukausipalkkiot maksettiin erilaisina toimenpidepalkkioina ja Lindén nosteli surutta huikean eduskuntasekoilunsa saavuttamaa sopeutumiseläkettä täysimääräisenä.

Miksipä sitä nyt kerrasta oppisi – varsinkaan hiusten vaalentamisen suhteen.

Tuulikki Ukkola (lib.sit/kok.)
Kansanedustajana 1991 – 1995 (lib.), 2007 – 2011 (kok.)

Vanha Kalevan toimituskunnan rääväsuu Ukkola onnistui Liberaalisen kansanpuolueen puheenjohtajana riitauttamaan loputkin individualistiset liberaalit. Kun tämäkään ei riittänyt meriiteiksi lievästä harhaisuudesta tunnetulle, vanhana journalistisena haukkana esittäytyvälle Tuulikille, hän ylisti Seiskaa sananvapauden linnakkeena – kirjotusvirheineen.

Lyly ”Hei-mä-oon-Lyly” Rajala (sit./nuors./kd./kok.)
Kansanedustajana 2003 – 2011 (Humppa-jeesukset /loikkapuolue-Seekomus)

Kepeästi yli puoluerajojen hypiskellyt Lyly ”Lyly-1” Rajala muistetaan viimeisimpänä Helsingin Sanomain kalapuikkoviiksi-kalabaliikista.

Lylyä kohussa suututti, ettei hänellä ole ollut muista ahdistelijoiksi nimetyistä jäsenistä poiketen viiksiä.

Matti Ahde (SDP)
Kansanedustajana 1970 – 1990, 2003 – 2007, ministerinä 1982 – 83, 1983 – 1987

Veikkauksen puheenjohtajan Vakio ei mennyt oikein, kun kosketteli isompaa pottia. Potkuthan siitä kahjahtivat Ahteen poteille.

Sitten joku vielä kehtaa kiusata Hilkkaa (vaimo) ja Jussia (koksu-poika).

Olli Immonen (ps.)
(Nivalaiseisena junttina 1986 – , kanssasekoilijana 2011 – )

Erilaisia lastenkirjasarjoja Olli Immosesta, lasten tykkäämästä trolli-hahmosta:

Ollin perheidylli ei kestänyt

Ollin avaukset ovat natsistisia

Olli on erilainen. Olli tykkää bi-miehistä

Ollikaan ei löydä itseään

Olli kuvittelee

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaasi
Suurmiesten ja -naisten yhteneväisyys
Aleksi I. Pohjola

Mikä yhdistäisi suurmiehiä ja -naisia, niin niitä hyviä tekoja tehneitä, merkittäviä kulttuurillisia saavutuksia luoneita, kuin myös niitä pahoja tekoja tehneitä; tuhansia tappaneita ja kansoja alistaneita? Tätä kysymystä pyörittelin mielessäni, kun peilasin historiaan jääneitä, historiaa muuttaneita ja jo unholaan painuneita suurmiehiä ja -naisia.

Legendan mukaan Napoleonella oli yksi kives, mutta Margaret Thatcherilla todistettavasti niitä ei ollut yhtään. Kristoffer Kolumbuksen seilasi meriä pitkin, kun taas Amelia Earthart katosi lentokoneensa kanssa ylittäessään Atlantia. Mannerheim ratsasti hevosella, Stalin siirteli joukko-osastoja kartalla. Martin Luther King taisteli kansalaisoikeuksien puolesta, kun taas Martin Luther käynnisti uskonpuhdistuksen naulaamalla vuonna 1517 kuuluisat 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen.

Yhtäläisyyksiä historian suurmiehistä ja -naisista on siis kovin vaikea löytää. Suurmiehiksi ja -naisiksi kohonneita ihmisiä on ollut tuhansia vuosia, he ovat toimineet eri yhteiskunnissa ja eri yhteiskunta-asemissa, elinoloissa ja kulttuureissa sekä heitä on tullut elämän joka osa-alueelta. Joukko on siis varsin kirjava. Mutta yksi asia näitä kaikkia yhdistää: Patsaat. Suurmiehistä ja -naisista on kautta aikojen veistetty patsaita.

Paleoottiselta kaudelta tai tutummin kivikaudelta ovat peräisin vanhimmat säilyneet ihmisen tekemät veistokset. Kivikaudella ihmiset elivät pienissä yhteisöissä ja liikkuivat ruoan perässä laajoilla alueilla. Myöhemmin maanviljelyn myötä kehittyi ensimmäiset korkeakulttuurit; esimerkiksi Mesopotamia ja Faaraoiden Egypti. Ramses II

Varhaisten korkeakulttuurien jälkeen seuraava merkittävä hetki patsaskulttuurissa voidaan määrittää antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Kreikkalaiset kuvanveistäjät keskittyivät ihmisruumiin realistiseen kuvaamiseen ja miehinen kauneusihanne noudattelee edelleenkin pitkälti kuuluisan Antiikin kreikkalaisen kiekonheittäjän vartaloa. ntiikin Roomassa taas oli suuria ja historiaan jääneitä sotapäälliköitä ja valloittajia, joita ikuistettiin kansan ihasteltavaksi. Marcus Aurelius

Kiinassa noin 250 eaa. sitten elänyt Qin Shi Huangdin puolestaan rakennutti noin 8000 yksilön terrakotta-armeijan vartioimaan omaa hautaansa. Terrakotta-sotilaat ovat lähes oikean ihmisen kokoisia, joten paikalliset kuvanveistäjät ovat varmasti olleet hyvin työllistettyjä. Terrakotta-armeija

Tämän jälkeen hallitsijoita on kuvattu patsaissa aina tähän päivään asti. Osa patsaista on pystytetty vasta pitkälti hallitsijan kuoleman jälkeen, kun taas osaa patsaista käytetään henkilökultin vahvistamiseen jo hallitsijan eliniän aikana. Kim Il-sung ja Kim Jong-il

Kuten alussa mainittiin, myös muista kuin hallitsijoista on tehty patsaita. Kristoffer Kolumbus vartioi merta Barcelonassa ja Amelia Earthart pitää majaansa Hollywoodissa. Mannerheimin patsaan voi Suomessa nähdä useammassakin kaupungissa, mutta se kuuluisin lienee silti Helsingissä. Stalin puolestaan koki tekojensa seuraukset ja Tšekkoslovakiaan pystytetty valtava Stalin-patsas räjäytettiin taivaan tuuliin vuonna 1962.

Mustien kansalaisoikeuksien ehkä suurin puolestapuhuja, Martin Luther King, katselee maailman menoa Washingtonissa ja pyörittelee varmasti päätään ensimmäisestä mustasta presidentistä huolimatta. Kaimansa esittelee puolestaan teesejään muun muassa Dresdenissä.

Alussa mainituista hallitsijoista Napoleon on saanut kuuluisat kasvonsa moneen patsaaseen, muun muassa Korsikan saarelle Ajaccioo ja Englannin rautarouva Thatcher puolestaan edustaa tyylikkäänä Westminsterissä.

Niin ja se kaikkein vanhin tiedossa oleva ihmistä esittävä patsas. Se löydettiin Itävallasta vuonna 1908. Patsas on ristitty Venus-patsaaksi ja se esittää naista. Sen iäksi on arvioitu 25 000 – 35 000 vuotta. Ruumiinmuodot ovat tarkoituksella korostetut; rinnat ovat suhteettoman isot ja hävyn seutu on veistetty tarkasti. Patsaan oletetaan liittyvän hedelmällisyyteen sekä lisääntymiseen ja se on eräänlainen kumarrus kaikille naisille, maaäiti-jumalattarelle. Vive la femme!

Oulun patsaat

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Kollaus 3/2014

 

Askellus etukansi1

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuukauen epämääräinen * Kulkeminen *KOLLAUS! * Kollaasi * Äimäilyn ytimessä * Kolla-boraatio * Visualisoituna * Vii’en kärki * Kuvattuna * Kiirastuli

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kiirastuli

Koiran paskoma

Aleksi I. Pohjola

Jossain Jumalan selän takana, sivistyksen hylkäämässä erämaassa asuu ihmisryhmä, joka määrittää kuljetun matkan poron virtsaamistiheyden mukaan. Hitaalla aineenvaihdunnalla varustetut yksilöt saattavat perimätietojen mukaan edetä nykyisen si-järjestelmän mukaan jopa 7.5 kilometriä ennen niin sanottua pakollista pysähdystä. Tästä pituuden mittayksiköstä käytetään nimitystä poronkusema.

Suomessa Si-järjestelmä otettiin käyttöön jo ennen 1900-lukua, poislukien siis Lappi, joka unohdettiin valtiovallan toimesta myös tässäkin asiassa. Muualla Suomessa matka on siis mitattu jo yli sadan vuoden ajan metreinä, mutta kyllä myös sivistyssuomesta muutamia eläimellisiä määrittelykriteereitä löytyy.

Armeijan käyneet tietävät, mitä lampaan nussijalla tarkoitetaan ja kouluratsastajat ovat maksimoineet oman prinsessamaisuutensa määrittämällä paremmuuden hevosen sipsutuksella. Oululaisten oma lahja määrittelykriteereihin puolestaan on koiran paskoma, jolla oululaiset arvoittavat asuinalueen paremmuuden.

 

Koiran paskoma

Mitattava suure: status

Suureen tunnus: ,,|,,

Yksikön nimi: haiseva paska

Yksikön tunnus: HP

Koiran paskomalla määritetään asuinalueiden statusta. Status määritellään koiran paskojen esiintymistiheydellä, koostumuksella sekä sijainnilla.

 

Keskusta

Kun lapset ovat muuttaneet kotoa ja omakotitalo on käynyt kahdelle kolkoksi, on aika puhaltaa uutta liekkiä elämään muuttamalla keskustaan. Keskustan eläkeläisyhteisöt ulkoiluttavatkin pieniä, mutta vittumaisesti räkyttäviä villakoiriaan pyhäaamuisin parhaat päällä kaupungin puistoissa. Nämä koirat eivät ilmeisesti ulosta ja jos ulostavatkin, eläkeläispariskunnan selkänikamat eivät kestä enää kyykistelyä. Se on joka kerta yhtä mahtava tunne mennä puistoon piknikille ja levittää viltti miinan päälle.

Karjasilta

Karjasillan asuttaneet entiset hipit ja kotipuutarhurit halutuissa rintamamiestaloissaan vaalivat näennäisen ylikorostettua yhteisöllisyyttä. Karjasillalla ei poimita pelkästään oman koiran paskoja, mutta myös naapurin paskat noukitaan hymyissä suin biohajoavaan bussiin ja pistetään Anorakin rintataskuun. Ah kuinka ihanaa tämä elämä onkaan! Koirakanta koostuu pääosin pienikokoisista terriereistä ja muista aktiviteettialttiista pikkupiskeistä.

Rajakylä

Rajakylässä puolestaan vaalitaan toisenlaista kulttuuria kuin Karjasillalla; toisten elämään ei puututa. Ja jos joku työntää nokkansa liian lähelle, saattaa nokka tulla nopeasti kipeäksi. Myös paskat jäävät taatusti keräämättä, niin omat kuin sen piriverkkarit päällä Deutscher Schäferhundia ulkoiluttavan autovarkaankin. Koirakanta on isoa ja vihaiseksi koulutettua.

Heinäpää

Heinäpään hipsterit fixipyörillään ja olkalaukuillaan ulkoiluttavat mopseja pitkin Tarkk’ampujankatua ja entistä sahanpurukasaan rakennettua ”laskettelukeskusta”. Myös Hollihaassa voi nähdä energiakävelyllä olevia kansalaisia. Koirille ei kelpaa ruoaksi muut kuin erilaiset vihersmoothiet ja raakaruoka. Juomakupissa on tuorepuristettua appelsiinimehua. Paskat tuoksuvat jumalaiselle ja koostumus sekä väri vaihtelevat smoothien sen hetkisen trendiraaka-aineen mukaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki

Matti A. Kemi

These boots were made for walking

 

V Levi’s nahkalenkkarit

Lukioaikoina piti hankkimani lenkkarit, koska liikunnanopettajani mukaan liikkuminen ei mukamas onnistunut kärkikengillä. Koska en halunnut Nike Airin bensalenkkareita, sain vakuutettua äitini ostamaan 500 markan nahkaisista Levi’s –lenkkarit. Elämäni viimeisillä lenkkareillani tein ikimuistoisimman Cooperin testin: -20 metriä.

Retooriset taitoni hämäsivät äitiäni, mutta eivät liikunnanopettajaani.

 

IV Lloyd’sin fiftarikärkkärit

Kesällä 2007 väsytin sekä polveni ruston että vanhat nahkakenkäni. Tienaamillani Tallinnan pokerivoitoilla heitin kulahtaneet menemään ja ostin 150 eurolla itselleni saksalaista käsityölaatua Tallinan Stockalta.

Nyrpeä venakkomyyjä ei luovuttanut minulle kerrallaan kuin yhden klabin, koska ei ollut vakuuttunut kyvystäni maksaa moisia juhlakapineita.

 

III Dr. Martensin maiharit

Yläasteikäisenä oli näyttävää hankkia maiharit, kuunnella heviä ja vakuuttaa, ettei ole skini. Ei mitään typeriä steel cap –virityksiä mummojen potkimiseen, vaan 600 markan keskivarsimaiharit nahkapohjallisella. Kestää edelleen muun muassa öljyä, alkaalia, petrolia ja erinäisiä happoja.

Kesti elämäni ainoan vaellusreissun, kesti liukastumiseni siimatrimmerin kanssa. Kestävät todennäköisesti kauemmin kuin evoluutio.

 

II Ensimmäiset Adidaksen Superstar II, jotka omistin

Bomfunk MC’s toi Suomeen hypetyksen Adolf Dusslerin tuoteperheen retrotuotteesta. Seurasin massoja, kuljin mukamas omia polkujani ja hankin mustat, kiiltävä pintaiset Super-tossut.

Vastavirtaan kauhomalla nauhoitin tossuni Camelin hamppunauhoilla. Sitten poltin toisen polkiessani liekehtivää sytkäriä, jyräsin toisen kuorma-autolla ja räpylöin molemmilla erinäisissä suihkulähteissä. Kun pohja lopulta repesi, liikutuin hyvästellessäni ihmekenkäni.

 

I Ne bootsit, joita äitini ei ikinä minulle hankkinut

Vaadin viisivuotiaana itku-potku-raivareilla saada buutsit, koska minusta ne olivat jotenkin käheät. Äidilläni oli tyylitajua ja tietoisuutta, päättäväisyyttä ja käytännönläheisyyttä. Toisinaan pohdin, miten elämäni olisi mennyt eri teitä; kuinka Etelävaltioiden lippu olisi kova juttu, amerikan rauta ja harrikalla päristely olisi elämän tehtävä ja rockabilly ainoa vaihtoehto.

Sitten luon katseeni vielä kerran siihen keski-ikäiseen miehenretkuun ja ajattelen, että saappaat jalassa kaatuileminen ei ole tyylikästä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä

Kävelevä basso

Matti A. Kemi

 

Seitsenvuotiaana maleksin, hyräilin ja laskin valopylväitä. Kuuntelin ohiajavan paloauton sireenejä ja yritin oivaltaa Dopplerin-ilmiötä.

Neljätoistavuotiaana kannoin povitaskussa Sony Walkmania ja riuhdoin itseäni Amorphiksen Karelian Isthmuksen tuomalla agggressiivisuudella eteenpäin, enkä katsonut ketään vastaantulijoita silmiin.

Kuusitoistakesäisenä kymmenen sekunnin puskurimuisti pätki Discmanissa ja aina oli mukamas kiire kuluttaa matkaa vähemmäksi. Helsingissä sentään kävellään, eikä aanailla.

Yhdeksäntoistavuotiaana Minidisk raivosi äkäistä progea, joka pakotti välillä kepeisiin juoksuaskeliin kohti ohi lipuvia linja-autoja. Oululaisittain kaikki kinttupolut mukamas jouduttivat minua jonnekin.

Kakskytviisvuotiaana kuuntelin lumoutuneena luonnon ja kaupungin ääniä ja jäin itsekin aanailemaan esimerkiksi Plaanaojassa lilluvia roskia kävellen niiden rinnalla. Samalla miettii elämän kummallisuuksia.

Kakskytkasina sitä katsoo akun vähyyttä ja antaa itsensä istua penkille ihmettelemään kännykän ruhjoutuneen näytössä näkyvää Youtube-pätkää erikummallisesta pianistista kiertämässä flyygeliään. Sillä on hienommat kengät kuin minulla ja laiska bassokuvio taustalla.

Sitten sitä vaan miettii, mikä olisi omaperäisin ja pisin reitti maleksia takaisin pää täynnä kummallisia mietteitä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Askellus

Janne Vähälä

Riippuva askellusRiippuva askellus

HarppausKurja kulkuri

Kurja kulkuri Harppaus

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaasi

Kengän kuva perseessä

Lyyli Hämärä

 

Pikkumainen Mannerheim valitsi virkaanastujaisiinsa epämukavat ratsastajasaappaat. Arkadianmäen rappusia kävellessään hermostuneisuus näkyi ja marsalkan sauva unohtui.

Kekkonen riisui takkinsa ja kenkänsä Tunisiassa, kiipesi palmuun ja osoitti, että kaikki alkoholi ei ollut hänelle ongelma vaan ratkaisu. Kansa hykerteli tuolle seniiliksi heittäytyneelle diktaattorilleen ja keksiä uusia kaskuja.

Kalevi Sorsa teki hajamielisen virheen ja ottaa eripari kengät johonkin monista tylsistä palavereistaan.

Matti Vanhanen laittoi maaseutuhengessä monot jalkaan Rukan keväthangilla ja sai pöhkön idean eläkeiän nostosta. Tässä vaiheessa kansaa ei enää naurattanut.

Jyrki-boylla on naamallaan nykyään sellainen virne, kun on vihdoin oppinut solmimaan omat kengännauhansa. Hän kiristää solmua köyhien ja lapsiperheiden kauloilla. Hyvinvointi valtio potkii meidät huomastaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!

Rakkauden portaikko

Aleksi I. Pohjola

Ensin en tuntenut sinua lainkaan;

yksi tuntematon muiden joukossa,

sydän piilossa,

sielu näkymättömissä – pelkkä kuori,

niin kuin minäkin sinulle.

*

Silmät ja nauru,

selittämätön näkymätön kemia vai,

puoleensa vetävä vastustamaton voima?

Miksi minulta kysytte sillä,

en minä sitä osaa teille kertoa.

Minulla on vain tarjota termi sille, mitä tapahtui –

kiinnostuin sinusta.

*

Kuka olet,

mistä tulet,

minne menet?

Kerro minulle,

niin minä kerron puolestani sinulle sen,

miten olen tähän päätynyt.

Kerro, kerro, kerro, kerro ja,

kun viimein kerrot –

minä ihastun.

*

Silmiisi ja nauruusi,

kuoren alta paljastuvaan sydämeen ja siihen sieluun,

joka on hento perhonen,

leikkisä villivarsa ja,

voimakas kuin tiikeri.

*

Kerro enemmän;

päivästäsi,

huomisesta,

ensi viikosta.

Ja nyt minä kerron sinulle asioita,

mitä kerrotaan vain harvoille ja,

valituille.

*

Hei nyt tiedän!

Syötäisiinkö tänään jotain erikoista –

juhlan kunniaksi?

Minä lupaan tiskata sillä,

arki kanssasi on ihanaa –

rakas.

*

Kun olet poissa,

minä itken ikävää.

Ja kun olen poissa,

toivoisin sinun olevan täällä.

Olen tainnut kiintyä –

syvästi rakastua.

*

Anteeksi,

että joudut huolehtimaa minusta.

Teet sen rakkaudella,

valittamatta osaasi,

surematta liikaa tulevaa.

Näin on tapahtuva,

ja se on osa tätä tarinaa –

suurta rakkaustarinaa.

*

Ja kun loppuu maallinen vaellus,

lasketaan arkku maahan ja,

tuska on täyttävä yksin jäävän –

olen minä astunut viimeiselle askeleelle rakkauden portaikossa.

*

Kiitos, että sain askeltaa ne rappuset kanssasi.

Vielä me tapaamme –

lupaan sen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Visualisoituna

Rytmitetty vaellus

Teksti: Aleksi I. Pohjola

Musiikki: Ester Koivuniva

 

Laahaava

Huntu viistää maata,

puusta tippuva lehti leijailee hitaasti kohti syksyn värjäämää maata.

Valkoisen puvun laahus on revennyt,

lasiset korkokengät ovat kädessä.

*

Jalat ovat naarmuuntuneet verille,

näkökentän peittää kyyneleiden virta.

Aika on pysähtynyt,

todellisuus karannut kauas pois.

*

Hymy,

nauru,

tukan tuoksu,

käden kosketus ja,

hellä halaus.

*

Hän on poissa,

ja minä olen niin yksin,

maailmassa,

jossa ilman sinua,

tahdo en elää –

rakas.

 

Golden Hair – Slowdive

 

Mateleva

Keskipäivän paahtava aurinko,

väreilevä ilma,

kuuma hiekka ja,

hivenen viilentävä merituuli.

*

Sandaalien välissä rahiseva hiekka,

olalla lepäävä pyyhe,

hihaton paita ja,

rastat.

*

Kylmä olut,

kaverit,

ranta ja,

rannan rytmi.

*

Elämä.

 

Damian Marley – Road to Zion (Feat. Nas)

 

Sipsutteleva

Täynnä hentoja,

vaalean punaisia kukkia;

Perhonen,

perhonen,

perhonen,

bulevardia reunastavat kirsikkapuut,

tähän vuoden aikaan ovat.

*

Hypähdys,

helman heilahdus!

Hypähdys,

ja pyörähdys!

*

Ah,

kuinka keväistä!

Ah,

kuinka ihanaa!

*

Ja täynnä hentoja,

vaaleanpunaisia kukkia,

bulevardia reunastavat kirsikkapuut,

tähän vuoden aikaan ovat.

 

Arthur Rubinsterin: Chopin – Waltz No. 1 Op. 18 in E flat major ’G

 

Normaali

Murran ne!

Mä murran ne!

Murran ne!

Mä murran ne!

Mä mä mä mä mä mä mä,

MURRAN NE!

*

Teidän raamit,

kehykset ja muotit.

*

Tässä maailmassa ei ole normaalia –

on vain rajoittuneita ajatuksia ja,

miljoonia kenkiä.

 

Texas Faggott – Oikeesti

 

Kiiruhtava

*

Kannat kopisevat kylmään lattiaan,

laukku tanssii oikean kyljen vierustalla omaa staattista tanssiaan.

Jakkupuvun helma lepattaa hivenen,

lyhyeksi leikatut hiukset pitävät muotonsa.

*

Hän saa mitä haluaa –

aina –

sillä kauniit ja viisaat naiset,

kiiruhtavat muita nopeammin eteenpäin,

elämän kintereillä.

 

Kavisky – Testarossa Autodrive

Harppova

Lapsen loistavat silmät,

viaton riemu,

uteliaisuus ja,

täydellinen rehellisyys.

*

”Katso isä, katso!”

*

Ilman täyttävä nauru,

iloinen kiljunta,

lapsen juoksuaskeleet ja,

lentoon lehahtava kyyhkysparvi.

*

Ja sama toistuu uudestaan,

ja uudestaan,

kunnes pulut väsyvät ja,

lapsen huomio kiinnittyy seuraavaan mielenkiintoiseen asiaan –

joka pitää kokea,

nähdä ja,

tuntea.

*

Mutta et sinä sitä huomaa –

sitä iloista lasta ja,

niitä mielenkiintoisia asioita.

*

Sinulla on liian kiire.

 

Liekki – Tytöt / Kadut / Paluu

Juokseva

Tervehdi aamun aurinkoa,

syksyn huuruavaa hengitystä;

ota askel,

ota toinen.

*

Käy rannassa katsomassa sorsia,

kalastajien veneitä,

syksyn kellastuttamia lehtiä,

hallan huurruttamaa heinikkoa.

*

Kaupunki nukkuu vielä,

ja sinä hymyilet –

he eivät tiedä,

he eivät näe,

he eivät koe.

 

El Guincho – Bombay (Pop Negro)

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulkeminen

Kun lähdin kävelemään

Matti A. Kemi

 

Kävelevä basso –dum-ba-dum,-dum-ba-dum

50-luvun high/lo –säännöt, tweed-takki ja musta lieri.

Kalvostimet suunnattuna kohti aurinkoa,

rumpalin lautanen sähisee kuin voikukkanen.

 

Jalka menee toisen eteen, keinahtelua.

Mieleen tulee ajatus,

jolle kannattaa naurahtaa,

niin kepeästi ja huolimattomasti.

 

Ja jatkaa tallaamista lievän paniikin

harjauskoneen ja ohiajavan moottoripyörän

pölyttämässä asfaltissa.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kolla-boraatio

Ruohot, kaikki heidän vihreytensä

Aleksi I. Pohjola & Matti A. Kemi

Koska kesällä istutte kuitenkin vapaailtojanne puistoissa:

 

Hollinhaka

Tyhjyydestä kohoavan, ruman kauniin belgradilaisarkkitehtuurin saatua kesällä 2013 julkisivuremontin, jokin siinä muuttui, mutta suosittelemme puistoa krokettin pelaamiseen, petangiin ja fribailuun.

 

Plaaojan puistot

Ojanvarresta haluttiin suoja-alue tulipaloja vastaan. Rakennetuiksi puistoiksi alueita alettiin muuttaa vasta 1860-luvulla, siihen asti alueet olivat lähinnä heinäpeltoina eli plaaneina, joilta kaupunki myi huutokaupalla heinän kaupunkilaisille.” Kuinka kaunista, kuinka hienoja taideteoksia. Ehkei mitään piknik-kamaa Puhelimen eli Lyöytynpuistoa ja Pokkista lukuun ottamatta, mutta kelpaa ihan vaan kävelyreittinä läpi kaupungin.

 

Toppilan puistot

Frisbeetähän siellä heitetään, ei käy kiistäminen. Mutta tulee käveltyä, ihailtua merta ja jutusteltua heittoseurueen kuulumisista ne tärkeimmät.

Karjasillan moottoritien meluvallit

Kummallista metsää keskellä sykkivää kaupunkia. Viikon luontoäänenä Kaketsulle kaahaavat hälytysajoneuvot.

 

Hupisaaret

Vuodesta 2008 lähtien Valkoisten siltojen saaristoa on yritetty kaavoittaa. Tämä on juuri sitä oululaista mentaliteettia, että kaikki rahastettava rahastetaan ja S-ryhmän kolesteroli tukkii lopunkin kaupungin sydämestä.

Siellä sijaitsee puisto nimeltä Paratiisisaaret. Se on kuin paratiisi, jumalauta. Silti sitä vakavissaan pohdittiin kaavan alaiseksi rahasammoksi jollekin rumille kerrostaloille.

Soveltuu ihan kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Vaikka ihan vain siihen, että katselee suihkulähteitä ja miettii seuraavaa puistoa, mihin samoilisi lämpimänä kesäyönä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääränen

Eniten yliastutut

Punainen solmio & Pimmeyen Peleko


Valentin Kononen ”kävelee” Helsingin EM-kisoissa 1994

Kävely on oksettava urheilulaji.

Immanuel Kantin aamupromenadit

Pakkomielteet ja rutiinit kunniaan, Suomen nuoriso!

Jalan nostaminen

Hillityt yhteistoimintaneuvottelut ovat päivän sana.

Ihmiskunnan käyskentely kaksin jaloin

Ihminen osaa myös ryömiä.

Astuttaminen

Ravaaminen on kivaa.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi_1

Kollaus 2/2014

etukansi2

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuvastin *Miltei vii’en kärki *Kuvattuna  *Kollaus! *Kulminaatio  *Suljin *Kompastuminen

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kompastuminen

Luonnoton ja vaarallinen valo

Teksti: Sara Ilonen Kuva: Aleksi I. Pohjola

Thomas Edison kehitti keinotekoisen sähkövalon 1800-luvun lopulla. Seuraavalla vuosisadalla hehkulamput ja valo löysivät tiensä lähes jokaisen länsimaalaisen kotiin. Olihan se nyt mukavaa, kun joulun aikaan ei enää tarvinnut pelätä kynttilöiden lieskoja kuusen oksilla. Muorikin näki uuninlampun lämpimässä valossa, milloin pullat saivat kauniin kullanruskean värin pintaansa. Edisonilla tuskin kävi mielessäkään, että vielä aikojen saatossa hänen keksinnöstään ja sen jälkeläisistä tulisi rasite. Ajanmittaan valosta tuli saastetta.

Ameebavaiheessa valosaaste oli vain astrologien ja muiden taivaankyttääjien riesa. Kun suurkaupunkien välkkyvät valot heijastuvat kohti galaksimme kattoa, kaupunkien ilmatilaan muodostuu halon kaltainen valokupla, joka sumensi näkymät maapinnalta avaruuteen. Oulun kokoisesta kaupungista saa ajaa ainakin 20 kilometriä ulos taajamasta, jos haluaa nähdä kirkkaana tähtiyönä nähdä Otavaa enempää. Ilmiö nimettiin valosaasteeksi.

Vuosituhannen vaihtuessa valosaaste löysi uuden muodon. Joku meni keksimään edulliset, pitkäikäiset ja ympäristöystävälliset led-valot. Kuin syöpä ledit levisivät televisioiden merkkivaloista niiden näyttöihin ja myöhemmin myös luontoon. Pienen yksiön kokoiset mainostaulut valloittivat taajamien ojanpientareet.

Teoksessa Valon varjopuolet Suomen ympäristökeskuksen tutkijat Jari Lyytimäki ja Janne Rinne paljastavat keinovalon pahansuovan vaikutuksen ihmisiin ja meitä ympäröivään luontoon.
Valoympäristön muutos on suurin uhka yöeläimille. Liikenteen, mainosten ja koristeiden valot sekoittavat niiden vaistot kuin päihteet ihmisen järjen. Liiallinen ja ennen hämärän paikkaan ilmestynyt valo vaikuttaa muun muassa yöeläinten suunnistamiseen, ravinnonhakuun, lisääntymiseen ja saalistajilta suojautumiseen. Öiseen aikaan etelään suunnistavien lintujen pää menee niin sekaisin ylimääräisestä valosta, että peipponen matkaa vahingossa kohti Pohjois- eikä Etelänapaa.
Maapallon ylikansoittaneella eläimellä, ihmisellä, valosaasteen aiheuttamat haitat ovat yllättävän laajat. Joka kymmenes ihminen, kuudes eurooppalainen ja viides amerikkalainen asuu alueella, jossa valosaaste estää tähtitaivaan tarkemman tiirailun. Ongelma ei ole ainoastaan siinä, ettemme valosaasteen vuoksi näe taivaalle, vaan se häiritsee myös silmiemme kehitystä. Liialliselle keinovalolle altistuneen hämäränäkö ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kehittynyt, että tähtiä voisi katsella ilman kaukoputkea.

Ylimääräinen valo myös heikentää melatoniinin tuotantoa. Unettomien öiden lisäksi melatoniinin vaikutus näkyy estrogeeenitasossa. Liian vähäinen melatoniinin tuotto lisää estrogeenin tuotantoa, mikä aiheuttaa syövän lisäksi monia muita ärsyttäviä vaivoja kuten pahentuneita PMS-oireita ja migreeniä. Lisäksi valosaasteelle altistuminen on yhdistetty liikalihavuuteen ja stressiin.

Kun seuraava joulu kolkuttaa ovelle, aion kieltää naapurini rumat ja ärsyttävät jouluvalot omaan terveyteeni vedoten. Ainakaan hänen vuoksi en aio syöpää saada, mieluummin tupakoin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvastin

Kun taiteesta ja diplomatiasta katosi kajo

Taidereportterinanne Matti A. Kemi

George W. Bush ei ole tuonut julki mielipiteitään maailman tapahtumista. Tämä ei ole uutinen, mutta sen sijaan se on uutinen, että apinakasvoinen Dick Cheneyn marionetti aloitti taiteen tekemisen ihan siltä kuulemalta, että myös Winston Churchill oli intohimoinen taidemaalari.

Kuinka oivaltaa onkaan nostaa itsensä entisenä suurvallan pupettina itse Winstonin tasolle maalailemalla muutakin kuin Afganistanin ja Irakin levottomuutta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulminaatio

Valo

Punainen solmio

Iltaruskon kyyneleiden alla,

punaisten pilvimattojen reunalla,

siristyksen kajon kadotessa,

vaihtuu valo pimeydeksi,

päivä yöksi.

*

Ja silloin aloittavat varjot oman leikkinsä,

loputtomasti jatkuvan huojunnan,

välissä hiljaa heiluvien,

ohuiden oksien,

puiden yksinäisten.

*

Ympärilleen varovasti vilkuillen,

hiljaa niityn viertä hiipien,

ruohomattoa hellästi nuollen,

ohutta usvaa edellään työntäen,

surun verhoa vetäen.

*

Saapuu katalasti kietova,

kalman kylmään syleilyyn,

hellästi hukuttava,

vastustamattomasti viettelevä,

musta halla.

*

Ja minä antaudun,

sen kylmään syliin,

kiihkeään hyväilyyn,

kyltymättömään kiihkoon,

kuoleman aktiin.

*

Ja kun minä en enää jaksa,

katson sinua silmiin,

nähdäkseni vielä viimeisen kerran,

sen valon,

jonka tiedän nyt viimein löytäneeni – rakkaani.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Valosta varjoon

Janne Vähälä

Uinuva aurinkoUinuva aurinko

Taivaallista sähköäTaivaallista sähköä

Neon 3Neon 3

LukittuLukittu

LääkittyLääkitty

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin

Kun viimeinen sammutti valot

Teksti: Aleksi I. Pohjola Kuvat: Milka Simpura

Maapallo on erikoinen paikka. Se koostuu meristä ja mantereista, omissa lokeroissaan lilluvista mannerlaatoista ja ihmeellisestä kuvusta, jota kutsumme ilmakehäksi. Se koostuu toisiinsa kiinnittyvistä palapelin paloista, ekosysteemistä ja ravintoketjuista. Evoluutiosta ja elämästä.

Maapallo on täynnä ekologisia lokeroita, eliölajien ja -populaatioiden lokeroituja paikkoja eliöyhteisössä. Jos lajille ei ole kilpailua siinä ympäristössä missä se elää, on lokeron nimi peruslokero. Ihminen esimerkiksi elää peruslokerossa, koska meille ei löydy luontaisia vihollisia.

Jos lajin elinympäristössä taas esiintyy kilpailua, kutsutaan lajin paikkaa eliöyhteiskunnassa toteutuneeksi lokeroksi. Eli toisin sanoen se on tila, mikä lajilla on hallussa sillä hetkellä. Jos lokero kilpailun kiivastuessa pienenee pienenemistään, tullaan lopulta tilanteeseen, jossa eliölaji ei enää selviydy, jos sen lokero vielä pienenee. Tätä kutsutaan ydinlokeroksi. Tämän jälkeen edessä on lajin tuhoutuminen ja sukupuutto.

Ekologista lokeroitumista tapahtuu myös lajien sisällä. Ekologinen lokeroituminen voidaankin nähdä kerroksellisena tapahtumana, eräänlaisena hierarkkisena sedimenttinä. Ihmiskunta elää siis peruslokerossaan, ilman luontaisia vihollisia – vapaan tilan rajoittajia, kannan verottajia. Mutta kun siirretään ekologinen lokeroituminen ihmislajin sisälle, yhteiskuntaan ja yhteisöihin, tulevat mukaan myös toteutunut lokero ja ydinlokero. Ihmisen elämä on täynnä erilaisia lokeroita, päällekkäisiä ja rinnakkaisia, vaihtuvia ja pysyviä ekologisia lokeroita.

Suurin osa valtioista elää toteutuneissa, ajan saatossa myös peruslokeroiksi muuttuneissa tiloissa. Aina välillä historian saatossa käydään sotia, jolloin kilpailu käy niin kovaksi, että osa valtioista luiskahtaa ydinlokeroihin ja kabinettien kautta uusituiksi rajalinjoiksi, lokeroista toisiin.

Ihmisen globaaliin lokeroon vaikuttaa luonnollisesti myös sen valtion oma lokero, jossa ihminen asuu. Jos olet homo Ugandassa, elät ydinlokerossa. Jos elät homona Venäjällä, olet toteutuneessa lokerossa. Kamppailussa oman elintilan puolesta – välillä lisää tilaa saaden – viime aikoina taas sitä hurjasti menettäneenä.

Valinnaiset kuvat

Newsweek-lehti puolestaan teetti vuonna 2011 selvityksen naisten asemista eri puolilla maailmaa. Suomi oli maailman viidenneksi paras maa naisille. Huonoin paikka naisille oli puolestaan Keski-Afrikassa sijaitseva Tsâd. Se sai selvityksessä nolla pistettä. Naisten alhainen asema yhteiskunnassa, arvostuksen puute ja mahdollisuus vapaaseen elämään, ympärileikkaukset, raiskaukset sekä pahoinpitelyt ovat jokapäiväisiä ongelmia miljoonilla ja taas miljoonille naisille.

Syntymäpaikka on siis yksi merkittävä tekijä, kun ihmistä lokeroidaan globaalilta kannalta katsottuna. Syntymäpaikka ei pelkästään rajoitu kuitenkaan valtioon, vaan siihen voidaan pureutua myös syvemmin. Syntyminen betoniseen kerrostalolähiöön, työläisten kansoittamaan elintasolliseen lokeroon on viime aikaisten tutkimusten perusteella – joissa köyhyyden on todettu periytyvän – aivan eri asia, kuin syntyminen suomenruotsalaiseen perheeseen, jota ei voida mitenkään kategorisoida nykypäivän uusrikkaisiin, vaan on puhuttava periytyvästä ja perinteikkäästä varallisuudesta, jota osataan arvostaa ja vaalia, sekä myös käyttäytyä sille sopivalla arvolla. Tästä muodostuu elintasollinen lokero: Köyhä, vähävarainen, keskiluokkainen, yläluokkainen, rikas ja eliitti. Elintasollinen lokero taas on merkittävä tekijä sosiaalista lokeroa, sitä hierarkian tasoa, jolla me tässä yhteiskunnassa olemme.

Satu Tuomiston Riisuttuna tanssiesitys haluaa herättää keskustelua yhteiskunnan rooleista, lokeroista ja hierarkioista. Oulun musiikkijuhlilla nähtävässä tanssiesityksessä tanssijat ovat alasti. Yleisön omasta pyynnöstä yksi esitys järjestetään siten, että myös yleisö on alasti. Näyttelijöiden alastomuus kuvaa roolittomuutta, näkyvistä vallan ja menestyksen symboleista vapautumista, hierarkian arvomerkeistä luopumista.

”En ymmärrä, miksi Oulun kaupungin pitää nostattaa imagoaan tällä tavoin. Ei tämä mitään sivistynyttä kulttuuria ole. Yökerhoissa on mahdollisuus päästä osalliseksi alastomuudesta ja eroottisuudesta, jos sitä haluaa.” – Matias Ojalehto (kesk.) – Kaleva 10.02.14

Näin kommentoi Matias Ojalehto (kesk), Oulun sivistys- ja kulttuurilautakunnan puheenjohtajana Riisuttuna – tanssiesityksen alastonnäytöstä. Rimanalituksena Ojalehto ajoi Oulun musiikkijuhlat ydinlokeroon, uhkaamalla leikata rahallista tukea, jos näytökselle ei aseteta K-16 ikärajaa. Pelastuakseen uhkaavalta tuholta Oulun musiikkijuhlat suostui pyyntöön hammasta purren ja nousi ydinlokerosta takaisin toteutuneeseen lokeroon.

Ojalehdon vaatimus ikärajasta oli kuitenkin vain näennäinen syy. Oikea syy löytyy konservatistisesta ajattelusta sekä siihen liittyvästä ajatusmallista: Kaikki uusi ja rohkea uhkaa ekologista lokeroamme ja sitä vastaan on sokeasti puolustauduttava.

Valinnaiset kuvat

Ihmisen ekologisen lokeron muodostuminen, roolien jakautuminen ja hierarkkiatasojen ymmärtäminen on äärimmäisen haastava, mutta myös äärimmäisen tärkeä osa ihmisen kehitystä. Aihe on vaikea ja sitä on vaikea lähestyä, sillä roolit istuvat ihmisissä tiukasti ja alkukantainen selviytymisvaistomme ajaa meitä koko ajan alitajunnallisesti suojelemaan ekologista lokeroamme.

Taiteen vahvuuksia on puolestaan sen kyky reflektoida yhteiskuntaa sekä herättää keskustelua käyttämällä taiteelle tyypillissä keinoja, joiden avulla voidaan käsitellä vaikeitakin asioita. Sen keskustelun ja reflektoinnin rajoittaminen on häpeällistä ja langettaa varjon Oulun kulttuuri- ja taide-elämälle.

Matias Ojalehto on ajanut Oulun taidekentän ydinlokeroon – siihen tilaan, jossa konservatiivisuus pienentää elintilaa askel askeleelta. Ei ole kaukana enää hetki, jolloin ovet suljetaan ja viimeisenä lähtenyt joutuu sammuttamaan valot.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Miltei vii’en kärki
“Aamulla ennen auringon nousua samat hämärät toistuvat päinvastaisessa järjestyksessä.”

Lyyli Hämärä ja Pimmeyen Peleko

Porvarillinen hämärä
Kun entinen Apulannan punkkari-basisti kuvaa dokumenttia ilkikurisesta, aiemmin paradigmoilla ”työväen presidentti” ja ”vallaton poikamies” tunnetusta äksyilijästä, pitäisi skarpin imagokuurin läpikäyneen puoluetoimiston haistaa muutakin kuin fantastisuutensa, kettyryytensä, yrittelijyyden ja omahyväisyytensä. Kuriositeettina on mainittava, että termi ”porvarillinen hämärä” on käsityöläisten käyttämää perua.

Nauttinen hämärä
Useimmat puolueiden kirkkaimmat tähdet näkyvät Euroopan parlamenttivaaleissa ja moni luotsaa poliittisen uransa uuteen nousuun möhlittyään koto-Suomen hiekkalaatikoilla. Sääli, ettei Paavo Arhinmäki ole se kirkkain vaan sammunein tähti.

Astronominen hämärä
Tähtitieteellisiä havaintoja voi tehdä, mutta niin taivaanrannassa kuin eduskuntaryhmässä ei ole kajoa. Vähän niin kuin sellaista hämärää, että perussuomalaisten tyhmyriksi valittiin Pirkko Ruohonen-Lernerin sijaan Jari Lindström suomenruotsalaisemmalla sukunimellään.

Pimeys
Aurinko on enemmän kuin 18 astetta taivaanrannan alapuolella, demareiden kannatus reilusti alle 18 pinnaa ja puolueen johtoon on valittavana joko ammattiyhdistysliikkeen kankea kivikasvo Antti Rinne tai verkkosukkainen Jutta Urpilainen. Tölö Unga Sosialister, pimensikö harmaa kaihi, onko ikävä Paavo ”Ärinä” Lipposta?

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus!

Valon lyhyt historia

Aleksi I. Pohjola

Ensimmäisenä siitä alkoivat nauttia syanobakteerit. Perhana pärähtivat vain sen verran hyvin tavaraan, että ajautuivat loputtomien orgasmien pyörteisiin ja ilosanomaa levittäen alkoivat yhteyttämään ja siinä sivussa tuottamaan happea. Biodiversiteetin rikastuessa rakkauden ilosanoma levisi sellaisella voimalla, että vertailussa jäisi jalkoihin villit 60-luvun huumeiden sävyttämät hippiorgiatkin – mitään niiltä bileiltä kuitenkaan pois ottamatta.

Noin 400 miljoonaa vuotta sitten ensimmäiset kasvit nousivat maalle. Vedessä vallinnut laiska lilluminen loppui ja alkoi villi kilpavarustelu siitä, kuka saisi kärkipaikan ja kuka jäisi ringin viimeiseksi. Voimakkaimmat pärjäsivät ja kasvoivat muita korkeammalle. Kaikki eivät tyytyneet kuitenkaan kohtaloonsa, vaan osa pirulaisista päätti silti selviytyä: Ne, joilla ei ollut voimaa nousta korkeimmalle, kehittivät oman luovan tyylinsä selviytyä tukalasta tilanteesta. Tästä juontuu luonnon rikkaus ja monimuotoisuus.

Sata miljoonaa vuotta siinä osapuilleen vierähti, ennen kuin Enttien yksinäisyys viimein päättyi ja meren syvyyksistä maalle nousivat ensimmäiset eläimet – nykyisten hyönteisten esi-isät – selkärangattomat pieneliöt. Näiden jälkeen maa olikin jo kansoitettu tulevilla prinsseillä, sillä kun sammakot tekivät omassa pienessä päässään päätöksen, että nyt aletaankin hengittelemään ihon kautta ja lähdetään kuivalle maalle loikkimaan, oli monarkia turvattu 260 miljoonan vuoden päähän erääseen pohjoismaalaiseen kuningaskuntaan asti, missä kansakunta menee sekaisin Amerikassa asuvan prinsessan lapsen nimestä. Tämän pienen evolutionaalisen harha-askeleen kintereillä osa kaloista heivasi kiduksensa menemään ja korvasi ne huomattavasti sointuvammalla sanalla: Keuhkoilla. Vielä kun evistä kasvatettiin raajat ja etenemisnopeus muuttui matelusta laukkaan, pystyttiin historian kirjoittamista jatkamaan.

210 miljoonaa vuotta sitten kasveilla oli edelleen menossa niin sanotut villit vuodet ja ilmassa oli paljon happea. Kasvit ja eläimet olivat sopeutuneet maaelämään ja niiden koko alkoi kasvaa. Oli aika tuoda näyttämölle eläinten evoluutiohistorian kovimmat tyypit, oikeat bääd äässit, dinosaurukset. Siihen aikaan ravintosuositukset olivat hiukan erilaiset kuin tänä päivänä ja punaista lihaa sekä proteiinia vedettiin surutta. Brachiosaurus heilutteli irokeesiaan 15 metrin korkeudessa. Esiintymislavalle sitä ei päästetty, 75-85 tonnin paino olisi ollut liikaa tukirakenteille.

Brachiosaurus oli kyllä iso, mutta hyvin lempeä luonteeltaan. Se hiukan iso ja kömpelö sinisilmäisen hölmö lapsi, joka on aina ”jengin” mukana, mutta ei koskaan voi nousta sen henkiseksi johtajaksi. Se paikka on nimittäin varattu Tyrannosauridae -sukuun kuuluneelle petodinosaurukselle, tyranniliskojen kuninkaalle – Tyrannosaurus rexille. 13-14,5 metriä pituutta, 4-5 metriä korkeutta, painoa 7.9 tonnia. Suussa 50-60 kappaletta 30 senttimetrin pituista hammasta. Tyrannosaurus Rex on se tyyppi, jonka ei tarvitse tehdä edes mitään – ja silti kaikki pelkäävät sitä. T-Rexin valta perustuu hyvin paljon myös luottomieheen – likaisen työn tekijään – jollainen löytyy jengistä kuin jengistä. Velociraptor on se vittumainen pikku nilkki, joka on porukan kovin tappelemaan ja aina toteuttamassa ”pomon” ohjeita. Erityisen huono matematiikassa, erityisen hyvä liikunnassa. Karkuun yrittävällä pullukalla ei ole mahdollisuuksia ja näytös voi alkaa.

Vuodet rullasivat eteenpäin omalla painollaan. Koulupihoilla kovikset vaihtuivat toisiin ja pullukat saivat pataan samalla tavalla kuin ennenkin. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Yleisen käsityksen mukaan 65.5 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaalle törmäsi asteroidi. Räjähdyksestä syntynyt maailmanlaajuinen tulipallo kylvi ensimmäiset tuhon askeleet yhdessä kuuman kaasun ja paineaallon kanssa. Koko maapallo järisi törmäyksen voimasta yli 10 Richterin voimalla. Tästä syntyi maanvyöryjä ja suuri hyökyaalto.

Ekokatastrofi tappoi shokkivaikutuksista selvinneitä lajeja ja törmäyksestä vapautuneista rikkiyhdisteistä ilmakehään kehittynyt rikkihappopilvi peitti auringonvalon ja viimeisti tuhoa. Lopullinen tuho tuli, kun kasvit eivät voineet enää yhteyttää auringon mentyä rikkipilven taakse ja ekosysteemit romahtivat. Kasvien himo oli vihdoinkin tyydytetty ja orgiat voitiin päättää.

Kun rikkipilvi aikanaan hälveni, otsonikerros korjaantui ja kasvit pääsivät jälleen lempipuuhansa pariin, oli maapallolla taas ihanteelliset olosuhteet elämälle. Dinosauruksien valtakausi oli päättynyt ja laji kuollut sukupuuttoon. Vapautuneisiin ekologisiin lokeroihin alkoikin ilmaantua mitä erikoisempia nisäkkäitä. Toiset nisäkkäät söivät kasveja ja toiset kasveja syöviä nisäkkäitä. Evoluutio jylläsi ja ravintoketjuissa käytiin ikuista kamppailua puolustuksen ja hyökkäyksen paremmuudesta.

Ihmisen paras kaveri koira asteli areenalle noin 60 miljoonaa vuotta sitten yhdessä kissan ja sian kanssa – ja tässä yhteydessä ei puhuta vielä suomalaisesta miehestä. Eihän koirat vielä tuohon aikaan olleet mitään viidakossa kirmaavia Paris Hiltonin chihuahuaita eivätkä kissat käyttäneet raapimispuinaan jättimäisiä mammuttipetäjiä, mutta joitakin samoja alkukantaisia aisteja vielä kesyttämisen ja jalostamisenkin jälkeen on näistä esi-koirista ja -kissoista säilynyt nykypäivän lemmikeihinkin.

35 miljoonaa vuotta sitten ihmisapinat erkanivat häntäapinoiden kehityslinjasta omakseen ja 7 miljoonaa vuotta sitten nykyihmisen kantamuoto käveli Arfikassa. Ihmiset eivät suinkaan olleet yksi ainoa laji, vaan käsittivät useita rinnakkain ja eri aikaan eläneitä lajeja, tunnetuimpina Homo erectus, Homo neanderthalensis sekä Homo sapiens, jonka alalajeina on ollut Homo sapiens idaltu sekä Homo sapiens sapiens, eli siis me.

Vuonna 2014, reilut 500 miljoonaa vuotta siitä, kun maapallon ensimmäiset orgiat polkaistiin käyntiin, määrittelee se yksi ja ainoa edelleenkin toistojen määrän ja nopeuden. Me olemme palvoneet sitä, me olemme kunnioittaneet sitä, me olemme ihastelleet, kummastelleet ja pelänneet sitä. Me olemme tutkineet sitä, analysoineet sitä sekä nimenneet sen. Sen nimi on Aurinko – ja se tuottaa meille lämpöä ja valoa, joita ilman tätäkään tarinaa ei olisi voitu kirjoittaa.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Takakansi1