Kollaus 4/2013
KOLLAUS 4/2013
* Kol(l)aus! * KUUKAUEN PELILIIKE * Lopullisesti kollautettu * Kul(l)ahtanutta * Kuvattuna * Vii’en kärki * Kuukauen epämääräinen *
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Lopullisesti kollautettu
Kohta vihdoin maisteri: retrospektiiviä 15 vuoteen Nelivitosessa
Marko ”Pyhis” Pyhähuhta
”Kaikki alkoi siitä, kun mä lopputilin sain.” Pilkkua viilaamatta näinkin voisi sanoa. Opintotuen saantini nimittäin otti ja tyrehtyi toukokuussa 1997, ja kuin isompien voimien varjeluksesta juuri noihin aikoihin Nelivitosen silloiset DJ:t kysyivät, kiinnostaisiko minua tulla baariin töihin. Loppu onkin niin sanotusti historiaa eli seuraavat viisitoista vuotta vierähtivät sillä tiellä.
Pian ensimmäisen työvuoroni jälkeen toukokuussa 1997 sain kuulla, että minusta tulisi kohta baarin DJ-vastaava, joka järjestelee tiskijukkien työvuorot ja muut käytännön kuviot johdon alaisuudessa. Matkan varrella työiltoja olikin kanssani jakamassa suunnilleen yhtä monta levynsoittajaa kuin tuli mittariin vuosia, eli pikaisesti laskettuna viitisentoista vakituisempaa nelivitos-deejiitä ehti alaisuudessani soitella – toiset pitempään, jotkut vain hetken. Itse ehdin tuossa ajassa koko ravintolan virkaiältään toiseksi vanhimmaksi työntekijäksi.
Vastaavuus oli kuitenkin vain titteli ja yleensä ainoastaan kevyttä koordinointia vaativa juttu, vaikka viime kädessä se toki tarkoitti sitä, että jouduin itse töihin esim. sairastapauksen sattuessa tai jos jokin vuoro tulevassa DJ-kalenterissa ei yksinkertaisesti kellekään muulle sattunut sopimaan. Pääasia omassakin toimenkuvassani oli tietysti itse soittaminen ja sitä kautta asiakkaitten viihdyttäminen, mihin yökerhossa kuuluu luonnollisesti myös ihmisten jorauttaminen. Eräänlainen tulosvastuukin jaloon ammattikuntaan siis toisinaan kohdistuu.
Omaksi edukseni työssä osoittautui sama asia, jonka varmaan edeltäjäni panivat merkille ennen kuin minua töihin pyysivät, eli verraten laaja-alainen musiikintuntemus. Siinä missä en nimeäisi kielenkääntäjän (nykyinen päätoimeni) tärkeimmäksi työkaluksi kielitaitoa tai sanakirjaa vaan yleissivistyksen, sanoisin että ainakin nelivitosen tyylisessä paikassa DJ:lle on kaikista tärkeintä tuntea mahdollisimman monenlaista musiikkia, niin uutta kuin vanhaa. Tämä tietysti soveltuvien asiakaspalvelutaitojen ohella.
Asiakkaiden miellyttäminen onkin näin jälkikäteen katsottuna se koko homman hauskin puoli: helppoudessaan yllättävän vaikeaa. On itsestään selvää, että kaikkien miellyttäminen yhtä aikaa on mahdotonta, mutta aivan yhtä totta on se, että joitakuita on yksinkertaisesti mahdotonta miellyttää. Piste. ”Kun mikään ei kelpaa” -tyyppisille tapauksille voikin sitten vain kauniisti vihjata heidän mahdollisesti saavan suurempaa tyydytystä jossain vaihtoehtoisessa ravitsemusliikkeessä tai tyytyä itse kuuntelemaan jupinaa ja solvauksia siihen asti, kunnes on pakko hakea järjestyshenkilö paikalle. Itse jouduin vain kerran kotiin lähtiessäni vilkuilemaan taakseni.
Vain kerran pääsin myös asiakkaan hotelliin jatkoille aamupalaa myöten ja sain poistuessani mukaan vielä lahjapakkauksen hyviä viinejä kaukaa. Tyytyväinen australialaisasiakas ihmetteli, miksi hänen täytyy matkustaa maapallon toiselle puolelle kuullakseen baarissa hyvää musiikkia.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Vii’en kärki
Oululaisen pyöräilijän Top5 -biisit
Matti ”Matsoni” Vahtola
5. High On Fire – Snakes For The Divine
Nukuitko pommiin? Tuliko taas torkkua tykiteltyä muutama kerta liikaa? Ja tottakai duunipaikalla pitäisi olla vartin päästä. Ei hätää! Tämän rallin kun pistät soimaan ja lähdet vinttaamaan muna- mankelilla niin et VOI myöhästyä. Kappaleen kova tempo ja järjetön groove, sekä tolkuttoman pitkä yli 8 minuutin kesto takaavat sen että pitempikin työmatka hurahtaa kuin ohimennen ja olet ajoissa paikalla. Lisäksi kappale antaa mukavan perjantaifiiliksen, kun lähdet duunista vinttaamaan kohti kaljakauppaa.
4. Motörhead – The Chase Is Better Than The Catch
Kukapa itseäänkunnioittava oululainen ei kesäisin harrastaisi puistokaljottelua? Tämä ihana harrastus ei kuitenkaan monestikaan onnistu ilman lieveilmiöitä; seuraan lyöttäytyviä, röökiä pummaavia spurguja ja muita perkeleen nappipäitä. Parhaimmillaan nämä arjen sankarit saattavat pölliä pussikaljasi. Jos näin käy, elä huoli! Laitat tämän biisin soimaan, niin ovelinkin pirinarkki kyllä saadaan kiinni tai kaivetaan esiin piilostaan. Biisi toimii erinomaisesti myös takaa-ajon jälkeisen turpasaunan taustamusiikiksi.
Karkasko puistokaljoittelu käsistä? Pääsitkö yöpymään Ratakadun valtionhotellissa? Kylmän kolkko selli, kaamea darude yhdistettynä erittäin hatariin muistikuviin edellisillasta vaativat järeitä toimenpiteitä. Virkailijalta kamppeesi saatuasi, suuntaa välittömästi lähistöllä sijaitseviin marketteihin ja osta itsellesi loivari. Juo se. Tämän jälkeen pitäisi jo alkaa miettimään että missähän se pyörä sitte on. Tätä tuttua tilannetta varten tämä biisi on kuin luotu. Iloisen pirteä, svengaava groove yhdistettynä alkoholin oloa tasoittavaan tunteeseen takaavat pyörän pikaisen löytymisen.
2. Royal Cream – Darling Darling
Loiventamisen huono puoli on se, ettei sitä voi jatkaa ikuisesti. Jossain vaiheessa on kohdattava elämän realiteetit ja lähtä esim. selittämään tyttöystävälle, että missä sitä on luuhattu. Älä masennu! Tähän tarkoitukseen sopii täydellisesti tämä melankolinen rokkiralli, jonka tahdissa harjoitella koiranpentu-ilmettä, sekä hakea inspiraatiota väistämättömään vaimon tenttituokioon. Eikä muutenkaan tässä vaiheessa viikonloppua jaksa polkea kovinkaan kovaa, joten tämä letkeä rockpoljento ei pistä liikaa puhalluttaan.
1. Mungo Jerry – In The Summertime
Onko tyttöystävä jo lepytetty ja sovintoseksit hoidettu alta pois? Nyt pitäisi keksiä jotain yhteistä kivaa. Mikäpä onkaan parempaa näin kesäaikaan, kuin lähtä vaikka ongelle! Siihen tarkoitukseen tämä biisi passaa mitä parhaiten. Mutta muista, vaikka onkin voittajaolo, ei niitä voitonjuhlia kannata järjestää, ennen kuin se kahden kilon siika on naarattu sieltä jorpakosta.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
KUUKAUEN PELILIIKE
koonnut suullisesta perinteestä Lyyli Hämärä
Bändijunan höyryveturi
(vaatii harjaantuneisuutta, hahmotuskykyä ja muistia. 2-8 pelaajalle.)
PELINHENKI JA ARTIKLAT
§ Asettaudutaan pelikentälle eli rinkiin noin kello 4.20 pm (EET).
§ Kierroksen aloittaja eli sytyttäjä aloittaa pelin sanomalla ARTISTIN tai BÄNDIN nimen.
§ Hänestä vasemmanpuoleinen kanssakilpailija eli seuraajan tulee sanoa loppukirjaimen kuultuaan samalla kirjaimella alkava nimike. Rinki kiertää vinhasti niin kauan, että jäljelle jää yksi älykkö. Paukutelkoon tämä henkilö imaginaarisia henkseleitään.
KOUKKU: Jos kanssakilpailija sanoo jo AIEMMIN MAINITUN nimikkeen tai huolestunut, tuskastunut ilme sekä LAAJA MIETINTÄAIKA paljastavat tietämättömyyden, tippuu pelistä ringistä ja joutuu jäähylle.
Ensimmäisen tippujan nimi on paukku. Hänen tehtävänään on pitkän jäähyn jälkeen koollekutsua uusi erä ja hänestä tulee tämänmoiselle erälle sytyttäjä. Kierroksen voittajan titteli on sen sijaan höyryveturi. Hän asettautuu seuraavassa erässä rinkiin sytyttäjän OIKEALLE puolelle.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuvattuna
Etsi kuvista virheet
Teksti: Aleksi I. Pohjola, Matti A. Kemi Kuvat: Aleksi I. Pohjola
Genrejä, tyylejä, sointuja ja sanoa. Niitä on tuhansia ja taas tuhansia. Silti nämä moniulotteiset ja monitahoiset taideteokset syntyvät samankaltaisissa olosuhteissa. Bändien treenitilat ovat hämmästyttävän samankaltaisia, vaikka sisustyylien luulisi helposti poikkeavan toisistaan huomattavasti, jos musiikkityylejä vertailee. XDXDXD:
Jussi, Hiittenvare / Sotaleski
Jääkärikomppania II, Hiukkavaara
”Soitettiin Mestassa ja joku tyttö yritti herutella Miikkaa keikan jälkeenkin. Sen takia meillä on nää ylikokoset pikkarit seinällä.”
The Smiths: Some girls are bigger than other girls
Treffi-Rape alias Aki, Sylvi / THJKB
”Yhessä paikassa keskustan liepeillä”
”Kallioparkin räjäytysten aikaan täällä on menny kamoja paskaksi sillonki ku ei oo ees soitettu. Hajonnu on kuulovahvistin, kaks kitaranuppia ja syna. Kyllähän täällä myös kummittelee.”
Jupe, Vene
Jääkärikomppania I, Hiukkavaara
”Tuossa valokuvia selailin ja yhessä kuvassa kusen yhen reenikämpän pikkuikkunasta ulos. Liekkö päissäänsekasin ollu. Se on varmaan villeintä mitä on ikinä tapahtunu.
Mennään aina arkisin ja päiväseltä reenaileen, nii ei tuu sekkoiltua.”
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kol(l)aus!
Valkoisen hevosen selässä
Teksti ja kuva: Aleksi I. Pohjola
Rannalla mojitoa, kylmää olutta ja hyvää musiikkia. Aurinko lämmittää mukavasti. Naiset näyttävät hyvältä, ilma tuoksuu makealta ja turkoosi vesi värjää horisontin pastellinsävyiseen hohteeseensa.
Matkalla asunnolle joku huomaa lyhtypylvääseen liimatun julisteen. Jokin siinä kiinnittää huomiota, käskee pysähtymään. Valkoiselle taustalle piirretyssä graafisessa teoksessa komeilee hip hop:n neljä elementtiä: Mc, dj ja break dancer on piirretty mustalla värillä värikkään grafiitin päällä. Alla otsikko Hipnotik 2008 ja pitkä lista artisteja. Festivaali on alkanut jo tunteja sitten, mutta ehkä siellä näkisi vielä jotain. Pääesintyjänä hehkutetaan Looptroop Rockersia.
Sandaalit läpsyvät, kun joukko rannalla marinoituneita musiikin ystäviä pistää löysistyneisiin lihaksiin vauhtia ja ryntää lähimpään nettikahvilaan hankkimaan lisätietoja tapahtumasta.
Festivaalien pitopaikka selviää helposti. Barcelonan nykytaiteen museo Macba on monelle skeittidiggarille tuttu lukemattomista skeittileffoista. Myös me satoja leffoja nähneet skeittiholistit olemme varsin tuttuja Macban kanssa, vaikka kukaan meistä ei koskaan olekaan siellä vielä käynyt. Metrokartasta löytyi lähin pysäkki ja vaikka polte festeille on kova, pitää rantavarusteet käydä vielä nopeasti vaihtamassa johonkin hiukan säädyllisempään.
Metromatka tuntuu kestävän ikuisuuden. Yritän laskea metrotunnelin valoja, mutta ne vilisevät niin lujaa ohi, että sekoan laskuista hyvin nopeasti. Äkkiä joku havahtuu ja ilmoittaa, että meidän pitäisi jäädä seuraavaksi. Vihdoinkin tunnneiksi ja taas tunneiksi mielessäni venynyt metromatka on ohi ja säntäämme portaita pitkin kohti kirkkautta.
Vaikka Macban luulisi komeilevan niin keskeisellä paikalla, että sen erottaa jo kaukaa, ei rakennusta meinaa löytyä millään. Metropysäkiltä matka jatkuu lukemattomien samanlaisten kujien läpi kohti intuition ja erittäin epävarman kartanlukutaidon osoittamaa suuntaa. Yht’äkkiä kuja päätyy sukeltamaan pimeistä varjoista valoisalle aukealle. Pihaa hallitsee valkoisten seinien ja valtavan lasi-ikkunan muodostama rakennus, jota ympäröi harmaa laatoitus. Festivaalit käydään pihalla ja viereisen rakennuksen jonkinlaisessa kellarissa.
Menemme sisääntuloon ja ostamme pääsyliput. Litran jääteeni kierrekorkilla varustettuna aiheuttaa ongelmia turvatarkastuksessa. En pääse läpi ja järjestyksenvalvoja antaa outoja ohjeita espanjaksi. Lopulta hän irrottaa korkin pullosta, heittää sen pois ja antaa minun luvan mennä. Menettelytapa jää ikuiseksi arvoitukseksi, mutta sisälle kuitenkin pääsen.
Suunnistamme pihan perällä oleville portaille ja alamme laskeutua alaspäin. Portaiden reunat ovat täynnä seurustelevia ihmisiä ja äkkiä huomaamme olevamme keskellä hurraa huutoja. Joko tämä on paikallinen tapa toivottaa ihmiset pitämään hauskaa tai sitten joku on erehtynyt pahasti, mutta baaritiskillä meidän pitää kuitenkin maksaa juomistamme. Tilassa on kuuma, ihmisiä on paljon ja kattoon yltää sormilla pelkästään varpaille nousemalla. Hivuttaudumme lähemmäksi lavaa. Lavan edustalta nousee sieltä täältä sakeaa savua ja ihmiset seurustelevat keskenään.
Dj pyörittää äskeistä jo hiukan tiukempaa tavaraa ja nostattaa tunnelmaa. Ilmapiiri sähköistyy, ihmiset alkavat tanssia lattialla ja heiluttaan käsiä. Lopulta lavalle saapuu itse bändi ja show voi alkaa. Promoe ryntää mikrofoniin ja ottaa yleisönsä. Ihmiset pakkautuvat lähemmäksi lavaa, ilma sakenee ja katto tuntuu laskeutuvan entistäkin alemmaksi. Rytmi kulkee koko kehon läpi sysäten sen pienimuotoiseen keinuntaan. Tajunta irtautuu ja liukuu kitaristin sormiin, rumpupeltien pinnalle ja äänentoistolaitteista lähtevän värähtelyn taajuudelle. Tehtyään kierroksen salissa, tajunta syöksyy taas takaisin aivoihin täyttäen mielen euforisella äänellä. Tätä ääntä me kutsumme musiikiksi.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Ku(l)lahtanutta
Iskelmätähdet kertovat loistollaan
Matti A. Kemi
Iskelmä on jälleen tilanteissa: Pekka Laineen loisteliaan YLElle tuotetun Rock-Suomen jälkeen samainen työryhmä paneutui Suomi-iskelmään. Kansaa tanssilattioilla hikoilluttava foxi tai äänen käheäksi karaokessa laittava Finnhits-kama istuu sitkeästi kansamme kaihoalassa. Finnhits-kiertue peruuntui, mutta nuoriso on kierrättänyt menneiden aikojen kiiltotähdet. Iskelmästä on tullut jälleen terävää, vaikka kenelläkään ei ole enää kosketusta maaseutuun ja tanssilavojen hupilupiin.
Iskelmä on antanut minulle elantoa kuluneet kolme vuotta. Tuli tarjottua humppakansalle muutama kossuvissy ja Pernod-kola. Tuli kuunneltua töiden ohessa Finlandersia, Rostin Vickya ja Neljän Suoraa. Tuli kirottua tanssipareille, jotka eivät juoneet kuin vettä ja hikoilivat sen tiskilleni käsipyyhkeisiin.
Tippiä tuli Limingan partaveitsiltä yhtä paljon kuin Mennenin tuoksua heidän mukanaan tiskille. Ja jos tippiä ei tullut, sain yllättävän härskejä ehdotuksia vanhemmilta leideiltä ja ulkopaikkakuntalaisilta pariskunnilta.
Äimäsin sitä kirjoittamatonta hierarkiaa, etikettiä ja kuitenkin kummallista tasa-arvoa, millä tanssiparia haettiin. En päässyt ikinä sisään siihen maailmaan. Kieltäydyin kohteliaasti tanssiinkutsuista jopa vapaillani, koska minun jalkateräni tanssivat vain twistiä ja viskiä. Silti niiden vanhahtavien, maanläheisten humppaajien kanssa oli jotenkin niin vaivatonta humaltua.
Vitutti agggressiivisesti mitäänsanomattomat sanoitukset ja halvat synasoundit. Huvitti muutaman vuoden takaiset tangokuninkaalliset, joista en ollut kuullut mitään muuta kuin tittelit tangokuningas tai rattijuoppo. Ihmetytti yksitoista kuukautta rundilla olevat, keskisarjan uurtajat, joiden palkkana oli huonot takahuoneet ja tylsistyttävät kilometrit.
Muutaman kerran baarihuorailun jälkeen tuli autettua isommilla kalusteilla liikkuvia bändejä loppuroudauksissa. Palkitsi nähdä pitkän rundinsa päättäviä iskelmätähtiä katkokävelyssä pitkin roudausramppia kohti Kanarian-lentoa. Pelotti nähdä Yölintua ylipäätään, mutta Silmun puhkeaminen kertoo vain työn maistuneen.
Ja niitä Mattilan sisaruksia on edelleen niin paljon keikkailemassa ja ihan liian usein, etten tunnista heistä edelleenkään ketään. Ja kaikki muut laulaa toistensa hittejä illasta toiseen; sinne väliin vaan laitetaan se Iskelmän taajuuksilla rankuttava ykköshitti.
Kuuvan Karin promokuvat ovat pahemmin photoshopatut kuin Niinistön Salen virallinen pressankuva. Edes Niinistöä ei saatu näyttämään ihmissudelta. Kääriäisen Jorma närästää humppakansaa soitamalla nykyään vain rokkia ja Agents haluaa solistinsa olevan nykyään tuntematon ihmissusi. Kokkolan Kaija eli Kaija K. promokuvat matkivat ysäriä, mutta Hirvosen Anitan kuvat ovat edelleen ysäriltä.
Mutta mikäpä ei olisikaan pahempaa kuin herätä päivään, kun päässä soi taukoamatta joko Matin ja Tepon tai Randelinin Kaken työaiheiset iskut. Tietää tehneensä pitkää päivää ja iskelmätähdet iskeneet ”loistollaan”.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen epämääräinen
Mies, joka muuttui
Pimmeyen Peleko
Matelevan pitkä iltapäivä. Mies miettii kevättä, kokee sysäyksen. On puhallettava kaikkeuteen tätä hurmosta pitkin kevätpäivää.
Hän tarttuu jatsariinsa. Ensiääni on selkeä ja rullaava, kirkas ja terävä. Naksahtaa, kuten muinoin.
Toinen puhallus, lyhyt tremolo. Pianisti astuu huoneseen; antaa jatkaa. Alkaa sujumaan liian hyvin. Pärähtää. Ai-jai.
Sittenhän se meneekin liian intensiiviseksi. Pianistikin äimäilee ja ottaa avaran haltuun. On pakko rauhoittua, perkele.
Pianistin pelastusoperaatio osoittautuu harha-askelmaksi. Hänkin pimahtaa, kun yhtäkkiä koko kvintetti vetää kvintolia huoneistossa. (SE-KA-TA-VA-RA on helppo muistisääntö kvintolin rytmitykseen, muuten.)
Tila täyttyy kuin pieni kuutio. Höyrystyy. Avaruus kutistuu ja kylmenee.
Herään. Pakko puhaltaa. Pianistille se on signaali aloittaa elämä alusta ja alkaa hakata moodeja.
Rumpali löytää symbaalinsa. Basisti kadonneen kielensä. ”Ai, että rullaa, väännetään sitä rullaa. Kireämmälle, mutta silleen lesosti. Niin coolisti, että Davisin Miles kalpenee.”
Ajatus alkaa karkailemaan. Alkaa mennä liian löysäksi. Eipä toisaalta haittaa. Sitten valaisin: ”Valonnopeus on vuodessa vain kymmenisen biljoonaa kilometriä! On aika hallita.” Ja niin avaruus palaa, laajenee ja hohkaa tätä soundia.
Olen kasvanut kiinni näihin huulekkeisiin! Ai, perkele. Elän tätä soitinta ja yritän hönkiä sen ulos itsestäni.
Rauha, rauha. Olen aina ollut rauhallinen mies. Kyllä tämä elämä tämänkin jälkeen soljuu, kunhan nyt jumalauta rauhoitan itseni. Ja Om löytyy. Palaan takaisin rauhalliseen kiertoon hyvällä kierteellä. ”Kyllä tämä oikeesti tästä, nyt mä vaan kuumottelen liikaa. C’mon: RAU-HA!”
Ei elämäni ole ohi, vaikka huuleni ovat tästä lähin osana saksofonia. ”Ei ole ohi, ei todellakaan ole ohi” vakuuttelen itselleni.
Pianistikin on havahtunut metamorfoosini ja rauhoittelee minua hetken pimputuksellaan. Hän aloittaa terävän trillin, mutta hänen sormensa meinaavat yhtyä koskettimiin.
Pian koko bändi suhtautuu epäillen instrumentteihinsa, mutta ottaa kulmakarvain alta piilevän agentti-ilmeen ja jatkaa kohti melankolista loppuruskoa.
Minä olen lasisaksofonimies. Nyt ja aina; minä olen lasi-sak-so-foni-mies.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kollaus 