Kollaus 2/2018


—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuukauen kannanotto * KOLLABORAATIO * Kaukaisuudessa *Lopullisesti kollautettu

* Kul(l)ahtanutta *Suljin *Kulminaatio *Koll-aktiivi * Kannel

* Kiirastuli * Ajassa * Seinä puhuvat – sinä kuuntelet *

* Kun olit yössä * Katsaus * KOLLAUS *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

(In memoriam) KOLLABORAATIO
Ilikka ”Lonkku-Ile” Mikkonen 1977 – 2017
Matti A. Kemi

Eräänä joulukuisena sunnuntaiaamuna Mikkosen Ilikka eli Lonkku-Ile ei enää havahtunutkaan aamuun. Oulun ug- ja katukulttuurin aamunsarastukselle menetys oli äkillisyydessään ja arvaamattomuudessaan kova kollaus.

Ilikasta elikä Lonkku-Ilestä jää päällimmäisenä mieleen sana ’kulttuuri’ ja sen merkitys. Ilikalla oli pitkään kulttuurilehti Kaltion esittelytekstinä suvereeni ja uniikki ”Ilkka Mikkonen ei ole yhdeksän kertainen Suomen mestari”. Sama mies äimisteli mutkikkain sanakääntein, kuinka kukaan voi erehtyä pelaamaan Törkiää Yatzya toisin säännöin kuin herra itse viskeli.

Kulttuuririennoissa Ilikka oli aina sitä mieltä, että keskinkertainenkin näytös tai esillepano paranee lievällä alkoholinkulauttelulla. ”Monasti nii-i se tekkeeki” kuten herra olis letkiästi nyökkäille vakkuutellu.

Raikuvina kulttuuritekoina herra tekstitteli tylsymätöntä läppää Kalevan Peto-liitteeseen, kulttuurilehti Kaltioon ja resitoi persoonallaan kulttuuririentojen iloksi innostuneille hymyille lyömätöntä riimi- ja sanaryöppyään. AC Esa oli hieno urheiluriento, Esa-lehti hieno zinetti 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, Ateljee Mulukku / Kooma sivistyneempi ilmaus punk-henkistä DIY-ripustusta 2010-luvulla.

Viimeisin läikehtivä muisto Ilikasta on lämmin – ehkä lämpimin: Ilikka voitti Musteklubin Runolautakunnan nöyrällä runollaan vanhojen miesten roikkuvista palleista. Voiton julkistettua vaadin – ja sain kun sainkin – paikalla olleen runoilijan koko boheemissa persoonassaan lausumaan runonsa lavan edustalle sillä ujohkolla ja vähän empivällä tyylillään. Se meni – ehkä jopa enteellisestikin – seuraavasti:

Nuo vanhat miehet
en ymmärrä
miten he voivat jäähdytellä kurttuisia pallejaan noin tyynenä
vaikka aika loppuu ihan kohta
aika loppuu ja pitäisi ehtiä

Ilkka Mikkosen Oulu-kortti -sarja löytyy runoineen Kollauksesta 10/2015

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kannel
Sininen hetki
Aleksi I. Pohjola

Se hiipii kaukaa pohjoisesta;
hiljaa valkoisia hankia pitkin,
musta viitta takanaan.

Koillisen kautta kaakkoon,
värjää varjopuolen hämärällään,
terävän muodon poistaa pehmeydellään.

Lyhyt on aika kauneuden,
haikea huokaus edellä pimeyden –
juuri ennen kuin sinä menet –
pois.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Kehällä
Atte-Veikka Niemelä

Tietomaa oli pienenä yksi parhaista paikoista minne Oulussa saattoi päästä. Eihän silloin juuri muusta tiennyt, mutta kaikenlainen esiteltyjen ilmiöiden ihmettely oli jännää. Siellä muistan ensi kertaa nähneeni parimetristä suppiloa muistuttavan kolikkosyöpön, johon pienellä alkuvauhdilla päästettiin sopiva pikkuraha pyörimään keskipisteessä olleen keräysaukon ympäri. Sopivalla alkuvauhdilla kolikko kiersi ympyräliikkeessä pitkään. Liikeradan säde lyheni vain hitusen jokaisella kierroksella, kierrosajan lyhentyessä vastaavasti. Ilmiö on sama, kuin heilurin lankaa lyhentäessä. Tai kun viivaimen löi pulpetin reunaa vasten heilumaan ja veti sen pöydän pintaa vasten takaisin. Taajuus kasvoi. Aivan loppuvaiheessa kierrosnopeus oli vinha, kunnes raha lopulta kilahti keräysastiaan. Markat ja kymmenpenniset olivat tuohon aikaan ostovoimaltaan kovaa valuttaa, joten jos suppilolle uhrasi vähäisiä pennosia jännitti tosissaan pysyykö kolikko pystyssä. Erilaisia kikkoja toki oli, joilla raha napattiin ennen astiaan tipahtamista takaisin, mutta tuolloin loppuhuipennus jäi näkemättä. Joskus kävi myös niin köpelösti, että kolikko kaatui ja luisui suoraan astiaan.

Tuo muisto lapsena koetusta kolikkojen tiputtelun jännityksestä on hämäävä. Se sekoittuu yhdessä kaikkien muiden lapsuusmuistojeni kanssa. Vuodet, tarkat tapahtumankulut, paikat ja mukana olijat puuroutuvat aivoissa yhdeksi kudelmaksi, josta muistellessa narraan itselleni sopivan yksityiskohtaisen kuvan. Onhan sitä lapsena nähnyt kolikkoja kerääviä suppiloita muuallakin, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että Tietomaassa sellaisen ensi kerran näin. Mukana olivat varmaankin veljeni ja serkkumme, joiden kanssa vietimme kesäisin ala-asteikäisinä lomia yhdessä. Tai sitten eivät olleet. Mutta tämä muistikuva tuntuu niin todelliselta, että voisin vannoa sen olevan totta. Ainoa keino todentaa todellinen tapahtumien kulku olisi haastatella parinkymmenen valovuoden päässä olevaa havannoijaa, jonka valokartiossa saattaisin olla tiputtelemassa kolikoita suppiloon.

Silloin sitä ei tietenkään tajunnut, mutta tuo kolikon ympyräliike kohti suppilon pohjaa oli aika oiva metafora ajantajulle ja vuodenkierrolle vanhetessa. Aikuisiällä päivät juoksevat lujaa. Vuodet niin ikään, kohtahan on taas kesä vaikka vasta löivät päälle syksyn vesisateet ja pimeys. Joskus tuntuu siltä kuin olisi jonkinlaisessa putkessa, ettei mihinkään riitä aikaa. Tämän tunteen kanssa on kuitenkin tullut pärjättyä verraten hyvin. Esimerkiksi Piilaaksossa pahimmin seonneet ostavat ja tykittävät suoneen itseään nuorempien ihmisten veriplasmaa jonkinlaisena modernin nuoruudenlähteen irvikuvana.

Hassuahan tuo vouhotus on, aika kun on ainoa asia mitä ei voi säästää. Se kuluu vaikka kuinka yrittäisi kiirehtiä, lipuu sormien välistä kun sitä yrittää kauhoa talteen. Silti sitä kuluu kaikenlaiseen turhaan, huomaan itsekin joskus ajattelevani. Osansa kai tekee kulttuuri, jossa sukupolveni osaksi on tullut metsästää onnellisuutta ja merkityksellisyyttä, pitkälti julkaisemalla kuvia lomamatkoilla tapahtuneista semiaidoista kulttuurillisista kohtaamisista. Risuaita siunattu. Toisen osan tekee arjen täyttävät pikkuasiat ja askareet. Sitä miettii, että jos ne vain saisi suoritettua nopeammin, jäisi aikaa tärkeämmälle. Illuusiota tuollainen ajattelu tietty on, eihän työ tai arki suorittamalla lopu. Tylsää kai se olisi, jos loppuisi. Parempi olisi vain opetella sovittamaan ystävät ja perhe, tärkeät asiat, paremmin osaksi arjen kehää.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Koll-aktiivi
Kun aika on
Esittelyteksti: Juha Penttinen
Tuotanto: Acid Cinema (Mikko Huovinen, Juha Penttinen, Rene Tauriainen)

”Meitä Acid Cinemassa on vanhenemisen lisäksi alkanut vituttamaan erinäiset asiat. Multikansalliset firmat, paskat päättäjät, perseestä olevat kelit ja muut vittumaiset jutut. Myös se on vituttanut kun vanhoja rakennuksia puretaan Oulussa ja tilalle rakennetaan kauppakeskuksia ja sairaaloita ja jotain vitun kuntosaleja. Keskelle Oulua. Mitähän aktuaalista vittua?! Ollaan sitten herrasköörillä ihan oma-aloitteisesti päätetty tallentaa meille tärkeitä mestoja digitaaliseen muotoon, niin että voidaan sitten lyödä virtuaalilasit päähän ja palata jo kadonneisiin paikkoihin keinotodellisuuden kautta.

Ollaan tähän mennessä skannailtu esim Snooker Time, Never Grow Old, Järjestotalo ja Lassinkallion koulu. Joku vois kysyä , että miksi. No miksi vittu ei jos on mahdollisuus ja kukaan muu ei jaksa tai oo kiinnostunu. Puokkarin vesitorni ois muuten kans aika kova sana tallentaa vaikka sitä ei olla vissiin ees purkamassa.

Muutenki porukka sais arvostaa enemmän vanhoja rakennuksia. Ne on kumminki meidän kulttuuriperintöä. Koitetaan osaltamme jotain saada talteenkin paskaleffojen ja muun taiteilun lisäksi.”

Acid Cinema on kulttimaineesta nauttiva oululainen lyhyelokuvia ja muuta taidetta tuottava kollektiivi.
Acid Cineman juuret juontavat 1980-luvun lopulle, mikä tekee siitä yhden vanhimmista yhä toimivista underground-taidekollektiiveistä Suomessa.

Acid Cineman elokuvia ja muuta taidetta löydät osoitteesta www.acidcinema.net

Snooker Time 2000-2013

Snooker Time VR

Nightclub Tähti, backstage

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kun olit yössä
Snooker Time Traveller
Mikko ”Ruottis” Ruåtsalainen

Kaksi sisäkkäistä tuoppia, ylemmässä noin puoliväliin saakka olutta. Ollut siinä jo hetken, miten kauan tarkalleen, sitä lienee mahdotonta sanoa varmuudella, minunkaan.

Vietän perjantain ja maanantain välistä aikavääristymää valkean elliptisen muodon omaavan hallintapaneelini ääressä. Valon määrä vaihtelee, samoin on äänien kanssa. Välillä kuulen ulkopuolisten olentojen ääniä, välillä taas koetan itse tuottaa ääntä tähän ihmeelliseen repeämään aika-avaruudessa.

En ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa, enkä varmasti viimeistäkään. Kutsun itseäni kalja-aikamatkustajaksi, Snooker Time Travelleriksi kansainvälisesti. En ole varmastikaan yksin, mutta kohtaamani kollegat ovat hyvin usein sellaisessa jetlag-kurimuksessa, jonka vaikutuksen piiristä on vaikea saada selvää puheesta; omakin ymmärrykseni on tietysti vastaavasti rajallinen.

Kognitiivinen puoli täydentää niitä kohtia lauseista, joista en saa selvää ja joudun aktiivisesti päättelemään reaaliaikaisesti, mitkä kohdat keskustelusta ovat mahdollisesti mielenkiintoisia, ja mitkä osuudet taas toissijaisia – kommunikaationi koostuu pääasiallisesti sanoista:

1. ”nii” (=myöntävä),

2. ”oho” (=yllättynyt, mutta positiivinen),

3. ”kappas” (=yllättynyt, mutta neutraali),

4. ”mmmh” (=ilmiselvään toteamukseen reagointi) sekä

5. ”mutta xxyy” (=oma argumentti, jos en ole samaa mieltä esitetystä väitteestä).

Tällä selviää parahultaisesti aina seuraavaan tuoppiin saakka, tai muuhun keskeytykseen, esim. ruumiintoimintojen ärsykkeisiin reagoimisiin tai muuhun huomioon, joka keskeyttää keskustelun, joskus jopa päiviksi.

Muitakin sanoja voi halutessaan käyttää, mutta ne sivuutetaan pääsääntöisesti, tai niihin suhtaudutaan samankaltaisesti, kuin 4. sanaan ”mmmh”.

Tunnit kulkevat verkkaisesti, kunnes aikamatkustuksen mahdollistavana katalyyttinä toimiva, sangen edukas keskiolut (4.7%), alkaa vääristää hypothalamukseni myötävaikutuksen kautta aikakäsitystäni, ja muodostaa aikavääristymän (l. singulariteetin, sangen pienimuotoisen) ympärilleni. Tämä pieni aikavääristymä voi myös vaikuttaa lähiavaruuteni objekteihin, esim. hidastaa putoavan tuopin matkaa kohti lattiaa huomattavasti – samalla se tosin vaikuttaa vieressä olijoiden reaktioihin, näiden ollessa 90% tapauksista kykenemättömiä muuttamaan vääjäämätöntä – katalyytin leviämistä osaksi maisemasuunnittelua.

Jossain vaiheessa ajantaju katoaa, ja tämän tajuaa yleensä vasta seuraavana aamuna, joka on todellakin perjantain jälkeen tässä tapauksessa maanantaina. Pieniä hävikkejä kadotettujen tuntien ohella ilmenee monesti myös varustuksessa: kenkä voi olla hukassa, ja setelit ovat muuttuneet turbulenssissa kolikoiksi ja kuiteiksi.

Tunnit katoavat, miehet matkustavat.

Ikuisesti.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Seinä puhuvat – sinä kuuntelet
Silmäys Snuukkerin seiniin syksyltä 2017
Matti A. Kemi


—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kiirastuli
Lamaa ja kiimaa!
Aapo Kukko

Eletään vuotta 2017 satavuotiaassa valtakunnassa. Viestiboksiin kilahtaa viesti: ”Kukon Aapo, kirjotappa Kollaukseen palautekirje siitä, että haluaisit kirjoittaa Kiimaisista poliiseista mutta me ei anneta sun kirjoittaa Kiimaisista poliiseista.”

Okei. Tartutaan siis häränpihviä sarvista oikein luvan kanssa! Tai hetkinen: antaako ne minun kirjoittaa vai ei? No saatana, nyt lähtee prompteri rullaamaan joka tapauksessa. Olen kuin tuomittu lyijykynän ja paperiliuskan kanssa kuulustelukoppi kolmosessa.

Mitä Kiimaisista poliiseista voi sanoa? Se on kipeän hauska ja samalla helvetin ahdistava tv-sarja. Mutta aina kun puhumme Kiimaisista poliiseista, alamme puhua Jouko Turkasta. Turkka sitä ja tätä. Pölö pölö pölö. Kuka puhuu esimerkiksi Kauniiden ja rohkeiden yhteydessä sarjan ohjaajista tai käsikirjoittajista (ketkä niistä edes ovat kauniita ja ketkä rohkeita?)? Sitähän minäkin.

Väitän, että Turkka on vähiten syyllinen sarvipäisen sarjansa syntyyn. Ilman lamaa, yleistä amerikkalaisuuden rasvaisen sokerista ihailua ja yhteiskunnallisten rakenteiden lahoutumia ei koko sarjaa edes voisi olla olemassa. Tässä mielessä sarjan on synnyttänyt Suomen kurja tila (vuonna 1993, jatkuu edelleen, huom.) eikä Turkka. Hän vain nyt sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja yhdistelemään muutamia johtoja toisiinsa. Jos tähän kansankunnan keskiöön mahtui mm. rahasta hyppynarua pomppiva vanha setä ja julkista paritusta harjoittanut primetime-tv-ohjelma, mahtui ja mahtuu tänne myös Kiimaisten poliisien vaatima tila. Jos sitä ei olisi, se olisi yksinkertaisesti tehty. Ennemmin tai myöhemmin. Tekijänä olisi saattanut olla joku muukin kuin Turkka.

Jokainen iltapäivälehtien otsikko kirkuu kostoa, verenjanoa, nussimista ja tuhoa. Kiimaisten poliisien maailma tulee tahtomattaankin joka päivä meille tykö, halusimme tai emme. Media tahtoo rikoksen, kauhun ja huumeen ylittävän taiteen sekä kulttuurin vetovoiman. Mitä hirveämpi teko, sen suuremmat otsikot ja Kiimaisissa poliiseissa on juuri tästä kyse. Sarja sisältää lisäksi ne kaikkein olennaisimmat suomalaisuuden (lama)maiseman symbolit ja kuvastot kaljakapakoista urheilusankareihin ja rahan ihannointiin, ikuiset suomalaisuuden alttaritaulut. Kiimaiset poliisit on lama-ajan lapsi: huutaa niin maan perkeleesti ja ei asetu pulpettiin, ei niin millään.

Jos jotain tiivistelmää tämän kirjelmän loppuun pohtisi, olisi se varmasti seuraavanlainen: Vaikkei Kiimaisia poliiseja olisi nähnytkään, on sen maailmankuvassa uinut vähintäänkin viikoittain ellei päivittäin. Näin vittumainen on totuus ja vain ja ainoastaan.

Se vielä on sanottava, että tätä keskustelua voi jatkaa mm. kaljabaareissa, putkatiloissa, koivumetsissä ja tanssilavojen kupeessa: niissä paikoissa, missä kiima kutee!

Unohtamatta iltapäivälehtiä ja vanhoja Hymyjä.

Kiimaiset poliisit Yle Areenassa

—————————————————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulminaatio
Säkeitä pähkinästä
Riikka Ulanto





—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin
Aika rajua kuvitella Oulua kulttuurikaupungiksi
Teksti: Lyyli Hämärä ja Cpt. Hämminki miehistöineen
Kuvat: Matti A. Kemi ja Pimmeyen Peleko

Järjestötalo oli aina työväen kokoontumispaikka. Aate tosin kuoli Tero Kaikon tultua päätoimittajaksi Kansan tahtoon ja Mikko Salmen luotsattua Demari karille.


Jopa kulttuuriväki paskoo alleensa. Kysykää vaikka Jukkis Aallolta ja muilta Oulun kulttuurin romuttamiseen pyrkineiltä riitapukareilta.


Ehkä tilaa kulttuurille olikin vain eteinen, josta oli poistuttava. Oulu ei nähkääs siedä kulttuuria. Hienona osoituksena tästä on Tuomo Sepon päätös siirtää mittava lahjoituksensa Ateneumiin OMAn sijasta.


Vittu se museopönötys on taas täällä ja Oulu hakee kulttuuripääkaupungin asemaa mahdollisesti sulkemalla museoitaan tai vähintään tekemällä niistä dinosaurusnäyttelyitä lapsille. MUTTA OULU ON!


Treenikämpät olivat osalle asuntoja kesäisin, mutta mikään bändi ei saanut mitään mainittavaa aikaiseksi ainakaan Oulussa. Aki Latvamäkikin asuu kuulemma nykyään Berliinissä,  ja bändit iloitsevat päässeensä soittamaan johonkin vitun Tubaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Katsaus
Ajan henki ja kuvat eivät paranna ihmisyyden haavaa
Matti A. Kemi

Alussa oli mahdollinen kosminen inflaatio. Sekunnin murto-osissa maailmankaikkeus laajeni valoa nopeampaa. Sitten oli muutamia miljardeja vuosia toipumista, koska maailmankaikkeus oli liian lämmin kaikkeen.

Aurinkokuntamme muodostui jotenkin viisi miljardia vuotta sitten, Maapallo kehtasi tiivistyä noin 4,5 miljardia vuotta sitten. Maakin oli liian kuuma ihan kaikkeen aika pitkään. Lopulta tuli äksöniä ja yksisoluiset eliöt yhdistyivät toisiinsa. Jossain vaiheessa evoluutiota valaat kävivät tallustelemassa maan päällä, mutta päättivät palata alkumeriin.

Esi-ihminen sotkeutuu kuvioon noin 200 000 vuotta sitten. Esi-ihmisten oivallus oli kiivetä puuhun ja tulla sieltä takaisin maankamaralle. Tästä oivalluksesta vierähtää taas aika huikeita toveja. Sumeerit, babylonialaiset ja Kaksoisvirranmaan ukkelit pähkäilivät tulvavesiä ja kuunkiertoa. Auringosta mitattiin erilaisilla porrasrakenteilla ajankulkua, ajanjaksoja rytmitti Niilin hallitsemattomat pursuamiset.

Välillä sekä Aurinko että papit olivat pilvessä ja aikaa oli mahdotonta äimäillä. Vesikello osoittautui muuten kivaksi, mutta vesi on liian arvokasta aavikoilla. Tiimalasiin löytyi hiekkaa, tulikelloihin palavia nesteitä.

Ensimmäiset mekaaniset heilurikellot valmistettiin 1200-luvun loppupuolella, mutta niiden roudaaminen oli sula mahdottomuus. Tehtiin kirkontorneja, joista jengi näkee ja kuulee elämän värisevän eteenpäin. Akateeminen vartti juonsi juurensa siitä kumahteluista joka juoksutti tulevat teologit kaupungin syrjästä kohti kampusta.

1400-luvulla rikkaat kuljettavat mukanaan kannettavia kelloja, mutta ne jätättävät ja sivistys jätättää mitä pidemmälle 1500- ja 1600-lukuja rynnitään. Vasta 1800-luvun junaradat ja lennättimet pakottivat yhteiseen ajanottoon, vaikka ensin junayhtiöt pyrkivät määrittämään ajan itse. Pittsburghin juna-asemalla on lopulta viisi kelloa tikittämässä eri aikaa. Tästä kaikesta sekoilusta neljän junayhtiön nimet jäävät aikavyöhykkeiden nimistöön: Pacific-, Mountain-, Eastern- ja Central-standardit. Että Tsugu-ways, perkeleen kapitalistiset rohmuajat.

Helsingissä ajan määrittävät 1870-luvulla tähtitieteilijät Tähtitornin mäellä kangaspurjeisella lipulla, joka tiputettiin alas aina puolenpäivän merkiksi. Koska Suomessakin ollaan välillä pilvessä tai muuten härmässä, epäselvinä päivinä puolenpäivän merkkikohtaa julistettiin Katajanokalta tykinlaukauksin.

Suomi tulee Venäjän suurruhtinaskunnan takia jälkijunassa ihan kirjaimellisesti. Mutta meillä on Helsingin-aika ja junaradan toisella puolella Pietarin-aika. Tämä ratkaistiin siten, että Kouvolan kupeessa Kaipiaisissa tehtiin 20 minuutin aikahyppyjä joko tulevaisuuteen tai sitten menneeseen. Onneksi sen aikainen fennomaaninen Suomi edusti tulevaisuutta.

Sitten määriteltiin pituuspiirit ja päätettiin, mihin aikavyöhykeeseen kukin päätyy. Pituuspiirit määritellään 15 asteen kaistoiksi jo vuonna 1884 ja maailman aikavyöhykkeet määritellään universaaliin aikaan 1888, mutta Suomi jätättää tässäkin aika kivasti ja lyhentää vapunyönä 1921 juhlinta-aikaansa 20 minuuttia ja reilut 11 sekuntia kiriäkseen itsensä maailman kuohuntaan.

Rannekellot yleistyvät toisen maailmansodan jälkeen. Välillä pälyillään kännyköiden näyttöä, välillä ostetaan aika typerryttävän kalliita muotikelloja. Luonnontieteilijöiden atomikellokin jätättää, vaikka cesium värähtelee reilut 9 miljardia kertaa sekunnissa. Yli 30 000 vuoden sisällä sekin jätättää jo sekunnin ja maailmankaikkeuden mittakaavassa sekin on liikaa.

Suomen kielisen ’aika’ sanan etymologiaa ei täsmällisesti tunneta, vaikka vastineet löytyvätkin kaikista lähisukukielistämme. Verbi ’aikoa’ tulee tästä samaisesta sanasta. Ehkä ihmisen tarve on aina muokata omaa aikaansa, aikoa kohti parempaa? Ehkä ihminen on ainaisesti vangittu oman aikansa kuviin ja henkeen, ehkä mekin elämme muille jo menneitä aikoja?

Tämä kaikki edellä mainittu on kuitenkin turhaa ajanhukkaa, koska todellisuudessa kaikki ihmisen tekemä loppuu aika pian. Todella pian.

Eksistentialismikriisiä voi purkaa esimerkiksi eskapismilla

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen
Loka
Matti A. Kemi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Ajassa
4,50€
QZ Pää

Löysin aikakoneen neljällä ja puolella eurolla. Kirpputoripöydästä, kellastuneen omenakuvioisen vahakangaspöytäliinan alta.

Se oli painava, kiiltäväksi lakattu viipale puunpahkaa ja siihen istutettu kellokoneisto, veitsenterävine, siroine metalliviisareineen. Saatuaan paristot kone marssitti niitä jämerästi eteenpäin, raks raks raks raks raks.

Tahti oli tuttu. Nostin koneen seinälle, näin ikkunasta kuinka naapurini näyttivät jähmettyneen pihamaalle. Käppyräiset keltaiset lehdet seisoivat ilmassa ja puut taivuttivat liikkumattomina päitään. Kone raksutti kierroksen, toisen, kolmattakymmenettä ennenkuin minuuttiviisari kalahti eteenpäin, oli kuin jostain olisi kuulunut vaimeana kahvinkeittimen vaivalloista korinaa ja lusikoiden teräviä kilahduksia posliinikuppeihin.

Mikä merkillinen kone! Se harppoi äänekkäästi ajan poikki kuin saapaspari kirskahtelevassa lumessa. Lyönti lyönniltä ilmaan sakosi makea, samentuneen parfyymin tuoksu. Päätin kokeilla.

Pyöritin viisareita kuin puhelimen levyä, yhdeksän, yhdeksän, yhdeksän, yhdeksän. Yhtäkkiä tuntui kuin minut olisi vedetty solmuun ja oli pakko rutistaa silmäni kiinni. Kun avasin ne taas, en ollut enää kotona. Seisoin kone käsissäni tuulisella rannalla.

Suoraan edessäni paksuun turkispilveen kietoutunut nainen istui paukkuvan nuotion ruskossa. Hän katsoi minua melkein silmiin. Tuli heijastui hänen kasvoistaan, hän ei sanonut mitään, ei värähtänytkään. Kruunupäiset heinät lakosivat tuulessa tavalliseen tapaan, vain nainen oli liikkumatta.

Sakea, sateesta raskas taivas hiipi mustan meren yli kohti ehkä etelää. Laskeuduin varovasti kivelle istumaan. Naisen katse lepäsi nuotiossa, poissaolevana, tuskin hän näki minua. Hän oli toisenlainen kuin kuvittelin, vaikken ollut kai koskaan häntä kuvitellutkaan.

Kone säksätti sylissäni, naisen suusta alkoi tihkua harvatavuista hyräilyä. Hänen äänensä oli hiljainen ja vaikertava. Sormeilin viisareita. Suljin silmäni. Istuin pirtinpöydässä.

Edessäni lautasellinen perunaa ja rasvatäpläistä lientä. Totisena seisova, leveälanteinen kaappikello hakkasi aikakoneeni kanssa ripeää tuplarytmiä, klik-klok klik-klok klik-klok. Minussa heräsi valtava nälkä, vaan tokkopa tämä lautanen minua odotti. Tunnustelin epävarmana pöydällä lepäävän laakean lusikan vartta, oviaukon hämärästä ei tullut ketään. Kaikista ikkunoista näkyi harmaata ei-mitään. Hämärässä huoneessa lepäsi paksu, rasvantuoksuinen hiljaisuus jossa kellojen kapeat viisarit juosta kipittivät yhdessä edestakaisin.

Jospa menen nyt kotiin. Pari kierrosta?

Ajoin ohi. Seinät olivat varastokontin. Selin minuun, puhallettavassa nojatuolissa istui joku, suuren putkinäytön äärellä. Näppäimet kalisivat, tuhdit kuulokkeet puristivat harmaata sikkurapäätä. Uskalsin kurkistaa hänen olkansa yli, olinhan ehkä näkymätön.

”THE BEST FAILS / ULTIMATE FAIL COMPILATION JULY 2021 !!!!!!” välkkyi hänen raskaissa laseissaan. Uskomatonta, että elän näin vanhaksi ja lapsiakin vielä, lastenlapsia? Himmeässä digikehyksessä tanssi diaesitys, nauravaisia lapsia, vakavia aikuisia.

Sormensa olivat pahkuraiset ja pyydystivät verkkaisesti kirjaimia paljaaksi kuluneelta näppäimistöltä. Äkkiä metalliseinien läpi kumisi kaukainen äänten pari, kpramm, kpramm. Tuleva minä napsutteli muina naisina pasianssia eikä ollut kuulevinaankaan kotinsa kylkeen ropisevaa hiekkaa. Mitä helvettiä, pakko tietää, epäröin työntää ovea auki. Sininen valoköynnös heilahteli katonrajassa, tärinä asettui.

Kone pysähtyi sylissäni, kun astuin valoon.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Aika
Punainen solmio

Aika on hetki: Ohikiitävä nanosekunti universumin iäisyydessä; ikuisessa syntymisen ja kuolemisen rotaatiossa.

Olen kivi.

Yritän konkretisoida mieleni paradoksin – en ole hullu.

Aika ja aika ovat eri asioita. Toinen on ihmisen keksimä konstruktio. Toinen on kaikki, mitä meillä on – ja kaikki – mitä tarvitsemme.

Olen edelleen kivi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
No more boogie-woogie, no more humppa-humppa, Nightclub Tähti
Matti A. Kemi

Vajaan tuhannen maksavan asiakkaan tyhjiö jäi, kun Nightclub Tähti jättiläistähden tavoin lyyhistyy kauhakuormaajien ja moukarien alle. Eipä ole enää keskustassa keikkapaikkaa rokkibändeille, joilla on iso PA, eipä ole enää varttuneemmalle väestölle humppaa saati kalliita gini-tonic -yökerhoa.

Eniten sylettää, että paikalle tulee jälleen toimistotiloja ja muutama ylihintainen asuinneliö.

Aiemmin Järjestötalossa toimivat samaisella paikalla muuten legendaariset yökerhot Cafe Adams, Rockoff sekä Foxia.

Tämän takia artistit eivät kuvita omia albumeitaan
(Nightclub Tähden backstage huhtikuulta 2016)

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Jouni Lanamäen kulahtaneet ideat
Matti A. Kemi

Kusinen yökerho täytti 20 vuotta sulkemalla ovensa. Paikalle kyhättiin Hevimesta uusin kuosein ja mataline kattoineen. Asemakadullekin aukeaa piakkoin Väinö. Että mitäkö vittua, Jouni Lanamäki?

Ikäänkuin eläisimme uudelleen 2000-luvun viattomuutta, jossa Lanamäki tajuaisi pakata kamppeensa ja lähteä rasistisine kannanottoineen ja tasottomine räkälöineen, mutta ei. Heinäkenkä sentään kuopattiin, koska karaokebaarissa olisi ollut otollista kuulla edes yritys tulkita Yötä ja Apulantaa muidenkin kuin studiokoppiin luurein teljettynä olevan laulajan.

Onneksi heinäkuun lopulla avattu Letkunpuiston Helmi pakotti Jouni Lanamäen vihdoin nöyräksi juoppojen palvelijaksi. Ennen sentään väljähtynyt Olvi maksoi 5,80,- ja häppärit olivat kahden tunnin stinttejä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————




Mainokset

One thought on “Kollaus 2/2018

  1. Hienosti droppaillaan nimiä ja nimitellään esim. kulttuuria romuttavaksi riitapukariksi jonkun nimimerkin takaa. En ymmärrä yhtään millä oikeudella joku nettizine ylipäätään mainitsee ketään tällä lailla nimeltä, aika vitun dorkaa tämmönen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: