Kollaus

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus 9/2013

*Lopullisesti kollautettu *KOLLAUS! *Ku(l)lahtanutta *KUUKAUEN PELILIIKE/Kuvattuna *Kollaus-reportaasi *Vii’en kärki *Äimäilyn ytimessä *Suljin *Kuukauen epämääräinen

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu

Kuuskan Paviljonki, kuolinpäivä 22.9.2013

Matti A. Kemi

1960- ja -70-lukujen taitteessa valmistunut Kuusisaaren eli Kuuskan Paviljonki painui manan majoille kesän hengähtäessään viimeisen henkäyksensä kuulaana syyskuun lauantai-iltana.

Oulun kaupunki kyllästyi huonosti remontoituun Kuusisaaren Paviljonkiin ja osti sen itselleen nähtävästi purkutarkoituksin. Mitä ilmeisimmin Arinan avustuksella hieno rauhan saareke kaavoitetaan ylihintaisiksi neliöiksi ja kulttuuri jatkaa kolkossa kaupungissa kuolemistaan.

Hipeillä ei ole tyyssijaa järjestää kiljukestejään, raveissa viihtyvillä, hepoja vihaavilla ravettajilla ei ole enää tahmaisia tanssiaskelia ja humppaväellä ei tarjoilla enää Pernod-kolaa Mattilan sisarusten pilatessa äänimaisemaa.

Myöskään Radiopuhelimilla ei ole enää Qstockin perjantaiyön viimeistä vetoa hämyisessä nurkassa.

Kun toimituskunta kysyi ulkokuvia Kuuskan Paviljongista, kaikkien kuvaajien vastaus oli kutakuin muotoiltavissa tämän fraasin sisälle: ”Jos mää kerran jottain oon ottanu, niin ne on bäkkäriltä ja neki on kyllä niin hikisen utusia, ettei meikä anna niitä jakeluun.”

Inhaloikaa vihaani jo valmiiksi, Arinan korruptoimat kaupunginvaltuutetut: ensin näännytätte kulttuurikeitaan ja sitten kaavoittanette virkistysalueen asuinalueeksi. Te toistatte itseänne.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus!

Violet Sjöberg

Olin oikeastaan toivonu, ettei se homma menis missään vaiheessa niin höpöksi, mutta tiesihän sen, miten siinä tulee käymään, kun autossa menomatkalla Pintamoon sihautti ensimmäisen oluen auki. Se maistu niin hyvältä, että ihan varmuuden varalta piti käyä vielä huoltoasemalla matkan varrella täydentämässä kaljavarastoja.

Vaikka kaikki meniki höpöksi, kaikki meni myös oikein. Pintamossa oli kaikki, mitä mökkijuhannuksena pitääkin olla. Loppumattomasti olutta, holtittoman paljon ruokaa, lampi, tanssilava, sauna, yks puolikuurona ympäriinsä juoksenteleva koira ja joukko ihmisiä, joista tunsin puolet, mutta joista kaikista pidin heti.

Jossain vaiheessa sen jälkeen, kun tanssilava oli koristeltu, juhannustanssit tanssittu vielä toistaiseksi vihkimättömällä lavalla ja kaikki mahdolliset grilliruuat valmistettu, ihmisiä alko kadota. Kolmen ensimmäisenä uuvahtaneen kuorsaukset kaiku pusikosta teltoista epävireisinä stemmoina. Väki oli vähentyny kouralliseen ja kello kääntyny jo useamman tunnin verran juhannuspäivän puolelle.

Minä istuin kodassa rommipullon kanssa muutaman muun tyypin seurassa puhumassa mitä sattuu. Reippaimmat selviytyjät lähti yökalaan. Ei ne tainnu siellä kauaa olla, mutta mun mielessä ne oli seilannu lammen ulapalla ainaki kolme tuntia, kun ne lopulta tuli kodan ovesta sisään ja valitti, ettei saalista tullu. Joku oli saanu jonkun silakantapasen, mutta päästäny sen saman tien menemään.

Ulkoa kantautu hyvänyöntoivotuksia, ja sitte yhtäkkiä meitä oliki enää kolme ihmistä pimeässä kodassa puhumassa ihmissuhteista räpin ja Modern Talkingin tahtiin. Ja sitte enää kaks.

”Pitäiskö se mennä tosiaan nukkumaan?”

”Se ois varmaan nyt fiksua.”

Ulkona oli ihan erilaista ku vielä muutama tunti sitten. Oli aamu, kaikkialla oli kirkasta ja kello lähempänä seittemää. Oli hiljaista, ku kuorsauskin oli loppunu.

”Vai pitäskö kuitenki käyä vielä uimassa?”

Ja sitte harpottiin vauhdilla portaita alas kohti lampea ja hihitettiin.

Vesi oli lampivedeksi kummallisen kylmää, mutta ei yhtä kylmää, ku aiemmin päivällä puoliselvänä. Kuitenkin sen verran kylmää, että hetkeksi se jotenki kirkasti kaikki aistit ja jäljensi sen hetken juhannusaamuisen maiseman terävänä jokaiseen aivo- ja hermosoluun. Vastarannan puut oli kesäaamuna vihreämpiä kuin minään muuna vuorokaudenaikana, ja kaikkialla muualla ympärillä oli kirkkaan oranssia. Lammen vesi oli liikkumattoman tyyni lukuun ottamatta kahden humalaisen pulikoijan aiheuttamia laimeita vesirenkaita.

Kömmin aiemmin humalassa pystytettyyn telttaan, jossa oli jotaki pahasti pielessä, mutta joka kuitenki pysy riittävän hyvin pystyssä nukkumista varten. Ainakin niiden kahen tunnin aamu-unien ajan, joiden jälkeen heräsin juhannuspäivään.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Ku(l)lahtanutta

Vähän erilaiset festarit

Anna Lakso

Jos joku ei ole koskaan kuullut ILMIÖ-festareista, en ihmettele yhtään. En ollut itsekään kuullut. Nettisivut kertoivat, että ”Yli 50 tasokkaan artistin lisäksi festivaalilla järjestetään tuttuun tapaan tajuntaasi laajentavia työpajoja, taideinstallaatioita, happeningeja ja performanssiesityksiä”. 50 artistin? Tapahtuma kestää yhden päivän, miten ihmeessä sinne on saatu tungettua 50 artistia? Kävi ilmi, että helposti. Järjestäjät olivat pistäneet pystyyn seitsemän lavaa ja jokaiselle lavalle noin tunnin välein kapusi joku esittämään musiikkiaan tai muuta taidehärpätystä. Paviljongista metsän kautta rantaan käytiin läpi koko Uittamon ympäristö.

Alue paljastui erittäin kauniiksi, yllättävän suureksi ja pohjoispohjalaiselle ihmiselle tavattoman mäkiseksi. Ostimme lonkerot ulkotiskiltä kohtuulliseen festarihintaan ja iloksemme huomasimme, että suomalaisesta tavasta poiketen, anniskelu oli sallittu koko alueella. Ja ne kolkat joihin anniskelu ei ulottunut, niihin sai kuskata omat juomat. Tupakointia ei rajoitettu ulkoilmassa lainkaan.

Hipin oloiset nuoret city-aikuiset paistattelivat päivää hyvää musiikkia kuunnellen ja vaihtelevia esityksiä seuraten. Esiintyjälista oli raikas, sisältäen Aino Vennan, Eleonoora Rosenholmin, Joose Keskitalon, Circlen, M.A. Nummisen sekä 45 muuta artistia.

Illan edetessä keikoille oli hankalampi päästä, sillä lavojen alueet olivat auttamattomasti liian pieniä. Eleonoora Rosenholmia katsomaan halunneista suurin osa ei mahtunut paikalle. Circle soitti keikkansa ääriään myöten täydessä paviljongissa. Itse seurasin keikkaa suosiolla ulkoa, sillä olin varma, ettei lattia kestä satojen ihmisten hyppimistä, kun se jo puolella täyttömäärällä notkui kuin viimeistä päivää.

Ainoa huono asia koko sympaattisessa festivaalissa olivat ruokajonot, jotka kasvoivat puolen tunnin mittaisiksi. Jonotimme hamppuburgerijonossa, mikä oli suurin virhe sinä päivänä. Jono seisoi ja seisoi, kun myyjä kysyi jokaiselta erikseen, tahtooko asiakas hamppupihvinsä ruis- vai kaurapuikulan välissä, ja vasta vastauksen saatuaan alkoi paahtamaan leipiä. Kun vihdoin sain hamppurilaisen käsiini, se oli karmeinta paskaa, mitä olen ikinä syönyt. Urheasti kuitenkin taistelin sen alas ja hyvä meininki jatkui.

Itse väistelin bändejä aika lahjakkaasti ja illalla laskin saldokseni neljä bändiä. Siitä huolimatta suosittelen ILMIÖtä kaikille lämpimästi. Kerrassaan mahtava tapahtuma.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KUUKAUEN PELILIIKE/Kuvattuna

Björn Borg tekee nykyään boksereita, me jotain ihan muuta

Teksti: Matti A. Kemi

Kuvat: Kari Kujala (1-3) Janne Vähälä (4-6)

Kehitimme päätoimittajaretkueellamme uuden pelin. Sen nimi on frisbeetennis ja sitä pelataan tulevissa vuoden 2024 kesäolympilaisissa, koska kukaan ei jaksa enää seurata painia, ammuntaa tai keihäänheittoa. Lajia pelataan kuten tennistä – tosin kaksinpelinäkin nelipelikentän rajoin.

Muutaman kuvaajan voimin ikuistetun ensikamppailun vei nimiinsä päätoimittajakaksikosta herra Kemi. Ottelun toisessa erässä nähtiin peräti viisi murtoa, vaikka erä päättyikin kutkuttavasti 7-5.

Me käytimme kesämme näin. Eikä edes kaduta yhtään. Ihailkaamme ammattilaisia työssään.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus-reportaasi

Vain etuoikeutetuilla on oikeus olla undergroundia

Matti A. Kemi

Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna urhea päätoimittajaparivaljakko Kemi ja Pohjola maleksivat boheemien antaumuksella rokkifestivaaleille. Koska lehtemme linja on tinkimättömästi valtakulttuurin vastainen, menimme kirjaimellisesti festareilla maan alle.

Eräässä erittäin salaisessa paikassa eräille todella tärkeille ihmisille järjestetään Qstockin aikaan omat varjofestivaalit. Korpirockiksi ristitty tapahtuma on veljesten Janne ja Joni Pekkalan hengentuote, jossa allekirjoittanut vieraili ensikerran jo vuonna 2003 ja ajatteli jatkaa vierailujaan hamaan slaaginsa saakka.

Isolla pihamaalla on piknik, jossa keskieurooppalaiseen tapaan hämäännytään seitinohuesti ja nautitaan hyvästä seurueesta, Cambertista, rock’n’roll musiikista ja ikuisesta lauantai-illan huumasta. Kurkkua kostutetaan luvallisesti omin juomin. Sisällepääsymaksua ei varsinaisesti edes ole, mutta nimellinen, mitättömän tuntuinen ruohokenttämaksu suoritetaan ovella kunnioituksesta luontoa ja järjestäjien talkoouurastusta vastaan.

Musiikkitarjonnasta vastasi tänäkin vuonna pääasiallisesti vanhojen rokkiäijien ja -akkojen äärimmäisellä huolella kokoamat cover-bändit, jotka soittavat sitä, mitä parhaiten osasivat: rehellistä, suoraa ja jylhää jytää hyvällä svengillä. Vuosittainen yllätysesiintyjä oli tänä vuonna jytän vastakohtaisuuden huipentuma. Johanna Kurkelan lasinkirkas, herkkä ja harras tulkinta kosketti niin syvältä, että viinilasina käytetty Guinness-puolipint kyynelehti ja halkesi.

Pressipassien luulossa alueelle hiippailleet musteneekerimme Kemi ja Pohjola toivotettiin portilla lämpimästi tervetulleiksi VIP-passein. Fenno-skandinaavisen tasa-arvon nimissä VIP-ihmisille ei tarjottu muuta erityiskohtelua kuin jonottaminen erittäin salaiseen ja hämärään VIP-kellariin. Pohjoismaalaisen solidaarisuuden nimissä VIP-kellarissa sai kerrallaan olla viisi minuuttia. Maakosteutta hengittäessä mieli riehaantui ja maksa-arvot hamusivat takaisin maanpinnalle, mutta ote kirposi. Silmät sokaistuivat palattaessa maan alta päivänvaloon ja räyhäkkääseen psykobillyn kaikkeuteen.

Maan alla piileskely on hankalaa, mutta vielä hankalampaa on järjestää vuodesta toiseen näin omaperäiset ja tuttavallisen rennot underground-festivaalit. Toivomme, ettei kukaan lukijoista ikinä paljasta, mistä undergroundissa on todella kyse. Antaa Pekkalan veljesten paljastaa se Korpirockin muodossa ikuisesti  meille harvoille ja valituille.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki

Kesän pahimmat nousut ja laskut

Cpt. Hämminki

V Huorasuora kesäkuun alussa joskus aamuyön tunteina pilkkujen jälkeen
Vitutti huohottaa vastatuuleen ja saapua jatkoille, jossa suurinosa juhlijoista joko yrjösi tai sammui.

IV Matka keskustasta Linnanmaalle 28.8. kello 8.40 alkaen
Vähillä yöunilla pyöräilin 24 minuutissa 6,5 kilometriä lämmön kirkastamassa 12 asteen kumussa läpi kiirettä sykkivän kaupungin arkiaamun. Tuulenvireettä aurinko räkätti niin veikeästi, että oli pakko hymyillä hymykuoppaani syvemmäksi.

III Snuukkerin kaatajaiset ja uuden Snuukkerin avajaiset 30.5. kello 21.43 alkaen
Matka uudesta Snuukkerista kotiin osoittautui niin hankalaksi taipaleeksi, että seitsemän korttelin matkaan meni noin kaksikymmentä minuuttia. Kadunpielet eivät riittäneet pitämään jotain kaidalla tiellä ja minä kulutin kenkiäni turhaan pujotteluun. Joku nilkki varasti kaksi darts-tikkaani ja minä puolestani löysin madonreijän tuon perjantain ja maanantain välisen yön välillä.

II Tour de Karjasilta, heinäkuun alkupuoli noin kello 3.05 alkaen
Napeista kajahtelee Thelonius Monkin vuoden 1958 keikka Köpiksestä. Jalat jauhavat leppoisasti kävelevän basson tahtiin ja sekä Thelonius ja minä pimputtelimme päämme sisällä jotakin suurempaa ajatusta saapuvaksi. Pyörä tottelee ja ohjaa minua syvemmälle arkkitehtoonista kauneutta. Kesäsateen kastuttama asfaltti kirkastaa katuvalot ja luovuuden säikeiksi.

I Koulukadun laskeutuminen, 27.6. kello 6:02
Totaalisen hiljentynyt kaupunki huomassani. Koulukadun alamäki, agggressiivinen poljennan tuottama vauhti, kuulokkeissa jyskyttää Imatran Voiman Kurvi. Mielen ja kehon kokonaisvaltainen orgasmi, jing-jang, Om ja kaikki maailman valaistumiset räväkän kauniissa auringonvalossa. Huipentuma aamukahvit Lyötynpuistossa 19 asteen porotuksessa. Ymmärsin elämäntehtäväkseni tämän kokemuksen jakamisen. Minulla menee paremmin kuin teillä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä

Pälkäneen kesäteatteri vs. Oulun ylioppilasteatteri

Matti A. Kemi

Pälkäneellä virttyneen kliseinen tarina, joka ratsastaa kasarin uhkakuvilla ja Suomi-rock hittiparaatillaan. Tarinaan pakolla tungetut kappaleet eivät istu juonenkaareen lainkaan. Tempo on hukassa ja mitään kiintymystä ei synny. Ensi-illaksi liian verkkaista ja ilmeetöntä. Taputan vain siitä ilosta, että toinen näytäntö lopulta loppuu.

Oulussa räväkkä tarina pojasta, joka ei ikinä kasva aikuiseksi. Pääosassa räväkkä ja ilmeikäs nainen. Kaksi tuntinen ensi-ilta etenee kuin huomaamatta läpi verkkokalvojen ja tempaa katsojat mukaansa. Lapset kiemurtelevat jännittyneinä penkeillä, kuoleeko Peter Pan. Ei kuole, onneksi.

Murskaava erävoitto Oululle.

Pälkäneläinen näkemys räväkästä rock’n’roll musiikista oli lievähkö pettymys oululaiselle rokkarihipsterille

Ensi-iltojen jälkeen myös kultivoitunut katsoja nollaa tilanteen sofistikoituneella punaviinipöhnällä. Oulussa Alko ehti mennä ennen esityksen loppua kiinni ja kultivoitunut kriitikko joutuu turvautumaan kaljaan. Rahaa palaa Maikkelin terassilla tuhottaman paljon ja olut ei takaa syvällistä pohdintaa.

Pälkäneellä sukujuhliaan sivistyneesti viettävä kulttuurinystävä on varannut hotellihuoneeseensa tönkän punkkua ja Jallua. Lisäksi karjalaisen suvun ominaisuudessa pullo kiertää siihen tahtiin, että pakenen tiuhasta ringistä lopulta ensi-iltaansa kumoavan näyttelijäryhmän keskelle. Sielläkin kiertää pullo ja kenkäni joutuvat hukkaan.

Nopeahko erävoitto Pälkäneelle.

Näytelmien tuomat uudet ajatukset kajastavat päässäni. Pälkäneellä mietin, että tämäkö on kesäteatterien nykytaso. Pääkipu on niin armoton, että joudun jättäytymään kyydityksestä takaisin Ouluun ja jään kolmeksi vuorokaudeksi Tampereelle parantelemaan järkytystäni.

Oulussa sen sijaan keskustelen näytelmästä useaan otteeseen seuraavien viikkojen ajan eri pöytäseurueissa. Orastunut peterpanmainen ajatteluni hurmaa erään kauniin tytön ja me ihastumme toisiimme.

Lumierä Oulun nimiin. Tässä vaiheessa Pälkäne nostaa luovutuksen merkiksi kätensä pystyyn, kättelee vastujaansa ja poistuu valitettavasti valmistelemaan seuraavankin vuoden kesäteatteriperformanssiaan.

Oululainen voitontanssi ylivoimaisen murskajaisten päätteeksi

Kesäteatterien ensi-iltakaksintaistelun luovutusvoitoin korjaa Oulu. Jään hämmentyneenä odottamaan, kestääkö rakkaussuhteeni Oulun ylioppilasteatteria kohtaan läpi ensi kesän.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin

Kannen tarina

Janne Vähälä

Kuva tarkennettu pelitannerta ympäröivään metalliverkkoon. Tarkoituksena oli saada taustalle sellainen bokeh, että tajutakseen mitä verkon takana tapahtuu, joutuu kuvaa katsomaan ainakin hetken aikaa. Haluttu lopputulos syntyi aukolla f/4, suljinajan ollessa sekunnin viidessadasosa. Näin jälkeenpäin mietittynä otokseen tuli mukavan ”suljettu fiilis”, mutta tunnustettakoon, ettei tämä ollut kuvaushetkellä ykkösprioriteettini.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen

Valkoinen

Aleksi I. Pohjola

Katulampun kelmeä valo luo auraa märkään, kylmään ja mustaan asfalttiin. Urbaanissa kuunsillassa ei ole sijaa romantiikalle. Keinotekoinen valo vuorottelee varjojen kanssa. Se ei tanssi, se ei hypi, se ei viekottele. Se vain toistaa omaa monotonista kaavaansa. Vesi litisee kenkien alla, hengitys höyryää. Pudonneet lehdet eivät pyöri pariisilaisittain kadulla. Ne ovat liimautuneet kiinni märkään alustaan. Lehtiruodot ovat repeytyneet. Kerran niin vihreät ja elinvoimaiset eheyttäjät ovat muuttuneet keltaiseksi mössöksi ilman mitään arvokkuutta.

Kaulukset on pakko nostaa ylös. Viima ja vesi tunkevat ikävästi niskaan. Ei sillä tosin enää ole kovinkaan suurta merkitystä. Se vain todistaa sen tosiasian, että ihminen on loppuun asti hedonistinen paskiainen.

Pakko kiihdyttää askelia. Ei juoksuun asti, mutta selvästi ripeämpään suuntaan. Varjot yrittävät ottaa otetta, päästä niskan päälle ennen päämäärää. Mutta perille on päästävä. Olen luvannut sen. Luvannut itselleni. Ja siksi minulla on nyt kiire. Kiire täyttämään lupaukseni ja saavuttamaan rauha. Rauha sielulle, joka on revitty kappaleiksi. Sielulle, joka on uhrattu hyvyyden alttarilla. Ja sielulle, joka on niin raskas kantaa. Minun on ehdittävä, jotta jaksaisin pimeän yli.

Ensin huomaan pienen välähdyksen. Ihmeellinen välähdys jossain kaukana edessä, joka painuu varjojen alle hyvin nopeasti. Mutta olen huomannut sen. Se riittää minulle. Kiihdytän tahtiani entisestään ja karistan varjot kintereiltäni. Tuntuu, kuin saisin vanhat voimani takaisin. Vaivun transsiin ja kehoni huutaa pahaa oloa pois. Varjot väistyvät, minä itken ja valon määrä lisääntyy.

Pystyn jälleen hengittämään. Pystyn juoksemaan. Juoksen hengästymättä rantaan. Sinne, minne olin alunperinkin menossa. Kylmyys on melkein ehtinyt saamaan lopullisen otteensa. Heinät ovat jäätyneet pystyyn, maa on jo valkoinen kuurasta. Rantaveteen on muodostunut ohuen ohut kerros jäätä, mutta kauempana musta vesi velloo vielä vapaana.

Ja siellä se on. Tuo valkoinen hohtava olento. Se on odottanut minua. Ja minä ehdin. Ehdin, ennen kuin se jäätyi kiinni. Ennen kuin sen silmistä katosi valo. Ja nyt se näkee minut. Se tietää, että on tullut aika lähteä. Lähteä pakoon pimeyttä ja palata yhtä aikaa valon kanssa. Se on viaton, se on puhdas ja se on valon lähetti. Ja sen kyydissä sieluni matkustaa palatakseen taas ensi keväänä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————