Kollaus

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuvattuna * Kuukauen peliliike * Kollaboraatio * Käsistä karannu * Kuukauen epämääräne * Lopullisesti kollautettu * Päivän mietelause * KOLLAUS * Kulttuurikollaboraatio

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Massi Ahtinen avoimena: ”Tulen olemaan hyvä kuvataiteen opettaja”
Matti A. Kemi

Bon Iver: 22, A million

Kello 17:48, Helmen alakerta

Pääsemme vihdoin viimein tiistaisena, hiukan loskaisena joulukuun alkuna Helmeen. Yläkerran Päiväkerho pelaa tikkipokkaansa ja mölisee. Käy ilmeiseksi, että tyhjä alakerta kutsuu haastatteluun.

Aluksi Matias ”Massi” Ahtinen on varautunut ja mietteliäs. Hän on muutenkin rauhaisa pohdiskelija, joka tarkkailee jo tiskillä epätietoisesti tulevaa haastattelua. Saamme lopulta vikavirtasuojakytkimen ravintolapäällikkö Bumban avustuksella pois sulakekaapista. Viritämme äänentoistoon Bon Iverin 22, A million -levyn Ahtisen toiveesta. Alamme pohtimaan ensiksi helppoa, lämmittelevää kysymystä Letkunpuiston Helmen olemuksesta.

Kysyn, josko tämä olisi kulttuuriravintola. Päättäväisesti Massi huolehtii ajatuksensa sanoiksi:

”Mitä tähän nyt sanomaan? Baarin menestykseen on syynsä; eka paikka, joka Nuken kohalla toimii ja kannattaa. Mutta mietin, onko tästä kulttuuripaikaksi: Periaatteessa joo. Ei tänne tyypit tuu tekemään kultuuria. Enemmän tällanen ryyppäysmesta.”

“Tää ei mee nyt baarimainoksena”, Ahtinen keskeyttää itsensä ja naurahtaa itseironisesti: ”tullee sellanen häpäsyfiilis, ku vertaa Nuken aikoihin. Toimii ihmisten luokseentuojana vähän niinku karaokena.”

Ahtinen myöntää, että karaoke-helvetillä on puolensa ja on valmis ”lirrauttaa muutaman kappaleen oikealla humalan kulumalla”. Näin sattumoisin Antti Viitalan videon samalle päivälle
NKOTB:n klubin uudelleensytyttelystä ja läikähti muisto siitä, kuinka erilainen Nuke oli vaikkapa alakertana ja klubeineen. Muistellaan hetki labyrinttistä Nukea.

”Ehkä tää on sellanen baari, tyypit on tällasta tänne haluneet.” kiteyttää Ahtinen.

Mekin siemailemme halpoja Olvin hanatuotteita. Massia näkee täällä yleensä visojen päätyttyä jutustelemassa. Hänen kauttaa olen tavannut joukon visailujen vakikasvoja. Kasvot täällä Helmessä ovat päivästä toiseen samoja, aiheet sen sijaan muuttuvia. Tämäkin paikka myöntyy moneen; aivan kuten Ahtisen oma määrittäjä taiteen teeseistä.

”Mullahan on yks teesi ylitse muiden, mitä haluan tulevana kuvataidekasvattajana ja luonnonystävänä jakaa: ympäristövastuullisuus. Ympäristötaide on meikälle se kovin juttu. Tai siis sen mä koen omimmaksi. Musiikin ja kuvataiteen teemoissa luonto on teemana ikuinen.”

”Taidekin on nykyään niin sirpaloitunutta; keinoja tuoda esille on enemmän. On saatanan vektorigrafiikoita, joista renesanssimiehenä en tajua mittään. Monesti tulee opetettua kuvataidetta, niin nuoret ei ees tajua kuvataiteen monimuotosuutta. Se ei ookaan mittään laveeraamista.”

Loppuun hän jysäyttää raskasmielisen, joskin hänen suussaan jotenkin oudon kepeähkön, terävän ja huomionarvoisen näkemyksensä:

”Ympäristövastuun levittäminen on meidän sukupolven tärkein tehtävä.”

