Kollaus 10/2015

Etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kollaboraatio *Äimäilyn ytimessä I-II *KOLLAUS! *Kuvattuna *Kuukauen klikki *Kalapeus *Lopullisesti kollautettu *Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Ihmisen jälkeen
Lauri Ahtinen

Osia näyttelystä, maailmasta ihmisen jälkeen, kun viimeinenkin Homo Sapiens on kuollut ja jättänyt tilaa muille vähitellen inhimillistyville elämänmuodoille.

IMG_1698

Rautatiet risteilevät kujina, reviirien jakojäännöksinä, muistina neonhelvetin liikkuvista piirroksista.

IMG_1702

Ihmisen jälkeen kansallissymbolitkin ovat vain kankaanpalasia.

IMG_1313

Valo on muuttunut kaikkialla oudoksi, iloluonteiseksi – se siroaa puhtaana haaleiksivärjäytyneiltä jätetyiltä pinnoilta

IMG_2019

Kaikki on oikeastaan hyvin. Tämä on uuden alku.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Äimäilyn ytimessä I
Mauri Antero Numminen kammoksuu eläkeläisiä
21.8. Varjakka, Oulunsalon peltoaukeamat keskellä ei-mitään
Matti A. Kemi

Muusajuhlien aikaan taiteilija M.A. Numminen oli Huutomerkki ry.:n toimesta kutsuttu Ouluun. Toinen yleisötapahtumista oli Varjakassa tapahtuva keikka, jota avusti oululaisista soittajista koottu yhtye. Sekakokoonpano on jo aiemmin esiintynyt Mauri Anneli Nummisen -nimisen imitaattorin kanssa, mutta tällä kertaa komboa ravisteli myös itse Mauri Antero.

Keikka alkoikin Mauri Annelin mukamas laulaen, vaikka todellisuudessa lavan sivussa mikkiä piteli itse Mauri Antero. Vajaan sadan hengen yleisö oli rennossa tunnelmassa ja nautti silminnähden kauniin lämpimästä elokuun tyynestä illasta.

Olin ennen keikkaa käynyt utelemassa undergroundin pioneerilta, josko saisin keikan jälkeen vaivata häntä viidellä lyhyellä kysymyksellä koskien todellisuutta. Auliisti hän lupautui.

IMG_20150821_221905

Mauri Antero ja Mauri Anneli

Vaikka jännitänkin kohtuullisen harvoin, pelkästään haastattelupyynnön tekeminen tuntui lapsenomaiselta jännitykseltä. Varsinaisen haastattelun aloittaminen kutkutti mahanpohjaani valtaisasti. Niin suuresta idolista tästä itselleni puhutaan, että oli pelkästään jo kunnianarvoisaa ja etuoikeutettua kätellä tätä miestä, lapsuuteni ääniraitaa ja myöhemmän elämäni underground-harrastuksen esikuvaa.

Pienen pienessä keittiössä tehty haastattelu alkaa hänen kainolla kysymyksellään talon emännälle saada hedelmäteetä. Sitä valitettavasti ei ole tarjolla, mutta jotain perusliptonia on. Se lämmittää jäsenensä kylmettänyttä artistia paljon – hän kun luuli esiintyvänsä sisätiloissa ja joutui ulkoilmakonserttiin.

Ketkä filosofit vaikuttavat ajateluunne?

“No, minulla on kaksi filosofia ylitse muiden: Ludwig Wittgenstein sekä Martin Heidegger. Jälkimmäinen tosin on saanut huonoa mainetta “mustien vihkojensa” takia… (viittaus kuoleman jälkeen löydettyihin anti-semitistisiin merkintöihin, toim. huom.)

Tein vast’ikää kantaatin Heideggeristä. Libreton kirjoitin valmiiksi 17.7. Wittgensteinistahan olen tehnyt sonaatteja aiemminkin.”

Sitten hän kertoo innostuneena Kasselin Dokumenta-tapahtumasta, jossa kantaatti esitettiin reilu kuukausi takaperin.

Keikallaan Numminen letkauttikin välijuonnossaan Wovon man nicht sprechen kann’in jälkeen, että kaikki Wittgensteinia käsittelevät tekstit maailmassa ovat hänen tekemiään.

Entä,  – näin suorasukaisena kysymyksenä,  – miten määritätte todellisuuden?

Ilmettäkään värähtämättä, vailla minkäänlaista hämmentyneisyyttä tai jahkailua Numminen tarttuu kysymykseen virnehtien ja katsoen haastattelijaa poraavasti:

“Pitäisiköhän minun nyt sitten taipua Wittgensteinin ajatukseen? ‘Elämä ja maailma ovat yhtä. Minä olen maailma.”

Haastattelijana hämmennyn. Ikäänkuin olen joutunut kahdella siirrolla tässä älyllisessä shakkipelissä luovuttamaan. Yritän silti pinnistellä ja riennän seuraavalle kierrokselle, mutta haastateltavaa huomauttaa, etten teitittele häntä täsmällisesti oikein.

Hämmennyn lisää. Hän tarjoaa sinun kauppoja, mutta kieltäydyn, koska kyseessä on liian suuri idoli, jota tulee pelkästä arvostuksesta – ei niinkään iän vuoksi – teititellä. Lupaan skarpata:

Jos saisitte herättää kenet tahansa kuolleen neron ja käydä hänen kanssaan debaatin, kuka hän olisi?

Numminen toteaa heti alkuun: Hän ei olisi halukas ensinnäkään debaattiin ja toisekseen, hän ei tyytyisi yhteen.

“Minulla on kolme suurta taiteilijaa, joita arvostan hyvin suuresti: musiikissa Richard Wagner, elokuvataiteessa Luis Bunuel ja kirjallisuudessa Samuel Beckett.”

Innostun Beckettistä ja utelen hänen suosikkiteostaan.

“Millaista on?’ on merkillinen ja hyvin kiehtova teos; se alkaa pienellä alkukirjaimella, ei sisällä yhtään välimerkkejä ja loppuu ilman minkäänlaista pistettä… Senhän on suomentanut muistaakseni Juha Mannerkorpi joskus 1962.” (toim. huom.: Nummisen muisti ei erehdy vuosiluvussa saati kääntäjän nimessä.)

“Bunuelilta tykkään hänen elämäkerrastaan “Viimeinen henkäykseni”. Jos olen joskus -äärimmäisen harvoin, tosin – huonolla tuulella, avaan kirjan mistä kohtaan tahansa, luen muutaman rivin ja tulen välittömästi hyvälle tuulelle.”

Tämän jälkeen Mauri Anneli, M.A. Nummisen kanssa esiintynyt imitaattori esittää terävän jatkokysymyksen kuvataiteilijasta, jota suuri artisti, kaikkien älykkäiden suomalaisten ja ruotsalaisten esikuva Numminen itse diggaa.

Kuten jo mainittua, vastaus tulee kuin luoti:

Mark Rotho. Mark Rothkon teokset ovat uskomattoman hienoja… Niin sävykkäitä mustia tauluja, että olen vaimoni kanssa häkeltyneitä niiden lumosta.”

Sitten keskustelu hakeutuu pitkälle sivureitille, jossa puhutaan eurooppalaisen taiteen nykytilasta, taidemuseoissa, joissa tulee (tai pikemminkin pitää) vierailla. Vilkas keskustelu päättyy Nummisen pohdintaan:

“20- ja 60-luvun… Korjaan, siis 1920- ja 60-lukujen taiteen murrokset ovat niin leikkaavia. Sisällöllisesti ei ole uutta enää 60-luvun murroksen jälkeen. Silloin kaikki taiteet saavuttivat sisällöllisen huippunsa. Mikään taiteenlaji ei ole uudistunut niin rankasti jälkikäteen.”

Olemme tässä vaiheessa keskustelleet jo reilu puoli tuntia. M.A. on hörppinyt teensä, minä miltei kolpakkoni. Kysymyksiä olisi vielä jäljellä, mutta tuntuu, että näin spontaani ja vilkas haastattelu on kohteliaisuussyistä lopetettava vielä yhteen mieltäni askarruttavaan kysymykseen:

Pidän teitä – enkä tarkoita tätä missään nimessä loukkaavana tai halventava määreenä – lapsekkaana mieleltänne. Olette säilyttäneet erilaisen tavan tarkkailla maailmaa. Miten olette onnistuneet pysymään sisäisesti lapsena?

“Kaikki tämä on geenimystiikkaa. (Ensimmäinen pidempi mietintätauko.)

Eihän kukaan 75-vuotias ole tällainen… Kun katson ikäisiäni vaimoni kanssa – joka on muuten minua yhdeksän vuotta vanhempi – niin emme näe heissä meitä. Me jopa välttelemme eläkeläisseurueita kahviloissa ja julkisissa tiloissa. Pelkäämme heitä. Saatamme vaihtaa nopeasti kadunpuolta, kun näemme joukon eläkeläisiä hidastelemassa.”

Ensimmäistä kertaa haastattelun aikana herra Numminen vaihtaa intensiivistä katsettaan pois kuulija joukosta, katsahtaa kattoparruja ja jatkaa pohdintaansa:

“Ehkä äidinpuolen isoisässäni oli samoja piirteitä kuin minussa. Me viihdyimme suuresta ikäerostamme huolimatta keskenämme valtavan hyvin. Tiesin jo pienenä, että hänessä oli jotain erilaista.”

“Kun Yle päätti lopettaa vuonna 1995 Pedron (Hietanen) ja minun ohjelmani (Gommi & Pommi) kanavillaan, ehdotin viimeisenä oljenkortena vielä viiden minuutin mittaisia inserttejä johonkin lauantai-illan koko perheelle suunnattuun ohjelmaan. Sekään ei Ylelle kelvannut, joten totesin, että aikani lastenkulttuurin parissa oli ohi ja voin tehdä jotain täysin muuta.”

Lievä närkästys näkyy hetken taiteilijan kasvoilla, kunnes hän tyyntyy ja juttelemme vielä lyhyen tovin nykyisestä Ylen kulttuuripolitiikasta osittain painokelvotonta tekstiä.

IMG_20150821_221837

Kiitän häntä nöyränä antamastaan spontaanista haastattelusta ja runsas väkijoukko tuvassa käy toivottamassa hänelle suopeaa tulevaa, kiittävät vuolaasti keikasta ja varmistelevat käytännön asioita, kuten kyytiä kaupunkiin ja muuta arkista.

Eteisessä huikkaan vielä, että akateemikkojen Panulan ja Kunnaan kuolemankin ohella toivoisin valtiovallan tunnustuvan hänelle akateemikon nimen.

“Minulla, joka en koskaan edes saanut akateemista loppututkintoa valmiiksi, on jo kaksi kunniatohtorin arvonimeä Suomessa. Toinen on Åbo Akademissa ja toinen Helsingin yliopistossa. Minulle se riittää vallan mainiosti tunnuksena.”

Ihailen tätä miestä entistä enemmän. Seuraavan viikon muistan tiuhaan mainita haastatelleeni M.A. Nummista.

Harvoin neljästä kysymyksestä saa haastateltavan avulla näin terävän. Vastaukset tulevat välittömästi, ne ovat kieleltään poikkeuksetta täydellisiä virkkeitä. Sellaisia virkkeitä, jotka on kirjoitetaan sellaisenaan tämänkaltaiseen julkaisuun.

Haluaisin vielä joskus täsmentää omat ajatukseni todellisuudesta näin kirkkaina.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä II
Jori Hulkkonen, Time Tunnel 20.8. 2015 kello 22.33 kahdeksantoista minuutin haastattelu Valveen ison salin backstagella
Teksti: Matti A. Kemi Kuva: Eetu Ojanperä

Saavun haastatteluun puoli tuntia myöhässä. Time Tunnel on palannut takaisin alkupisteeseensä, Valveen tiloihin. Basso jytkyy ja väki vaikuttaa leppoisan hyväntuuliselta. Moikkailen tuttuja ja yritän akkredioida itseni pikaisesti haastatteluun.

Listasta nimeäni etsitään kissojen ja koirien kanssa. Paria tuntia sitten tapahtunut akkreditointi onkin listan viimeisellä sivulla huterin harakanvarpain kirjoitettuna jo rypistyneen A4:n taakse.

Hulkkonen odottelee vapautuneesti backstagella. Hänen katseensa on silti terävä ja kädenpuristus määrätietoinen. Lupasin viisi kysymystä varttiin ja kiiruhdan asiaan. Rekrytoimalleni kuvaajalle Eetulle en ehdi liiemmin antaa edes ohjeita. Kun suljin alkaa tahdittaa, aloitan iisisti:

Miten määrität todellisuuden?

“Miten minä sen määrittelen? Se vaihtelee. Koitan olla mahdollisimman objektiivinen, vaikka tiedostan, ettei se ole mahdollista. Se mitä minä koen, on vääristynyttä. Se ei ole totta. Olen tietoinen omasta näkemyksestäni ja sen valheellisuudesta. Jos minulle todistetaan parempia näkemyksiä, olen valmis vaihtamaan mielipidettäni.

Todellisuuteni on häilyvä: peilaa minun omia haluja ja toiveita, mitä todellisuus itsessään on.”

Virkkeet tulevat nopealla tahdilla. Tajuan, että edes kömpelöllä pikakirjoituksellani en pääse haastattelussa kovin pitkälle. Tajuan, miksi herra Hulkkonen varmisti jo haastattelun alussa, että nauhoitan koko haastattelun.

Riennän eteenpäin ja teen aivan liian pitkästi pohjustetun kysymyksen taiteista ylipäätään. Lopulta skarppaan ja tiivistän hapuiluni:

Ketkä ovat määrittäneet musiikkiasi?

“Ois hemmetin tylsää lähtä siitä, ketkä on määritelly mun musiikkia.” Hulkkonen torjuu kysymyksen alkuunsa. Pienen empisen jälkeen hän tarttuu takaisin kysymykseen:

Scott Walker aloitti uransa hyvin perinteisenä, poikabändimäisenä artistina 60-luvulla. Lopulta hän rakensi uransa todella mielenkiintoiseen suuntaan: vielä 2015 hän jaksaa yllättää ja hämmentää ja rakentaa sellaista mystisyyden verkkoa yhä enenevissä määrin. Artistina hän on onnistunut rikkomaan odotuksia ja mennyt omilla ehdoillaan.”

“Musiikin parissa Scott Walker on tehnyt vaikutuksen, vaikka hänen uusin levynsä onkin melko kuuntelukelvoton… Mutta se ei ole se pointti enää tässä vaiheessa.”

Hulkkonen

Kenet nostaisit haudasta tuomaan uutta inspiraatio?

“Kuolleet tai elävät eivät oikeastaan kiinnosta. Ajatus ihmisestä kiinnostaa enemmän kuin se ihminen. Suurin osa tapaamistani idoleista ovat olleet 80-luvulta lähtien enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Haluan säilyttää sen mielikuvan ja haaveeni heistä; ne ovat konkreettisempia minulle, mikä sinällään on hiukan tylsää ja jopa masentavaa.”

Aloitan taas liian maalailevan ja jaarittelevan kysymyksen arvostamastani When no one watching, we are invisible (2000) levyn “Confusion” -biisistä ja päädyn kuvailemaan kappaletta “hallaiseksi, teräksiseksi” ja “maisemaksi”. Pääsen lopulta kautta rantain jonkinlaiseen kysymykseen:

Mistä tunnelmallisuus ja mielenmaisema kumpuaa, mitä on se pohjoisuus, joka kuultaa musiikissasi?

“30-vuotiaana ihminen alkaa olemaan aika valmis. Pohjoisuus on jättänyt minuun jäljen, koska siihen ikään mennessä olin suurimmaksi osaksi asunut pohjoisessa, Kemissä ja Oulussa.”

“Mistä se luovuus sitten kumpuaa? Se, että tietää, että mikä kiehtoo, eikä jämähdä siihen. Tietää ja ymmärtää oman taustansa, tietää musiikista mikä kiehtoo ja on utelias ympäröivästä. On aidosti kiinnostunut, mitä tekee seuraavaksi ja mitä tapahtuu seuraavaksi.”

“Valitsisin uuden musiikin ennemmin kuin vanhat suosikki levyt viimeiseltä 30 vuodelta. On tärkeämpää katsoa eteenpäin kuin menneeseen.”

Mikä on seuraavaan viiteen vuoteen asia, joka tulisi toteuttaa?

“Aktiiviurani on nyt noin parikymmentä vuotta. Sain ensimmäisen viiden vuoden aikana kaiken kertaa kymmenen. 90-luvun loppuun mennessä olin jo tehnyt kaiken, mitä olin kuvitellut ikinä tekeväni. Saavutin vuosituhannen vaihteeseen mennessä kaiken: kaikki meni niin hyvin. Matkustin ympäri maailmaa, soitin levyjä ja tein musiikkia.”

Hulkkonen vaikuttaa ensi kertaa haastattelussa mietteliäältä. Hän kokoaa ajatuksiaan ja hänen puheenrytminsä verkkaistuu huomattavasti:

“Tiettyjä ambitioita ei ole enää sen jälkeen ollut musiikkiin, vaan musiikissa. Energia ja luovuus kumpuaa pelkästään halusta tehdä sitä, mitä haluan tehdä. Musiikki välineenä tai arvona on menettänyt ajat sitten merkityksensä. Itse musiikki on suurin palkinto: kun on yksin studiossa ja palaset vaan loksahtelevat kohdilleen. On täysin saman tekevää, tuleeko siitä hitti… En välitä, enkä ajattele enää sellaisia seikkoja.”

“Koen saavuttavani jotain suurempaa. Jonkinlaisen palavan voiman. Ehkä minulla on jo ajatus, mitä haluan tehdä seuraavaksi studiossa. Ehkä ei.” Hulkkonen virnistää ensimmäistä kertaa haastattelussa ujosti ja arvoituksellisesti.

Puhumme viimeiset kolme minuuttia hänen aiemmista projekteistaan. Mielenpäälläni on erityisesti vuoden 2009 Oulun Taiteiden yöhön tehdystä Acid Symphony Orchestrasta, jota Hulkkonen säveltäjänä johti. TR-808 tai -707 -rumpukoneilla tehty sinfoninen teos oli mielestäni pelkkää silkkaa neroutta.

Kotvan puhumme myös Machine Head -dokumentista, joka pyöri Oulun musiikkivideofestivaaleilla. Alustin sattumalta suomalaisista konemusiikin pioneereista ja uuden polven tekijöistä käsittelevää dokumenttia festivaalivieraille ja -kävijöille. (Hulkkonen lupautui esittelemään samaisena lauantaina viimeisen näytöksen ja samalla sain ovelasti itselleni tämän haastattelunkin.)

Kiittelen vuolaasti vartin haastattelusta. Lopuksi huikkaan vielä, mitä illalle on tuleman. Acid Symphony Orchestran jäljiltä Hulkkonen jatkaa hyväntuulisena:

“Mua kiehtoo kaikki kokeileva ja avantgarde, jossa mennään mukavuusalueen ulkopuolelle. Tänään jengi on tullut tanssimaan, joten mitään taiteellista ei venytetä, ellei siihen olla valmiita.”

Loppuun toinen kerta jämäkkää kättelyä ja hyvän setin toivotukset. Kun jätän backstagen ja siirryn loungeen, taustalla soi enteellisesti Let me luv you’n mixaus, joka hiljalleen sekoittuu seuraavaan biittiin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Hylätty todellisuus
Janne Vähälä

DSCF3390

DSCF3799-2

DSCF3929-2

DSCF3340

DSCF3805

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Katekismuksesta kuulopuheisiin – suomalaisen totuuskäsityksen muutos
Aleksi I. Pohjola

Totuus on suomalaisille vahva sana – ja tekona se on vielä pyhempi; valehtelijat ovat olleet aina suomalaisessa hierarkiassa varkaiden tasolla. Ensin elettiin metsien mökeissä sen isomman herran pelossa – ja sen jälkeen kun muuttoaalloissa muutettiin kaupunkeihin – niiden pienempien herrojen pelossa.

Kylänraiteilla, Esson baareissa ja saunassa heitettiin huulta, väritettiin tarinoita ja kerrottiin legendoja – ja niin tehdään yhä. Kyseessä on kuitenkin ikivanha perinne – sosiaalinen tilanne – jossa me ihmiset olemme tottuneet toimimaan. Me ymmärrämme milloin joku kertoo legendaa, värittää tarinaa tai sepittää kalajuttua. Se on osa sosiaalisen kanssakäymisen älykkyyttä, missä äänenpainot ja eleet muodostavat kokonaisuuden ja missä tarinan lopputulos ei ole merkityksellinen – matka sinne on. Se ei ole valehtelua. Se on tarinankerrontaa ja viihdettä. Valehteluksi se muuttuu, kun tarinan lopputuloksella on merkitystä suuntaan tai toiseen ja jossa lopputuloksella yritetään vaikuttaa omien motiivien mukaisesti asioiden kulkuun.

Kokoomuksen entinen kansanedustaja Pia Kauma aiheutti pienimuotoisen myrskyn elokuussa 2014, kun hän esitti Länsiväylä –lehden haastattelussa kysymyksen, miksi tietyistä etnisistä ryhmistä tulevat maahanmuuttajat hankkivat lastenvaunut täydentävällä toimeentulotuella, eli käytännössä veronmaksajien rahoilla, kun kantasuomalaiset joutuvat tyytymään kierrätettyihin. Kyseessä on populistinen esimerkki positiivisesta syrjinnästä, joka tarkoittaa tässä tapauksessa kantaväestön syrjintää suhteessa maahanmuuttajien etuihin. Tai siis olisi, sillä väite ei pitänyt paikkaansa. Kauma ei suoranaisesti valehdellut. Hän perusti ”faktansa ” ”useilta” kansalaisilta saamiinsa yhteydenottoihin. Joku toinen valehteli – ja Kauma uskoi tai halusi uskoa. Ja niin uskoo moni muukin.

Suomalainen media on totuttu arvottamaan suhteellisen vapaana ja rehellisenä instanssina, jonka uutisiin on voinut luottaa. Vuosikymmeniä uutiset luettiin aamukahvipöydässä ja tiedot päivitettiin puoli yhdeksältä televisiosta. Jossain vaiheessa yhteiskunta tietoteknistyi ja mukaan tuli internet. Tätä nykyä mediamaailma on täysin toisenlainen, kuin mitä se on vuosikymmeniä Suomessa ollut. Ja tämä on johtanut moniin ongelmiin.

Ensiksi, ihmiset ovat edelleen suurelta osin vasta opettelemassa uuden mediamaailman lainalaisuuksia. Ansaan astui Kauma, Olli Immonen  ja lukemattomat muut poliitikot. Ansaan astuvat myös ns. tavalliset kansalaiset. Miksikö? Yksinkertaisesti siksi, että meiltä puuttuu kokonaisvaltainen käsitys siitä, miten internet toimii, miten sosiaalinen media toimii ja mitä mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea riskejä ja vastuukysymyksiä siellä toimimiseen liittyy. Me suomalaiset olemme edelleen valitettavan pihalla medialukutaidoissa, koska olemme voineet vuosikymmeniä luottaa valtamedian uutisointiin eikä meidän ole tarvinnut liiemmin opetella medialukutaitoa.

Toiseksi, internet on pirstonut mediakentän lukemattomiin tietolähteisiin, joiden todenperäisyyttä ja alkuperää voi olla hankala paikantaa. Tiedeyhteisö perustaa arviointinsa tutkimuksista pitkälti vertaisarviointiin ja lähdekritiikkiin, jolle myös ammattitoimittajien pitäisi kumartaa. Nykypäivän media- ja viestintäkulttuurissa myös tavan kansalaisen pitäisi olla kokoajan lähdekriittinen. Enää vakuudeksi ei riitä, että tiedon välittäjänä on media ja vielä vähemmän tiedon vakuudeksi riittää se, että se on sanottu foorumeilla tai yhteisöpalveluissa.

Kolmanneksi, me ihmiset emme ymmärrä, että niin sanottu perinteinen media toimi ylhäältä alas –periaatteella, mutta nykyinen media, niin juuri, sosiaalinen MEDIA, on kaksisuuntaista. Me olemme sisällöntuottajia, jotka tekevät sisältöä valtavaan mediaan ilman, että edes aina ymmärrämme tai tiedostamme sitä. Siksi kirjoituksiin sisältyy vastuu  ja juuri siksi siellä oleviin tietoihin pitää noudattaa samaa medialukutaitoa ja lähdekriittisyyttä kuin muihinkin medioihin.

Ja neljänneksi, me ihmiset emme vain millään tunnu ymmärtävän, että sosiaalinen media yhteisöpalveluineen, blogosfääreineen ja keskustelupalstoineen ovat erinomaisia kohtaamis- ja tiedonvälityspaikkoja, mutta lähtökohdaltaan juurikin niitä Esson baareja. Kun joku kertoo legendaa Esson baarissa, on tarinan ohessa jo yllä mainitut eleet ja ilmeet – kokonaisvaltainen olemus. Sosiaalisessa mediassa meillä on vain tarinat. On äärettömän vaikea tietää, onko kirjoittaja tosissaan vai ei ja mihin lähteisiin kirjoittaja esittämänsä asiat perustaa pelkän tekstin perusteella. Siksi pelkkään tekstiin tuleekin aina suhtautua lähtökohtaisesti kriittisesti.

Suomalainen totuuskäsitys on muuttunut radikaalisti. Emme elä enää Katekismus kämmenellä, emme juo kahvia Esson baarin pikkuparlamentissa emmekä taida enää juuri lehteäkään aamukahvin kanssa lukea. Me olemme korvanneet eleet ja ilmeet emojilla ja alkaneet uskoa sokeasti pelkkiin huhupuheisiin – huhupuheisiin, joiden totuuspohjana on pelkästään halu uskoa siihen, että ne ovat totta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Oulukortit
Ilkka Mikkonen

maria copy

Laatikkotaloja joissa laatikkoasuntoja.
Kaupunkilaiset kyläilevät toistensa luona, joskus summeri on kiinni.
     Joskus ei halua nähdä ketään.
Joskus haluaa vieraita, kutsun voi esittää helpoimmin tsätissä.
Kuolemanrangaistusta toteutettiin Suomessa sodan aikana.
Ihmisrivi,
luoti,
      pois puhkaistun elämän huokaus.

PIIKKI copy

Oksitosiinia annoksittain,
rakkautta ja raskautta.
Oulun Vinkissä vaihtuvat ruiskut,
neulat injektiona,
       tie tunteeseen.
Ei kukaan riippuvuutta halua.
Ei kukaan ole paha
             ennen kuin on paha.
Sitä rakkauttahan kaikki kaipaavat.

luistelucopy

Oulu hengittää kärpän sydämen tahtiin
tappio purkautuu tolpalla
       nasahtava isku hajottaa porilaisenkin katseen.
Uhkeana häntä pystyssä, mieli kaupunkilaisen voitosta villinä,
Tappiosta perseelleen ammuttua karhua jahdataan hollihaan erämaassa.
Tuolla juoksee rusakko supikoira hirvikin koirapuisto ja jäljet.
Punamusta kolaa seinää uudestaan ja uudestaan, valtaväestö jäädyttää kentän,
     vaikka talvi ei ollut tänäkään vuonna talvi.
On vain tuuli ja viistoiksi kääntyneet piipunjanat.
Pyöreä terä lipsuu, mutta mies nousee ja jatkaa matkaa.
      Muutakaan kun ei voi.

Renkicopy

Se mikä saa aidan ympärilleen
ylimääräiset katseet ulkopuolelleen
      siellä syntyy elämä.
Yhdistykset ovat turhia, suunnitelma tappaa teon,
on vain paikka, on turbiinihallin kumina, on kostea seinä johon sementti tarttuu,
sieltä rengas ottaa pitonsa
ja rullaus
        rullaa.

jupe copy

Suosituimman aikuisnuokkarin tilalle tulee sairaala rikkaille,
Ouluräpin väkevin levy on tehty hiihtopipossa
      heinpään paskakukkulan ympäri voi hiihtää
siinä on mäki.
Kuka mäkeä laskee, kuka nousee,
      kunhan kulukee.

matteus copy

Kaupunginteatteri nousee lööppeihin
valtakunnan kynnys ylittyy
      maaliskuussa seinusta täyttyy palvojista.
Aurinko ottaa hyväilijän roolin
      napsahdukset seuraavat seinänviertä,
jossakin kolahtaa
      ollie pop.

pari copy

Sarkassa oli saarikoski nostanut aiheen kreikaksi pöytään,
      karaoke ja keitto läikkyi ihmettelystä
Avioliitto
        lie lupaus ihmiselämän mittaisesta ikuisuudesta
juhlaan on aihe, pitsa on kaupunkiruokamme,
       mutta citybussi ei aja tuiraan.

maisema copy

Luonto lähellä keskustaa
puhuvat yksiavoisia olevan
värinsä taivaalla uusi musta
tehtaassa menneisyys tulevaisuus
      rakas haju, anna meille massisi eucalyptuksen hauraat.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Todellisuus ei unohda ketään
Atte-Veikka Niemelä

Jonain syksyisenä iltana ensimmäinen oire iskee. Hikeennyt kaupan kassalla ja hetkeä myöhemmin käsität reagoineesi juuri samalla tavalla kuin vanhempasi. Ensimmäisen aallon jälkeen meri tyyntyy ja vetäytyy, vyöryäkseen hyökynä ylitsesi. Todellisuus, arki, on saavuttanut sinut, etkä enää ole se henkilö joka luulit olevasi.

Kymmenen vuotta sitten olit radikaali. Tunsit syvästi heikko-osaisten puolesta. Tellukselta tai lähiavaruudesta ei löytynyt niin pientä konfliktia, ettet olisi sen historiaa ja syitä osannut luetella unissasi. Toki tiesit ongelmiin myös ratkaisut, et vain ymmärtänyt miksei edeltävä sukupolvi ollut niitä jo soveltanut käytäntöön. Suurista ikäluokista puhuttaessa tuhahtelit ja tunsit tiettyä lämpimään häivähtävää sääliä: ikäluokkasi tulisi piirtämään osansa historiaan niin vahvalla viivalla, että edeltävä 1900-luku kylmine sotineen olisi pelkkä häivähdys. Kaikki olisi toisin.

Vaan ei ole. Todellisuus saavutti sinut, iski kuin megavoltti ja paljasti sinulle, että olet tullut samanlaiseksi kuin vanhempasi. Ystävänsä voi vielä valita, mutta fenotyyppiään ei. Hiusrajasi karkailee. Niveliäsi kolottaa aamuisin ja palkkakuittisi rivi “Ennakonpidätys” saa sinut voimaan fyysisesti pahoin. Vähäosaisten sijaan tunnet itse olevasi tällä hetkellä hieman keskeisempi kuin muut. Vaikka pidät humalaisissa keskusteluissa edelleen ääntä kodittomien ja vähävaraisten puolesta, et silti jaksa – viitsi – tehdä itse asian eteen mitään. Et edes lahjoittaa rahaa, vaikkei sen puute olisi suoranainen ongelma. Aktivismi ei enää 45 viikkotyötunnin jälkeen innosta, eihän siitä makseta.

Nousuhumalaisia hetkiä lukuun ottamatta kielenkäyttösi jyrkkenee samaa tahtia näkemystesi kanssa, etkä enää osaa sanoa, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Luit vuosi sitten NYT:n artikkelin kielen vaikutuksesta ympäristömme hahmottamiseen. Kuvaus vihreää ja sinistä toisistaan erottamattomasta himba-heimosta oli mielestäsi kiehtova. Samaistuit himboihin kun äänestit kokoomusta, onhan ruiskukkakin vihreä, tavallaan.

Sinisen ja vihreän sävyihin upotessasi ihastut Afganistanista tuotetusta lapislatsulista aikoinaan valmistettuun ultramariiniin. Harvinainen raaka-aine teki väristä kultaakin kalliimman. Vermeer upotti perheensä velkaan ultramariinin tuhlailevalla käytöllä. Maalarinero sai sinensä velkarahalla, sinä luovuit cityvihreäksi porvariksi muuttuessasi periaatteistasi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kalapeus
Todellisuuden subjektiivisuus
Punainen solmio

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
kuulla puheesi.

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
nähdä eleesi.

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
maistaa makusi.

Ja anna anteeksi;
sillä juuri nyt,
minun on vaikea,
olla siellä,
missä sinä olet.

Mutta sitä,
sinun ei tarvitse antaa anteeksi,
ettenkö minä,
tuntisi mitään.

Menen vain hetkeksi,
pois,
jotta voisin,
vielä joskus tulla,
takaisin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen klikki
Todellisuuden peilit – ylistys Fok-It -sarjakuvalle
Aleksi I. Pohjola

Joonas Rinta-Kannon sarjakuva Fok-It on jollain tapaa hyvin erikoinen luomus. Vuonna 2009 blogista  alkaneeseen ja sittemmin vuodesta 2011 lähtien Helsingin Sanomien NYT –liitteen nettisivuilla julkaistavaan sarjakuvaan voi nimittäin samaistua hämmästyttävällä voimalla. Siinä missä kansansuosioon noussut Fingerpori luottaa enemmän sinänsä nokkeliin, mutta myös aika pinnallisiin puujalkoihin, on Fok-It ottanut lähestymistavakseen suoranaisen psykedeelisen sekoilun, jonka alta paljastuu kuitenkin omalla absurdilla tavalla ihmisille ja ilmiöille nauraminen. Ja tässä se vitsi piileekin; kun ymmärtää, että tässä nauretaan lopulta kaikille niille stereotypioille joita minäkin edustan ja ylläpidän, voi alkaa pikku hiljaa nauramaan itselleen. Ja jos vanha sanonta ”virheistä oppii” on todettu toimivaksi, niin aivan yhtä hyvin uskallan väittää, että itselle nauraminen kasvattaa.

Tai voihan se vain olla, että juuri tämänkaltainen huumori uppoaa minuun ilman mitään metatason analyyseja ja elämän peili –vertauksia. Ansaitsee silti kuukauen klikin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: