Kollaus

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Viien kärki * Äimäilyn ytimessä * Kuvattuna *KOLLAUS! * Kollaboraatio * Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Peilikuvassa kansakunta
Aapo Kukko

Jouko Turkan Kiimaiset poliisit (1993) on vihdoin otettu esille, korkattu, kurlattu loppuun ja nielaistu kakoen. Viisi tuntia kolmiodraamaa, joka pohjaa olemassaolonsa perinteisten poliisisarjojen sokkeleille ja samalla kertaa luo aivan oman maailmansa: lajityypille sekä genreajattelulle suunnattua vittuilua meistä suomalaisista, meille suomalaisille. Se on Turkan pitkä monologi tai syytekirje.

Kukas tämä Turkka nyt sitten on? Putous-kansalle hän on menneisyyden haamu, joku hullu tai vähän omituinen persoona. Se aina nauraa ja sanoo tota noin ja saatana ja nauraa päälle. Se tekee aina jotain sellaista, jota ei voi ymmärtää ja sitten siihen liittyy joku kuultu anekdootti, iltapäivälehti tai muu vastaava tietolähde. Mutta Turkka on paljon enemmän kuin pelkkä tota noin tai naurunaihe, imitaattorien vakiovaruste. Tässä tapauksessa hän on Kiimaiset poliisit, tai vaihtoehtoisesti Kiimaiset poliisit on Turkka. Kolikon voi heittää kummin päin vaan, tulos on aina sama.

Kiimaisia poliiseja siis on pakko peilata tekijänsä kautta. Sarjassa nähdään audiovisuaalisena se koko Turkan maailma, joka on mosaiikkimaisen mestarillisesti kuvattu esimerkiksi Aiheita (1982) -teoksessa. Poliisit, rosvot, kaljakapakoiden juopot ja portsarit, huorat, hullut, urheilijat, missit, ministerit ja julkkikset kuuluvat tämän maailman päähahmoihin. Tässä maailmassa vanha Hymy-lehti Veikko Ennalan palstoineen on aikalaisdokumenttia ilman krumeluureja, ihminen pyörii seksuaalisuuden ja häpeän teemoissa tämän tästä. Turkka on teatterintekijänä hyvin perillä etenkin Commedia dell’arten perinnöstä, sillä hän ensisijaisesti luo tyyppejä maskeineen: kuin taidemaalari muutamalla siveltimen vedolla. Esimerkiksi Kiimaisten poliisien keihäänheittäjä-Matti (Antti Virmavirta) on Suomi-verkkareineen ja irvistyksineen kuin kokonainen kansakunta.
Samaa voisi sanoa menestyneestä tangokuninkaasta (Helge Herala), joka syntiensä tähden tahtoo lapsiensa syövän hänet. Täriseville ja tutiseville hahmoille on helppo hihitellä kaljapullo kourassa mutta kun kurkistaa ihmiseen ja hänen kohtaloonsa, voi hapan mennä väärään kurkkuun. Ja tämän katsojan järkytyksen Turkka osaa. Kun olettaisi askelta eteen, hän ottaakin kaksi taakse ja koukkaa sivulle. Jääkärimarssin lähes tahattoman koominen ylikäyttö sarjan ”tunnusmusiikkina” on omiaan lyömään kansakunnan kalloon sanomaa: Tämä on SUOMALAINEN poliisisarja! Kunnia, kuolema ja isänmaa! Samalla se kysyy: Tähänkö on tultu? Tämäkö on kokokuvamme? Rangaistus on joka tapauksessa langetettu ”ulkomaalaisten poliisisarjojen palvonnasta”.

Suomalaiset ovat viime aikoina pullistelleet kelpo sammakkojen lailla. Omaa suomalaisuutta on korostettu niin peltien kuin rajojen sulkemisella. Tähän saumaan Turkan Kiimaiset poliisit on kenties ajankohtaisempi kuin 23 vuotta sitten: dvd iskee suoraan umpimielisen nationalismin myrskynsilmään. Räkä valuu kaljatuoppiin ja tupakka palaa, rosvojen ja poliisien roolitkaan eivät ole tässä ajassamme ihan selkeät. Turkka näyttää meille itsemme ja sekös meitä suututtaa. Ei tämmöistä saa näyttää! Ei me tämmöisiä olla, nehän on ne toiset jotka tänne tulee ja vie meiltä kaikki työt ja makaa kotona ja ja… Äkkiä se italialainen käännösiskelmä suomalaisuudesta soimaan!

Turkka sekä vittuilee meille että paljastaa meille meidät. Hän tahtoo varoittaa meitä: Jos tämä meno jatkuu niin olemme kaikki yksiä kiimaisia poliiseja ja rosvoja. Tosin Turkka saattaa olla myöhässä, pahin on ehkä jo tapahtunut. Paino sanalle ehkä, sillä haluan elää kuten Pekka Kejosen aforismi toteaa: usko ihmiseen on uskoa ihmeeseen. Silloin on ainakin huojentavampaa herätä seuraavaan päivään.

Kiimaiset poliisit on sanalla sanoen pienimuotoinen ihme. Se on tv-sarjan muotoon kääräisty kansakunnan omatunto. Elokuva-arviointi standardien mukaisesti tähdillä ja muilla normeilla ei tässä tapauksessa tulekaan oikein kysymykseen. Tietysti Turkan voisi laittaa boksiin, mutta silloin lyö samalla sukkapuikolla itseään silmään. Kiimaiset poliisit vaativat kaikkia tunnetiloja katsojalta, vihasta vitutuksen kautta nauruun ja vapautukseen. Tv-sarjalta se on sisältönsä puolelta hyvin paljon. Enempää ei oikeastaan voikaan pyytää.
Päähuomiona voidaan todeta, että koskaan ei voi tietää mitä seuraavan kulman takana tapahtuu. Turkan kuumeisen vimmattu kyky tuoda uusia tilanteita ja tapahtumia katsojaparan verkkokalvojen eteen ansaitsee erityisen kehumisensa. Tietysti moitteena voisi sanoa saman kuin Turkan proosan kohdalla: Hän osaa luoda sirpaleita muttei kokonaisuuksia. Mutta jos nuoli ei osu, ammutaan toinen. Tähtäämiseen ei jää aikaa, on yritettävä jo uuteen tauluun.

Kiimaiset poliisit täten lomittuvat samaan lokeroon Turkan kirjallisen tuotannon kanssa. Se ei pyytele anteeksi tai vaadi hyväksyntää, mitä luultavammin se toivoo ympärilleen kohua ja palstatilaa lehdistöstä ja mediasta. Kiimaisten poliisien jälkeen olisi luontevaa saada dvd-formaattiin myös Turkan toinen audiovisuaalinen kohuteos, Seitsemän veljestä -tv-sarja. Ehkä Suomi on valmis myös lisäannokseen primitiivisyyttä. Sitä pitää ensin kysyä tältä mahahaavaisen kuumeisesti möyhäävältä kansalta, jahka se ensin pyyhkii nenänsä ja kusee istuvaltaan. Mutta me harjoittelemme jo kovasti syömään muutakin kuin nakkeja mukista.

EPILOGI

Keskiviikkona 3.8.2016 maan halki kiiri tieto, että Jouko Turkka on jättänyt tämän maallisen ulottuvuuden. Vimmattu voima on lakannut ja siirtynyt muille tasoille. Tapahtui erään aikakauden päätös. Turkan kautta katsastellaan kokonaista aikakautta: hän ei näytä meille peiliä vaan käskee kansan sen sisään. Seuraa kollektiivisen muistelun aikakausi.

Vaan oletteko panneet merkille Rabelaisin ja Turkan yhdennäköisyyttä? Muutaman sadan vuoden päästä odotamme uutta suurmiestä.

 

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
O
Atte-Veikka Niemelä

…jolloin jatkuvuuden illuusio säilyy. Säveltaiteessa hyvänä esimerkkinä toimivat etydit. Niiden tarkoituksena on harjoittaa tiettyä soittamisen osa-aluetta, joten yhteen sarjaan kuuluvat kappaleet ovat helposti tunnistettavissa samaan nippuun kuuluviksi. Tämä tunnistettavuus on  läsnä esimerkiksi Debussyn pianoteoksissa, joiden välillä voi olla hyvinkin tunnistettavia eroja, mutta joiden sisältämät yksittäiset kappaleet puolestaa tunnistaa sisaruksiksi.

Ympärillämme jatkuvuus on puolestaan todellista. Evoluutio on mahdollista, koska tiettyyn ympäristöön sopivin mutaatio siirtyy iturataa pitkin edelleen. Kulttuurissa tietyt ideat kulkevat edelleen jokseenkin samalla tavoin, muistakin yhteyksistä valitettavan hyvin tunnetun R. Dawkinsin mukaan memeettisesti. Kyse on kopioimisesta ja lainaamisesta. Ideat ja toimintatavat leviävät tehokkaasti pelkästään toisten toimia matkimalla. Tuskinpa tulenteko-ohjeitakaan on aikanaan kallioon raaputettu, vaan tapa tehdä tuli lienee levinnyt jäljittelyn voimalla. Tästä on lopulta kyse myös kulttuurikaanonin synnyssä. Yksittäisten teosten rakenteet voimistuvat toiston myötä kehykseksi, joka normittaa kaiken taiteen. Kerronnalliset keinot kertautuvat, kunnes vuosikymmenissä on kehittynyt uusi suuntaus. Normiston, rakenteet ja tyylisuunnat tunteva havainnoitsija kykenee kategorisoimaan itselleen tuntemattoman teoksen ongelmitta. Mikäli teos on jotain täysin uutta, ei sitä ainakaan heti lueta kaanoniin kuuluvaksi. Näin ihminen rakentaa jatkuvuutta itse, näkemällä ja kokemalla.

Jatkuvuutta voi luoda myös teosten rajaa hämärtämällä. Luen useat elokuvat osin samaan jatkumoon kuuluviksi. Erityisesti Coenin veljesten Kova kuin kivi (2010) ja The Big Lebowski (1998) ovat saman kieppuvan kolikon kaksi puolta. Kaksoisteoksen päähenkilö The Dude on aikamatkaaja, jonka kyvyt aikalordina perustuvat meditaation ja psykedeelien yhdistelyyn. Edellisen elokuvan antikliimaksissa kuulemme Rooster Cogburnin kuolleen. Tähän ei toki tule uskoa. Kertoja on epäluotettava, eikä katsojalle näytetä Cogburnin kuolemaa. Todellisuudessa sheriffi Cogburn on villiin länteen ajan halki matkannut The Dude, joka luo perustan omalle taloudelliselle riippumattomuudelleen työskentelemällä palkkionmetsästäjänä 1800-luvun loppupuolella ja karistaa sitten 1800-luvun tomut jaloistaan. Sivujuonteena todettakoon, että Barton Fink (1991) toimii lineaarisena edeltäjänä Big Lebowskille, mutta vain Jesus Quintanan ja Donnyn osalta.

Proosan puolella maneerit luovat jatkuvuuden. Esimerkiksi lyhytproosan kirjoittaja voi nojata valtavirran ulkopuolisiin näkökulmiin tai vain besserwisseröidä, enbuskata. Näin tekstin saa lyhykäisyydessään vaikuttamaan väkevämmältä. Samaan aikaan pyritään flirttailemaan eksentrismin kanssa sekä kierrellään ja kaarrellaan epäolennaisuuksissa, vaikka merkkimäärä on rajattu. Pohjimmiltaan teksti voi olla sanomaton, mutta sen tulisi mahdollistaa lukijalle mielipiteen muodostaminen sisällöstään. Tässäkin tekstissä maneerit luovat koherenssia…

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Paska kaupunni
Aleksi I. Pohjola

 

Tunnettavuus syntyy muun muassa toistosta. Valkealinnan seinään ilmestyi joskus 80-luvulla paska kaupunni -tagi. Sen jälkeen se on poistettu lukuisia kertoja, mutta ilmestynyt aina samaan paikkaan uudestaan eri muodoissa, eri tekijöiden toimesta. Nyt se on jo osa oululaista kulttuuriperimää, jota uudet sukupolvet vaalivat – ehkä eri syistä tosin – kuin mitä ensimmäisen kiven heittänyt henkilö teki.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio-kollaboraatio-kollaboraatio
Jatkuu hetken kuluttua
Matti A. Kemi

Herakleitos sai lempinimen Skoteinos, Hämärä. Hänelle Pentti Saarikoski omisti yhden parhaimmistaan, viimeisimmistään teoksistaan Hämärä tanssii. Hämärästi molemmat pohtivat pysyvyyttä; ettei muka voi astua virtaan samoin. Ehkei voikaan.

Eksistentialistit – kuten Camus ja Sartre konsanaan – vakuuttuivat olevansa nappuloina pelilaudalla ja että sattuma määrää. Ehkäpä kaikelle on silti määränpää ja kohtaloonsa voi vaikuttaa.

Ehkäpä elämä on sarjoja ja jatkuvuuksia;

Herakleitos sai lempinimen Skoteinos, Hämärä. Hänelle Pentti Saarikoski omisti yhden parhaimmistaan, viimeisimmistään teoksistaan Hämärä tanssii. Hämärä pohti pysyvyyttä; ettei muka voi astua virtaan kahdesti. Ehkei voikaan.

Eksistentialistit – kuten Camus ja Sartre konsanaan – vakuuttuivat olevansa nappuloina pelilaudalla ja että sattuma määrää. Ehkäpä kaikelle on silti määränpää ja kohtaloonsa voi vaikuttaa. 

Ehkä elämä on siltikin sarjoja ja jatkuvuuksia.

Kuka tietää?

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Viien kärki
Wagner
Jussi Tuohino

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Suomalaisen politiikan loputon kierre
Aleksi I. Pohjola

Internet on ihmeellinen paikka. Se ei nimittäin unohda toisin kuin ihminen. Ihminen unohtaa – ja uskoo.

Suomessa käytiin eduskuntavaalit edellisen kerran vuonna 2015. Jyrki Kataisen edellisen kauden sixpack -hallitus oli seilannut ongelmista toiseen. Laaja hallituspohja johti sisäisiin ristiriitoihin ja päätöksiä ei pystytty tekemään. Lopulta Katainen totesi poliittisen itsemurhariskin liian korkeaksi ja luikki pääministerin paikalta Brysseliin. Tilalle nousi Alexander Stubb, jonka johdolla hallitus rimpuili vielä vuoden saamatta aikaan yhtään mitään.

Hallituksen taivalta vaikeutti vuonna 2008 alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi, joka johti Suomen talouskasvun pysähtymiseen, viennin sakkaamiseen sekä työttömyyden hälyttävään lisääntymiseen. Oppositiossa lymyilleet keskusta ja perussuomalaiset haistoivat veren. Välikysymyksiä välikysymysten perään. Kärkevää arvostelua. Populismia. Kansallisromanttiset perussuomalaiset hokivat kuorossa Timo Soinin lanseeramaa slogania ”missä EU, siellä ongelma”. Markkaa kaivattiin takaisin ja 90-luvun devalvaatiota muisteltiin haikeana. Keskusta ei sortunut aivan samanlaiseen populismiin kuin puhtaalta pöydältä ponnistanut perussuomalaiset, sillä olihan keskusta ottanut rankasti takkiinsa kahden hallituskauden jälkeen vuoden 2011 vaaleissa, joissa kannatus romahti alimmilleen sitten vuoden 1917 vaalien. Kuin taivaanlahjana keskustan johtoon asteli kuitenkin herätysliikkeen edustaja kempeleestä, insinööri Juha Sipilä, ja jo illankoiton puolueeksi julistettu keskusta heräsi horroksesta hurmokseen.

Juha Sipilä johdatti keskustan odotettuun vaalivoittoon perussuomalaisten uusiessa jytkynsä. Hallitusneuvotteluissa kävi selväksi, että tällä kertaa Soini kumppaneineen joutuisi kantamaan vastuunsa puheistaan. Lopulta vahvasti oikealle kallistava trio keskusta-perussuomalaiset-kokoomus muodostivat oikeistoporvarillisen hallituksen sdp:n ja Soinin sanoja lainatakseni muiden takiaispuolueiden nöyrtyessä oppositioon.

Vaaleista on kulunut nyt reilu vuosi. Keskusta on Juha Sipilän johdolla astunut jo muutamaan miinaan, mutta on silti onnistunut pitämään kannatuksensa Suomen suurimpana puolueena. Perussuomalaiset ovat romahtaneet takiaispuolueeksi alle 10% kannatuksella. Kokoomus kamppailee sdp:n kanssa verisesti kannatusprosenteista, mutta ainakin vielä audimiehet ovat pysyneet porvaripolitiikalle uskollisena, joskin Alexander Stubb sai jo maksaa poliittisen hinnan hallitustaipaleesta häviämällä Petteri Orpolle puheenjohtajakisan. Päätöksenteko on ollut myös tällä, alunperin SSS-hallitukseksi nimetyllä ja nyttemmin SOS-hallitukseksi muuttuneella kokoonpanolla vaikeaa. On ollut sisäisiä ristiriitoja, poukkoilevaa politiikkaa, kärhämöintiä ay-liikkeen kanssa ja ennen kaikkea vaalilupausten pettämistä.

Miten tässä näin kävi? Kokoomusta lukuunottamatta meillä piti olla hallituksessa vaalilupausten ja oppositiopopulismin perusteella ongelmien ratkaisijat avaimet taskussa -periaatteella. Kuka petti kenet? Minäpä vastaan. Puolueet pettivät äänestäjät, sillä niin Soini, Stubb sekä myös aivan varmasti ainakin keskustan konkariosasto (naiivista insinööristä kempeleestä en ole varma) ymmärtävät reaalipolitiikan lainalaisuudet. Mutta samalla kun he ymmärtävät, ettei maata johdeta enää 2000-luvulla poteroista, vaan globalisaatio, kapitalismi ja ylikansallinen raha sanelevat tällä hetkellä hyvin pitkälti reunaehdot, he tajuavat, ettei tavallinen suomalainen äänestäjä ymmärrä tai paremminkin tavallinen suomalainen äänestäjä ei halua ymmärtää reaalipolitiikan lainalaisuuksia, vaan unelmia ja parempaa huomista on helpompi myydä kansallisuusaatteen korostamisella, helpoilla ratkaisuilla sekä suoranaisilla valheilla. Jos meillä on 10 tikkua jaettavana tasaisesti 10 ihmiselle, ei kaikille voi luvata yhtä lisätikkua. Viidelle voi, mutta silloin viideltä pitää ottaa tikut pois. Vaihtoehtoisesti tikkuja voidaan yrittää hankkia lisää, mutta toisin kuin vaalilupausten kohdalla se vaatii yleensä isoja ja monimutkaisia päätöksiä sekä toimia, jotka lähes poikkeuksetta syövät resursseja ainakin välillisesti sekä vievät aikaa.

Suomalaisen äänestäjän muisti on lyhyt – tai sitten suomalainen äänestäjä uskoo puheita liian helposti. Suoranaisten vaalilupausten pettämisestä pitäisi seurata jotain muutakin kuin neljän vuoden kannatusprosenttien keruu oppositiopopulismin huolettomassa huomassa. Suomalainen äänestäjä unohtaa – internet ei. Hävetkää.

https://www.facebook.com/Sama-kuva-koulutuslupauksesta-joka-päivä-188213008201493/?fref=ts

—————————————————————————————————————————————————————————————————