Muistan nähneeni ensimmäisen kerran Massin musiikin parissa Numeron sunnuntaijameissa duetoimassa Emilia Aarnion kanssa. Mies- ja kitarakamppeella hän ensin tulkitsi hauraasti Matti Johannes Koivua, sitten kauniisti stemmoitti Egotrippiä Emmin kanssa. Lopussa kävin liikuttuneessa olotilassa kehumassa pyyteetöntä miestä röökikopissa. Siitä kai meidän taidekeskustelu lähtikin.

Utelenkin nykyisistä projekteista mukamas vai’vihkaa.

”Määhän oon ikuinen pöytälaatikkokirjottaja. Folk-mussaa. Sophia Mitikun kanssa on ollu yhteistyötä. Bon Iver-tyypistä hipsteri-indie -matskua. Projekteja on helevetin paljo, kuten näitä baareissa sovittuja – kuten sunkin kaa – mutta tässä mainittavin.”

ilkikurisen heiton Ahtinen lopettaa manereihinsa sopivaan loppuvihellykseen:

”Mutta joo-o.”

Ahtinen alkaa piirtämään, kun on löytänyt valikoimasta mieleisen tussin ja hiljenee toviksi.

”Taiteen teeseistä sannoisin, että teesi ylitse muiden on ympäristö. Toinen on omaehtoisuus – siitä ei voi tinkiä. Se on sellanen – – ” pitkä ja mietteliäs katse ylös jotain ajatusta kohti ja hengähtää, puolustautuu; ”tämän voin kirjoittaa poliittisestikin: en tykkää isoista levy-yhtiöstä. Järkelemäisen ehotonta on omaehtosuus. En julkasis mittään, mihin en olisi tyytyväinen.”

”Toisaalta helppo puhua, kun en tee tätä ellääkseen.”

Sitten Ahtinen hyräilee levyn mukana That was yesterday –säeparia ja alkaa piirtämään intensiivisemmin. Hiljaisuus ei ole hauras: Ahtinen saa tekemiseensä jotenkin karismaattisen meiningin. Sitä rytmittävät hiljainen hyräily ja rytmikäs jalkojen tuoma rauhallinen rytmitys.

Taiteilija Ahtinen piirtää kuvitustaan ja pohtii

Ehdotan tähän väliin, että käyn hakemassa meille toiset. Ahtinen ilahtuu. Jatkaa silti katse paperissa ja jää tekemään omaa työstöään.

Pöydästä kuuluu vain sopertavan mietteliäs raukeileva, hiukan takapotkuinen ”Soppii aivan helvetin hyvin.”

Siinäpä kuvastuu mutkattomuus, joka verhoaa Massin! Aina jotenkin fiiliksissä pienistä nyansseista ja huomioista, mutta toisaalta ajattelee jotain suurempaa kokonaisuutta. Myhäilen, kun lähestyn mölyistä yläkertaa mietteliäänä. Möly yltyy.

”Tämä ahistaa Helemessä” Ahtinen toteaa viitaten yläkerran mölyyn.

Ensin tulee päiväkerhon möly pitkin iltapäivää, sitten illalla tulee round two. Onneksi olemme muutoin niin rauhallisessa alakerrassa, jota iltavuoroon saapuva Saana ryhdittää kilistelemällä tuoppipinon kanssa takaisin yläkertaan.

Mietitään hetki miten ollaan tavattu. ”Laurin kautta kerran Snuukkerissa.” Massi muotoilee. Juttelemme hetken visailuyhteyksistä, koska olen jotenkin vakuuttanut itselleni, että sitä kautta kai tässä ollaan hurviteltu ja aloitettu moikkamaan, mutta ei. Veljessarjasta olen tavannut isoveljen Laurin, sen jälkeen Panun ja vasta sitten Massin. Massin kanssa tulee tosiaan vaan säännöllisemmin vietettyä visojen kautta aikaa.

”Miksi käyn visailussa? Se on hauskan pitämistä. Hyvä tapa viettää hauskaa: siinä voi oppia jotain. Kiva, että niin monet ihmiset löytää ittensä visailun parista. Oon yleissivistyksen puolestapuhuja. Mielummin visassa, ku tekemässä kotona jotain sudokuja.”

On harvoja ihmisiä, joille heittää kysymyksen ilmeenkään värähtämättä, että ”mikä on sun didaktiikkasi.” Ahtinen on Lapin yliopiston kuvataidelinjan tyyppejä, joka hänkään ei ole (vielä) saanut askarreltua FM-taajuutta kasaan. Puhutaan hetki pedagogiikasta ja didaktiikasta.

”Mää on helevetin huono opettaan pieniä lapsia. Musta on tärkeää se, että löytää oman tavan ja ilmasun. Arviointi kuvataiteissa on…” puuskahtaa Ahtinen ja jättää lauseensa vaillinaiseksi. Sitten hän ottaa virneen ja asettelee itsensä rauhallisesti takaisin kysymyksen ääreen ja jatkaa lehmänhermoisesti.

”Ollaan kaikki taiteen eessä tasavertasia. Miten haluan opettaa: antaa ideoita ja löytää asioita. Väriopin opettaminen on turhaa, sen kyllä löytää sitte. Kokeilemalla ja tuhansien virheitten kautta löytää sen oikean meiningin.”

Oikean meiningin teesi on siis seuraava teesitys, jota on tivattava: ”Vilpittömyydestä se kai kumpuaa?”

Hiukan hölmistynyt katse kohti minua, jälleen massimainen naurahdus ja pyyhällys takaisin ajatukseen: ”Meikä on sydämeltään niin punk – vähän dylanmainen heitto, tiijän – mutta mää tykkään vapaudesta ja taide on ihanimmillaan ja vittumaisimmillaan vapaana ja säännöttömänä olemista. Ihana, että sellasta vappautta on.”

Keskustelu jatkuu havainnointiin ja huomiointiin. Johdatan keskustelua sellaiseen subjektiivisuuteen, että kenellekään ei voi kuvailla, miltä pajareissa laukeaminen tuntuu, jos sitä ei ole aiemmin kokenut. Että on jotenkin järkyttävää tajuta, etteivät kaikki kykene hahmottamaan maailmaa samoin kuin oma havainto- ja huomiointimaailma vaatisi. Ajatukseen tulee uusi näkökulma, kun mietteliäs Massi nostaa jälleen katseensa kattoon ja aloittaa intensiivisen avauksensa.

”Mua kuumottaa ajatus, että – – miten mä tän selittäsin? No, jos katotaan kattoa ja sen punasuutta… Miten kaikkien väriajatus vois olla erilainen?” Keskeytän kuohun jo alkuunsa ja tunnustaudun puna-viher-ruskeavärisokeaksi. Ahtinen menee ajatuksen painosta jotenkin hyrrälle ja kasaa itsensä kiihkeämmin, kun alan tavoilleni uskollisesti luennoimaan kielitieteistä.

Kaikilla kielikunnilla ei ole edes kaikille väreille täsmentäviä sanoja ja että viidakossa asuvissa alkuperäisheimoilla taivas voi olla lehvästönvihreää. Ahtinen intoutuu, mutta yritän kaivaa tässä kavalaa kuoppaa hänen kaltaiselleen näkökyvyn merkityksestä.

Minua pelottaa muistin hapartuminen, Ahtista sokeutuminen. ”Millasta elämä ois sokeana?” heitän puolihuolimattomasti.

”Meikän pahin pelko on sokeutuminen. Mulle näkö on tärkein aisti: Kun puhun ihmisille toukokuun tulosta tai sellasista luonnon heräämisestä. ’Miten sä jaksat fiilistellä tollasta?’ muut kyselee. Hatarat, pienet asiat, vaikkapa hiirenkorvat luonnossa: tätä tää vittu on tää meininki!’

Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana muutenkin pitkäraajainen taiteilijamme viittoo ja vahvistaa sanomaansa. Hän käärii sanomansa kummalliseksi anekdootiksi.

”Muille se on siitepölytuskasuutta. Mää tykkään paljon käydä kävelemässä ja piirtelemässä.”

”Mää oon tykännyt käydä Ainolanpuiston Prinssikukkuloilla samassa paikassa eri aikoina. Istun samalla paikalla ja piirrän saman maiseman. Miten mä ite jälkeenpäin muistan fiilikset, minä päivänä on jaksanu keskittyä joihinkin asioihin enemmän ku toisina. Siitä tuli sitte sellanen ihmiskoe.”

Yritän houkutella näytteitä lehteen, mutta Ahtinen on pidättyväinen ja keskittyy hetkeksi piirtelemään pitkiä viivoja. Taustamusiikin pauhussakin tilanteessa on rauhaisa, mietteliäs tuokio.

Pahoittelen jo etukäteen viittavaani Lauri Ahtisen haastatteluun, jossa velimies viittasi hämäränäön muuntumiseen sähkövalojen tultua. Kysynkin: Olemmeko menettäneet kyvyn hämmästellä asioita?

”Joo, enemmän. Jos puhutaan taiteesta, mistä voi puhua helpoiten, kaikki on enemmän sallittua. Nykyään on vaikeampaa hätkähdyttää.”

Mädäntyvä pakastinruho Oulun taidemuseossa oli minulle outo kokemus, mutta sittenpä sitä päästäänkin jälleen kummallisesti taas Teemu Mäkeen ja erääseen videoinstallaatioon. Ahtinen kuittaa päätelmän virheettömästi.

”Kissantappovideo vielä hätkähdyttäis, eläintensekaantumisvideo vielä enemmän. Musiikissa ei enää kielletä, keikkoja ei enää kielletä. Taiteella vois vielä hätkäyttää, mutta se olis iso leima.”

Sitten Ahtinen väläyttää itsensä kuristamassa laulujoutsenta, vääntämässä kaulaa solmulle ja tärvelemässä jotain tabua taiteen nimessä. Ajatus muutoin niin rauhallisuuden tyyssijassa hämmentää.

”Joutsenen kuristaja-Ahtinen, eli haluat tehdä sen?” hekotan epäuskoisena.

”Miltä tuntuis kuristaa joutsen?! Kaula solmuun ja sellasta meininkiä… Kansalliskunnansymbolin häpäseminen olis ärmäkkä juttu!” Ahtinen remakoi.

Ahtisen lopullinen teos on vähemmän hämmentävä kuin vaikkapa joulukoristeet yleisesti

Keskustelu etenee luontevasti kansallistaiteen tunnuspiirteistöön. Mikä meitä määrittäisi nykyaikana, jos aiemmin sitä loivat ja määrittivät akseligallenkallelat ja muut. Ahtinen tähdentää seikkailevan keskustelun käänteet lopulta mietteeksi.

”Kansallisylpeyttä en koe. Raahelaisuutta joo. On ihmisiä, joilla on kansallisylpeys. On siinäkin oma juttunsa, joo-o. Tuusulajärven taiteilijoiden äkäsyys oli jotenkin kuppikuntaisempaa. Hyvässä sekä huonossa.”

Pyörittelemme tovin taiteilijoita kansakuntamme kaapin päällä. Yritän ehdottaa Jani Leinosta, Riiko Sakkista ja muutamaa muuta nimeä nykytaiteemme myöhemmäksi kaanoniksi. Teemu Mäki kissavideoineen vilahtaa toki jälleen keskustelussa, kunnes pääsemme meemien äärelle.

Ahtinen sivaltaa nöyrästi ja ehkä ensikertaa jotenkin epävarmasti.

”En oo ees aatellu meemien merkitystä. Mielenkiintonen pohdiskelu, kyllä.”

Sen jälkeen hän syventyy määrittelemättömäksi toviksi omiin ajatuksiinsa ja jatkaa kesken jäänyttä piirrosta. Minä taas vimmalla hakkaan Apple MacBook Airiani, että saisin täyteläisimpiä virkkeitä. Sitten tuokio keskeytyy pysäyttävään kysymykseen.

”Mutta mitä me tullaan muistamaan tältä ajalta? Suomalaisista muusikoista sellasia tärkeitä: kulttuuripiireissä Asa tulee jäämään mieleen, luulisin. Merkittävä tyyppi? Matti Johannes Koivu meikälle. Mitkä ne kaikki muistaa on synkempää kammaa: Rähinä-heebot ja Cheek. Kirjailijoista… ketä sieltä jäis?”

Ja kevennykseksi tälle kauhukuvalle kyseenalaistava naurahdus.

Sellainen tyhjentävä naurahdus ja epäluulo samaan tilaan. Hiljaisuus.

Itse nostaisin kirjallisuudesta Sofi Oksasen, valitettavan ehdokkaamme Nobeliin, kun Venäjän valtaussota käynnistyy ja virolaisuuden kärsimykselle tulee jonkinlainen henkinen tilaus. Panettelen Hotakaista panelishow-virneilijänä, toki Tervoa ja Tuomas Kyröä. Julkisuuskuvamme vääristyy, kun meillä on julkkisia, joilla ei ole varsinaisesti mitään määritelmää olla julkkiksia.

Tunnen itseni haastattelussa jotenkin jörndonneriksi.

Ahtinen viitoittaa keskustelua takaisin kuvataiteisiin.

”Kuvataide ei oo yhtään mediaseksistä. Jani Leinonen on hyvä esimerkki, kun pohditaan median luomaa asetelmaa. Omaan ystäväpiirini kuuluu niin hyviä tyyppejä taiteissa: Miki (Liukkonen, toim. huom.), Lauri (Ahtinen, velimies, toim. huom.), Koiviston Konsta kuvataiteissa, Ahtisen Panu (velimies sekin, toim. huom.) musiikista. Järkyttävän hienoja muusikoita, kuvataiteilijoita ja kirjailijoita.”

”Kun puhutaan omaehtosuudesta: jos haluaa elättää taiteella, niin sitten ehkä esiinpääseminen on omaa…. Alakulttuuri ja 300 tykkääjää Fabossa, ne tyypit Snuukkerissa kattomassa keikkaa. Mutta loppuviimein se ei oo juuri mitään. Se ei ole elättämiseen tarpeeksi.”

Pohdimme lopulta laaja-alaisesti arkkitehtuuria ja palaamme vuosikymmenten eri identteihin. Ahtinen väittää, että nyt olisi jotenkin leimallisempaa nähdä asiat pirstaloituneina ja aikaan sidottuina. Huomautan, että Bachinkin aikaan on ollut vuosikymmentyypityksiä, joita emme enää kykene hahmottamaan. Lopulta sotkeudumme jotenkin epätietoisuuden vallitessa jo muotimaailmaan, josta molemmat ovat valmiiksi myöntämässä vähäisen tietueensa.

”Muodin ennustettavuus. Kaikki tulee yhdessä samassa ympyssä?” Yritän ehdottaa Wittgensteinin kulttuuriteoriaa säkeistä, jotka tarttuvat toisiin. Ahtinen etsii syitä toisaalta.

”Juuri mitään taiteessa ei ole tehty. Laiskaa väittää, että kaikki hyvä musiikki on 60-luvulla tehty. Se ei kuulosta taiteilijan suusta hyvältä. Miltei kaikki on vielä tekemättä.”

Tunti on kulunut kuin siivillä. Jotain on vielä kysymättä.

”Mikä olisi nekrologirivisi taiteilijana?”

Hätkähtämättä se tulee täydellisenä virkkeenä ulos kuin paperileikkurin terä.

”Luonnon suuri ystävä, mitä vilipittömin ihmisrakastaja. En mää haluaisi tulla taiteessa muistetuksi. Mielummin hyvänä tyyppinä. Ihmisten parissa oleminen on meikän juttu.”

”Taidekasvattajana haluaisin, että jostain oppilaasta tulis kova nimi. Utopistinen ajatus, ehkä. Meikän koulukunnasta taiteen kautta tekemään ympäri elämää. En halua olla mikään guru, haluan vain antaa siemenen.”

Kuinka pyytettöntä, kuinka ylevää. Kuinka toisaalta pedagogista ja didaktista, kuinka toisaalta arkista ja jokamiesluokkaista hiljaisessa Helmen alakerrassa. Loppuun hän toteaa silti kerskailematta kovimman rivinsä.

”Tulen olemaan hyvä kuvataiteenopettaja.”

Bon Iver vaihtuu Jukka Nousiaisen tuoreimpaan levytykseen Ei enää kylmä eikä pimeää. Olen jättänyt edellisviikolle anonyymin kirjallisen palautteenannon alakerran joulukoristeista. Annan illan viimeisen tehtävän kuvataitelija-Ahtiselle arvioida kokonaisuus. Livahdan tiskille, kun Ahtinen vaeltaa läpi tilan tarkkailemassa koristeita kuin jotain suurempaa taidenäytelmää. Kun palaan, loppu on silkkaa analyysia.

”Funkkiskamaa. Kukaan ei kompastu, kellekään ei tuu paha mieli. Täällä ei oo liian jouluista.”

Yritän provosoida noista ’vitun joulupalloista ja kitshistä’, mutta Ahtinen on tyyneyttä.

”Kukaan ei revi näitä alas”, hän tokaisee.

”Enpä ajatellu tuolta kantilta”, totean.

Lähetämme onnistuneesta kiitokset vuoropäällikkö Saara W.:lle.

”Nää ei loukkaa ketään. Ei ala liikaa vituttamaan joulumeininki”, hän henkäisee lohdullisena palatessaan vielä kotvasen kuluttua etsiessään takkiaan.

Mennessämme yläkertaan pummaamaan röökiä törmäämme veljessarjan keskimmäiseen, Panu Ahtiseen. Hän tarjoaa meille myötämielisesti savukkeet ja lopetamme haastattelun kellon ollessa 18:52.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Henkisesti kuolleet
Pimmeyen Peleko

Otto K.
Kukaan ei oo käyny siellä vuosiin, niin eipä siitä oikein kukkaan voi kirjottaakaan. Toimi pelkästään Letkunpuiston toisella puolella.

Snooker Time Oulu alias Snuukkeri tai Snuu
Hipit joi liikaa vettä ja pelas liikaa ilmaseksi poolia. Toimi paremmin tähän toimintaan Stockaa vastapäätä.

Väinö
Sielläkään ei oo kukkaan käyny avvaamisen jälkeen, niin eipä siitäkään osata sanua mittään. Toimi ainoastaan alaikäsenä lökäpöksynä.

Pekurinkulman Alkon sisustus
Vanha, valoisa ja selkeä Alkon yleisilme tuhottiin. Nykyinen on sanalla sanoen mauton, vankilamainen ja lestadiolaisen pimeä. Toimii kuitenkin paremmin kuin muut peltoaukeiden Alkot.

Snuukkeri on flirttailut lopettamisensa kanssa aiemminkin ja uskoo menneeseen vetovoimaansa sumeilematta

Comebackit
Koonneet Lyyli Hämärä ja Pimmeyen Peleko

Teatria
Janne Niinimaalle pitää olla dokausmesta, jossa hän voi dokata lisää ilman taksikuluja Tornioon.

ent. Kulttuuribingo
Omaehtoisen kulttuurin palaaminen vuodenvaihteessa oli raaka osoitus siitä, että oululainen kulttuurielämä osaa kollaboroida. Tässä yhteydessä pahoittelemme autenttisesti aiempaa tekstiäni koskien Aallon Jukkiksen dissaamisesta.

(Kollauksen puolesta: teimme yksiselitteisesti virheen, laadunvalvontamme petti ja otamme opiksemme. Kollauksella ei ole oikeutta eikä tarvetta arvioida yksittäisten kulttuuritoimijoiden edesottamuksia kontekstista irroitettuna. -päätoimittajat Pohjola & Kemi)

Snooker Time Oulu
Baari pelasti itsensä avomereltä juottamalla yhden illan aikana merensä tyhjäksi. Onneksi valtameriä on juotavana toistenkin.

NGO:n klubit
Zivagossa ei tosin haise dänkki, mutta ihan kivasti Numero ja Zivago on saanut hotkastua kaikki NGO:n vanhat deejiit lauteille.

NKOTB-klubi
Kuulemma tulossa kovalla sykkeellä johonkin joskus. Paikkaa ei vaan tiedetä, kun toinen järjestäjistä kuulemma protestoi Letkunpuiston räkälää, koska siellä ei anniskelulain mukaisesti tarjoilla liian kännisille turkulaisille sarjakuvataiteilijoille.

Oululaiset rokkibändit
Kun Helsinki ja Tampere on nähty kahdesti keikkabussilla, hajotetaan bändi ja perustetaan uusi. Tai sitten ei vaan löydetä uusia treenikämppätiloja ja muutetaan pariksi vuodeksi Vantaalle. Parin vuoden jälkeenhän voi aina tehdä menestyvän comebackin. Mukava oli kuulla The Scenesiä, mukavaa oli kuulla mukamas viimeisen kerran The Bootsejakin.

Ohessa THJKB:n jonkinasteinen comeback Saha Prod. 10-vuotisjuhlallisuuksista syyskuun lopussa 2018.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Lankisen teesit (varastettu)
Aapo Kukko

Einari Lankinen (1911–1997) oli turkulainen kirjailija ja runoilija, jonka tunnetuin teos lienee Olin takaa-ajettuna (omakustanne, 1981). Tuon julkaisun ensimmäisellä sivulla Lankinen julistaa asiansa selkeästi ja ytimekkäästi:

”Se mitä tässä kerron on kuin paha satu, mutta totta kuitenkin joka lause. Kerron tässä Suomen suurimman, ehkä lähes maailman suurimman rikollisjärjestön [Suomen Yleisradio] toiminnasta, sen menettelytavoista. Siitä, miten ja missä se toimii. Olen seurannut sen toimintaa noin kymmenen vuotta. Olen asiasta täysin selvillä, sillä olen itse joutunut sen toiminnan kohteeksi. Olen menettänyt sille paljon. Rahassa arvioituna nykymarkoissa noin ainakin kolmekymmentä miljoonaa. Vanhoissa markoissa noin kolmetuhatta miljoonaa. Tämän he itse ilmoittivat 70-luvun alkupuolella, v. 1973. Siis silloin, kun he olivat saaneet vietyä minulta mainitsemani summan edestä kirjoituksiani.

Tässä on siis kyse kirjoituksistani, käsikirjoituksistani, monien vuosien työstä, jotka he salakuvauslaitteillaan kuvasivat ja myivät ne maailman lähes kaikille televisioyhtiöille, elokuvayhtiöille, kirjailijoille, runoilijoille, myös sille, joka kirjoittaa kaikkien maiden lehdissä julkaistavaa ’Sielun peiliä’. Lehdissä on usein siinäkin ollut kirjoituksistani viikoittain.”

Teos on eräänlainen sairaskertomuksen, puolustuspuheenvuoron, monologin, päiväkirjan ja etsivätarinan sekoitus. Hän kuvailee tarkasti tapoja, joilla ”mafia” tai ”juoruämmäkerho” käyttää hänen kirjoittamaansa aineistoa hyväkseen ja jakaa sen huonommille luoville tekijöille, jotta heidän tuotantonsa paranisi. Myös lähikaupassa halvempi kulutusmaito piilotetaan aina Lankisen asioidessa ja talossa rosvokoplan kätyrit kirjaavat ylös jokaisen liikkeen. Hurjin kuvailtu Yleisradion hallitsema urkintamasiina on eräänlainen ajatustenvarastamislaite, joka voi napata ajatuksia jopa 50 kilometrin säteellä. Lankinen tuntee itsensä vainotuksi, takaa-ajetuksi. Poliisi ei usko hänen kertomuksiaan ja radiokuuluttajatkin huomauttelevat Lankiselle hänen tekemistään asioista valtakunnallisesti.

Lankisen vakuuttelut varkauksista menevät jo niin pitkälle, että vanhoihin taideteoksiin lisätään hänen teksteistään ja käsikirjoituksistaan napattuja lauseita. Elokuvassa Danny Kaye saattoi lausua Lankisen tekstiä ja ihmekös tuo: Amerikassa ne jälkiäänittävät hetkessä asioita uusiksi. Myös Ranskan euroviisuvoitto onnistui vain ja ainoastaan Lankisen runon avulla. Ranskaa hän ei osannut, mutta Yleisradiomafia tietysti käänsi tekstin ranskaksi. Uskonnollisena miehenä Lankinen tyrmää yllättäen jopa papit ja saarnamiehet: näiden käyttämä kieli kun on täynnä lankismaisia sananparsia.

Mutta ei Lankiselta varastetut luovat työt jääneet ainoastaan proosaan ja runouteen.

Taidemaalarina ja säveltäjänä hän myös toteutti itseään, sillä seurauksella että näidenkin taiteenlajien yhteydessä varkaat iskivät jälleen.

Teksti etenee hienoista jankkausta lukuun ottamatta varsin sujuvasti. Lukija on yhtä aikaa hämmentynyt ja kiinnostunut, kirjaa ei malta laskea käsistään. Sen vuoksi teos on hyvin nopealukuinen ja kiihtyy kiihtymistään loppua kohti. Lankisen yksinäisyys ja oma sotansa suuria korporaatioita ja vainoajia kohtaan saavuttaa ainutlaatuisia mittasuhteita.

Lankinen perustelee luovan työskentelynsä ainutlaatuisuutta sillä, että kukaan ei ole voinut kokea samalla tavalla kuin hän. Samalla hän kuitenkin toteaa esimerkiksi lukeneensa hyvin vähän kotimaista tai ulkomaalaista kirjallisuutta. On tavallaan eräänlainen subjektiivinen kupla, jossa oman maailman kokemukset, muistot ja tapahtumat eivät voi olla yhteisiä kenenkään muun kuin itsensä kautta. Näin ollen muiden on ollut pakko varastaa hänen ainutlaatuiset ajatuksensa.

On kuitenkin todettava, että Lankisen kaltaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Moni meistä suojelee ajatuksiaan, tarinoitaan ja luovia ponnisteluitaan peläten niiden joutuvan vääriin käsiin. Salamyhkäinen panttaaminen vainoharhoineen hyvin todennäköisesti syö ihmisen taiteellisen työskentelyn voimavaroja, jolloin pahimmillaan taiteilija ei saa luotua mitään. Lankinen tosin ei jäänyt tuleen makaamaan: hänen proosa- ja runoteoksiaan on julkaistu. Kustantajana toimi Pekka Siitoin. Turku-yhteys selittää tämän linkin jollain tapaa, mutta herättää monia mielenkiintoisia ajatusyhtymiä. Mikä tarina taustalla onkaan? Miten kansallismytologinen natsirivologi ja uskonnollisen puhdasta elämää viettänyt vainottu renesanssi-ihminen ovat kohdanneet?

Lankinen kokee maailman juuri sellaisena kateellisten paskahousujen ja välistävetäjien tyyssijana, jossa ihmiseltä viedään ja takaisin ei mitään saa. Ja lankistelua on meissä jokaisessa. Jokaisen sisällä asuu se mestarimaalari, mestarisäveltäjä tai mestarirunoilija, jonka työt imuroidaan toisten taholta toisten käyttöön. Harva kuitenkaan on osannut sanalliseen muotoon tiivistää yhtä järjettömältä kuulostavaa, mutta omalla logiikallaan perusteltua selvitystä kuin Einari Lankinen. Se on tilitys huikeimmasta päästä, kuumeinen puolustuspuhe.

On aika saapua viimeiseen kohtaukseen tässä esseefilmissä. Siinä paljastuu vääjäämätön tosiasia: tämäkin teksti on todennäköisesti varastettu Lankiselta.

Myös koko Kollaus itsessään on saanut sisällöllisen selkärangan Lankisen kirjallisesta aarreaitasta.

Riippumattomana kirjoittajana toivonkin, että Kollaus myöntää rikoksensa ja luovuttaa kolehtihaaviin osansa tuosta 30 miljoonan markan potista.

Kirjoittaja on työskennellyt Yleisradiossa.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Päivän mietelause
Tanssien yli hautojen
Matti A. Kemi

”Olet ehtinyt jo tähän saakka. Kykenet suorittamaan elämäsi loppuun, jos päätät niin.”

—————————————————————————————————————————————————————————————————