Kollaus 10/2016

etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kuvattuna *Kulissit (romahtavat) * KOLLAUS! *Kolhoosi * Kuukauen epämääräne! * Kollaboraatio *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Stepa – myönteisyyden puolestapuhuja
Teksti: Aleksi I. Pohjola Kuva: Hilma Tuovinen

SONY DSC

Astun sisään syksyisenä lauantaina oululaiseen ravintolaan. Tapaamispaikka on valittu tarkoin, sillä täällä näkee jalkapalloa Euroopan huipulta. Alkamassa on juuri Liverpoolin kotimatsi, mutta jo pöydässä istuvalla Stepalla, oikealta nimeltään Joni Stenbergillä, on silti aikaa puhua hetki musiikista sekä elämästä ennen avauspotkua Anfieldillä. Artistin neljäs puhtaasti soololevy Henget on viimeisiä silauksia vaille valmis. Julkaisuajankohta on helmi-maaliskuun vaihteessa 2017.

”Mie voin soittaa sulle muutaman uuden biisin”, artisti huudahtaa ennen kuin päästään edes kunnolla jutun äärelle ja sehän sopii. Sodankylästä lähtöisin, Tornion kautta Ouluun asettunut artisti on työstänyt uutta materiaalia ahkerasti ja nyt kokonaisuus alkaa olla kasassa. Avausraidaksi suunniteltu kappale kajahtaa kuulokkeista ja tavallaan alleviivaa koko haastattelun: ”Uusi alku, tää on se intro”.

Henkinen kasvu on itsevarmuutta

Maskuliininen, itsekeskeinen, stereotypinen ja jollain tavalla myös homogeeninen. Menestyjät räppäävät mersuista, lähiöganstat luuvitosista ja hustlaamisesta. Tietyt kliseet ja raamit istuvat hip hopissa syvällä. Aitoa ei ole omana itsenä olemista vaan fuck it –asennetta, jossa fuck it on päälle liimattu tarra roolihahmon kuoressa. Eikä siinä mitään väärää ole; hip hop -kulttuuri vain kärjistetysti on sitä. Vaatii paljon rohkeutta tehdä asiat toisin ja vieläpä menestyä sillä. Räpätä hyvistä asioista, korostaa positiivisuutta negatiivisuuden sijaan ja uskaltaa näyttää oma henkinen hyvä olo lähiöromantiikan sijasta.

”Miksi sitä turhaan puhua ongelmista, kun ihmisillä on niitä kuitenkin omastakin takaa”, miettii Stepa kysymystäni siitä, miksi hän ei halua elää harhaisissa ghettokuvitelmissa.

Niin ja ne ongelmat. Ne ovat räppärin mielestä pieniä verrattuna maailman ongelmiin. Suomi on hyvä paikka asua ja elää kun asiat laittaa perspektiiviin.

”Ongelmat tuntuvat maistuvan ihmisille. Asiat nähdään riskeinä eikä mahdollisuuksina. Eikö se ole kuitenkin aika luonnollista räpätä hyvistä asioista, jos kaikki on hyvin?”.

Tavallaan on, mutta entä ne kliseet ja genren sisältä tulevat odotukset ja paineet? Avoimuus ja rehellisyys tekevät ihmisestä alastoman ja haavoittuvan. Eikö riskinä ole joutua ganstojen drive-by syljeskelyn kohteeksi? Sen luulisi tekevän ainakin olon epävarmaksi jos ei muuta.

”Uuden levyn kohdalla olen miettinyt, että täytyy olla tavallaan aika rohkea jotta uskaltaa tehdä tällaista. Mutta samalla on tullut myös paljon positiivista palautetta nimenomaan siitä rohkeudesta ganstaräppäreiltä ja niiden tarinoihin samaistuvilta enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijoilta.”

Mutta näin ei suinkaan ole aina ollut. Henget-levy on tavallaan yhden kehityskaaren tulos. Eräänlainen välipiste sille, missä Stepa on tällä hetkellä ihmisenä.

”Aikoinaan ajattelin, että kun saan tämän biisin valmiiksi, niin se on paska ja sillä selvä. Nykyään sitä pyrkii ajattelemaan asioista myönteisesti ja myös sanomaan sen biiseissä.”

Asiat perspektiiviin

Stepan henkinen kasvu ja koko elämänfilosofia nojaa vahvasti hyväksymiseen ja kiitollisuuteen. Artistin puheissa korostuu vaatimattomuus ja kiitollisuus siitä, että saa tehdä sitä mistä tykkää ja että asiat ovat lähtökohtaisesti hyvin. Kun keikkailua edellyttävä matkustaminen rasittaa, niin aina voi ajatella, että kellarit on täynnä bändejä jotka haluaisivat kovasti keikkailla, mutta eivät koskaan pääse toteuttamaan haaveitaan. Perspektiiviä elämään tuo myös työ henkilökohtaisena avustajana sekä kehitysvammaisten kanssa työskentely.

”Kun näkee ihmisen jolla ei ole jalkoja hymyilemässä, niin kyllä siinä omat ongelmat tuntuvat aika pieniltä. Se saa muistuttamaan siitä, että elämä tapahtuu lopulta pään sisällä”.

Silti maailma ei kuitenkaan ole täydellinen. Kaukana siitä. Meistä jokainen tekee virheitä – jotkut isompia, jotkut pienempiä – mutta kaikki niitä tekevät. Siksi positiivisuuden kautta ajatteleminen ei suinkaan tarkoita pumpulissa elämistä.

”Ei tässä mitään robotteja olla. Yritetäänkö me kasvattaa lapsia välillä valheella, että kukaan ei tee muka virheitä ja että niitä ei saa tehdä? Virheet ja epäonnistumiset opettavat. Teen niitä ihan mielelläni.”

Sama koskee myös täydellisyyttä. Vaikka jokainen artisti varmasti yrittääkin tehdä edellistä paremman levyn – ja niin myös Stepa toteaa suoraan uuden levynsä olevan hänen parhaansa – ei räppi tai elämäkään saa silti olla liian vakavaa.

”Hyvä esimerkki on jos kaadut kadulla. Jengi on heti ihan nolona että voi ei mie kaaduin. Mitä sitten, siinä oli jäätä ja sie kaaduit. Hyvä ettei käynyt pahemmin.”

Aseena musiikki

Esiintyvä artisti on aina viihdyttäjä, mutta myös esikuva, suunnannäyttäjä sekä vaikuttaja. Harva ihminen voi esiintyä illasta toiseen sadoille ihmisille sanomalla juuri sitä, mitä itse haluaa. Kun sen aseman saavuttaa, on hyvä ainakin tiedostaa, että sanoilla on painoa aivan eri tavalla kuin tyhjään huutelijalla.

”Jos minulla on mikrofoni, niin kyllä minun silloin kannattaa sanoa jotain mikä on tärkeää minulle itselleni. Turhaan sitä tuhlaa omaa tai kuulijoiden aikaa. Välillä on vaikea pysyä positiivisena kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, mutta musiikki on silti se minun ase. Luotan muutokseen rakkauden ja rauhan kautta.”

Levyn valmistumisen jälkeen moni artisti putoaa tyhjyyteen, kun pitkä ja rankka luomisprosessi onkin yht’äkkiä ohi. Eikä Stepakaan tee poikkeusta; uuden levyn valmistuminen aiheuttaa tyhjyyden tunteen kun riimipankki huutaa onttouttaan. Ei maailma silti siihen lopu.

”Mulla oli aikoinaan unelma tehdä räppiä ja päästä esiintymään. Olen saavuttanut kaiken sen jo kauan sitten ja mietin, että mitä sitten? Lopetanko mie tähän? Tavallaan sellainen luomisen tuska ajoi kuitenkin tekemään lisää musiikkia.”

Juomat on juotu, ajatuksia vaihdettu ja aika kulunut. Avauspotku Anfieldillä potkaistaan hetkenä minä hyvänsä. Kysyn Stepalta vielä, mikä Liverpoolissa kiehtoo.

”Niiden peleissä sattuu ja tapahtuu. Vaikka ne ei aina voitakkaan, niin ne pelaa viihdyttävää peliä. Elämästä saa ja pitää nauttia, koska jossain vaiheessa se on myöhäistä.”

Niinpä, viisaita sanoja.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Nude Studies
Antti Raatikainen, anttiraatikainen.fi

nudestudies_044

nayttokuva-2016-09-03-kello-8-57-14

nayttokuva-2016-08-14-kello-17-33-25

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kolhoosi
(Kaupunki)asumisesta
Aapo Kukko

Aluksi tapahtui muutto uuteen asuntoon ja elinpiiriin. Keskusta oli aikaisemmin se paikka missä käytiin koulua ja illaksi palattiin taas laitakaaren tuntumaan. Siksi silmissä on vielä jotain maalta kaupunkiin muuttaneen Suomi-Filmi -pojan iloa, kun katse kerää elementtitalojen ja kerroskorttelien yksityiskohtia ahneudella. Ja kimeä lehdenjakajapojan ääni kaikuu porttikongeissa: Täällä minä nyt asun, ystävät! Kulmakarvani eivät vaan pelehdi niin hyvin kuin Tauno Palolla.

Rauhaa kirjoittamiselle, piirtämiselle, toteuttamiselle. Enää ei tarvitse kolistella eteisessä kun toiset nukkuvat tai yrittävät muuten vain elää normaalia elämää. On tästedes tilivelvollinen vain itselleen ja korkeintaan vuokraisännälle.

Kaupunkiasumiseen tottuu yllättävän nopeasti, yhtä nopeasti kuin kasarmiin tai vankilaan. Yläkerran naapureita ei koskaan tapaa mutta heidän kevyet askeleensa kylläkin tapailevat kuuloaistia. Seinän takana on todistetusti myös pysyvää ihmiselämää. Viimeksi olen asunut tällaisessa massamaailmantemppelissä pikkupoikana ja jo silloin askarrutti tämä kerroksellinen salaisuuksien kätkeminen. Miksi tämä hiljaisuus ja kusi sukassa –meininki? Pelkääkö ihminen lopullista paljastumistaan? Ei se tämmöistä ollut omakotialueella, jossa naapurit keskustelivat ruohonleikkureidensa liekassa pensasaidan molemmin puolin. Pihapiirin asiat olivat kuin samaa valuuttaa, kaikki oli jaettu yhteisen hyvän vuoksi.

Mutta tämäkin oli tietysti vain kulissia:

Seuraavalla viikolla ruoho kasvoi kuitenkin jonkun pihassa viidakoksi ja naapurit paljastivat todellisen luonteensa, itsensä, vain sälekaihtimien välähdyksen turvin. Mystinen silmäpari milloin mistäkin seuraamassa jokaista liikettä, asiat tiedettiin ennen kuin avain lukossa edes ehti kääntyäkseen. Juoruilun, systemaattisen vittuilun ja kyttäilyn kulttuuri, suomalaisen maalaisidyllin raadollinen kolminaisuus, nosti kauniin kiharakutrinsa. Koko tämä räävitön maailma tuntuu kadotetulta ulottuvuudelta cityihmisen arkeen verrattuna. Ihminen on sosiaalinen otus, se kaipaa sanansaattajia valtakuntansa porteilla. Kerrostalon seinistä huokuva yksinäisyys on modernin länsimaalaisen suurin vastus. Siinä sitten kauhoo kamalaan melankoliakrapulaansa kokonaisen maalaisromantiikan heinälatoineen. Mustavalkoisena totta kai.

Oma sauna on kuitenkin oodinsa arvoinen. Kaupunkiasunnossa se on väistämättä sähkökäyttöinen mutta ollaanhan kaasuhelloistakin luovuttu jo lähes kokonaan. Oma sauna tekee valtakunnasta vielä enemmän hovikelpoisen, arvovaltaisemman. Sinne on kunnia kutsua vieraita ja tekeytyä hetkeksi kauppaneuvos Paukun reinkarnaatioksi. Sauna vastaa kirkkoa, pyhää huonetta ilman teeskentelyä. Alastomat ihmiset rehellisimmillään kollektiivisen puhdistautumisen äärellä.

Väitteellä todella on puolensa, sillä paskaisena baariin tai ruokaravintolaan lähteminen saa viimeistään taksikuskin perimään puhdistuskuluja. Kotiinpaluun jälkeen voi olla joskus myös syytä pestä illan karkeus pois selkäpiistä, puhtaat lakanat sentään vaativat jotain vastapalvelusta.

Kuumat löylyt, kylmä kalja, parvekkeelle tulviva katulamppujen oranssi, lehmusten varjot ja kaverin suusta helvetin hyvä huuli. Tässä on se pyhän toimituksen kaava.

Ojien ja ratapihojen kautta tässä jutussa ollaan päästy ilmeisesti siihen vaiheeseen, että voin vielä kerrata kaupunkiin muuton olleen hyvä asia. Taloyhtiö on kieltämättä hiljainen mutta koetamme parhaamme tämän väitteen kaatamisessa. Seinät huokuvat yksinäisyyttä mutta kirjahyllyssä seilaa lukemattomilla kansilla satoja kutsuvia seikkailuja. Joku saattaa rohjeta kahvillekin. Aina joku on läsnä, yksinäisyydenkin hetkellä ainakin omat ajatukset. Ja jos kotiin kyllästyy, voi sieltä aina lähteä. Paluumatkalla jo muistaa, että kotimatka on koulumatkan jälkeen se kaikkien paras matka.

Malja sinulle, koti!

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulissit (romahtavat)
Ateljéiden näyttämöt
Taiteiden yö 2016, Pikisaaren työtilat
Matti A. Kemi

Toisinaan on kivempaa arvuutella, mitä kuvataiteilijoiden työhuoneiden kirjahyllyt kertovat taiteilijasta itsestään ja miksi ne ovat sijoitettuina niin räikeästi keskelle huoneita.

img_20160818_173913
Raimo Törhönen

img_20160818_180444

Sakari Matinlauri

img_20160818_180950

Anni Arffman

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Yhesti yhes Valveen kahvilassa yhen sarjakuvataitelijan kanssa
Matti A. Kemi
Kulttuuritalo Valve, Konst O. Delin toimistosohvat kello 14.16-14.55

img_20160811_150042

Myös muusikkona kunnostautunut Pirinen osoittaa flyygelin äärellä taiteilijuuden kulisseja

Tapasin kuva-, sarjakuva- sekä musiikkitaiteilijana toimivan Ville Pirisen (s. 1973) sattumusten kautta Bingon (Mäkelininkatu 29) taidenäyttelyavajaisissa. Pirisen omatyylinen piirrostyyli oli nähtävillä Suomen sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähattu-palkinnon jälkeen retrospektiivisena: suurin osa töistä ulottui vuodesta 1993 nykypäivään, mutta muutamana pilkahduksena oli Pirisen työskentelystä tarjolla varhaisvaiheilta (5-vuotiaan Pirisen Nauravat apassit) sekä satunnaista luonnosmateriaalia.

Pirinen tunnettanee parhaiten sarjakuvastaan Ornette Birks Makkonen, joka piristytti Soundi-lehden sivuja. Pauli Kallio käsikirjoittama ja Pirisen kuvittama sarjakuva on tutustumisen arvoinen, mutta ehdoitta haluaisin nostaa vähemmälle huomiolle jääneen Pirisen ehdottoman helmen, teossarjan Tapahtui yhest yhes paikassa, missä Pirinen kuvittaa kuulemiaan tarinoita lyhyiksi, novellimaisiksi sarjoiksi. Vuonna 2015 teoksesta ilmestyi jo kahdeksas osa, Yhesti yhes kaheksannes paikas (Suuri Kurpitsa, 2015)

Lisäksi Pirisellä on niin sanottu klassinen kuvataidekoulutus Imatralta 1990-luvun lopulta ja hän vaikuttaa musiikin saralla muun muassa bändeissä Black Audio ja Digitaalimiehet. Muusikkopiireissä Pirisen töihin voi törmätä myös kansikuvataiteessa.

Päädyimme näyttelyavajaisten jälkeen istuskelemaan ja pohdiskelemaan taiteesta tunneiksi. Mutkaton mies lupautui seuraavalle päivälle lyhyeen, kolmen kysymyksen haastatteluun. Ohessa Pirisen mietteitä:

Kypärä Plaanaojassa on mahdollisesti parempaa kuin piirtotaidottomien taidekoululaisten tuherrukset

“Jos mä jaan oman taiteeni karkeasti: teen noita sarjakuvia, puhdasta kuvataidetta ja musahommia… Ne tietysti leikkaa toisiinsa. Ne on erilaisia näyttämöitä keskenään. Niissä on eri säännöt – tai pikemmin perinteen ja käytänteet; miten niitä voi julkaista ja minkälaisilla formaateilla ne toimii. Tavallaan on tietoinen näyttämöiden vanki, kun bänditoiminnasta tehdään keikkoja ja levyjä. Onhan se eräänlainen pankki, josta voi ammentaa, voi käyttää tietoisesti hyväkseen tai rikkoa konventioita.

Keikoilla ei tarvi tapahtua aina ilmiselvintä asiaa. Sama pätee sarjakuviin, siinä on kaksi eri näyttämöä. Kun työskentelen Kallion Paulin käsikirjoitusten kautta, työni näyttäytyy enemmän näyttämöinä: työpanos on 50/50, mutta siitä tulee yhteistä sarjakuvaa.

Meni pitkään, etten uskaltanut sanoa, että ne on myös minun sarjakuvia. Tekstin ja kuvan sisältö seisoo tai kaatuu niiden kautta. Olin nuori ja hain omaa ilmaisua: ennen kuin uskalsin ajatella, että ne on mun sarjakuvia. Olen lavastaja ja valaisija, mutta näyttämö on Paulin.”

Pirinen jää pohtimaan näyttämön eri merkityksiä ja anteeksipyytelevästi ilmaisee, ettei hän tunne teatteritaiteen käsitteistöä riittävästi. Lohduttelen, että ehkä kysymys kattaukseltaankin on aika ympäripyöreää diipa-daapaa, vähän kuten käsite ‘taide’. Pirinen intoutuu:

“Omissa sarjakuvissa on enemmän mahdollisuuksia ymmärtää näyttämöä: mun formaatti, tietty sivumäärä, mun näkemys.’Tälleen tää näyttämö on nyt rakennettu’ ja kikostella sitte sen asenteen kanssa.

Kuvataide, jota mää oon niinkö määrällisesti tehny vähemmän ku näitä kahta aiempaa, niin sen paras puoli on se, – en tiedä miten näkyy mun tuotannossa – sitä voi läsäyttää mihin vaan, et se näyttämö vaikuttaa hahmottomimmilta:

Galleria tai taidemuseo verrattuna punk-luoliin…” Pirinen puuskahtaa riemastuneena, pitää harkintatauon ja lataa analogian aamupäivältä:

“Mää kävelin tänne, tossa ku menee toi joki ja pieni koski (Plaanaoja ja Maria Silfvanin puisto, toim. huom.). Siellä oli moderni mopokypärä keskellä sitä koskea ja sitä ei ilmeisesti ollu tarkotettu siihen taiteeksi. Hyvän näkönen, helvetin hyvännäkönen! Kuvataide näyttäytyy enemmän asiana: sen on helpompi näyttäytyä asiana ja näyttäytyä miten vaan, tarkoituksettomasti.

Nautin kuvataiteen ideasta, että se voi yllättää mut. En ehkä oo niin inessä kuvataiteessa ku sarjakuvassa tai musassa. Sen kypärän teho siinä paikassa ei hahmotu mitenkään, sen vaikutus on välitön. Se eroaa ehkä sarjiksen tuomasta hätkähtämisestä siten, sarjikset pitää eka lukee: kuva on luettava eka. Jyrki Nissisen piirtämä Karvisen perse potkii eka aivoissa, ennen kuin sen on analyyttisesti ees käyny läpi.”

Pirinen vapautuu haastattelussa silminnähden: hän käyttää haastattelussa yhä enemmän käsiään, painottaa sanoja ikään kuin teroittaakseen, että asioilla on nähtävissä toisia merkitystasoja.

“Kuvataiteessa on eniten potentiaalia näyttäytyä. Tässä ei ehkä oo mitään korrelaatiota, mitä teoksia oon raijannu näyttelyihin. Kun eilen naulasin niitä rysiksi näyttelyn seinille, niin siinä on se, että ihan sama mitä mä naulaan, niin jokainen niistä asioista on sellainen mahdoton, yhtä vahva osa sitä teosta mihin mä oonkaan tehnyt sen kuvan.”

Kun Pirinen puhuu naulaamisesta ja teosrysistä, hän todellakin tarkoittaa niitä. Ilmeisesti ainoat kehystetyt teokset näyttelyssä olivat kolme kansitaideteosta.

Pirinen kertoo näyttelystään lyhyesti, mutta mukavan rönsyilevästi. Hän kiinnittää huomion erääseen fontistoon Klamydia-yhtyeen Vesku Jokisesta, joka on tehty kuvituksena Soundi-lehden haastatteluun. Pirinen sanoo senkin teoksen olevan “lehtiroskiskamaa, kierrätykseen menevää”, mutta ilahtuneen löytäessään juuri sen kuvan juuri tähän retrospektiiviin.

“Se tietty fontisto ja nimi Vesku Jokinen siinä. Naulasin sen sitte seinään ja se oli todella hyvä osa sitä hommaa. Se mopokypärä koskessa voi tehdä siitä isomman asian, mihin se oli alun perin ees tarkotettu.”

“Klassinen kuvataidekoulutus osuu siihen vaiheeseen, että mulla oli jo sarjakuvahommat tekeillä. Kompleksinen suhde tulee ehkä siitä. Syntyi sarjakuvamaisia teoksia. Klasarikoulutuksesta sai paljon. Muissa hommissa korkeakulttuuria vieroksuin. Siitä oon päässyt eroon vanhemmiten koulutuksen ja ystävien kautta. Naurattaa enemmän korostettu taiteellisuus: nyt voin lähes ylpeänä sössöttää olevani taiteilija, se on tullut enemmän klassisen koulutuksen kautta.”

Puhumme tovin Pirisen koulutustaustasta. Savonlinnan taidelukion kautta Imatralle juuri ammattikorkeakouluksi muuttuneeseen vanhan liiton kuvataidekouluun, jossa vallitsi edelleen konservatiivinen, klassinen koulutus suuntauksineen. Pirinen viittaa, että hänen juttunsa Imatralla olivat osalle opettajakunnasta silloin “liian sarjakuvamaisia”, mutta saaneensa haasteita ja näkemystä koulutuksen kautta.

Urbaanitaide ja “sarjistöhertelyn” kautta aika tiivistyy ajan kuvaan Moskovasta alati vierailleisiin professoreihin ja heidän asenteisiinsa:

“Opiskelut oli paljon Moskovan piiristä piirtämistä ja silleen. Opettajat olivat täysiä natseja. Jos ei halunnut mennä oikeaan kouluun, vaan puuhastella omii juttui, niin venäläisten proffien jutut ei edustanu mun arvoja taiteessa. Proffatkin kyselivät: ’Miten täällä ei kukaan osaa mitään? Kukaan ei OSAA PIIRTÄÄ.’ Se oli silti hedelmällinen kulttuurien kohtaaminen.” Pirinen hekottelee hyväntuulisena ja uppoutuu lyhyeksi välähdykseksi johonkin nostalgian tuomaan impressioon.

Taiteilijuutta kakalla, taiteilijuutta muulloin

“Kaikki taiteellinen tekeminen itelle on kulissien rakentamista. Ei millään tavoin tietoista. Teosten välityksellä on helppo vaikuttaa hiukan paremmalta, mitä on. Ei oo tarkoitus rakentaa mitään kulissia, mutta omat suosikkitaiteilijat… Niistä luo mielessään sellaisen fanittavan ihannekuvan tuotannon perusteella, mihin perustuu klassinen suositus, ettei pidä tavata suosikkejaan.”

“Tosin mä oon tavannu, ja ne on ollu hyviä tyyppejä. Hyviä tyyppejä.” Korostaakseen tätä riemuaan tavatuista ihmisistä ja alleviivatakseen sanoja hyviä tyyppejä Pirinen tekee headbangermaisen kumarteen ja sormet sojottavat kuten pirun sarvet konsanaan. Pirisen innostuneisuus ja hyväntuulisuus tarttuu väkisellä.

“Miten taiteella pääsee näyttäytymään? On se silti editoitua. Musiikki- ja esiintymishommissa on tärkeää, että pääsee lomalle itsestään ja on luvallinen vaikka ‘sekoilla’. Niistäkin muodostuu ikäänkuin kulissi, vaikka se ei ole esitys. Se on eri puoli ittestä: mitä siinä saa käyttää, mitä ei.”

“Vähän sama, ku keittää aamukahvia tai on yksin kakalla, niin ei luo mitään kulissia. On ihan omillaan. On eri hahmot, ehkä se korostuu tyypeillä, jotka on tunnustuksellisesti tekemässä omaelämänkerrallista sarjakuvaa.”

Pirinen keskeyttää minut ja kysyy, mitä taiteilijoita minulla tulee mieleen omaelämänkerrallisista tyypeistä. Esitän näin myöhemmin ajateltuna aika tylsää Knausgårdenia ja Saarikoskea.

“Tässä mielessä teos on kulissi. Minä olen teokseni.

Jotku tällaset Big Brotherit on sinällään irrallinen presentaatio. Pystyykö ihminen paljastamaan itseään taiteella? Mun mielestä joka mielessä kulissi. Tietoisesti haluaa rakentaa jotain.”

Esitän vaivihkaa kysymyksen, kokeeko Pirinen Yhesti yhes kaheksannessa paikas -teostaan omaelämäkerrallisena. Pirinen on ensimmäistä kertaa haastattelussa vaitonainen ja hiukan jopa kiusaantunut.

“Kommentaattori on sellanen rento, mitä haluaisi olla. On siinä kertojaääni:

Että jos tekee sarjiksia tai musaa tai kuvataidetta, vaikka sitä ei myöntäis ittelleen, miksi niitä tekis ja julkas, jos siinä ei ois sisäistä vaadetta kommunikaatioon ja kaivettais hengenheimolaisia. Ja niin myös tapahtuu siinä alakulttuurin maailmassa. Oma kertojaääni ja kommunikoida muun maailman kanssa “millainen minä olen” ja siinä pääsee editoimaan teokseen itsestään hienomman. Jos mä sarjakuvassa kommentoin jotain, se on tiukkaa, “ei mitään tällaista harhailevaa sössötystä. Sellainen kulissi, ei totuus.”

Pirinen hämmentää sekä vastaanottajaa että itseään enemmän, katsahtaa Valveen syysvaloa pilkehtivää lasikattoa ja päästää tyylilleen ominaisesti lyhyen, sarjamaisen hekottelun.

Pirisen näyttely oli retrospektiivinen sisältäen siis kuvitusta varhaisvuosilta aina nykypäivään saakka. Kysyn loppuun Gustav Mahleria mukaillen, mitä taide hänelle opettaa ja mihin se lopulta johdattaa:

“Kun Puupää-palkinto (Puupäähattu-palkinto toim. huom.) tänä vuonna tuli ja näyttelyihin on kaivannut sen kautta vanhaa, “vuosien varrelta” -osastoa, joutunu kattoon tota vanhaa… Että tässä tietyssä teoksessa on tämmönen joku idea, jonka mä osaan vasta nykyään pukea sanoiksi ja ajatella sitä osana muuta tuotantoa.”

Sarjikset ja musa ja mitä harrastaa taiteenkokijana, niin onhan se sitte sellanen löytöretki maailmaan. Musta tuntuu, että musiikin soittaminen ja tollanen on muokannu mun persoonaa. Ilman niitä oisin vielä lukioaikana ollu ihmispelkoinen ja jollain tavoin ahdistunut sarjisjäbä – mitä oon vieläkin – mutta esittävän taiteen tekeminen on hitaasti muokannu identiteettiä: millaisena se näyttäytyy itelleen: a) sosiaalisempi b) kohdata äärimmäisen vaativa ulkomaailma. Jotku sellaset ideat, jotka syntyy taidetta tehtäessä, ne vois tulla varmaan muutenkin… Sillalailla voin suositella taiteiden tekemistä, etenkin jos tekee pitkään, joutuu tutustumaan itseensä – se on paitsi hirveetä, myöskin hyödyllistä.”

Tällaisen haastattelun jälkeen onkin täysin relevanttia lähtä Oulun sarjakuvakeskuksen syntymäpäiville lipittämään kahvia ja makustelemaan kakkua.

img_0536

Pirisen kuvituksessa seikkailee muun muassa Thelonius Monk

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen epämääräne!
Ilmasilta Oulun ja Berliinin välillä on jälleen avattu
Matti A. Kemi  /STTT (Säkenöivän tieto-taiteen tietotoimisto)

Aki Latvamäki, Paikka, 24.8. OMFV:
Berliini, kaupunkisinfonia
(alkuperäiskuvamateriaalina Walter Ruttmannin: Berliini: Suurkaupunki sinfonia, 1927)

Aki Latvamäen elektro-ambient-acid-trance-tekno -kantaesitys perustuu Walter Ruttmannin Weimarin tasavallan aikaiseen, puolitoista tuntiseen elokuvaan. Käytännössä ainutlaatuiseksi teoksen tekee elokuvan päälle soitettu livemusiikki ja kantaesitys jäänee suurella varmuudella ainoaksi esityskerraksi. Ruttmannin teos on viisiosainen sinfonia. Samalla hän tuli aloittaneeksi myöhemmät kaupunkisinfoniasarjat 1920-30 -lukujen suurkaupungeista.

Musiikkihistoria tuntee harvoja onnistuneita viisiosaisen tradition sinfonioita ja äärimmäisen harvinaisia ovat yli puolitoista tuntia pitkät.

Intensiivisiin kuviin upotettuna Latvamäen teoksessa on niiden harvojen viisiosaisten sinfonioiden traditiota paljon muuta; ensimmäinen osa esittelee tematiikkaa ja on loppuosien kannalta merkittävä ja samaan osaan esittelyjakso: se esittelee nopealeikkauksisen maiseman ja hämmentävät kuvasarjat. Sen jälkeen räväköidytään hitaan, maalailevan kakkososan jälkeen adagioon: väkevää nostatusta omaavaan kolmososaan.

Kuvasanasto tukee maisemaa ehdoitta: ensimmäisen osan teollinen atmosfääri, ikäänkuin meille suomalaisille pikemmin moderni tulenkantajaisuus, nostaa esiin höyryveturit ja matkustamisen. Toinen osa on kadun elämää, arkea ja sen ymmärtämistä köyhällistöineen, kansanhuveineen ja katusoittajineen. Katutappelut ja vihanneskärryt. Koululaiset matkalla taipaleelleen, herrasmiehet hatunnostoineen, konstaapelit vahattuine viiksineen.

Kolmas osa taasen on silkkaa kaaosta: metropolia, kaupungistumista. Ruuhkia. Ihmisvilinää. Rikkonaisuutta. Pakonomaisuutta. Vääristyneitä ilmeitä ja loputonta trikkikuvien välkettä.

Neljäs on kaiken synteesi – niin kuvastoltaan kuin itse musikaaliseltaan osaltaan. Se on pitkähkö, maalaileva ja kumpuileva. Siinä nähdään kaikki kolme aiempaa nopeammalla temmolla, mutta Latvamäki välttää liiallisuudet ja nostattaa salakavalasti: Kohta on jotain parempaa, hei ihmiset ruuduilla ja ruutuun vangittuina:

Mutta sitten se huipennus: HUIPENNUS.

Viides osa. Viimeinen osa. Se perkeleellinen sinfonian kaikkeus, jumalauta; hurjuus, kiimaisuus ja nyökyttelylle altista hymistelyä kaikkialta.

Mitä jos valitsen kaupungissa väärin? Mitä jos vedonlyöntini ei kannakaan pyöräily-/ nyrkkeily- / ravikilvoissa, mitä jos elämäni on suurkaupungissa loputonta kujanjuoksua? Mitä jos silti on kivaa? Mitä teen, minne ryntäilen? Miksi hurraan?

Vuonna 1927 Weimarissa oli kabareeta, tummia ihmisiä viihdyttäjinä ja jopa diskopalloja. Mitä meillä on vuonna 2016? Ainakin meillä on pilottinamme ja filantropian edustajana taitelija-herrasmies Aki Latvamäki näkemässä sen ilmasillan näiden maailmojen välillä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

lyylin-lukijapalaute

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: