Kollaus 2/2015

kollaus 2-15 kansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kuvattuna *KOLLAUS! *Lopullisesti kollautettu *Vii’en kärki *Kalapeus *Kollaboraatio *Kuukauen kannanotto *Äimäilyn ytimessä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio

ateljé mulukku / galleria kooma

Lauri Ahtinen

kooma5

”Oliko se galleria kooma nyt sama ku ateljé mulukku, siinä Heinäpäässä?” kyseli eräs oululainen sarjakuvafinlandia-palkinnonkin korkannut taiteilija kun kirjanjulkistamistilaisuuttaan paikassa järjesteli.

Vastaus oli myötäilevä. Näiden kahden, mulukun ja kooman, olemismuodoista voidaan selvyyden vuoksi mainita vaikka sellaista, että ateljé mulukku on Tarkka-ampujankadulle antavan galleria kooman fyysinen jatke, betonielementillinen takahuone saman luomisvimmaisen ghettodungeonin sisällä. Maatuskamaisen konkretian lisäksi atelje mulukku on myös galleria kooman ydin, tahto- ja mielentila, jonka muodostavan pyhän mulukku-kollektiivin jäsenet Antti Putkonen, Lauri Ahtinen ja Ilkka Mikkonen.

kooma6

Antti Putkonen, koomamiehenäkin tunnettu vaatesuunnittelija muutti tilaan alkuvuodesta 2014 ja toi mukanaan teollisuussaumurinsa, kutomalaitteensa sekä uudistuneen Kooman Hand made in Heinäpää-tuoteperheen.

Saman vuoden keväällä syntyi ajatus taidegalleriasta, kun sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen toi maalausnäyttelynsä butiikin etuosaan. Kesällä sai alkunsa ateljé mulukku, kun Ahtinen muutti takahuoneeseen pysyväisesti.

Ilkka Mikkonen on katurunoilija ja mulukun henki, mielentila, joka oli olemassa jo ennen sanoja ja konkretiaa.

Kollektiivin jäsenten pyhänä tehtävänä on ylläpitää jo Ranskan vallankumoukselisten hyväksihavaitsemia vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteita. Yleisesti ne tiivistyvät viereisestä iikka-marketista perjantaipalaverin yhteydessä haettavaan ”sinikylkiseen”,  Pirkka lager-tölkkiin.

Maatuskamaisesti galleria kooman, ateljé mulukun sekä vallankumousaatteiden sisään piiloutuu myös lisää hengen materiaa. Tuo vaihtoehtokulttuuritoiminnalle omistautunut tila, häshtäginkatkuisen brainstormaamisen vastavoima, pittoreski bailaamo, on ilmoittanut tavoittelevansa olohuonemaisen boheemia sijaa oululaisessa kulttuurimiinakentässä. Ateljee-kollektiivin jäsenet ovatkin itsetituleeranneet Tarkka-ampujankadun boutique-keskittymän pikku-Berliiniksi, sillä eihän missään muualla elä samanlaisessa synergiassa taidegalleriaa, vaatemyymälää, arkkitehtitoimistoa, taidekehystämöä, tiettävästi Oulun ainoaa laihduttamoa, sekä Perussuomalaisen puolueen vaalitoimistoa.

kooma4

Tämä tiivistymä jatkaa suusta suuhun kulkenutta perimätietoutta, jonka mukaan gallerian tiloissa on aiemmin toiminut tv-baari-nimeä kantanut kuppila, jossa talon erikoisena oli näköradion lisäksi höyrymakkara ja keskiolut.

Galleria kooman ydintoimi on taidenäyttelyiden järjestäminen. Kuukausittain vaihtuvien näyttelyiden ajatuksena on esitellä uusia ja mielenkiintoisia tekijöitä Oulusta ja lähiseuduilta. Lisäksi ydintoimintaan voidaan kai lukea mukaan kulttuuri-iltojen järjestäminen, josta oivana esimerkkinä oli elokuun pimenevänä iltana järjestetty Runodisco, joka sai gallerian neliöt tulvimaan hipster-orientoitunutta populaatiota, tai jo alussa mainitut kirjalliset illat. Syksyllä valmistuivat myös ensimmäiset atelje mulukku-brändin alaiset asusteet, pyöräilylippalakit.

kooma1

Pähkinänkuorimaisena tiivistelmänä voidaan kai sanoa että meininki on saatanan raakaa.

Seuraava näyttely:

Maria Kaisto 6.2 – 11.3

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä

Tabula rasakin on taidetta – jos sen niin ajattelee

Aleksi I. Pohjola

Minua on viime aikoina askarruttanut kysymys taiteesta, tai tarkemmin siitä, mitä taide on ja miten se määritellään. Ihmisellä on kait aina ollut tarve luokitella, kategorisoida ja normittaa asiat.  Se auttaa informaation erittelyssä sekä asioiden konkreettisessa määrittämisessä. Myös taide on alistettu normitusten alle. Antiikin filosofit Aristoteles ja Platon puhuivat mimesiksestä (mimesis), jäljittelystä. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa luonnon ja todellisuuden jäljittelemistä ja/tai esittämistä taiteen keinoin.

Immanuel Kant puolestaan argumentoi, ettei ihminen voi tietää, minkälainen ympäristö todellisuudessa on, vaan todellisuus ilmentyy subjektiivisina havaintoina aistien kautta. Kantin mielestä estetiikka ei siis kerro mitään itse kohteesta, vaan tarkastelijan omasta tunnepohjaisesta mielikuvasta, minkä hän asiasta muodostaa. Toisin sanoen minä näen omenan eri tavalla kuin sinä ja sitä rataa. Kant myös ajatteli luonnon olevan luonnonlakien summa, joka perustuu kaavoihin. Vaikka taiteilija näennäisesti tuottaakin taidetta vapaasti ilman kaavoja, hän todellisuudessa noudattelee luonnon määräämiä sääntöjä, eli siis jäljittelee luontoa tiedostamattaan tiettyjen olemassa olevien kaavojen ja sääntöjen kautta.

Varmasti Aristoteleen, Platonin ja Kantin ajatuksissa on perää, mutta se ei riitä minulle. En tunne vielä ymmärtäväni taiteen syvintä olemusta. Viedään siis ajatusta pidemmälle. Mitäpä, jos minä väitänkin, että taidetta on kaikki ihmisen luovuuden tuotteet?  Jos jokainen liike, ele, toiminta ja tekeminen ovat luonnonlakien tiettyjen kaavojen toistamista, on kait oikein väittää jokaisen luovan teon – siis jonkun asian luomisen – olevan taidetta? Ja vaikka ne olisivatkin syvärakenteeltaan kaavoitettuja, on kait silti ihan perusteltua sanoa käden liikkeen olevan joka kerta ainutlaatuinen, sillä ihminen ei pysty toistamaan tarkasti sitä, mitä hän ei ymmärrä. Ja niitä kaavoja ihminen ei ymmärrä.

Onko siis liukuhihnalla toistuvaa työtä tekevä pakkaaja taiteen äärellä? Minusta olennaisinta on subjektiivinen kokemus siitä, mieltääkö oman tekemisensä taiteeksi. Vanha sanonta ”tehdä jostain taidetta” viittaa puhekielessä jonkin asian maksimointiin, äärimmäisyyksiin viemiseen ja lopputuloksen hiomiseen omaa estetiikkaa, nopeutta tai vaikka huolellisuutta korostaen. Taide on siis kaikessa määrin subjektiivinen kokemus, joka määrittyy taiteen kokijan ja/tai tekijän kautta.

Nyky-yhteiskunnan käsitys taiteesta on taas hyvin objektiivinen. Joku määrittelee taiteelle normit, jotka täytyy täyttyä, ennen kuin jokin asia voi olla yleisesti hyväksyttyä taidetta. Jos minä kaivan esiin nokkahuiluni ja kajautan ilmoille sulosointuni, se tuomitaan varmasti lähinnä melusaasteeksi, kiusanteoksi, häiriköinniksi ja roskaksi. Minulle se silti olisi taidetta, jos MINÄ itse henkilökohtaisesti kokisin sen niin. Se olisi luovuuteni konkreettinen muoto ja sillä hetkellä kun tiedostan sen olevan minulle taidetta, se myös muuttuu taiteeksi. Älkää toki ymmärtäkö väärin; en minä sentään oleta muiden pitävän siitä. Taide ei näet mielestäni ole sidoksissa siihen, kuinka moni ihminen siitä pitää. Siihenkin nimittäin pätee subjektiivinen vapaus aistiärsykkeiden tuottamista mielihyvistä. Jos nyt kuitenkin sattuisi niin, että se ihana nokkahuilusävelmäni kiihottaisi tarpeeksi monien ihmisten aistiärsykkeitä, voisi minusta tulla ammattitaiteilija. Sillä siitähän taiteella itsensä elättävien ihmisten kohdalla on lopulta vain kyse; aistiärsykkeiden luomisesta ihmisryhmälle, joka saa nautinnon juuri sen taiteilijan luomista konkretian muodoista ja haluaa maksaa siitä, jotta voi tyydyttää omia mielihyvän tarpeitaan.

Alun kysymyksiin vastatakseni; taide olkoon siis luovuuden konkreettinen ilmenemismuoto ja jokainen määrittelee sen lopulta omien mieltymyksien, kokemusten ja aistihavaintojen mukaan. Kaikki meistä ovat tavallaan taiteilijoita ja kaikkia meitä pitäisi arvostaa taiteilijoina – oli se taiteen konkreettinen ilmenemismuoto sitten mikä hyvänsä. ”Eläköön taide!” voidaankin siis mielestäni pukea muotoon ”eläköön elämä!”.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Tyhjyys/täyttymys

Janne Vähälä

DSCF0156-2m

DSCF3408

DSC_2810

DSC_2743

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!

Oululaisesta katukulttuurista

Matti A. Kemi

Haastateltavana Lauri Ahtinen (Bar B., 3.2. 2015 kello 20.31 – 21.42)

Tapaan sarjakuvataiteilija Lauri Ahtisen hiljaisena tiistai-iltana. Ihastelemme Bar B.:n hiljaista idylliä ja äimistelemme parikymppisesten sivistynyttä tapaa siemailla lattea arkkitehtoonisessa ympäristössä. Postmoderni pirstoutuneisuus on lattea, nykynuorilla on enemmän kotibileitä kuin meillä kolmikymppisillä ja Raahen Härkätorin pussikaljahäslinkiä ei enää ole.

Jokin on muuttunut pysyvästi.

Puhumme tovin kaupungin ilmeestä. Ahtinen toteutti viime vuonna julistetaidetta, jossa esimerkiksi Tuira kuvattiin värikkäin neliöin. Utelen, miltä Rotuaari näyttäisi samankaltaisena teoksena kuvataitelijan silmin. Ahtinen ei intoudu ideaan:

“Värimainoksia on paljon. Rotuaari on puna-harmaa valomainosten kanssa, Amarillon valokyltit ja Rotuaarin kivetys tuovat oranssia ja punaista. Kesällä ensimmäisenä tulee mieleen ylöspäin katsoen vaaleansininen, klassisen sininen ja lokit tuovat siihen valkosuutta.”

“Täältä puuttu Tuiran pizzeriat ja Heinäpään punertavat taivaat, samoin kuin kaukalot, joissa voi juoda haalentunutta olutta. Keskustasta ei tule mitään, koska siitä tulisi klisee: siihen ei voi tarttua. Muutenkin kaupunkien keskustat toistavat toisiaan ja itseään; jotain teflonpintaan, johon on hankala on tarttua.”

“Yhtään suurta taitelijaa ei ole enää sähkövalojen synnyttyä. Värienerottelukyky on heikentynyt, renesanssin jälkeen ei ole enää samanlaisia suuria taitoja värienkäytön suhteen. Valonsaaste on heikentänyt erottelukykyä. Tämän kertoi minulle joku suuri taideihminen.”

IMG_0174Taitelija Lauri Ahtinen ja hänen ”henkevöitynyt katse”

Puimme Rotuaarin uudistunutta ilmettä. Tila on molempien mielestä pysynyt liian kliinisenä ja polkupyörien puuttuminen katukuvasta harmittaa. Yritämme miettiä, missä keskustassa olisi graffiteja. Ahtinen kiteyttää:

“Graffitit maalataan peittoon. Keskustassa ei ole paikkoja, mihin ne jäisi. Tuira ja Heinäpää ovat sellaisia sopivan nuhjuisia. Balanssissa on tyyliä, mitä arvostan.”

Koskelan ja Rajakylän välillä työmatkaansa pyöräilevä taitelija löytää sentään jotain säväyttävää: “Siinä suoralla on hieno graffitiseinä. Lailliset graffitiseinä ovat hyviä, vaikka tasonvaihtelua on. Katja Iljanan ryhmän Raatin teos ja berliiniläisen Tasson teos hevosineen on hyvä.”

“Tägit ei anna mulle mitään. Jos joku jopa ärsyttää, niin paskojen tägien ja huudahdusten raapustelijat. Reviirinmerkkamiskulttuuri on vierasta. Ehkä sen takia tägeistä ei irtoa mitään. Tägin tekeminen ei tuo mitään katukulttuuriin.”

Käymme polveilevan keskustelun Muutaman töhryn tähden kirjasta (Brunila, Ranta & Viren, Into 2011.) Ahtinen uskoo rikotun ikkunan teoriaan, jossa yksittäinen hajoitettu ikkuna sallii muunlaisen hajoittamisen ja epäjärjestyksen kasautumisen:

“Keskiluokalle tulee uhkaava olo kontrollin puuttumisena. Jossakin näkyy jotain hallitsematonta. Tietylle kansanryhmälle se voi edustaa jotain kontrollin puuttumista.“

Sitten palataan alkulähteelle, seuraa paljastus: “Käytiin vanhaan raahelaiseen hylättyyn sahaan tekemässä graffiteja. Amerikkalainen kulttuuri oli kova juttu sillon, mutta kiinnostus katukulttuurin jäi… Sellaseen nykiläiseen kulttuuriin.” Ahtinen virnuilee innostuneena ja hätkähtää: “Mun kiinnostus kuvataiteisiin lähti siitä.”

IMG_0158Esimerkki aliskataiteesta (Rovaniemi, tammikuu 2015)

Jotenkin päädymme hylätyistä raahelaisista sahoista ja Suur-Pateniemen alueen pimeistä alikulkutunneleista eli aliskoista Banksyn ja kumppaneiden uraan. Ahtisen mielestä suuret katutaiteilijat ovat nykyään jo nelikymppisiä. Väite “Graffiti on kuollut” ei taatusti pidä paikkansa, mutta suurin villitys on ohi: “Vanhat aliskataitelijat ovat nykyään taiteilijoita.” kuvataitelijana itsekin oleva Ahtinen todistaa.

Mutta ehkä kaupunginosakulttuuri on kuollut Oulustakin. Kun mehuttelen Ahtiselle vanhoilla reviirikiistoilla Herukan ja Rajiksen välillä 90-luvulta, mehustelen jollakin jo kadonneella. Yhtäkkiä puhumme jo siitä, kuinka sosiaalinen media ja nuorten maailma on avartunut ja tappanut reviirirajoja. Yritämme epätoivon vimmalla etsiä merkkejä selkeistä rajoista, mutta päädymme genrifikaation käsitteeseen, alueelliseen keskiluokkaistumiseen:

“Nään Tuirassa gentrifikaation: monikulttuurinen, muttei sitä koeta sellasena Chinatown-efektinä: epäsiistinä ja sekavana. Nykyään se on coolia, eläväistä ja boogia. Kanavanvarsi on sellasta elävää; sinne vois tehä vaikka mitä kaupunkikulttuurin saralla.” Ahtinen intoutuu.

IMG_0018 (1)Esimerkki epämääräisestä tägittämisestä (Kuusisaaren paviljonki, heinäkuu 2014)

Pääsemme oululaisuuden ytimeen. Ateljé Mulukun miehet – Antti Putkonen, Ilikka Mikkonen sekä herra Ahtinen – tekivät viime syksynä Paska kaupunni -tarroja:

“Niitä lähti joulukuussa toinen satsi. Kaikki tarrat mitä ehdittiin tehdä, vietiin heti käsistä. Muoto määräs formaatin: Nokian irtisanomiset, Kallioparkki, kaupungin hallituksen ydinvoimalasijoitukset… Niillähän jäljennetään vanha graffiti, joka valjastettiin salonkikelpoiseksi tuotteeksi.”

Ahtinen lisää, että idea tuli oululaiselta pyöräilyaktivistilta Eetu Pajalalta: hän halusi “miehekkäitä sisustustarroja”. Ahtinen replikoi Pajalaa: “Teijän pitäs tehä Koomalla tollasia miehekkäitä tarroja vastineeksi naissisustustarroja tyyliin ‘Home sweet home”.

Kooman miehethän vastasivat Pajalan haasteeseen. Nykyään niitä löytyy oululaiskodeista: eteisistä, olohuoneista ja vaikka mistä. Puolet tarroista meni lahjoiksi. Nyt Ahtinen suunnittelee jatkavansa ideaa pikkutarroiksi, joiden “idea ois, niitä vois liimailla minne sattuu.” Muutakin miesten sisustustarroja on tulossa, mutta Ahtinen jättää kuulijan uteliaaksi ja kiiruhtaa keskustelussa takaisin yleistasolle:

“Mitä tarrakulttuurin tulee, niin kaikki taide jakaa mielipiteitä: mikäli tarrojen potentiaali olisi mielipidevaikuttajina, niin ne on hienoja juttuja. Mutta nykyään ne eivät ole kulttuuria, kun ne lähtevät pelkästä näkyvyydestä.”

Palaamme takaisin tägäämiseen, toisten taiteen kunnioittamiseen vaikkapa vessaseinäkirjoituksissa ja etenkin graffitikulttuurissa. Ahtinen analysoi:

“Pystyisköhän löytämään kombinaatiota selfie-kulttuuriin? Onko bommaamisessa yhteys narsismiin, näkyvyyteen? Ns. luontaisen olemisen jatke. Onhan se eläimilläkin sitä.”

IMG_0074Tussimies ja hänen agggressiivinen sanomansa (Snooker Time, joulukuu 2015)

Nyökyttelen. Katseeni harhailee paljaaksi riisuttuun Bar B.:n eteisseinään, jossa ei ole julisteen julistetta. Huomaamme julisteiden kadonneen myös kaupunkikuvasta. Raha on vallannut tilan: dystopiat, jossa neovalot ovat vallanneet tilan, on totta.

Ahtinen sivuaa Jaakko Markus Seppälän Lemen-kirjaa. jossa Blade Runner -dystopiassa suuryritykset ovat vallanneet tilan. (Ahtinen oli muuten Seppälän kanssa markkinointikiertueella myymässä omaa kirjaansa Homepäiväkirja, toim. huom.)

“Tarrat ovat täydellinen remix-kulttuurin ilmenemismuoto. Voi tehä eläviä muunnelmia. Jos ajatellaan vaikkapa Banksyä: miten sapluunalla muuttaa maisemaa ja teoksesta tulee osa maisemaa. Se on täydellinen ajankuva siitä, mitä ihminen haluaa jättää näkymään. Tarroissa – oivaltavissa ympäristön muokkauksissa – on sitä täydellistä näkymää.”

“Parhaimmillaan taidekin on gallerioiden ulkopuolella, elävässä ympäristöissä.”

IMG_20150209_211004Paikallinen mainosseinämä (Snooker Time, helmikuu 2015)

 

Sitten keskustellaan muista kaupungeista. Ehdotan Suomen katutaiteen kehdoksi Tamperetta, mutta Ahtinen ei ole seikkailut Tammelan puistomaisille kaduilla tai katse ei ole harhaillut Kalevan jykevillä betoniseinillä. Ahtinen sen sijaan hehkuttaa Berliiniä, jossa kokonaiset talot on “maalattu umpeen”.

“Ne oli helevetin hyvän näkösiä. Sellasta elinympäristöä kaipais, jossa on väriä ja remix-hommaa. Se ei ehkä sovi suomalaiseen virkamieskulttuurin, sääntöihin rakastamiseen ja turvallisuuteen.”

Bar B. antaa valomerkkinsä puoli kympiltä. Sitten tylsä ja virkamieskulttuuriin jämähtänyt kaupunkimme häätää meidät keskusteluistaan toisaalle. Rotuaari on jo niin hiljainen, että räikeän oranssi Amarillon kyltti kalpenee S-ryhmän mainokselle Rotuaarin valotaululla.

Tällaista on oululainen katukulttuuri vuonna 2015.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

 

Kalapeus

Tyhjyyden jälkeen tulee täyttymys

Punainen solmio

Tyhjyys on;

tarina kuuroille,

seinille,

nauru huonekasville,

kolme kierrosta maailmanpyörässä,

maailman ympäri,

ilman,

että siitä hassusti ääntelevästi variksesta,

voisi kertoa,

kenellekään.

*

Tyhjyys on,

tulevaisuus ilman,

toivoa,

syntymäpäiväjuhlat ilman,

korttia,

itselle ostettu kirja,

ja etukanteen kirjoitettu teksti;

hyvää syntymäpäivää minulle.

*

Tyhjyys on,

miljoona euroa,

rahaa,

52 tuuman,

televisio,

iso nahkasohva,

7-vaihteinen polkupyörä,

uudet luistimet ja,

tyhjä pukuhuone.

*

Tyhjyyden jälkeen tulee,

täyttymys.

Sen nimi on,

kuolema.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Vii’en kärki

Asioita, jotka ovat kivoja joko täynnä tai tyhjinä

Matti A. Kemi

V Jääkaappi

IV VHS-kasetti

III Avaruus

II  Argumentti

I Katse

V Elämä

IV Luottokortin luottoraja

III Piirrelty tenttiessee

II Dogmi

I Parisuhteen sietokyky

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen kannanotto

Lasikuution sisältä

Aleksi I. Pohjola

Minun on tehtävä tämä asia heti alkuun selväksi: Tämä kirjoitus käsittelee julkisia vessoja, baarien vessoja ja oppilaitosten vessoja. Tämä kirjoitus ei käsittele julkisen kaupunkitilan problematiikkaa rahalla pönkitettyjen pakkoviestien syötöstä ihmisille eikä yksityisen ja julkisen omaisuuden tulkinnanvaraisesta käsitteestä.

Oululaisen baarin Snooker Timen miesten vessa (en ole käynyt naisten vessassa) voi äkkiseltään näyttää rajulta; se on täynnä tagejä, kirjoituksia ja tarroja. Käytännössä kyse ei ole kuitenkaan rajuudesta vaan ihmisten jättämistä jäljistä paikkaan, jonka ilmapiiri on aina ollut salliva kerrostuneiselle kulttuurille ja ennen kaikkea ihmisille.

Tagit, graffitit, kirjoitukset, tarrat ja oikeastaan kaikki elinympäristöön jätetyt luovat jäljet ovat itseilmaisua, jonka nyky-yhteiskunta on onnistunut demonisoimaan puhtaan betonikultin nimissä. Snookerin vessa on tästä piristävä poikkeus ja käytännössä kulttuuriteko, jonka arvoa ei voi mitata rahassa

Snookerin vessa kertoo kulttuurista, ihmisistä, ihmisten ainaisesta tarpeesta viestiä ja jättää jälkeensä jotain konkreettista. Ajan myötä se saa uusia vaikutteita, uudistuu ja muuttaa muotoaan. Siinä yhdistyy historia, henkilöt, kulttuurillinen aspekti sekä ajan henki.

Afterlight_Edit_2014_12_05_20_41

Snookkerin vessa on poikkeus ja ehkä myös ääriesimerkki, mutta kyllä muissakin vessoissa on ennen ollut kirjoituksia. Miksi Oulussakin on hinkattu vessojen vanerikoppeja puhtaaksi, vaikka kyseessä on pelkkä yksityisyyttä varjeleva massatuotettu vesivaneeri eikä suinkaan uniikki esteettinen sisustusratkaisu? No siksi, että ihmisten jättämät jäljet koetaan pelottavina ja yhteiskunnan kliinisyydestä ja jäljettömyydestä on tullut jonkinlainen hyve. Betoniin sallimme ainoastaan saasteiden ja sammaleen jättämän jäljen. Ihmisten jättämät jäljet koetaan puolestaan pelottavina, koska meille on opetettu niin. Turvallisuus on tunne ja sitä tunnetta ohjaillaan eri intresseistä haluttuun suuntaan.  Se, että me nauttisimme ihmisten jättämistä luovuuden jäljistä ja todisteista eletystä elämästä, me haluamme pyyhkiä kaiken sen pois ja elää lasikuutiossa, jossa sormenjälki pinnalla on automaattisesti särö täydellisessä maailmassa.

Ennen yliopistojen vessat kertoivat viisauksia, huonoja vitsejä ja nokkelia huomautuksia. Ennen ihmiset kirjoittivat luennoilla muistiinpanot kynällä. Nykyään ihmiset selaavat älypuhelimia vessoissa ja kirjoittavat kaiken läppäreillä. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ole enää kyniä mukana ja siitä syystä baarien tai yliopistojen vessoista saa etsimällä etsiä jälkiä toisista ihmisistä. Tästä samaisesta syystä esimerkiksi Snookkerin vessassa valtaosa on tageja, koska tagi- ja graffitikulttuuri toimii edelleenkin perinteisin välinein ja siinä kulttuurissa mukana olevat ihmiset kantavat edelleen kyniä ja tusseja mukana.

Afterlight_Edit_2014_12_05_22_14

 

Oikeastaan vessaseinäkirjoitusten häviäminen kertookin kulttuurillisesta muutoksesta yhteiskunnan tavassa viestiä ja jättää jälkiä; nykyään ne jäljet ovat pääsääntöisesti digitaalisia. Mutta emmehän me tätä huomaa sieltä lasikuution kirkkaiden seinien takaa, vaikka uskottelemme toisille näkevämme paremmin sen tahrattoman pinnan tuolta puolen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu

Puoliksi täysi lasi onkin Ylellä ja Kepulla jo tyhjänä

Matti A. Kemi

Vuosi 2015 on omistettu ilmeiselle holhoukselle: Ylen pakkomielteistä sosiaalipoliittista paatosta edustaa 100 päivää ilman viinaa -teema.

Helmikuun ehkä tärkein uutinen lienee, että lestadiosliikkeen puoluejohtaja Juha Sipilä lantahankoineen haluaa edelleenkin keppanan A-marketeihin.

Ripuloidaan seuraavanlainen hiivapöhinä alustukseksi:

Vuoden tipattomuutta seurattiin Korkki kiinni -nimisessä ohjelmassa muun muassa muusikkojen Pekka Myllykosken ja Timo Erängön kautta. Kuudesta seuratusta mukajulkkisesta vain viisi sinnitteli vajaan vuoden sopatta. Jaakko Selin totesi touhun sen verran epämielekkääksi, että jätti leikin sikseen jo puolen vuoden jälkeen. Miehekäs teko sinällään myöntää, että ohjelmaan lähteminen oli lähtökohtaisesti typerää itsensä kiusaamista.

Julkisuudessa aiemmin sekoillut Susanna Indrén sai elämäänsä jotain hohtoa ja hallintaa jättämällä kuohuvan ja tajuamalla, että hänellä on ongelmia, jotka eivät parane esimerkiksi kohmelolla. Joku never-heard yrittäjäpariskunta fiinissä ja tavallisen veronmaksajan ulottumattomissa olevassa lukaalissaan päätti rajoittaa shampanjan kittaamisen, mutta tätä suoritusta on hankala skoolailla, koska he kilistelivät läpi vuoden ja rouva pamahti paksuksi kuvauskauden lopulla.

Freukkareiden Myllykoski oli sen verran pitkällä radalla, että hän aloitti tipattoman tammikuunsa vuonna 2014 katkon kautta. Syöpädiagnoosin kesken kuvausten saaneelle, lukuisia tuoppeja aiemmin nielleelle muusikolle 11 kuukautta miltei alkoholitta oli sinällään kunnioitusta herättävä suoritus. Mutta absolutistia hänestä ei kuitenkaan saatu. Naukkailu on nimittäin kivaa.

Eränkö meinasi dokata itsensä hengiltä käyttäessään niin sanottua viinakorttia yhteen juopottelukertaansa. Pullonkorkin kierteet venähtivät Berliinin-reissulla sillä seurauksin, että katko olisi ollut paikallaan ja omien sanojensa mukaan hengenlähtökään ei ollut kaukana.

Silti elämänjano oli Erängölläkin sen verran kova, että tuurijuopoksi tunnustautunut Eränkö palasi ruotuunsa ja siemailee edelleen jumalten nektaria kaikesta huolimatta. Kyllä elämä maistuukin pienessä sievässä kevyemmältä ja jumalaiselta. Kaikki me kuolemme kuitenkin.

Yle on harrastanut toki aiemminkin kansalaissiveellistä toimintaa propagandallaan muun muassa Juhani Seppäsen juontamassa keskusteluohjelmassa Kuningas alkoholi (2010). Työterveyslääkäri-lipittelijä Seppäsen ohjelma oli juurikin sitä raitistumisen kautta ylemmyydentuntoon kohonneiden sormien heristelyä ja saarnaamista, mitä entiseltä dipsomaanilta voi vaan kuvitella. Jos et kykene siemailemaan kohtuudella, sitä ei tarvitse kohtuuttomasti kuitenkaan julistaa tai äimistellä.

Onkin aiheellista kysyä, että jos alkoholin suurkuluttajiksi itsensä marinoineet muusikot eivät tapojaan lopulta muuta ja oivalla vuoden tipattomuudesta mitään, miksi mekään oivaltaisimme tai oppisimme? Edes väkistä ironiaa lisäilemättä koko Ylen hanke kääntyy itseään vastaan. (Tematiikkaan päälleliimattu Janne Kataja kummallisine tietovisoineen ja pianisteineen makasiiniohjelmassa artonybergeineen ja mattinykäsineen on jo niin puuduttavaa sekä myötähäpeää herättävää, etten edes jaksa kirjoittaa siitä tämän enempää.)

Tämän alustuksen jälkeen pääsemme suurimpaan vitsiin ja osoitukseen, että mediaseksikkyys ja gallup-suosio on katoavaista:

Keskusta (entinen Maaseudun puolue) kaivoi muutaman vuoden takaisesta puolueohjelmastaan nerokkaimman ja trendikkäimmän idean, mitä he ikinä olivat keksineet: keskiolut takaisin Alkohin ja maaseutu väkipakolla jälleen raittiiksi.

Kun sisäpiiriksi tarkoitettu huikka levisi puolueristeilyn jälkiaalloissa sunnuntaina 8.2. muihinkin kuin Yleisradion medioihin, muut puolueet keräsivät irtopisteensä rivakasti: maanantaina 9.2. muut puolueet kilvan moittivat ideaa ja naureskelivat salaa puoluetoimistoillaan junttien medialukutaidon puutteelle. Jopa demarit, joiden holhousministeri Susanna Huovinen oli seisonut idean takana jo muutamia vuosia takaperin, luikerteli satimesta laittamalla paheksujaksi puoluesihteeri Reijo Paanasen.

Tiistaina 10.2. kepu oli kaikkien mahdollisten, mukamas katu-uskottavien politiikkojensa suulla kumoamassa päätöstään ja vetoamassa tekomaisin myhäilyin, että viittaus oli virheellinen ja puoluesihteeri Laanisen möläyttelyä ei pidä noteerata.

Samaan aikaan julkaistiin tutkimus, jossa yli puolet kansalaisista kannatti mietojen alkoholijuomien vapauttamista päivittäistavarakauppoihin.

Haluaisinkin lopuksi todeta, että Suomen alueen täysraitistamisohjelmat kieltolakeineen (1919-32), viinanpolttokieltoineen (muun muassa lakirajoitukset vuosina 1638, 1800 ja 1866) on toiminut siinä määrin hienosti, että sillä on tuhottu omaleimainen alkoholikulttuurimme. Tämän seikan tähden onkin suositeltavaa riipaista kännit ja olla äänestämättä maaseutulaisia.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus takakansi

Mainokset

2 thoughts on “Kollaus 2/2015

  1. Niin kyllä kait taide – myös katutaide – on kovin subjektiivinen asia. Katukulttuuria ne kyllä ovat. -A.I.P.-

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: