Kollaus 12/2019

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuukauen epämääräne * Kipsissä * Kuvattuna *Kalma * KOLLAUS * Kollaboraatio * Kuukauen peliliike * Grafeemit *

* Agggressiivista bibliogggrafiaa * Konfuusio *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Kulttuurin monitoimimies ei pelkää käyttää hyönteismyrkkyä
Matti A. Kemi

Haastattelin kulttuurin monitoimimiestä Jari ”Meistis” Meistamoa Helemen alakerrassa YK:n lastenoikeuksien päivänä. On täsmennettävä, että ’haastattelu’ on sinänsä aika valheellinen termi, kun koko tunnin aikana Meistikselle sain tyrkytettyä ehkä kaksi aihetta, ja sitten alkoikin sellainen ilahduttava meistismäinen tarinointi ja name-droppailu, että ei tarvinutkaan kuin antaa näppäimistön seurata pää- ja sivujuonteet tälle pressille.

Aluksi taustalla soi Rancidin …And out come the wolves, mutta Helemen Wi-fin hetkellisesti romahdettua vaihdettiin Isobel Cambellin ja Mark Laneganin Ballads of the Broken Seas’hin.

Haastattelun puhtaaksikirjoitus vaiheessa tuntuu, että haastattelusta jää aika pinnallinen ote: mitään mainintaa muun muassa Meistiksestä musavisaisäntänä, avuliaana talkoolaisena tai ihan vaan pelkkänä hyvänä keikkaseurana ei tähän haastatteluun anekdoottien muodossa tallennu.

Metsästäjä-keräilijä homo meistamus

Meistis tunnetaan armottomana keräilijänä, jonka keräilykohteisiin kuuluu leffajulisteista levyihin ja legoihin. Mies itse on paras kertomaan juonenkaaren:

”Keräilyhomma lähti kuolinilmotuksesta. Kun sukulaismies kuoli Raahessa, mummo pyysi leikkaan kuolinilmotuksen talteen. Lopulta niitä kuolinilmotuksia kerty reilu kaks muovikassillista. Vuoden päästä siitä esikouluun piti tuoda lempilelu. Mummo pisti vastaan, kun olin viemässä kuolinilmoituksia. Vanhemmat sai tietty huolestuneen puhelun tarhasta. Yllättäen tämän jälkeen ne kuolinilmotukset katos ’supikoiralle’ eli vesipadan uuniin.” Mestis velmuilee ja jatkaa:

”Sitä kautta löysin lehdistä elokuvailmotukset.”

Kuten konkarikeräilijät konsanaan, muutama kokoelma on myyty maailmalle, muutama turmeltunut tai muutoin vaan karsiintunut pienemmäksi kokonaisuudeksi ja tarkemmaksi disko- ja bibliografiaksi.

”Sarjakuvalehtiä on enää noin tuhatkunta kokoelmassa. Olen aika radikaalisti tiputtanut nimikkeitä pois.”

”Vesivahinko vuonna 2004 tuhosi koko sarjakuvakokoelman. Sitten tuli yksi hyväkuntoinen lehti vastaan, ja yhtäkkiä pari vuotta sitten hoksasi, että kokoelma on laajimillaan juuri nyt. Kaikki Suomessa ilmestyneet scifi-sarjakuvat löytyy kokoelmista. Siinä sivussa tietyn kustantamoiden julkaisuja on tullut otettua talteen. Olen oppinut lukemaan sarjakuvien avulla, ja se ensimmäinen ääneen tavattu ruutukin on tallessa.”

”Kirjoja minulla on muutama sata, nekin kauhua ja scifiä. Musiikkihistoriikit ja keräilyyn liittyvä kirjallisuutta löytyy myös. Mitään ex libristä en oo ikinä kehitellyt, enkä tiijä, pitäskökään. Aikanaan alkuperästen VHS-kasettien kanssa mulla oli leima ja aina toisinaan törmää keräilijöihin, jotka omistaa mun alkujaan myyntiin laittaman kokoelman.”

”Levyistä oon koittanu päästä eroon. Niille, mille on käyttö, pidän. Hyvä tapa pitää kokoelma aisoissa on päästä eroon turhasta.”

”Leffajulisteitaista… No, niitä on riittävästi.” Meistis remakoi ja innostuu:

”Pitäs ruveta miettiin taas isompaa kämppää, niin sais ne vetolaatikoihin. Italialaiset peplum-elokuvat (eli yhdysvaltalaisittain miekka ja sandaalit-elokuvat) sekä saksalaiset 50–70-luvun Krimi-leffat. Ne julisteet, mitkä näyttää kivoilta, pidän. K-18 -leima kruunaa aina kaiken.”

”Legoja mullahan on 145 settiä. Duplikoita ei oo, mutta osa on avaamattomia paketteja. Classic Space -avaruuslegot alotti meikän harrastuksen. Mutta eipä kukkaan sillon tajunut säästää niitä paketteja.”

”Vuonna 1994 ennen joulua menin Thunderbirds-figurien kanssa tiskille (19 markkaa kappaletta) ja myyjä repii niistä hintalappuja. Kollektiivinen nauru synty, ku joku hippi ostaa lelukaupasta figuureja itelle. Niiden täytyy olla iskemättömiä hintalappujen kans.”

Tämän jälkeen Meistis kertaa erään inttiaikaisen tarinan Star Wars -figuureista, jonka avaamattomat laatikot eräs sankari oli onnistunut Meistiksen kämpillä repimään aukia. Muutoin pasifistisena ja pitkäpiimäisenä tunnettu Meistis naureskellen toteaa ottaneensa elämänsä pultit ja vinkkaa hyväntahtoisesti perään, että ”niillä vois nykyään olla arvoa”.

Levy-yhtiön pomona ja nappikauppiaana

Meistis tunnetaan myö JääMeri Tuontanto ky.:n yhden miehen toimistona. Nimestä hän avaa sen verran, että se on hatunnosto Radiopuhelimien levylle – lisäksihän siitä muodostuu Jari Meistamon nimikirjaimet. Levymyyntiä hän tekee puolestaan Psychedelican kautta. Levyjä käsien kautta on virrannut elokuusta 1998 lähtien.

”Psychedelican kustannustoiminta taas on kunnianosotus Olli Linnalle, joka mentoroi mua uusien bändien pariin. Pointti on ollut punkissa ja hardcoressa.”

Mutta heitetään toimittajan huomautuksena, että on se kattaus toki laajempi: Coffinshakers, Tommi Saha ja vapaat kuviot sekä Aivot edustavat toisenlaista Oulu-soundia. Meistis nostaa esille vielä muutaman esimerkin: ”Jytämpänä Hebosagil.” Sitten jälleen meistismäinen itseironinen naurun narahdus, leveä virne ja huolista jo vapautunut huokaus: ”Sitten tietysti tuo Väinö Tuonela ja kerettiläiset… Joka oli taloudellinen itsemurha”

Puhuttaessa nykylevymyynnistä ja jakelusta keskustelun aiheeksi nousee prässien määrä.

”Kolme kertaa, – anteeksi neljästi – tonnin painokset oon tehny. Pääpiirteittään sillä 500 painolla levyissä mennään. Nyt, kun on laskusuhdanne, niin entinen viidensadan painos seiskatuumasta on nykyään 300 kappaleen painos. Kymmenen vuoden aikana laskenu levyjenmyynti niin paljon, että en tiijä kannattaako enää ees julkasta.”

”Muutamasta kokoelmakasetista musiikin kustantaminen lähti. Ylivieskalainen Claymore pohti seiskatuumasen tekemistä. Mittailin aika monta kansivaihtoehtoa, mutta ei se vielä ottanut sillon tuulta alleen. Oltiin sitten rymyreissulla Provinssissa 1997, niin Hemminki P. vaati tämän tiimoilta julkaseen niiden tuotantoa. Levy tuli Hemminki P.:llä pihalle 1998.”

”Kansandemokratian levy – anteeksi, sehän on peräti viides tonnipainos – lähti kansainväliseen levitykseen. Wastedin ekan albumin kustansin 7000 markalla, johon bändin jätkien reagointi oli ’jee, päästään baariin!’ Psychedelicalla tuli erinäisistä syistä johtuen sitten breikkiä toviksi.

”2007 huhtikuussa sain vanhempien avulla nostettua JääMeri tuotannon jälleen eloon. 12 vuoteen oon tuutannu noin 50 julkasua. Välillä laittanut rahhaa sissään, että saahaan uusintapainoksia.”

Meistis on tuttu näky myös alueen marginaalifestareilla levymyynnin ohessa rehottavasta nappikaupasta – nimittäin rintanappikaupasta. Suurin osa alueen punkkareiden, hevareiden, rokkikukkojen ja baarien rintanapeista on Meistiksen käsien tuottamaa.

Rannan Veskun syystä pyöritän nappikauppaa. Sitä oon tehny vuodesta 2008 lähtien. Tuli vaan heitto, että ’mistä saa rintanappeja?’ ’Ootapa pariviikkoa.’ Tilasin ekan nappikonneen ja PSK-kaupunnille tuhat nappia, sitte Qstockiin Happiteltalle ja siitä se lähti liikenteeseen.”

Tuontatohommat jäivät enemmän Raahe-hommiksi. Virityksiä toki Oulussakin on, mutta Meistis on niistä vaitonainen. Stupido Recordsin kanssa on pienimuotosta yhteistyötä, myyntiä ja managerointia yhtyeen ja keikkahostin takia. Manageriksi Meistis ei silti itseään myönnä.

Haastattelun tässä vaiheessa tulee mieleen kummallinen muisto Numerosta toukokuulta 2018, jolloin allekirjoittanut ja Meistis roudailtiin Jex Thoth sattumalta. Naureskellaan jutun absurdille piirteille ja hikisen lämpimälle muistolle muutoin niin kylmästä keväästä.

Kun haastattelun loppua kohden saadaan nykäistyä Jallut kurkkuun ja neloset kuplimaan mahalaukkuun, annan Meistiksen tehtäväksi määritellä itsensä. Kuvio menee seuraavasti:

”Annetaan kaikkien kukkien kukkia, mutta kasvituhomyrkkyjen käyttötarkoitustakaan ei tarvitse unohtaa. Meikä on monitoimimies ja teen vain mielekkäitä juttuja. Kuhan pystyy auttaan skenessä. Tää on mukavaa touhua.”

Ps. Julkaisun aikana pyörivään IIK-festareihin Meistiksellä on näppinsä pelissä. Vuodesta 2012 Näyhän Antin kanssa heillä on ollut filmiomistusoikeus muutamaan rainaan, jota on ”vuokrattu hyviin paikkoihin.” Sivujuonteena tähän liittyisi myös Marko ”Pyhis” Pyhäluhta (ei siis Pyhäluhta, kuten olemme erään kerran jo joutuneet oikomaan) sekä Creeping terror, joka on ”vanha kunnon kalkkunapätkä”. Mutta tämä tarina teidän pitää joskus Jallun hinnalla kuulla Meistiksen suusta, koska palstatila loppuisi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
G
Janne Vähälä

Genesis

Gamma

Graniitti

Galaksi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Aito oon ja paljon enemmän
Atte-Veikka Niemelä

“Aito G, aito G

aito G, aito G

aito G, aito G

aito G, aito G

aito G, aito G

aito G, aito G

aito G, aito G

aito G, aito G”

– PastoriPike

Nuorempana kuuntelemani musiikki oli joko vanhempieni levykokoelmista löytynyttä poppia tai kavereilta kasetille nauhoitettua rokkia, Metallica ja Anthrax kovimmin kulutettuina. Viidennelle luokalle ehdittyäni maailmani perustukset kuitenkin järkkyivät, kun eräs Teuvo Pakkalan ala-asteen penkkejä kanssani kuluttanut ystäväni esitteli minulle Wu-Tang Clanin klassikon Enter the Wu-Tang.

Alkoi räppilapsuus. Tykittelin nauhoittamaani Enter the Wu-Tangia korvalappustereoista jatkuvalla soitolla, aina siihen saakka että 1997 julkaistu Wu-Tang Forever löysi tiensä kasettikokoelmiini ja räppikokoelmani tuplaantui. Method Man oli kuumottavin gangsteri jonka tiesin. Räppiräkiksenä kuudennella luokalla käytin Bronxin reisitaskuhousuja sekä narahdin ensimmäisen ja viimeisen kerran karkkien näpistyksestä. Kulutin tolkuttomat määrät aikaa ja energiaa sen miettimiseen, ketkä ala-asteikäisistä koulutovereistani olivat aitoja hoppareita ja ketkä posereita. Kuuntelihan sitä Wu-Tangia jo moni muukin ja alikulkutunneleista saattoi silloin tällöin löytää DT Mobin puumerkit. Täysin en kitarapopin ikeestä ollut tuolloin vielä karannut: vaihdoin kuudennella luokalla lahjaksi saamani Blackstreetin klassikkoalbumin Rasmuksen punkpop-levyyn. Tätä mokaa en ole vielä 20 vuotta myöhemminkään antanut itselleni täysin anteeksi. Toisaalta on hyvä muistaa että Diddy myi kahdella ensimmäisellä levyllään platinaa. Räppipään maku ei aina ole erehtymätön.

Yläasteelle päästyäni soittoon alkoi päästä myös länsirannikon kaanoniin kuuluvia levyjä g-funkkiin tutustumisen myötä. Sommittelin tägejä kouluvihkoihin ja kuuntelin vanhempieni napinaa roikkuvista farkuista. Eihän ne voineet ymmärtää, ei Oulu ole NYC. Lukioaikoina kävin katsomassa Pipefestina tunnetun hämmentävän spektaakkelin, löysin muutamat suomalaiset klassikkolevyt jotka pyörivät edelleen soitossa ja jatkoin uppoamista syvemmälle riimisuohon. Tällä tiellä olen edelleen.

Aitouden diskurssissa olen enää passiivinen sivustakatsoja, jätin ortodoksian teini-ikään. Olen kuitenkin seurannut mm. Inka Rantakallion ja Elina Westisen tutkimusprojekteja tällä saralla. Luettuani Westisen uraauurtavan väitöskirjan ymmärsin, että kosmoksen kehä on kuljettanut minut matkustajana takaisin ala-asteen pihalle, jossa aikanaan pohdin samoja olemisen ydinkysymyksiä. Nykyään sentään ymmärrän, että aitouden kontekstisidonnaisuus tekee tällaisten kysymysten pohtimisesta turhaa. Tyyli on ikuista ja Nas on New Yorkin kuningas.

Vaikka olenkin kaikkiruokainen, on hiphopin ja räpin osuus kuuntelemastani musiikista ja muusta kulttuurin kulutuksesta merkittävin. Elämänkaareni vaiheen huomaan kuuntelemieni tyylien muuttumisesta helposti: backpacker-hoppia ei enää nuoruuden idealismin kadottua kestä juuri kuunnella. Eikä raa´inta mahdollista gangsta-räppiä, jossa sanat tappavat kuin Barakan runoissa. Nyt tarinan täytyy kertoa rakkaudesta löytymisestä tai menetyksestä, jotta siinä olisi särmää johon tarttua.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Kuulumisia kaupunnilta
Matti A. Kemi

Kulttuuribingo.

Kulttuuribingon tavoitteena oli ylläpitää tilaa, jossa on työtiloja taiteilijoille, galleria sekä esiintymistilaa.” Ensin Bingo oli Mäkelininkadulla (2011–2017) ja sen jälkeen Asemakadulla (2018–2019). Kirjaimellisesti kuvaavaa viimeisessä tilassa oli, että pimeästä tilasta ei löydy kelvollista kuvamateriaalia. Sääli sinällään, että taiteilijoilla on vapaata tilaa keskustassa entistä vähemmän.

Rock Poliisit.

Oulussa on vapaalla jalalla edelleen riffivaras. Mutta tärkeämpää lienee oululaisena kielipolliisina tivata, miksi sarjan nimi on kirjoitettu kielenhuolon vastaisesti. Eivätkö oululaiset rokkarit osaa enää edes fraseerata oikein?

Oma Oulu.

Mikko Salmi haluaa Oulusta maailmalle muutakin kuin huonoja raiskausuutisia ja puukotuksia. Julkisen sanan neuvosto pitää toimintaa arveluttavana ja palstatila täyttyy Hesarissa muun muassa Oulun oman propagggandalehtisen tiimoilta.

Ehkä vielä jonain päivänä kuulemme Oulusta jotain iloista, kuten vaikkapa omaleimaisten yhtyeiden maailmanvalloituksesta tai ihan vaan Tavastian loppuunmyydystä keikasta, lastenkulttuurin arvonannosta tai ihan vaan tolkkuja uutisia alueen vetovoimasta. Sitä ennen on vain myönnettävä, että oululaisten junttien agggressiivisuus kuuluu lööppien vakiokamaan. On siis tyydyttävä oman propagandaosaston viihdyttävään uutisointiin vailla kriittistä medianlukutaitoamme.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kipsissä
Guru
Aleksi I. Pohjola

Termillä guru on uskonnollinen alkuperä ja se viittaa ennen kaikkea hindulaisuudessa valaistuneeseen uskonnolliseen opettajaan.

Hieman laveammin gurulla tarkoitetaan yleiskielessä myös tänä päivänä jonkin alan tai asian edelläkävijää, jonkinlaista esikuvaa tai suurta määrää tietoa ja/tai taitoa jostain asiasta omaavaa henkilöä.

Ja sitten meillä on uuden ajan ”gurut”; self help -kirjailijat, influensserit ja muut vaikuttajat.

Johtajaguru Robin Sharma nousee aamulla kello 4.45 ja jokaisen kannattaisi tehdä samoin, hän sanoo”, kirjoittaa Helsingin Sanomat (26.8.2019) otsikossaan.

Johtajagurujen lisäksi otsikoissa vilahtelee taajaan myös esimerkiksi terveysgurut ja taloustieteen gurut. Harvemmin otsikoissa sen sijaan näkyy muistutus siitä, että gurut toimivat aina tietyn ajattelu- tai toimintatavan puolestapuhujina. He edustavat siis ajattelusuuntaa. Lisäksi tänä(kin) päivänä guruihin liittyy valtaa ja vaurautta; self help -kirjallisuus tai sosiaalisen median influensserit tekevät bisnestä. Kyynisesti ajateltuna he myyvät meille ajatuksia ja esittelevät tuotteita rahan ja vaikutusvallan takia, eivät hyvää hyvyyttään.

Mitä sitten?

Ensimmäinen ongelma muodostuu siitä, ettei ihmisen psyyke, terveys tai edes johtamistavat ole universaaleja. Ne eivät ole mustavalkoisia. Mutta ”guruille” ne ovat; se mikä toimii minulle, on universaali todistus siitä, että sen täytyy toimia myös sinulle. Gurun viesti on aina toiseuttavaa; se pitää sisällään kehyksen ja yksi gurun tärkeimmistä ominaisuuksista onkin tämän kehyksen häivyttäminen universaaliksi totuudeksi.

Toinen ongelma on media. Media rakastaa tarinoita ja ennen kaikkea se rakastaa yksilöllisiä sankaritarinoita. ”Gurusta” on helppo tehdä henkilöjuttu, mutta rakenteita ja asioiden kausaalisia suhteita käsittelevä juttu pitää perustella kymmenen kertaa paremmin toimituspäällikölle, jos sen haluaa saada julkaistuksi. Ihanteellisessa mediamaisemassa asian pitäisi olla juuri toisinpäin.

Kolmas ongelma on ihminen. Kautta historian ihminen on pyrkinyt tekemään asiat itselleen mahdollisimman helpoksi eikä oma hyvinvointi tai edes oma ajattelu tee tästä poikkeusta: Etsimme ratkaisua omiin ongelmiimme self help –kirjallisuudesta ja guruista, koska kuvittelemme, että ne ovat avain helppoon onneen. Kuvittelemme, että gurut ovat ajatelleet asiat meidän puolestamme. Totta kai esimerkki auttaa, mutta aivan yhtä usein se voi johtaa myös pettymykseen ja pahimmillaan itsesyytöksiin siitä, ettei kyennyt muuttamaan oman elämänsä suuntaa; seuraamaan gurua tai elämään omaa elämäänsä samalla tavalla kuin influensserin luoma kuva ”oikeasta” elämästä.

Self help -kirjallisuus ja gurujen esimerkit voivat olla oiva lisä lisäämään oman ajattelun tasoja sekä näkemään vaihtoehtoisia toimintatapoja ja mahdollisesti omien haitallisten käyttäytymismallien olemassaolo, mutta jotta kestäviin ja aitoihin tuloksiin päästäisiin, ne edellyttävät silti yksilöltä aktiivista itsetutkiskelua ja ymmärrystä juurikin niistä rakenteista ja kausaalisista suhteista; ymmärrystä siitä, etteivät asiat ole mustavalkoisia, vaikka gurut niin väittäisivätkin.

Sokeasti gurua, kulttijohtajaa tai ideologiaa seuraava ihminen muuttuu lopulta lampaaksi; välineeksi valtaan ja/tai vaurauteen. Sen on historia meille opettanut ja sitä opetusta meidän ei tulisi tässäkään ajassa unohtaa.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen peliliike
Courchevel
Matti A. Kemi

Courchevel on pokeripelinä Omaha hold’em -variaatio, jonka ainoat varioivat osat ovat käsikorteiksi neljän sijasta jaettavat viisikorttia sekä käsikorttien jälkeen houkuttimeksi annettava ensimmäinen flop-kortti (burnattuna – tietenkin).

Kun alkukorotukset on käyty läpi, jaetaan kaksi flopin puuttuvaa korttia (burnilla) ja korotuskierros alkaa uudelleen. Muutoin turnin ja riverin kohdalla noudatetaan tyyppillistä Omaha-järjestystä, eli käsikorteista on hyödynnettävä kaksi kortti.

Pelimuoto on keksitty nimensä mukaisesti Ranskan Les Trois Valléessa sijaitsevasta laskettelukeskuksesta Courchevelissa. Legendan mukaan peli sai alkunsa pitkästyneistä turisteista, jotka kyllästyneinä muuhun kortinläpsintäänn keksivät variaationsa. Peli sai osakseen sen verran suosiota, että sitä pelattiin muun muassa – nyt jo kuopatulla – pariisilaisella Aviation Club de France -kasinolla.

Station’s Amputation eli Asema-amputaatio

Tämä Omaha-muotoinen variaatio pistää siinä mielessä pakkaa sekaisin, että se varioi kaiken lisäksi Crazy Pinapplea ja riverillään palaa takaisin Omahaan.

Taskukorteiksi jaetaan viisi korttia. Perus-flopin jälkeen pelaajan tulee luopua kahdesta käsikortistaan. Turnin jälkeen pelaaja luopuu kolmannesta käsikortistaan, ja riverillä taskukäsi tulee pelata siis omahamaisesti molemmin kortein.

Peli on kehitelty suljetulla (tässä kontekstissa yksityisellä) Oulun Asemakadun kasinolla, josta nimikin juontuu. Pelillä on suunnaton suosio sen kehittäjien keskuudessa. Pelistä järjestetään tuonnempana pienimuotoinen turnaus, joten shufflea kehiin ja peliä opettelemaan, baariapinat ja -kokit!
—————————————————————————————————————————————————————————————————

Grafeemit
Seinät puhuvat – sinä kuuntelet
Matti A. Kemi

Kuvat järjestyksessä: Numeron miesten alakerran vessa; Numeron miesten yläkerran vessa; Saaristonkadun puolen röökipaikka; Zivagon julistetaidetta; Tukikohdan itäpäädyn eteinen; Numeron miesten yläkerran vessan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Agggressiivista bibliogggrafiaa
Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta kolme lukua
Janne Vähälä

1. Selling England by the Pound

Genesiksen klassisen kokoonpanon (Gggabriel, Hackett, Banks, Rutherford ja Collins) kirkkain kruunujalokivi. Albumi, josta ei ei heikkoja hetkiä löydy ja albumi, josta Pelle Miljoonan poppoo ”lainasi” pääriffin Moottori tie on kuuma -kappaleseen.

Moottori tie on… Eiku Dancing with the Moonlight Knight

2. The Lamb Lies Down on Broadway

Ehta klassikkoalbumi progggressiivisten rockin temaattisten tuplalevyjen A-sarjassa yhdessä Pink Floydin The Wallin kanssa.

In the Cage

3. Invisible Touch

Tällä paikalla olisi aivan hyvin voinut olla joku alkupään levyistä, kuten Trespass Nursery Cryme tai Foxtrott, mutta nostan esiin tämän kasarihelmen jopa hieman parjatulta Gggabrielin jälkeiseltä pop-aikakaudelta. Mahteliaan avara äänimaailma.

Land of Confusion

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräne
Lyyli Hämärä huomiohuoraa kepulaisilla
Lyyli Hämärä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Konfuusio
Jenna Simula, BB-Sebastian ja muut iltasadun hahmot ennen nukahtamista
Matti A. Kemi

Eurooppamme – sen minkä jäsennämme jonkinlaisena kulttuurin kehtona tai viheriönä – on luisumassa eräänlaiseen henkiseen syksyynsä: romanttinen ajatus kansoista yhteisönä ja ilmiönä musertaa ideaalinsa kovaan nyrkkiinsä. Integroituminen on luonut tunnetuskan.

Unkarin ja Puolan tilanne on sanalla sanoen huolestuttava: Miten tällainen kuume voi käydä lapsiimme, joita ei rokotettu sittenkään demokratialla? Miksi meillä ei ole mitään, millä rokottaa nettosaajia takaisin kuriin ja itkuun? Koska me uskoimme, että olisimme terve perhe?

Katalaanit ja baskit ovat yllättävän rauhallisia lampaita, joita Espanja huiluineen toistaiseksi paimentaa. Käy mielessä, josko teurasaika koittaa, kun kekrikin jo pitkällä. Italiassa ihmiset ovat kaduilla vaatimassa itselleen jotain, mitä demokratia ei enää heille voi tarjota. Ihmiset lunastavat ahdingossaan lupauksia, jotka eivät täytä mitenkään enää humanistista ajatusta meistä, teistä ja toisista. Pohjoisen liiga kaipaa avoimesti sellaista aikaa, jolloin diktaattori tarjosi kansalle sateenvarjoa jonka alle piiloutua järjen valolta ja valistuksen sateelta.

Aikamme ideaali pilkka on, että näymmä tarjoamamme sateenvarjo ei kestäkään vääristynyttä historian puhuria ja tihkua, jonka mukaan vaikka Stalinin tarjoama kyynel vuonna 1956 olikin iso pelastus aavikolle. Nyky-Venäjän oppikirjojen mukaan – eli Putinin doktriinissa – Stalin on merkittävä sankari, jota on varjeltava ruostumasta näin liberaalissa tihkussa. Ilmanala on seisahtanut ja itäblokin demokratiat siirtyvät kaamokseensa.

Rauha on toisaalta pysähtynyt näennäisesti Euroopan ylle, mutta ilmanalassa on runsaasti okluusiota; Turkilla on kummallisen kireä nyöri pelleillä sekä Euroopan, Yhdysvaltain että muiden Nato-liittolaistensa kanssa. Erdoganin pelissä on tällä hetkellä yli 3,5 miljoonaa pelinappulaa, joilla pelata itsensä peliin. Tämä nyöri kiristää, tämä pelin häikäilemättömyys itkettää.

Kiinassa on ongelmia Hongkongin kaksinaisuuden kanssa, Venäjä tuntuu aiheuttavan kylmiä konflikteja jopa suojasään aikaan ja Venezuela on äärimmäisessä kärsimyksen tilassa. Boliviassa Evo Morales pääsi jotenkin kummallisesti lisäkaudelle, mutta meillä tätäkään asiaa ei oikein osata kummastella. Sen sijaan kummastellaan, että maassa alkoi taas sotilasjuntta, vaikka maa pitää epävirallista ennätystä itsenäisyyden ajan vallankaappauksillaan. Venäjä ja Kiina häärivät näissä kaikissa konflikteissa mukamas tuomareina, vaikka vaikuttavat pelinkulkuun.

Chilessä voidaan muutoin hyvin demokratiaksi, mutta kapinointi metrolipuista äityi lopulta jotenkin uhmakkaan väkivaltaiseksi näytelmäksi, jossa armeijan väliintulo muistuttaa kalvakkaasti pastellinsävyisestä kasarista ja sotilasvallankaappauksistaan. Ilmeisesti vallankumouksilla on jonkilaista tilausta maissa, joissa mikään vakaus ei ole aikoihin kestänyt kuin pari sukupolvea – jos nyt edes sitäkään.

Ehkä ihminen haluaa järkkyä, ehkä kansakunnan ei tarvitse olla yhtenäinen? Ehkä Euraasian liitolla olisi tulevaisuus, jos Ukraina siihen pakotettaisiin. Ehkä Kiina saa taltutettua ylikuumentuvan taloutensa ja Nalle Puh johtaa maata paremmin kuin Mao konsanaan.

Arabian kolkka on Dohan maailmanmestaruuskisoja kummallisempi paikka: siellä ollaan niin läkähtyneellä maratonin alkumatkalla, että loppua emme vielä näe toviin. Näymmä Hormutzin salmessa ei enää länkkärit kipparoi aluksiaan, eikä sinne näymmä muutenkaan ole muilla ole asiaa jos Irania on uskominen.

Kukaan ei toisaalta puhu Saudi-Arabian ja sen liittolaisten kummallisista tempauksista Irania ja Qataria vastaan. Siellä saattaa piipuista kohta tulvia muutakin kuin palanutta öljyä. Jemenikin on sen verran sekavassa tilassa, ettei YK enää raportoi alueelta mitään, koska työntekijöiden henki on kalliimpi kuin valtapelin seuraamisen.

Öljyä ei enää pulppua, asetelma sheikkien kanssa on aidosti tulenarka ja Greta Thunberg ei saanutkaan vielä Nobeliaan. Kaikki kontrafaktuaalinen päättely tässä tilanteessa on ajan hukkaamista.

Jenkeissäkin kaikki Trumpin vastaehdokkaat vaikuttavat väsyneiltä tai muutoin vaan senioreilta. Trumpiakaan tuskin syrjäytetään toiselta kaudelta, koska tyhmyys on langennut mantereen ylle ja mikään ei estä pimeyttä vallitsemasta keskilännen kaksinaismoralismia. Virkarikossyyte ei mene läpi senaatissa, joka on republikaanijohtoinen, ellei Trumpin nuoleskelun aiheuttama pyllistys aiheuta myötähäpeää muutoinkin heikosti koulutetun äänestäjäkunnan keskuudessa. Hurrikaani ei iske, koska mitään lämpimän ilman järkeistystä saati pyörrettä ei ole myöskään Trumpin päälaella.

On turha ilakoida gallupeista, koska Trump hävisi reilulla kolmella miljoonalla äänellä edellisetkin vaalit. Hänen pelinappuloitaan ovat valitsijamiehet, jotka takaavat republikaaneille pelissä ainaisen etulyöntiaseman.

Trump haluaisi olla kuten Putin, Erdogan, Kim ja Hu, mutta onneksi jossain on vielä aito ja sensibiliteettinen rajaama demokratia, mikä kaitsee ihmisyyttä.

Onko heillä lukutaitoa myöntää, että jenkkien taifuunipäällä ei olekaan tarpeeksi ajatusta mistään? Miksi meidänkään lukutaitomme toisaalta poikkeaisi, koska Brexitin läpiluku tuntuu aika hankalalta jopa reformistien puolelta? Miksi meidän Unionimme antaa Toisen saaren lipsua kohti mustaa aukkoa, jonka jälkeen valoa ei ole?

Mikä totuuttamme ja tiedostamistamme vaivaa? Miksi meillä on nykyään dualistinen ajatus vaikkapa journalismista, jonka pitäisi todentaa meille pelkästään (yhtä) totuutta?

Miten Boris Johnsonin parturi nukkuu öisin? Onko hänellä joku kampa, joka suoristaisi vaikka Pohjois-Irlannin vaihtotaseen tulliongelmien jälkeen suoraksi, yhdistäisi lopulta Saaren pelkäksi Irlanniksi ja riuhtaisisi Skotlannin takun itsenäiseksi suortuvaksi kohti avartuvaa viemäriä?

Mutta ikään kuin yksi sekopää ei riittäisi, Tropiikin Trumpiksi nimetty johtaja Etelä-Amerikan suurimmassa teollisuusmaassa riivaa, ravistaa ja häiritsee. Hänenkään mielestä maailmantuho ei ole vielä tarpeeksi valmis, mutta maailma palaa ympärillämme.

Saksalaisten yhdistyminen sinällään oli hegemoninen voitto. Mutta kansat eivät ole lopulta löytäneet toisiaan. Poliittinen puhe ja äärioikeisto on edelleen läsnä. Ksenofobisuus ja tausta historiaan on näymmä edelleen hämärä; mikään laki ja järki eivät hallitse nykyisyyttämme, koska menneen käsittely ei näymmä onnistu. Angelakin vapisee, eikä kukaan tiedä, miten maailmamme vakaantuisi.

Ukrainan-tilanne olisi ratkaistavissa, jos Unioni näkisi itsensä peilistä, virneilisi, uhkailisi ja sanoisi, että se olisi aidosti kolmas maailmanvalta. Rauhaanturvaajat vaikkapa Syyriassa lopettaisivat kansanmurhat, mutta toisaalta Turkin kurdit ovat vain tikittävä kansanmurhan alku aika lähellä Euroopan mannerlaattaa. Trumpin tilannehuoneessa on lasten leikkihuone, jossa kaikissa leluissa on jonkinlainen kosketushäiriö ja ruokinta-aikaan on liian pitkän tovi.

Valko-Venäjän ihmisoikeustilanteesta ei sinällään puhuta paljoa, eipä toisaalta myöskään sanavapausrikkomuksista ja integroitumisesta kohti Venäjää. Tämä mukamas eurooppalainen ihmemaa on kuitenkin vapaasti päättänyt lähentyä Putinia, mutta kuitenkin välillä myös antanut kättä Unionille, että suhteet näyttävät päällepäin edes jotenkin kiilloteltulta itäautolta, jonka ruostesuoja on pelkkä metateettinen käsite ennen sadetta ja koneisto yksinkertaisesti mätä kuten syksyn lehdet keväthangen alla.

Onkin siis nähtävissä, että jopa ”hegeliläistä hönkäystä” lukuun ottamatta teesi-antiteesi -ajattelu pelottaa ainakin tässä tilanteessa. Meillä on jopa europarlaamentikko, jonka mielestä jokin ajattelun tuottama Nukku-Matti päättää säästä sekä toinen blondi, jonka mielestä kasvatustieteen maisterina on ihan ok toisaalta ajatella, että evoluutiota ei ole.

Tila ja aika yksinkertaisesti loppuvat. Merkkimäärä juoksee mailinsa ja läkähtyy. En ehtinyt edes hämmentymään, miten sekä BB-Sebu ja Jenna saivat viime vaaleissa näin paljon ääniä. Ehkä he edustavat sitä kansaa, jonka mielestä me emme tarvitse järkeä saati tunnetta. Ehkä heilläkään ei olisi kiinnostusta Junes Lokan oikeudenkäyntiin maailman typerimmästä asiasta, mutta niin heillä on.

Joel Lehtosen myöhemmässä tuotannossa on allegoria ”tavallinen ihminen”, jolla viitataan huolettomiin, yksinkertaiseen maailmankuvaan nojaaviin ihmisiin, jotka pärjäävät kaikesta huolimatta. Yhtäkkiä en ole edes murehtinut heidän läsnäoloaan vallankammareissamme. Ehkä me vain kaipaisimme jonkinlaisen peittelyn tällekin, koska pimeys saapuu ja mörköjä on sen jälkeen kaikkialla. Välillä näiden asioiden miettiminen alkaa haukotuttamaan ja vallan väsyttämään. Välillä sitä havahtuu ja virkoaa, ettei heräisikään enää tähän maailmaan ja tällaiset painajaiset päättyisivät.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kalma
Agggressiivisuus
Aleksi I. Pohjola

Agggressiivisuus on,
heikkoutta.

Agggressiivisuus on,
pelkoa.

Agggressiivisuus on,
epätoivoa.

Agggressiivisuus on,
kyvyttömyyttä.

Ja minä olen niitä kaikkia,
sillä olen heikko, pelokas, epätoivoinen ja kyvytön,
myöntämään,
että olen,
heikko, pelokas, epätoivoinen ja kyvytön.

Vieläkö siedät minua,
vaikka minä lyön,
sinua –
elämä –
vai joko menit pois,
koska olin heikko, pelokas, epätoivonen ja kyvytön?

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus 1/2019

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuvattuna * Kuukauen peliliike * Kollaboraatio * Käsistä karannu * Kuukauen epämääräne * Lopullisesti kollautettu * Päivän mietelause * KOLLAUS * Kulttuurikollaboraatio

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Massi Ahtinen avoimena: ”Tulen olemaan hyvä kuvataiteen opettaja”
Matti A. Kemi

Bon Iver: 22, A million

Kello 17:48, Helmen alakerta

Pääsemme vihdoin viimein tiistaisena, hiukan loskaisena joulukuun alkuna Helmeen. Yläkerran Päiväkerho pelaa tikkipokkaansa ja mölisee. Käy ilmeiseksi, että tyhjä alakerta kutsuu haastatteluun.

Aluksi Matias ”Massi” Ahtinen on varautunut ja mietteliäs. Hän on muutenkin rauhaisa pohdiskelija, joka tarkkailee jo tiskillä epätietoisesti tulevaa haastattelua. Saamme lopulta vikavirtasuojakytkimen ravintolapäällikkö Bumban avustuksella pois sulakekaapista. Viritämme äänentoistoon Bon Iverin 22, A million -levyn Ahtisen toiveesta. Alamme pohtimaan ensiksi helppoa, lämmittelevää kysymystä Letkunpuiston Helmen olemuksesta.

Kysyn, josko tämä olisi kulttuuriravintola. Päättäväisesti Massi huolehtii ajatuksensa sanoiksi:

”Mitä tähän nyt sanomaan? Baarin menestykseen on syynsä; eka paikka, joka Nuken kohalla toimii ja kannattaa. Mutta mietin, onko tästä kulttuuripaikaksi: Periaatteessa joo. Ei tänne tyypit tuu tekemään kultuuria. Enemmän tällanen ryyppäysmesta.”

“Tää ei mee nyt baarimainoksena”, Ahtinen keskeyttää itsensä ja naurahtaa itseironisesti: ”tullee sellanen häpäsyfiilis, ku vertaa Nuken aikoihin. Toimii ihmisten luokseentuojana vähän niinku karaokena.”

Ahtinen myöntää, että karaoke-helvetillä on puolensa ja on valmis ”lirrauttaa muutaman kappaleen oikealla humalan kulumalla”. Näin sattumoisin Antti Viitalan videon samalle päivälle
NKOTB:n klubin uudelleensytyttelystä ja läikähti muisto siitä, kuinka erilainen Nuke oli vaikkapa alakertana ja klubeineen. Muistellaan hetki labyrinttistä Nukea.

”Ehkä tää on sellanen baari, tyypit on tällasta tänne haluneet.” kiteyttää Ahtinen.

Mekin siemailemme halpoja Olvin hanatuotteita. Massia näkee täällä yleensä visojen päätyttyä jutustelemassa. Hänen kauttaa olen tavannut joukon visailujen vakikasvoja. Kasvot täällä Helmessä ovat päivästä toiseen samoja, aiheet sen sijaan muuttuvia. Tämäkin paikka myöntyy moneen; aivan kuten Ahtisen oma määrittäjä taiteen teeseistä.

”Mullahan on yks teesi ylitse muiden, mitä haluan tulevana kuvataidekasvattajana ja luonnonystävänä jakaa: ympäristövastuullisuus. Ympäristötaide on meikälle se kovin juttu. Tai siis sen mä koen omimmaksi. Musiikin ja kuvataiteen teemoissa luonto on teemana ikuinen.”

”Taidekin on nykyään niin sirpaloitunutta; keinoja tuoda esille on enemmän. On saatanan vektorigrafiikoita, joista renesanssimiehenä en tajua mittään. Monesti tulee opetettua kuvataidetta, niin nuoret ei ees tajua kuvataiteen monimuotosuutta. Se ei ookaan mittään laveeraamista.”

Loppuun hän jysäyttää raskasmielisen, joskin hänen suussaan jotenkin oudon kepeähkön, terävän ja huomionarvoisen näkemyksensä:

”Ympäristövastuun levittäminen on meidän sukupolven tärkein tehtävä.”

Muistan nähneeni ensimmäisen kerran Massin musiikin parissa Numeron sunnuntaijameissa duetoimassa Emilia Aarnion kanssa. Mies- ja kitarakamppeella hän ensin tulkitsi hauraasti Matti Johannes Koivua, sitten kauniisti stemmoitti Egotrippiä Emmin kanssa. Lopussa kävin liikuttuneessa olotilassa kehumassa pyyteetöntä miestä röökikopissa. Siitä kai meidän taidekeskustelu lähtikin.

Utelenkin nykyisistä projekteista mukamas vai’vihkaa.

”Määhän oon ikuinen pöytälaatikkokirjottaja. Folk-mussaa. Sophia Mitikun kanssa on ollu yhteistyötä. Bon Iver-tyypistä hipsteri-indie -matskua. Projekteja on helevetin paljo, kuten näitä baareissa sovittuja – kuten sunkin kaa – mutta tässä mainittavin.”

ilkikurisen heiton Ahtinen lopettaa manereihinsa sopivaan loppuvihellykseen:

”Mutta joo-o.”

Ahtinen alkaa piirtämään, kun on löytänyt valikoimasta mieleisen tussin ja hiljenee toviksi.

”Taiteen teeseistä sannoisin, että teesi ylitse muiden on ympäristö. Toinen on omaehtoisuus – siitä ei voi tinkiä. Se on sellanen – – ” pitkä ja mietteliäs katse ylös jotain ajatusta kohti ja hengähtää, puolustautuu; ”tämän voin kirjoittaa poliittisestikin: en tykkää isoista levy-yhtiöstä. Järkelemäisen ehotonta on omaehtosuus. En julkasis mittään, mihin en olisi tyytyväinen.”

”Toisaalta helppo puhua, kun en tee tätä ellääkseen.”

Sitten Ahtinen hyräilee levyn mukana That was yesterday –säeparia ja alkaa piirtämään intensiivisemmin. Hiljaisuus ei ole hauras: Ahtinen saa tekemiseensä jotenkin karismaattisen meiningin. Sitä rytmittävät hiljainen hyräily ja rytmikäs jalkojen tuoma rauhallinen rytmitys.


Taiteilija Ahtinen piirtää kuvitustaan ja pohtii

Ehdotan tähän väliin, että käyn hakemassa meille toiset. Ahtinen ilahtuu. Jatkaa silti katse paperissa ja jää tekemään omaa työstöään.

Pöydästä kuuluu vain sopertavan mietteliäs raukeileva, hiukan takapotkuinen ”Soppii aivan helvetin hyvin.”

Siinäpä kuvastuu mutkattomuus, joka verhoaa Massin! Aina jotenkin fiiliksissä pienistä nyansseista ja huomioista, mutta toisaalta ajattelee jotain suurempaa kokonaisuutta. Myhäilen, kun lähestyn mölyistä yläkertaa mietteliäänä. Möly yltyy.

”Tämä ahistaa Helemessä” Ahtinen toteaa viitaten yläkerran mölyyn.

Ensin tulee päiväkerhon möly pitkin iltapäivää, sitten illalla tulee round two. Onneksi olemme muutoin niin rauhallisessa alakerrassa, jota iltavuoroon saapuva Saana ryhdittää kilistelemällä tuoppipinon kanssa takaisin yläkertaan.

Mietitään hetki miten ollaan tavattu. ”Laurin kautta kerran Snuukkerissa.” Massi muotoilee. Juttelemme hetken visailuyhteyksistä, koska olen jotenkin vakuuttanut itselleni, että sitä kautta kai tässä ollaan hurviteltu ja aloitettu moikkamaan, mutta ei. Veljessarjasta olen tavannut isoveljen Laurin, sen jälkeen Panun ja vasta sitten Massin. Massin kanssa tulee tosiaan vaan säännöllisemmin vietettyä visojen kautta aikaa.

”Miksi käyn visailussa? Se on hauskan pitämistä. Hyvä tapa viettää hauskaa: siinä voi oppia jotain. Kiva, että niin monet ihmiset löytää ittensä visailun parista. Oon yleissivistyksen puolestapuhuja. Mielummin visassa, ku tekemässä kotona jotain sudokuja.”

On harvoja ihmisiä, joille heittää kysymyksen ilmeenkään värähtämättä, että ”mikä on sun didaktiikkasi.” Ahtinen on Lapin yliopiston kuvataidelinjan tyyppejä, joka hänkään ei ole (vielä) saanut askarreltua FM-taajuutta kasaan. Puhutaan hetki pedagogiikasta ja didaktiikasta.

”Mää on helevetin huono opettaan pieniä lapsia. Musta on tärkeää se, että löytää oman tavan ja ilmasun. Arviointi kuvataiteissa on…” puuskahtaa Ahtinen ja jättää lauseensa vaillinaiseksi. Sitten hän ottaa virneen ja asettelee itsensä rauhallisesti takaisin kysymyksen ääreen ja jatkaa lehmänhermoisesti.

”Ollaan kaikki taiteen eessä tasavertasia. Miten haluan opettaa: antaa ideoita ja löytää asioita. Väriopin opettaminen on turhaa, sen kyllä löytää sitte. Kokeilemalla ja tuhansien virheitten kautta löytää sen oikean meiningin.”

Oikean meiningin teesi on siis seuraava teesitys, jota on tivattava: ”Vilpittömyydestä se kai kumpuaa?”

Hiukan hölmistynyt katse kohti minua, jälleen massimainen naurahdus ja pyyhällys takaisin ajatukseen: ”Meikä on sydämeltään niin punk – vähän dylanmainen heitto, tiijän – mutta mää tykkään vapaudesta ja taide on ihanimmillaan ja vittumaisimmillaan vapaana ja säännöttömänä olemista. Ihana, että sellasta vappautta on.”

Keskustelu jatkuu havainnointiin ja huomiointiin. Johdatan keskustelua sellaiseen subjektiivisuuteen, että kenellekään ei voi kuvailla, miltä pajareissa laukeaminen tuntuu, jos sitä ei ole aiemmin kokenut. Että on jotenkin järkyttävää tajuta, etteivät kaikki kykene hahmottamaan maailmaa samoin kuin oma havainto- ja huomiointimaailma vaatisi. Ajatukseen tulee uusi näkökulma, kun mietteliäs Massi nostaa jälleen katseensa kattoon ja aloittaa intensiivisen avauksensa.

”Mua kuumottaa ajatus, että – – miten mä tän selittäsin? No, jos katotaan kattoa ja sen punasuutta… Miten kaikkien väriajatus vois olla erilainen?” Keskeytän kuohun jo alkuunsa ja tunnustaudun puna-viher-ruskeavärisokeaksi. Ahtinen menee ajatuksen painosta jotenkin hyrrälle ja kasaa itsensä kiihkeämmin, kun alan tavoilleni uskollisesti luennoimaan kielitieteistä.

Kaikilla kielikunnilla ei ole edes kaikille väreille täsmentäviä sanoja ja että viidakossa asuvissa alkuperäisheimoilla taivas voi olla lehvästönvihreää. Ahtinen intoutuu, mutta yritän kaivaa tässä kavalaa kuoppaa hänen kaltaiselleen näkökyvyn merkityksestä.

Minua pelottaa muistin hapartuminen, Ahtista sokeutuminen. ”Millasta elämä ois sokeana?” heitän puolihuolimattomasti.

”Meikän pahin pelko on sokeutuminen. Mulle näkö on tärkein aisti: Kun puhun ihmisille toukokuun tulosta tai sellasista luonnon heräämisestä. ’Miten sä jaksat fiilistellä tollasta?’ muut kyselee. Hatarat, pienet asiat, vaikkapa hiirenkorvat luonnossa: tätä tää vittu on tää meininki!’

Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana muutenkin pitkäraajainen taiteilijamme viittoo ja vahvistaa sanomaansa. Hän käärii sanomansa kummalliseksi anekdootiksi.

”Muille se on siitepölytuskasuutta. Mää tykkään paljon käydä kävelemässä ja piirtelemässä.”

”Mää oon tykännyt käydä Ainolanpuiston Prinssikukkuloilla samassa paikassa eri aikoina. Istun samalla paikalla ja piirrän saman maiseman. Miten mä ite jälkeenpäin muistan fiilikset, minä päivänä on jaksanu keskittyä joihinkin asioihin enemmän ku toisina. Siitä tuli sitte sellanen ihmiskoe.”

Yritän houkutella näytteitä lehteen, mutta Ahtinen on pidättyväinen ja keskittyy hetkeksi piirtelemään pitkiä viivoja. Taustamusiikin pauhussakin tilanteessa on rauhaisa, mietteliäs tuokio.

Pahoittelen jo etukäteen viittavaani Lauri Ahtisen haastatteluun, jossa velimies viittasi hämäränäön muuntumiseen sähkövalojen tultua. Kysynkin: Olemmeko menettäneet kyvyn hämmästellä asioita?

”Joo, enemmän. Jos puhutaan taiteesta, mistä voi puhua helpoiten, kaikki on enemmän sallittua. Nykyään on vaikeampaa hätkähdyttää.”

Mädäntyvä pakastinruho Oulun taidemuseossa oli minulle outo kokemus, mutta sittenpä sitä päästäänkin jälleen kummallisesti taas Teemu Mäkeen ja erääseen videoinstallaatioon. Ahtinen kuittaa päätelmän virheettömästi.

”Kissantappovideo vielä hätkähdyttäis, eläintensekaantumisvideo vielä enemmän. Musiikissa ei enää kielletä, keikkoja ei enää kielletä. Taiteella vois vielä hätkäyttää, mutta se olis iso leima.”

Sitten Ahtinen väläyttää itsensä kuristamassa laulujoutsenta, vääntämässä kaulaa solmulle ja tärvelemässä jotain tabua taiteen nimessä. Ajatus muutoin niin rauhallisuuden tyyssijassa hämmentää.

”Joutsenen kuristaja-Ahtinen, eli haluat tehdä sen?” hekotan epäuskoisena.

”Miltä tuntuis kuristaa joutsen?! Kaula solmuun ja sellasta meininkiä… Kansalliskunnansymbolin häpäseminen olis ärmäkkä juttu!” Ahtinen remakoi.

Ahtisen lopullinen teos on vähemmän hämmentävä kuin vaikkapa joulukoristeet yleisesti

Keskustelu etenee luontevasti kansallistaiteen tunnuspiirteistöön. Mikä meitä määrittäisi nykyaikana, jos aiemmin sitä loivat ja määrittivät akseligallenkallelat ja muut. Ahtinen tähdentää seikkailevan keskustelun käänteet lopulta mietteeksi.

”Kansallisylpeyttä en koe. Raahelaisuutta joo. On ihmisiä, joilla on kansallisylpeys. On siinäkin oma juttunsa, joo-o. Tuusulajärven taiteilijoiden äkäsyys oli jotenkin kuppikuntaisempaa. Hyvässä sekä huonossa.”

Pyörittelemme tovin taiteilijoita kansakuntamme kaapin päällä. Yritän ehdottaa Jani Leinosta, Riiko Sakkista ja muutamaa muuta nimeä nykytaiteemme myöhemmäksi kaanoniksi. Teemu Mäki kissavideoineen vilahtaa toki jälleen keskustelussa, kunnes pääsemme meemien äärelle.

Ahtinen sivaltaa nöyrästi ja ehkä ensikertaa jotenkin epävarmasti.

”En oo ees aatellu meemien merkitystä. Mielenkiintonen pohdiskelu, kyllä.”

Sen jälkeen hän syventyy määrittelemättömäksi toviksi omiin ajatuksiinsa ja jatkaa kesken jäänyttä piirrosta. Minä taas vimmalla hakkaan Apple MacBook Airiani, että saisin täyteläisimpiä virkkeitä. Sitten tuokio keskeytyy pysäyttävään kysymykseen.

”Mutta mitä me tullaan muistamaan tältä ajalta? Suomalaisista muusikoista sellasia tärkeitä: kulttuuripiireissä Asa tulee jäämään mieleen, luulisin. Merkittävä tyyppi? Matti Johannes Koivu meikälle. Mitkä ne kaikki muistaa on synkempää kammaa: Rähinä-heebot ja Cheek. Kirjailijoista… ketä sieltä jäis?”

Ja kevennykseksi tälle kauhukuvalle kyseenalaistava naurahdus.

Sellainen tyhjentävä naurahdus ja epäluulo samaan tilaan. Hiljaisuus.

Itse nostaisin kirjallisuudesta Sofi Oksasen, valitettavan ehdokkaamme Nobeliin, kun Venäjän valtaussota käynnistyy ja virolaisuuden kärsimykselle tulee jonkinlainen henkinen tilaus. Panettelen Hotakaista panelishow-virneilijänä, toki Tervoa ja Tuomas Kyröä. Julkisuuskuvamme vääristyy, kun meillä on julkkisia, joilla ei ole varsinaisesti mitään määritelmää olla julkkiksia.

Tunnen itseni haastattelussa jotenkin jörndonneriksi.

Ahtinen viitoittaa keskustelua takaisin kuvataiteisiin.

”Kuvataide ei oo yhtään mediaseksistä. Jani Leinonen on hyvä esimerkki, kun pohditaan median luomaa asetelmaa. Omaan ystäväpiirini kuuluu niin hyviä tyyppejä taiteissa: Miki (Liukkonen, toim. huom.), Lauri (Ahtinen, velimies, toim. huom.), Koiviston Konsta kuvataiteissa, Ahtisen Panu (velimies sekin, toim. huom.) musiikista. Järkyttävän hienoja muusikoita, kuvataiteilijoita ja kirjailijoita.”

”Kun puhutaan omaehtosuudesta: jos haluaa elättää taiteella, niin sitten ehkä esiinpääseminen on omaa…. Alakulttuuri ja 300 tykkääjää Fabossa, ne tyypit Snuukkerissa kattomassa keikkaa. Mutta loppuviimein se ei oo juuri mitään. Se ei ole elättämiseen tarpeeksi.”

Pohdimme lopulta laaja-alaisesti arkkitehtuuria ja palaamme vuosikymmenten eri identteihin. Ahtinen väittää, että nyt olisi jotenkin leimallisempaa nähdä asiat pirstaloituneina ja aikaan sidottuina. Huomautan, että Bachinkin aikaan on ollut vuosikymmentyypityksiä, joita emme enää kykene hahmottamaan. Lopulta sotkeudumme jotenkin epätietoisuuden vallitessa jo muotimaailmaan, josta molemmat ovat valmiiksi myöntämässä vähäisen tietueensa.

”Muodin ennustettavuus. Kaikki tulee yhdessä samassa ympyssä?” Yritän ehdottaa Wittgensteinin kulttuuriteoriaa säkeistä, jotka tarttuvat toisiin. Ahtinen etsii syitä toisaalta.

”Juuri mitään taiteessa ei ole tehty. Laiskaa väittää, että kaikki hyvä musiikki on 60-luvulla tehty. Se ei kuulosta taiteilijan suusta hyvältä. Miltei kaikki on vielä tekemättä.”

Tunti on kulunut kuin siivillä. Jotain on vielä kysymättä.

”Mikä olisi nekrologirivisi taiteilijana?”

Hätkähtämättä se tulee täydellisenä virkkeenä ulos kuin paperileikkurin terä.

”Luonnon suuri ystävä, mitä vilipittömin ihmisrakastaja. En mää haluaisi tulla taiteessa muistetuksi. Mielummin hyvänä tyyppinä. Ihmisten parissa oleminen on meikän juttu.”

”Taidekasvattajana haluaisin, että jostain oppilaasta tulis kova nimi. Utopistinen ajatus, ehkä. Meikän koulukunnasta taiteen kautta tekemään ympäri elämää. En halua olla mikään guru, haluan vain antaa siemenen.”

Kuinka pyytettöntä, kuinka ylevää. Kuinka toisaalta pedagogista ja didaktista, kuinka toisaalta arkista ja jokamiesluokkaista hiljaisessa Helmen alakerrassa. Loppuun hän toteaa silti kerskailematta kovimman rivinsä.

”Tulen olemaan hyvä kuvataiteenopettaja.”

Bon Iver vaihtuu Jukka Nousiaisen tuoreimpaan levytykseen Ei enää kylmä eikä pimeää. Olen jättänyt edellisviikolle anonyymin kirjallisen palautteenannon alakerran joulukoristeista. Annan illan viimeisen tehtävän kuvataitelija-Ahtiselle arvioida kokonaisuus. Livahdan tiskille, kun Ahtinen vaeltaa läpi tilan tarkkailemassa koristeita kuin jotain suurempaa taidenäytelmää. Kun palaan, loppu on silkkaa analyysia.

”Funkkiskamaa. Kukaan ei kompastu, kellekään ei tuu paha mieli. Täällä ei oo liian jouluista.”

Yritän provosoida noista ’vitun joulupalloista ja kitshistä’, mutta Ahtinen on tyyneyttä.

”Kukaan ei revi näitä alas”, hän tokaisee.

”Enpä ajatellu tuolta kantilta”, totean.

Lähetämme onnistuneesta kiitokset vuoropäällikkö Saara W.:lle.

”Nää ei loukkaa ketään. Ei ala liikaa vituttamaan joulumeininki”, hän henkäisee lohdullisena palatessaan vielä kotvasen kuluttua etsiessään takkiaan.

Mennessämme yläkertaan pummaamaan röökiä törmäämme veljessarjan keskimmäiseen, Panu Ahtiseen. Hän tarjoaa meille myötämielisesti savukkeet ja lopetamme haastattelun kellon ollessa 18:52.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Henkisesti kuolleet
Pimmeyen Peleko

Otto K.
Kukaan ei oo käyny siellä vuosiin, niin eipä siitä oikein kukkaan voi kirjottaakaan. Toimi pelkästään Letkunpuiston toisella puolella.

Snooker Time Oulu alias Snuukkeri tai Snuu
Hipit joi liikaa vettä ja pelas liikaa ilmaseksi poolia. Toimi paremmin tähän toimintaan Stockaa vastapäätä.

Väinö
Sielläkään ei oo kukkaan käyny avvaamisen jälkeen, niin eipä siitäkään osata sanua mittään. Toimi ainoastaan alaikäsenä lökäpöksynä.

Pekurinkulman Alkon sisustus
Vanha, valoisa ja selkeä Alkon yleisilme tuhottiin. Nykyinen on sanalla sanoen mauton, vankilamainen ja lestadiolaisen pimeä. Toimii kuitenkin paremmin kuin muut peltoaukeiden Alkot.

Snuukkeri on flirttailut lopettamisensa kanssa aiemminkin ja uskoo menneeseen vetovoimaansa sumeilematta

Comebackit
Koonneet Lyyli Hämärä ja Pimmeyen Peleko

Teatria
Janne Niinimaalle pitää olla dokausmesta, jossa hän voi dokata lisää ilman taksikuluja Tornioon.

ent. Kulttuuribingo
Omaehtoisen kulttuurin palaaminen vuodenvaihteessa oli raaka osoitus siitä, että oululainen kulttuurielämä osaa kollaboroida. Tässä yhteydessä pahoittelemme autenttisesti aiempaa tekstiäni koskien Aallon Jukkiksen dissaamisesta.

(Kollauksen puolesta: teimme yksiselitteisesti virheen, laadunvalvontamme petti ja otamme opiksemme. Kollauksella ei ole oikeutta eikä tarvetta arvioida yksittäisten kulttuuritoimijoiden edesottamuksia kontekstista irroitettuna. -päätoimittajat Pohjola & Kemi)

Snooker Time Oulu
Baari pelasti itsensä avomereltä juottamalla yhden illan aikana merensä tyhjäksi. Onneksi valtameriä on juotavana toistenkin.

NGO:n klubit
Zivagossa ei tosin haise dänkki, mutta ihan kivasti Numero ja Zivago on saanut hotkastua kaikki NGO:n vanhat deejiit lauteille.

NKOTB-klubi
Kuulemma tulossa kovalla sykkeellä johonkin joskus. Paikkaa ei vaan tiedetä, kun toinen järjestäjistä kuulemma protestoi Letkunpuiston räkälää, koska siellä ei anniskelulain mukaisesti tarjoilla liian kännisille turkulaisille sarjakuvataiteilijoille.

Oululaiset rokkibändit
Kun Helsinki ja Tampere on nähty kahdesti keikkabussilla, hajotetaan bändi ja perustetaan uusi. Tai sitten ei vaan löydetä uusia treenikämppätiloja ja muutetaan pariksi vuodeksi Vantaalle. Parin vuoden jälkeenhän voi aina tehdä menestyvän comebackin. Mukava oli kuulla The Scenesiä, mukavaa oli kuulla mukamas viimeisen kerran The Bootsejakin.

Ohessa THJKB:n jonkinasteinen comeback Saha Prod. 10-vuotisjuhlallisuuksista syyskuun lopussa 2018.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Lankisen teesit (varastettu)
Aapo Kukko

Einari Lankinen (1911–1997) oli turkulainen kirjailija ja runoilija, jonka tunnetuin teos lienee Olin takaa-ajettuna (omakustanne, 1981). Tuon julkaisun ensimmäisellä sivulla Lankinen julistaa asiansa selkeästi ja ytimekkäästi:

”Se mitä tässä kerron on kuin paha satu, mutta totta kuitenkin joka lause. Kerron tässä Suomen suurimman, ehkä lähes maailman suurimman rikollisjärjestön [Suomen Yleisradio] toiminnasta, sen menettelytavoista. Siitä, miten ja missä se toimii. Olen seurannut sen toimintaa noin kymmenen vuotta. Olen asiasta täysin selvillä, sillä olen itse joutunut sen toiminnan kohteeksi. Olen menettänyt sille paljon. Rahassa arvioituna nykymarkoissa noin ainakin kolmekymmentä miljoonaa. Vanhoissa markoissa noin kolmetuhatta miljoonaa. Tämän he itse ilmoittivat 70-luvun alkupuolella, v. 1973. Siis silloin, kun he olivat saaneet vietyä minulta mainitsemani summan edestä kirjoituksiani.

Tässä on siis kyse kirjoituksistani, käsikirjoituksistani, monien vuosien työstä, jotka he salakuvauslaitteillaan kuvasivat ja myivät ne maailman lähes kaikille televisioyhtiöille, elokuvayhtiöille, kirjailijoille, runoilijoille, myös sille, joka kirjoittaa kaikkien maiden lehdissä julkaistavaa ’Sielun peiliä’. Lehdissä on usein siinäkin ollut kirjoituksistani viikoittain.”

Teos on eräänlainen sairaskertomuksen, puolustuspuheenvuoron, monologin, päiväkirjan ja etsivätarinan sekoitus. Hän kuvailee tarkasti tapoja, joilla ”mafia” tai ”juoruämmäkerho” käyttää hänen kirjoittamaansa aineistoa hyväkseen ja jakaa sen huonommille luoville tekijöille, jotta heidän tuotantonsa paranisi. Myös lähikaupassa halvempi kulutusmaito piilotetaan aina Lankisen asioidessa ja talossa rosvokoplan kätyrit kirjaavat ylös jokaisen liikkeen. Hurjin kuvailtu Yleisradion hallitsema urkintamasiina on eräänlainen ajatustenvarastamislaite, joka voi napata ajatuksia jopa 50 kilometrin säteellä. Lankinen tuntee itsensä vainotuksi, takaa-ajetuksi. Poliisi ei usko hänen kertomuksiaan ja radiokuuluttajatkin huomauttelevat Lankiselle hänen tekemistään asioista valtakunnallisesti.

Lankisen vakuuttelut varkauksista menevät jo niin pitkälle, että vanhoihin taideteoksiin lisätään hänen teksteistään ja käsikirjoituksistaan napattuja lauseita. Elokuvassa Danny Kaye saattoi lausua Lankisen tekstiä ja ihmekös tuo: Amerikassa ne jälkiäänittävät hetkessä asioita uusiksi. Myös Ranskan euroviisuvoitto onnistui vain ja ainoastaan Lankisen runon avulla. Ranskaa hän ei osannut, mutta Yleisradiomafia tietysti käänsi tekstin ranskaksi. Uskonnollisena miehenä Lankinen tyrmää yllättäen jopa papit ja saarnamiehet: näiden käyttämä kieli kun on täynnä lankismaisia sananparsia.

Mutta ei Lankiselta varastetut luovat työt jääneet ainoastaan proosaan ja runouteen.

Taidemaalarina ja säveltäjänä hän myös toteutti itseään, sillä seurauksella että näidenkin taiteenlajien yhteydessä varkaat iskivät jälleen.

Teksti etenee hienoista jankkausta lukuun ottamatta varsin sujuvasti. Lukija on yhtä aikaa hämmentynyt ja kiinnostunut, kirjaa ei malta laskea käsistään. Sen vuoksi teos on hyvin nopealukuinen ja kiihtyy kiihtymistään loppua kohti. Lankisen yksinäisyys ja oma sotansa suuria korporaatioita ja vainoajia kohtaan saavuttaa ainutlaatuisia mittasuhteita.

Lankinen perustelee luovan työskentelynsä ainutlaatuisuutta sillä, että kukaan ei ole voinut kokea samalla tavalla kuin hän. Samalla hän kuitenkin toteaa esimerkiksi lukeneensa hyvin vähän kotimaista tai ulkomaalaista kirjallisuutta. On tavallaan eräänlainen subjektiivinen kupla, jossa oman maailman kokemukset, muistot ja tapahtumat eivät voi olla yhteisiä kenenkään muun kuin itsensä kautta. Näin ollen muiden on ollut pakko varastaa hänen ainutlaatuiset ajatuksensa.

On kuitenkin todettava, että Lankisen kaltaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Moni meistä suojelee ajatuksiaan, tarinoitaan ja luovia ponnisteluitaan peläten niiden joutuvan vääriin käsiin. Salamyhkäinen panttaaminen vainoharhoineen hyvin todennäköisesti syö ihmisen taiteellisen työskentelyn voimavaroja, jolloin pahimmillaan taiteilija ei saa luotua mitään. Lankinen tosin ei jäänyt tuleen makaamaan: hänen proosa- ja runoteoksiaan on julkaistu. Kustantajana toimi Pekka Siitoin. Turku-yhteys selittää tämän linkin jollain tapaa, mutta herättää monia mielenkiintoisia ajatusyhtymiä. Mikä tarina taustalla onkaan? Miten kansallismytologinen natsirivologi ja uskonnollisen puhdasta elämää viettänyt vainottu renesanssi-ihminen ovat kohdanneet?

Lankinen kokee maailman juuri sellaisena kateellisten paskahousujen ja välistävetäjien tyyssijana, jossa ihmiseltä viedään ja takaisin ei mitään saa. Ja lankistelua on meissä jokaisessa. Jokaisen sisällä asuu se mestarimaalari, mestarisäveltäjä tai mestarirunoilija, jonka työt imuroidaan toisten taholta toisten käyttöön. Harva kuitenkaan on osannut sanalliseen muotoon tiivistää yhtä järjettömältä kuulostavaa, mutta omalla logiikallaan perusteltua selvitystä kuin Einari Lankinen. Se on tilitys huikeimmasta päästä, kuumeinen puolustuspuhe.

On aika saapua viimeiseen kohtaukseen tässä esseefilmissä. Siinä paljastuu vääjäämätön tosiasia: tämäkin teksti on todennäköisesti varastettu Lankiselta.

Myös koko Kollaus itsessään on saanut sisällöllisen selkärangan Lankisen kirjallisesta aarreaitasta.

Riippumattomana kirjoittajana toivonkin, että Kollaus myöntää rikoksensa ja luovuttaa kolehtihaaviin osansa tuosta 30 miljoonan markan potista.

Kirjoittaja on työskennellyt Yleisradiossa.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Päivän mietelause
Tanssien yli hautojen
Matti A. Kemi

”Olet ehtinyt jo tähän saakka. Kykenet suorittamaan elämäsi loppuun, jos päätät niin.”

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Seinät puhuvat – sinä kuuntelet
Matti A. Kemi

Vessaan ei tule jatkossa jättää esimerkiksi itsemurhaviestejä
(Tukikohdan pinkkivessa, syyskuu 2018)

Peilailu on pellailua, ämmäilyä ja äimäilyä
(Snuukkerin miesten vessan peili, lokakuu 2018)
Aliskataidetta: Rock-lyriikka ja valheita Intiön paremmuudesta
(Pohjoisen alikulkusillan viereinen alikulkuväylä Intiöön, lokakuu 2018)
Seinät puhuvat aina totta.
(Hallituskatu 21 seinä, elokuu 2018)

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen peliliike
Tulospalvelu
Matti A. Kemi

Kahden käden känni-kivi-paperi-sakset: kirjailija U ja päätoimittaja K 6 – 4, 6 – 4.
Viinipullojen tyhjentäminen: kirjailija U / päätoimittaja K 0 – 2.
Kirjailijuus (lyriikka/proosa): kirjailija U 2+1 / päätoimittaja K 0+0

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräine
Lähteillä
Matti A. Kemi

Lähdekartoituksessa haluan mitä auliimmin kiittää tahoja Miia Järvelä ja Valtteri Määttä, jotka ovat toimittaneet äärimmäisellä nöyryydellä, ilolla ja pyyteettömyydellä vettä Kemijärveltä ja Kuusamosta. Tällaiset teot ovat huomaamattomia, joskin äärimmäisen merkityksellisiä. Lisää aiheesta Kollaus 5/2013

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Käsistä karannu
Hätkähdyttäviä mietteitä maailmasta
Lyyli Hämärä

Stig oli Kymppitonnissa älykäs, mutta ohjelmaa juontaa ilkeämielinen drag-artisti.
Putinin kannattajat pitävät rannekelloja oikeassa ranteessa matkiakseen Putinia.
Mistään ei löydy akateemista tutkimusta siitä, kuinka moni huippukirurgi on vasenkätinen.
Suomen kuvalehteä lukevat ihmiset ovat porvarillisen yleissivistyneitä.
Kuningatar Elisabeth II ei omista passia.
Tulevaisuudessa ihmiset eivät osaa enää kirjoittaa käsin.
Käsiala on mahdollisesti näyte ihmisen kyvystä imitoida ajatuksiaan.
Kannabiksen laillistamista ajaa poliisikunnan päällystö, mutta ilmapiirimme on liian takapajuinen.
Ainoat päihteet, joissa olen tuntenut olevani aidosti sivistynyt, ovat LSD ja pajari.
Mutta tämä on niin takapajuista, että luulisi vasemmiston voittavan tulevat vaalit.
Sekin sössitään siihen tosiasiaan, että Pekka Haavisto ja Antti Rinne ovat iältään vanhimmat puoluejohtajat ja edustavat jo mennyttä maailmaa.
Kumikaan heistä ei edes mielikuvissani käytä rannekelloja.
Ehkä joskus jotain puoluetta luotsaa drag-artisti, joka ei ole ilkeämielinen äänestäjiään kohtaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

 

Kollaus 7/2018

Kollaus 2/2018


—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuukauen kannanotto * KOLLABORAATIO * Kaukaisuudessa *Lopullisesti kollautettu

* Kul(l)ahtanutta *Suljin *Kulminaatio *Koll-aktiivi * Kannel

* Kiirastuli * Ajassa * Seinä puhuvat – sinä kuuntelet *

* Kun olit yössä * Katsaus * KOLLAUS *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

(In memoriam) KOLLABORAATIO
Ilikka ”Lonkku-Ile” Mikkonen 1977 – 2017
Matti A. Kemi

Eräänä joulukuisena sunnuntaiaamuna Mikkosen Ilikka eli Lonkku-Ile ei enää havahtunutkaan aamuun. Oulun ug- ja katukulttuurin aamunsarastukselle menetys oli äkillisyydessään ja arvaamattomuudessaan kova kollaus.

Ilikasta elikä Lonkku-Ilestä jää päällimmäisenä mieleen sana ’kulttuuri’ ja sen merkitys. Ilikalla oli pitkään kulttuurilehti Kaltion esittelytekstinä suvereeni ja uniikki ”Ilkka Mikkonen ei ole yhdeksän kertainen Suomen mestari”. Sama mies äimisteli mutkikkain sanakääntein, kuinka kukaan voi erehtyä pelaamaan Törkiää Yatzya toisin säännöin kuin herra itse viskeli.

Kulttuuririennoissa Ilikka oli aina sitä mieltä, että keskinkertainenkin näytös tai esillepano paranee lievällä alkoholinkulauttelulla. ”Monasti nii-i se tekkeeki” kuten herra olis letkiästi nyökkäille vakkuutellu.

Raikuvina kulttuuritekoina herra tekstitteli tylsymätöntä läppää Kalevan Peto-liitteeseen, kulttuurilehti Kaltioon ja resitoi persoonallaan kulttuuririentojen iloksi innostuneille hymyille lyömätöntä riimi- ja sanaryöppyään. AC Esa oli hieno urheiluriento, Esa-lehti hieno zinetti 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, Ateljee Mulukku / Kooma sivistyneempi ilmaus punk-henkistä DIY-ripustusta 2010-luvulla.

Viimeisin läikehtivä muisto Ilikasta on lämmin – ehkä lämpimin: Ilikka voitti Musteklubin Runolautakunnan nöyrällä runollaan vanhojen miesten roikkuvista palleista. Voiton julkistettua vaadin – ja sain kun sainkin – paikalla olleen runoilijan koko boheemissa persoonassaan lausumaan runonsa lavan edustalle sillä ujohkolla ja vähän empivällä tyylillään. Se meni – ehkä jopa enteellisestikin – seuraavasti:

Nuo vanhat miehet
en ymmärrä
miten he voivat jäähdytellä kurttuisia pallejaan noin tyynenä
vaikka aika loppuu ihan kohta
aika loppuu ja pitäisi ehtiä

Ilkka Mikkosen Oulu-kortti -sarja löytyy runoineen Kollauksesta 10/2015

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kannel
Sininen hetki
Aleksi I. Pohjola

Se hiipii kaukaa pohjoisesta;
hiljaa valkoisia hankia pitkin,
musta viitta takanaan.

Koillisen kautta kaakkoon,
värjää varjopuolen hämärällään,
terävän muodon poistaa pehmeydellään.

Lyhyt on aika kauneuden,
haikea huokaus edellä pimeyden –
juuri ennen kuin sinä menet –
pois.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Kehällä
Atte-Veikka Niemelä

Tietomaa oli pienenä yksi parhaista paikoista minne Oulussa saattoi päästä. Eihän silloin juuri muusta tiennyt, mutta kaikenlainen esiteltyjen ilmiöiden ihmettely oli jännää. Siellä muistan ensi kertaa nähneeni parimetristä suppiloa muistuttavan kolikkosyöpön, johon pienellä alkuvauhdilla päästettiin sopiva pikkuraha pyörimään keskipisteessä olleen keräysaukon ympäri. Sopivalla alkuvauhdilla kolikko kiersi ympyräliikkeessä pitkään. Liikeradan säde lyheni vain hitusen jokaisella kierroksella, kierrosajan lyhentyessä vastaavasti. Ilmiö on sama, kuin heilurin lankaa lyhentäessä. Tai kun viivaimen löi pulpetin reunaa vasten heilumaan ja veti sen pöydän pintaa vasten takaisin. Taajuus kasvoi. Aivan loppuvaiheessa kierrosnopeus oli vinha, kunnes raha lopulta kilahti keräysastiaan. Markat ja kymmenpenniset olivat tuohon aikaan ostovoimaltaan kovaa valuttaa, joten jos suppilolle uhrasi vähäisiä pennosia jännitti tosissaan pysyykö kolikko pystyssä. Erilaisia kikkoja toki oli, joilla raha napattiin ennen astiaan tipahtamista takaisin, mutta tuolloin loppuhuipennus jäi näkemättä. Joskus kävi myös niin köpelösti, että kolikko kaatui ja luisui suoraan astiaan.

Tuo muisto lapsena koetusta kolikkojen tiputtelun jännityksestä on hämäävä. Se sekoittuu yhdessä kaikkien muiden lapsuusmuistojeni kanssa. Vuodet, tarkat tapahtumankulut, paikat ja mukana olijat puuroutuvat aivoissa yhdeksi kudelmaksi, josta muistellessa narraan itselleni sopivan yksityiskohtaisen kuvan. Onhan sitä lapsena nähnyt kolikkoja kerääviä suppiloita muuallakin, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että Tietomaassa sellaisen ensi kerran näin. Mukana olivat varmaankin veljeni ja serkkumme, joiden kanssa vietimme kesäisin ala-asteikäisinä lomia yhdessä. Tai sitten eivät olleet. Mutta tämä muistikuva tuntuu niin todelliselta, että voisin vannoa sen olevan totta. Ainoa keino todentaa todellinen tapahtumien kulku olisi haastatella parinkymmenen valovuoden päässä olevaa havannoijaa, jonka valokartiossa saattaisin olla tiputtelemassa kolikoita suppiloon.

Silloin sitä ei tietenkään tajunnut, mutta tuo kolikon ympyräliike kohti suppilon pohjaa oli aika oiva metafora ajantajulle ja vuodenkierrolle vanhetessa. Aikuisiällä päivät juoksevat lujaa. Vuodet niin ikään, kohtahan on taas kesä vaikka vasta löivät päälle syksyn vesisateet ja pimeys. Joskus tuntuu siltä kuin olisi jonkinlaisessa putkessa, ettei mihinkään riitä aikaa. Tämän tunteen kanssa on kuitenkin tullut pärjättyä verraten hyvin. Esimerkiksi Piilaaksossa pahimmin seonneet ostavat ja tykittävät suoneen itseään nuorempien ihmisten veriplasmaa jonkinlaisena modernin nuoruudenlähteen irvikuvana.

Hassuahan tuo vouhotus on, aika kun on ainoa asia mitä ei voi säästää. Se kuluu vaikka kuinka yrittäisi kiirehtiä, lipuu sormien välistä kun sitä yrittää kauhoa talteen. Silti sitä kuluu kaikenlaiseen turhaan, huomaan itsekin joskus ajattelevani. Osansa kai tekee kulttuuri, jossa sukupolveni osaksi on tullut metsästää onnellisuutta ja merkityksellisyyttä, pitkälti julkaisemalla kuvia lomamatkoilla tapahtuneista semiaidoista kulttuurillisista kohtaamisista. Risuaita siunattu. Toisen osan tekee arjen täyttävät pikkuasiat ja askareet. Sitä miettii, että jos ne vain saisi suoritettua nopeammin, jäisi aikaa tärkeämmälle. Illuusiota tuollainen ajattelu tietty on, eihän työ tai arki suorittamalla lopu. Tylsää kai se olisi, jos loppuisi. Parempi olisi vain opetella sovittamaan ystävät ja perhe, tärkeät asiat, paremmin osaksi arjen kehää.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Koll-aktiivi
Kun aika on
Esittelyteksti: Juha Penttinen
Tuotanto: Acid Cinema (Mikko Huovinen, Juha Penttinen, Rene Tauriainen)

”Meitä Acid Cinemassa on vanhenemisen lisäksi alkanut vituttamaan erinäiset asiat. Multikansalliset firmat, paskat päättäjät, perseestä olevat kelit ja muut vittumaiset jutut. Myös se on vituttanut kun vanhoja rakennuksia puretaan Oulussa ja tilalle rakennetaan kauppakeskuksia ja sairaaloita ja jotain vitun kuntosaleja. Keskelle Oulua. Mitähän aktuaalista vittua?! Ollaan sitten herrasköörillä ihan oma-aloitteisesti päätetty tallentaa meille tärkeitä mestoja digitaaliseen muotoon, niin että voidaan sitten lyödä virtuaalilasit päähän ja palata jo kadonneisiin paikkoihin keinotodellisuuden kautta.

Ollaan tähän mennessä skannailtu esim Snooker Time, Never Grow Old, Järjestotalo ja Lassinkallion koulu. Joku vois kysyä , että miksi. No miksi vittu ei jos on mahdollisuus ja kukaan muu ei jaksa tai oo kiinnostunu. Puokkarin vesitorni ois muuten kans aika kova sana tallentaa vaikka sitä ei olla vissiin ees purkamassa.

Muutenki porukka sais arvostaa enemmän vanhoja rakennuksia. Ne on kumminki meidän kulttuuriperintöä. Koitetaan osaltamme jotain saada talteenkin paskaleffojen ja muun taiteilun lisäksi.”

Acid Cinema on kulttimaineesta nauttiva oululainen lyhyelokuvia ja muuta taidetta tuottava kollektiivi.
Acid Cineman juuret juontavat 1980-luvun lopulle, mikä tekee siitä yhden vanhimmista yhä toimivista underground-taidekollektiiveistä Suomessa.

Acid Cineman elokuvia ja muuta taidetta löydät osoitteesta www.acidcinema.net

Snooker Time 2000-2013

Snooker Time VR

Nightclub Tähti, backstage

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kun olit yössä
Snooker Time Traveller
Mikko ”Ruottis” Ruåtsalainen

Kaksi sisäkkäistä tuoppia, ylemmässä noin puoliväliin saakka olutta. Ollut siinä jo hetken, miten kauan tarkalleen, sitä lienee mahdotonta sanoa varmuudella, minunkaan.

Vietän perjantain ja maanantain välistä aikavääristymää valkean elliptisen muodon omaavan hallintapaneelini ääressä. Valon määrä vaihtelee, samoin on äänien kanssa. Välillä kuulen ulkopuolisten olentojen ääniä, välillä taas koetan itse tuottaa ääntä tähän ihmeelliseen repeämään aika-avaruudessa.

En ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa, enkä varmasti viimeistäkään. Kutsun itseäni kalja-aikamatkustajaksi, Snooker Time Travelleriksi kansainvälisesti. En ole varmastikaan yksin, mutta kohtaamani kollegat ovat hyvin usein sellaisessa jetlag-kurimuksessa, jonka vaikutuksen piiristä on vaikea saada selvää puheesta; omakin ymmärrykseni on tietysti vastaavasti rajallinen.

Kognitiivinen puoli täydentää niitä kohtia lauseista, joista en saa selvää ja joudun aktiivisesti päättelemään reaaliaikaisesti, mitkä kohdat keskustelusta ovat mahdollisesti mielenkiintoisia, ja mitkä osuudet taas toissijaisia – kommunikaationi koostuu pääasiallisesti sanoista:

1. ”nii” (=myöntävä),

2. ”oho” (=yllättynyt, mutta positiivinen),

3. ”kappas” (=yllättynyt, mutta neutraali),

4. ”mmmh” (=ilmiselvään toteamukseen reagointi) sekä

5. ”mutta xxyy” (=oma argumentti, jos en ole samaa mieltä esitetystä väitteestä).

Tällä selviää parahultaisesti aina seuraavaan tuoppiin saakka, tai muuhun keskeytykseen, esim. ruumiintoimintojen ärsykkeisiin reagoimisiin tai muuhun huomioon, joka keskeyttää keskustelun, joskus jopa päiviksi.

Muitakin sanoja voi halutessaan käyttää, mutta ne sivuutetaan pääsääntöisesti, tai niihin suhtaudutaan samankaltaisesti, kuin 4. sanaan ”mmmh”.

Tunnit kulkevat verkkaisesti, kunnes aikamatkustuksen mahdollistavana katalyyttinä toimiva, sangen edukas keskiolut (4.7%), alkaa vääristää hypothalamukseni myötävaikutuksen kautta aikakäsitystäni, ja muodostaa aikavääristymän (l. singulariteetin, sangen pienimuotoisen) ympärilleni. Tämä pieni aikavääristymä voi myös vaikuttaa lähiavaruuteni objekteihin, esim. hidastaa putoavan tuopin matkaa kohti lattiaa huomattavasti – samalla se tosin vaikuttaa vieressä olijoiden reaktioihin, näiden ollessa 90% tapauksista kykenemättömiä muuttamaan vääjäämätöntä – katalyytin leviämistä osaksi maisemasuunnittelua.

Jossain vaiheessa ajantaju katoaa, ja tämän tajuaa yleensä vasta seuraavana aamuna, joka on todellakin perjantain jälkeen tässä tapauksessa maanantaina. Pieniä hävikkejä kadotettujen tuntien ohella ilmenee monesti myös varustuksessa: kenkä voi olla hukassa, ja setelit ovat muuttuneet turbulenssissa kolikoiksi ja kuiteiksi.

Tunnit katoavat, miehet matkustavat.

Ikuisesti.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Seinä puhuvat – sinä kuuntelet
Silmäys Snuukkerin seiniin syksyltä 2017
Matti A. Kemi


—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kiirastuli
Lamaa ja kiimaa!
Aapo Kukko

Eletään vuotta 2017 satavuotiaassa valtakunnassa. Viestiboksiin kilahtaa viesti: ”Kukon Aapo, kirjotappa Kollaukseen palautekirje siitä, että haluaisit kirjoittaa Kiimaisista poliiseista mutta me ei anneta sun kirjoittaa Kiimaisista poliiseista.”

Okei. Tartutaan siis häränpihviä sarvista oikein luvan kanssa! Tai hetkinen: antaako ne minun kirjoittaa vai ei? No saatana, nyt lähtee prompteri rullaamaan joka tapauksessa. Olen kuin tuomittu lyijykynän ja paperiliuskan kanssa kuulustelukoppi kolmosessa.

Mitä Kiimaisista poliiseista voi sanoa? Se on kipeän hauska ja samalla helvetin ahdistava tv-sarja. Mutta aina kun puhumme Kiimaisista poliiseista, alamme puhua Jouko Turkasta. Turkka sitä ja tätä. Pölö pölö pölö. Kuka puhuu esimerkiksi Kauniiden ja rohkeiden yhteydessä sarjan ohjaajista tai käsikirjoittajista (ketkä niistä edes ovat kauniita ja ketkä rohkeita?)? Sitähän minäkin.

Väitän, että Turkka on vähiten syyllinen sarvipäisen sarjansa syntyyn. Ilman lamaa, yleistä amerikkalaisuuden rasvaisen sokerista ihailua ja yhteiskunnallisten rakenteiden lahoutumia ei koko sarjaa edes voisi olla olemassa. Tässä mielessä sarjan on synnyttänyt Suomen kurja tila (vuonna 1993, jatkuu edelleen, huom.) eikä Turkka. Hän vain nyt sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja yhdistelemään muutamia johtoja toisiinsa. Jos tähän kansankunnan keskiöön mahtui mm. rahasta hyppynarua pomppiva vanha setä ja julkista paritusta harjoittanut primetime-tv-ohjelma, mahtui ja mahtuu tänne myös Kiimaisten poliisien vaatima tila. Jos sitä ei olisi, se olisi yksinkertaisesti tehty. Ennemmin tai myöhemmin. Tekijänä olisi saattanut olla joku muukin kuin Turkka.

Jokainen iltapäivälehtien otsikko kirkuu kostoa, verenjanoa, nussimista ja tuhoa. Kiimaisten poliisien maailma tulee tahtomattaankin joka päivä meille tykö, halusimme tai emme. Media tahtoo rikoksen, kauhun ja huumeen ylittävän taiteen sekä kulttuurin vetovoiman. Mitä hirveämpi teko, sen suuremmat otsikot ja Kiimaisissa poliiseissa on juuri tästä kyse. Sarja sisältää lisäksi ne kaikkein olennaisimmat suomalaisuuden (lama)maiseman symbolit ja kuvastot kaljakapakoista urheilusankareihin ja rahan ihannointiin, ikuiset suomalaisuuden alttaritaulut. Kiimaiset poliisit on lama-ajan lapsi: huutaa niin maan perkeleesti ja ei asetu pulpettiin, ei niin millään.

Jos jotain tiivistelmää tämän kirjelmän loppuun pohtisi, olisi se varmasti seuraavanlainen: Vaikkei Kiimaisia poliiseja olisi nähnytkään, on sen maailmankuvassa uinut vähintäänkin viikoittain ellei päivittäin. Näin vittumainen on totuus ja vain ja ainoastaan.

Se vielä on sanottava, että tätä keskustelua voi jatkaa mm. kaljabaareissa, putkatiloissa, koivumetsissä ja tanssilavojen kupeessa: niissä paikoissa, missä kiima kutee!

Unohtamatta iltapäivälehtiä ja vanhoja Hymyjä.

Kiimaiset poliisit Yle Areenassa

—————————————————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulminaatio
Säkeitä pähkinästä
Riikka Ulanto





—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin
Aika rajua kuvitella Oulua kulttuurikaupungiksi
Teksti: Lyyli Hämärä ja Cpt. Hämminki miehistöineen
Kuvat: Matti A. Kemi ja Pimmeyen Peleko

Järjestötalo oli aina työväen kokoontumispaikka. Aate tosin kuoli Tero Kaikon tultua päätoimittajaksi Kansan tahtoon ja Mikko Salmen luotsattua Demari karille.


Jopa kulttuuriväki paskoo alleensa. Kysykää vaikka Oulun kulttuurin romuttamiseen pyrkineiltä riitapukareilta.


Ehkä tilaa kulttuurille olikin vain eteinen, josta oli poistuttava. Oulu ei nähkääs siedä kulttuuria. Hienona osoituksena tästä on Tuomo Sepon päätös siirtää mittava lahjoituksensa Ateneumiin OMAn sijasta.


Vittu se museopönötys on taas täällä ja Oulu hakee kulttuuripääkaupungin asemaa mahdollisesti sulkemalla museoitaan tai vähintään tekemällä niistä dinosaurusnäyttelyitä lapsille. MUTTA OULU ON!


Treenikämpät olivat osalle asuntoja kesäisin, mutta mikään bändi ei saanut mitään mainittavaa aikaiseksi ainakaan Oulussa. Aki Latvamäkikin asuu kuulemma nykyään Berliinissä,  ja bändit iloitsevat päässeensä soittamaan johonkin vitun Tubaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Katsaus
Ajan henki ja kuvat eivät paranna ihmisyyden haavaa
Matti A. Kemi

Alussa oli mahdollinen kosminen inflaatio. Sekunnin murto-osissa maailmankaikkeus laajeni valoa nopeampaa. Sitten oli muutamia miljardeja vuosia toipumista, koska maailmankaikkeus oli liian lämmin kaikkeen.

Aurinkokuntamme muodostui jotenkin viisi miljardia vuotta sitten, Maapallo kehtasi tiivistyä noin 4,5 miljardia vuotta sitten. Maakin oli liian kuuma ihan kaikkeen aika pitkään. Lopulta tuli äksöniä ja yksisoluiset eliöt yhdistyivät toisiinsa. Jossain vaiheessa evoluutiota valaat kävivät tallustelemassa maan päällä, mutta päättivät palata alkumeriin.

Esi-ihminen sotkeutuu kuvioon noin 200 000 vuotta sitten. Esi-ihmisten oivallus oli kiivetä puuhun ja tulla sieltä takaisin maankamaralle. Tästä oivalluksesta vierähtää taas aika huikeita toveja. Sumeerit, babylonialaiset ja Kaksoisvirranmaan ukkelit pähkäilivät tulvavesiä ja kuunkiertoa. Auringosta mitattiin erilaisilla porrasrakenteilla ajankulkua, ajanjaksoja rytmitti Niilin hallitsemattomat pursuamiset.

Välillä sekä Aurinko että papit olivat pilvessä ja aikaa oli mahdotonta äimäillä. Vesikello osoittautui muuten kivaksi, mutta vesi on liian arvokasta aavikoilla. Tiimalasiin löytyi hiekkaa, tulikelloihin palavia nesteitä.

Ensimmäiset mekaaniset heilurikellot valmistettiin 1200-luvun loppupuolella, mutta niiden roudaaminen oli sula mahdottomuus. Tehtiin kirkontorneja, joista jengi näkee ja kuulee elämän värisevän eteenpäin. Akateeminen vartti juonsi juurensa siitä kumahteluista joka juoksutti tulevat teologit kaupungin syrjästä kohti kampusta.

1400-luvulla rikkaat kuljettavat mukanaan kannettavia kelloja, mutta ne jätättävät ja sivistys jätättää mitä pidemmälle 1500- ja 1600-lukuja rynnitään. Vasta 1800-luvun junaradat ja lennättimet pakottivat yhteiseen ajanottoon, vaikka ensin junayhtiöt pyrkivät määrittämään ajan itse. Pittsburghin juna-asemalla on lopulta viisi kelloa tikittämässä eri aikaa. Tästä kaikesta sekoilusta neljän junayhtiön nimet jäävät aikavyöhykkeiden nimistöön: Pacific-, Mountain-, Eastern- ja Central-standardit. Että Tsugu-ways, perkeleen kapitalistiset rohmuajat.

Helsingissä ajan määrittävät 1870-luvulla tähtitieteilijät Tähtitornin mäellä kangaspurjeisella lipulla, joka tiputettiin alas aina puolenpäivän merkiksi. Koska Suomessakin ollaan välillä pilvessä tai muuten härmässä, epäselvinä päivinä puolenpäivän merkkikohtaa julistettiin Katajanokalta tykinlaukauksin.

Suomi tulee Venäjän suurruhtinaskunnan takia jälkijunassa ihan kirjaimellisesti. Mutta meillä on Helsingin-aika ja junaradan toisella puolella Pietarin-aika. Tämä ratkaistiin siten, että Kouvolan kupeessa Kaipiaisissa tehtiin 20 minuutin aikahyppyjä joko tulevaisuuteen tai sitten menneeseen. Onneksi sen aikainen fennomaaninen Suomi edusti tulevaisuutta.

Sitten määriteltiin pituuspiirit ja päätettiin, mihin aikavyöhykeeseen kukin päätyy. Pituuspiirit määritellään 15 asteen kaistoiksi jo vuonna 1884 ja maailman aikavyöhykkeet määritellään universaaliin aikaan 1888, mutta Suomi jätättää tässäkin aika kivasti ja lyhentää vapunyönä 1921 juhlinta-aikaansa 20 minuuttia ja reilut 11 sekuntia kiriäkseen itsensä maailman kuohuntaan.

Rannekellot yleistyvät toisen maailmansodan jälkeen. Välillä pälyillään kännyköiden näyttöä, välillä ostetaan aika typerryttävän kalliita muotikelloja. Luonnontieteilijöiden atomikellokin jätättää, vaikka cesium värähtelee reilut 9 miljardia kertaa sekunnissa. Yli 30 000 vuoden sisällä sekin jätättää jo sekunnin ja maailmankaikkeuden mittakaavassa sekin on liikaa.

Suomen kielisen ’aika’ sanan etymologiaa ei täsmällisesti tunneta, vaikka vastineet löytyvätkin kaikista lähisukukielistämme. Verbi ’aikoa’ tulee tästä samaisesta sanasta. Ehkä ihmisen tarve on aina muokata omaa aikaansa, aikoa kohti parempaa? Ehkä ihminen on ainaisesti vangittu oman aikansa kuviin ja henkeen, ehkä mekin elämme muille jo menneitä aikoja?

Tämä kaikki edellä mainittu on kuitenkin turhaa ajanhukkaa, koska todellisuudessa kaikki ihmisen tekemä loppuu aika pian. Todella pian.

Eksistentialismikriisiä voi purkaa esimerkiksi eskapismilla

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen
Loka
Matti A. Kemi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Ajassa
4,50€
QZ Pää

Löysin aikakoneen neljällä ja puolella eurolla. Kirpputoripöydästä, kellastuneen omenakuvioisen vahakangaspöytäliinan alta.

Se oli painava, kiiltäväksi lakattu viipale puunpahkaa ja siihen istutettu kellokoneisto, veitsenterävine, siroine metalliviisareineen. Saatuaan paristot kone marssitti niitä jämerästi eteenpäin, raks raks raks raks raks.

Tahti oli tuttu. Nostin koneen seinälle, näin ikkunasta kuinka naapurini näyttivät jähmettyneen pihamaalle. Käppyräiset keltaiset lehdet seisoivat ilmassa ja puut taivuttivat liikkumattomina päitään. Kone raksutti kierroksen, toisen, kolmattakymmenettä ennenkuin minuuttiviisari kalahti eteenpäin, oli kuin jostain olisi kuulunut vaimeana kahvinkeittimen vaivalloista korinaa ja lusikoiden teräviä kilahduksia posliinikuppeihin.

Mikä merkillinen kone! Se harppoi äänekkäästi ajan poikki kuin saapaspari kirskahtelevassa lumessa. Lyönti lyönniltä ilmaan sakosi makea, samentuneen parfyymin tuoksu. Päätin kokeilla.

Pyöritin viisareita kuin puhelimen levyä, yhdeksän, yhdeksän, yhdeksän, yhdeksän. Yhtäkkiä tuntui kuin minut olisi vedetty solmuun ja oli pakko rutistaa silmäni kiinni. Kun avasin ne taas, en ollut enää kotona. Seisoin kone käsissäni tuulisella rannalla.

Suoraan edessäni paksuun turkispilveen kietoutunut nainen istui paukkuvan nuotion ruskossa. Hän katsoi minua melkein silmiin. Tuli heijastui hänen kasvoistaan, hän ei sanonut mitään, ei värähtänytkään. Kruunupäiset heinät lakosivat tuulessa tavalliseen tapaan, vain nainen oli liikkumatta.

Sakea, sateesta raskas taivas hiipi mustan meren yli kohti ehkä etelää. Laskeuduin varovasti kivelle istumaan. Naisen katse lepäsi nuotiossa, poissaolevana, tuskin hän näki minua. Hän oli toisenlainen kuin kuvittelin, vaikken ollut kai koskaan häntä kuvitellutkaan.

Kone säksätti sylissäni, naisen suusta alkoi tihkua harvatavuista hyräilyä. Hänen äänensä oli hiljainen ja vaikertava. Sormeilin viisareita. Suljin silmäni. Istuin pirtinpöydässä.

Edessäni lautasellinen perunaa ja rasvatäpläistä lientä. Totisena seisova, leveälanteinen kaappikello hakkasi aikakoneeni kanssa ripeää tuplarytmiä, klik-klok klik-klok klik-klok. Minussa heräsi valtava nälkä, vaan tokkopa tämä lautanen minua odotti. Tunnustelin epävarmana pöydällä lepäävän laakean lusikan vartta, oviaukon hämärästä ei tullut ketään. Kaikista ikkunoista näkyi harmaata ei-mitään. Hämärässä huoneessa lepäsi paksu, rasvantuoksuinen hiljaisuus jossa kellojen kapeat viisarit juosta kipittivät yhdessä edestakaisin.

Jospa menen nyt kotiin. Pari kierrosta?

Ajoin ohi. Seinät olivat varastokontin. Selin minuun, puhallettavassa nojatuolissa istui joku, suuren putkinäytön äärellä. Näppäimet kalisivat, tuhdit kuulokkeet puristivat harmaata sikkurapäätä. Uskalsin kurkistaa hänen olkansa yli, olinhan ehkä näkymätön.

”THE BEST FAILS / ULTIMATE FAIL COMPILATION JULY 2021 !!!!!!” välkkyi hänen raskaissa laseissaan. Uskomatonta, että elän näin vanhaksi ja lapsiakin vielä, lastenlapsia? Himmeässä digikehyksessä tanssi diaesitys, nauravaisia lapsia, vakavia aikuisia.

Sormensa olivat pahkuraiset ja pyydystivät verkkaisesti kirjaimia paljaaksi kuluneelta näppäimistöltä. Äkkiä metalliseinien läpi kumisi kaukainen äänten pari, kpramm, kpramm. Tuleva minä napsutteli muina naisina pasianssia eikä ollut kuulevinaankaan kotinsa kylkeen ropisevaa hiekkaa. Mitä helvettiä, pakko tietää, epäröin työntää ovea auki. Sininen valoköynnös heilahteli katonrajassa, tärinä asettui.

Kone pysähtyi sylissäni, kun astuin valoon.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Aika
Punainen solmio

Aika on hetki: Ohikiitävä nanosekunti universumin iäisyydessä; ikuisessa syntymisen ja kuolemisen rotaatiossa.

Olen kivi.

Yritän konkretisoida mieleni paradoksin – en ole hullu.

Aika ja aika ovat eri asioita. Toinen on ihmisen keksimä konstruktio. Toinen on kaikki, mitä meillä on – ja kaikki – mitä tarvitsemme.

Olen edelleen kivi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
No more boogie-woogie, no more humppa-humppa, Nightclub Tähti
Matti A. Kemi

Vajaan tuhannen maksavan asiakkaan tyhjiö jäi, kun Nightclub Tähti jättiläistähden tavoin lyyhistyy kauhakuormaajien ja moukarien alle. Eipä ole enää keskustassa keikkapaikkaa rokkibändeille, joilla on iso PA, eipä ole enää varttuneemmalle väestölle humppaa saati kalliita gini-tonic -yökerhoa.

Eniten sylettää, että paikalle tulee jälleen toimistotiloja ja muutama ylihintainen asuinneliö.

Aiemmin Järjestötalossa toimivat samaisella paikalla muuten legendaariset yökerhot Cafe Adams, Rockoff sekä Foxia.

Tämän takia artistit eivät kuvita omia albumeitaan
(Nightclub Tähden backstage huhtikuulta 2016)

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Jouni Lanamäen kulahtaneet ideat
Matti A. Kemi

Kusinen yökerho täytti 20 vuotta sulkemalla ovensa. Paikalle kyhättiin Hevimesta uusin kuosein ja mataline kattoineen. Asemakadullekin aukeaa piakkoin Väinö. Että mitäkö vittua, Jouni Lanamäki?

Ikäänkuin eläisimme uudelleen 2000-luvun viattomuutta, jossa Lanamäki tajuaisi pakata kamppeensa ja lähteä rasistisine kannanottoineen ja tasottomine räkälöineen, mutta ei. Heinäkenkä sentään kuopattiin, koska karaokebaarissa olisi ollut otollista kuulla edes yritys tulkita Yötä ja Apulantaa muidenkin kuin studiokoppiin luurein teljettynä olevan laulajan.

Onneksi heinäkuun lopulla avattu Letkunpuiston Helmi pakotti Jouni Lanamäen vihdoin nöyräksi juoppojen palvelijaksi. Ennen sentään väljähtynyt Olvi maksoi 5,80,- ja häppärit olivat kahden tunnin stinttejä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————




Kollaus 7/2017

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kul(l)ahtanutta *Vii´en kärki *Kuukauen epämääränen *Kollaboraatio

*Äimäilyn ytimessä *KOLLAUS *Lopullisesti kollautettu *Kannet: Janne Vähälä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Rientäkää taannehtien
Matti A. Kemi

Oululaisille asioiden verkkainen pohdiskelu on aanailua. Samalla hitauden varmuudella on hyväksyttävä, että muutosvastarinta ja konservatiivuus ovat yllämme aina ja iankaikkisesti.

Maankohoaminen on jääkausien jälkeinen ilmiö. Pohjois-Pohjanmaalla kohoaminen on äärimmäisen hidasta: Oulu-Kemi akselilla vaivaiset 9 millimetriä vuodessa. Samanlaisella ajatuksen hitaudella ja keskenkasvuisuudella Junes Lokka viivyttää Oulun kaupungin valtuuston kokouksia ja seminaareja. Välillä hänen mateluaan avustavat poliisit.

Magneettikentät ja Pohjantähti vaihtavat suurella, mutta hitaalla varmuudella paikkojaan maapallolla. Prekessiosta johtuen mikään ei ole pysyvää. Tuskinpa Kempeleen kartanoherra Sipilän sekä renkien Orpo ja Soini maakuntauudistuskaan on mitenkään pysyvää. Ensin olisi taisteltava perustuslailliset ongelmat päättömiksi lohikäärmeiksi ja sen jälkeen olisi kohtuullista ymmärtää, että valinnanvapaus on tapa hoitaa hyväveli-järjestelmällä rahaa kavereille.

Linnunradan kiertoaika on mittakaavassaan jo niin hidasta sekä nopeaa, ettei sitä äimäämällä edes kykene tajuamaan. Maapallon vauhti pyörii päiväntasaajan kohdalla vaivaiset 1670 kilometriä tunnissa. Maapallo kiertää Aurinkoa sentään vinhalla 107 200 kilometrin tuntivauhdilla. Aurinkokuntamme liikkuu suhteessa Linnunrataan hitusen yli 800 000 kilometriä tuntiin. Paikallinen ryhmä, jossa Linnunratamme sijaitsee, liikkuu talla pohjassa 2 200 000 kilsan tuntivauhtia kohti Suurta puoleensavetäjää. Silti on hämmentävää, että persujen loikkarikuningatar Ritva ”Kirkasäly” Elomaata nopeammin kolmiloikkasi hänen isänsä. Ilmeisesti SMP:n puoleensavetävyys oli suurempaa kuin Persujen sekä SS-inisen tulevaisuuden yhteensä.

Hitaasti mutta varmasti galaksimme yhdistyy Andromedan galaksin kanssa. Ketteryyttä löytyy verkkaiseen yhdistymiseen 470 000 kilometriä tunnissa. Täsmällisesti emme edes tiedä, joko olemme yhtyneet Andromedan galaksiin. Vasemmistopuolueiden kannatus tippuu, demareilta meni ikä ja terveys löytää edes tervehtyneitä presidenttiehdokkaita, mutta Jörn Donner on edelleen hengissä. Toki Donnerilla on myös terve itsentunto ja kuolemattomuus.

Näillä hitauksilla on valitettavan varmaa, että sote-uudistus raivataan läpi ja Junes Lokka valitaan vajaan neljän vuoden päästä uudelleen valtuustoon. Anteeksiannettavaa riittäisi, muttei aikaa hyväksyä näitä rikoksia ihmisyyttä ja yleistä oikeudentajua kohtaan. Mutta mihinpä sitä oululaiset hitaudestaan pääsisi – muualle kuin löntystelemään ja aanailemaan pyöräilykaistoille ja Valkean sisäänkäyntien eteen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Nimetön
Lauri Ahtinen

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Ajan imppaamisesta
Matti A. Kemi

”Kuka tarjoaa?”
Juomalasi tyhjenee,
kutsuilla yksin

Odottelua,
ihmiset tuijottavat:
Tyhjenen tilaan

Ilmassa pelko,
olet jälleen myöhässä,
Tähän en totu

Toisen odotus
on pettymys ja harhaa
etääntykäämme.

Lasikin tyhjä,
Ei tunnu päihdyttävän
imppailen aikaa

Kuin syysautereet
juhlahumun keskelle
tilaan haikeutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Hitauden kategorioita
Laura Ollanketo—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki
Ei niin hittaasti
Punainen Solmio, Lyyli Hämärä, Pimmeyen Peleko

V Narkkien alamäkipyörät Rovaniemellä
“Ihan sama kuinka paska niillä on ajaa. Me pöllitään nopeimmat!”

IV Perussuomalaisten nousu- ja tuho
“Timppahan sen lopulta keksi, kun konjakkia sai. Se ei vaan muista.”

III Arinan rakennusluvat
“Mä nyt haluaisin vaan nostaa tähän pöydälle sen, että pitäisköhän meidän käydä vähän briiffii tosta yöllisestä härdellistä meidän kesäkadulla? Siis, jos ihan miettis – näin teoreettisesti – että jos se ois sulettuna ihan niinkö noin aluksi vaikka kahesta kuuteen? Kyllä ne ymmärtää. Ja mitä sitten jos ei? Mehän ollaan saatana tämän kaupungin kuninkaita.”

II Ruben Stillerin varoitus
“Atte Jääskeläinen. Tää on niinku ihan tää asia, minkä mä haluan… Vittu! Peru toi! Mä haluan Kaarina Hazardin vaahtoamaan Atte Jääskeläisen johtamistavoista!”

I Suomen hyvinvointiyhteiskunnan romuttaminen
“Hei mulla on tämmöinen idea: Kusetetaan ihmisiä, että valinnanvapaus olisi oikeasti jotain muuta kuin terveydenhoitopalveluiden yksityistämistä ja sormet hillopurkissa rähmiviä vakuutusyhtiöitä. Kyllähän rahalla saa valinnanvapautta, vitun köyhät.”

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen
Tiedoksenne;
Matti A. Kemi, Aleksi I. Pohjola

Meidän täytynee ensinnäkin pyytää mitä nöyrimmin anteeksi, että olemme myöhässä. Me emme ole olleet tällä aikaa toimettomana, katkolla saati hukassa. Me olemme aidosti miettineet hitautta. Olemme siis aidosti miettineet hit-taut-ta.

“Jahas, Halden nelosena!”, toteaa ilahtunut toinen päätoimittajastamme, Aleksi I. Pohjola ja hehkuttaa suunnistuksen potentiaalia tv-lajina. Kysyttäessä tulevan Kollauksen aihetta, vastaa silminnähden äimistynyt päätoimittaja Pohjola olevansa pärähtänyt Sipilän Kikystä sen verran pahasta, että on päättänyt suorittaa perusteellisen kenttätutkimuksen niistä rajoista, mitä Juha Sipilän hallitus on asettanut. Silmien punaisuudesta huolimatta rajat eivät ole kuulemma tulleet vielä vastaan ja äimäiltävää riittää.

Selvä. Yhteys on ollutkin vähän katki, kun toinen päätoimittaja majailee Rovaniemellä radiotaajuuksien ulottumattomissa. ”Kikyn lisäksi olen pärähtänyt suunnistukseen. Täällä on hyvät maastot siihen”, perustelee Pohjola ratkaisuaan.

Päätoimittajakaksikosta Kemi luottaa yölliseen hapuiluun Oulun keskustassa. ”Mielestäni on tärkeää saada zeniitti ja jiiri kuosiin, tietää halvimmat keppanapaikat ja heikoimmat pizzeriat.”

Tulevasta lehdestä kaksikko ei uskalla vielä enempää pohtia. ”Ainakaan sen tekeminen ei tule kestämään yhdeksää kuukautta. On julkaistava jotain.” kaksikko uumoilee.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Kärsimyksen hitaus
Aleksi I. Pohjola

Pimeys,
antaa ymmärryksen,
valosta,
ja suru,
onnesta,
mutta pitkään kestävä,
pimeys,
vie hitaasti –
hautaan –
eikä pitkästä,
matkasta,
jää jäljelle kuin,
rypistyneitä papereita,
ja,
rakkaudettomia –
runoja.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka ette sitä itse,
ymmärtäisikään.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka lattiallani on vain,
rypistyneitä papereita,
ja,
rakkaudettomia –
runoja.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka olen matkalla,
hitaasti –
hautaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus 10/2016

etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kuvattuna *Kulissit (romahtavat) * KOLLAUS! *Kolhoosi * Kuukauen epämääräne! * Kollaboraatio *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Stepa – myönteisyyden puolestapuhuja
Teksti: Aleksi I. Pohjola Kuva: Hilma Tuovinen

SONY DSC

Astun sisään syksyisenä lauantaina oululaiseen ravintolaan. Tapaamispaikka on valittu tarkoin, sillä täällä näkee jalkapalloa Euroopan huipulta. Alkamassa on juuri Liverpoolin kotimatsi, mutta jo pöydässä istuvalla Stepalla, oikealta nimeltään Joni Stenbergillä, on silti aikaa puhua hetki musiikista sekä elämästä ennen avauspotkua Anfieldillä. Artistin neljäs puhtaasti soololevy Henget on viimeisiä silauksia vaille valmis. Julkaisuajankohta on helmi-maaliskuun vaihteessa 2017.

”Mie voin soittaa sulle muutaman uuden biisin”, artisti huudahtaa ennen kuin päästään edes kunnolla jutun äärelle ja sehän sopii. Sodankylästä lähtöisin, Tornion kautta Ouluun asettunut artisti on työstänyt uutta materiaalia ahkerasti ja nyt kokonaisuus alkaa olla kasassa. Avausraidaksi suunniteltu kappale kajahtaa kuulokkeista ja tavallaan alleviivaa koko haastattelun: ”Uusi alku, tää on se intro”.

Henkinen kasvu on itsevarmuutta

Maskuliininen, itsekeskeinen, stereotypinen ja jollain tavalla myös homogeeninen. Menestyjät räppäävät mersuista, lähiöganstat luuvitosista ja hustlaamisesta. Tietyt kliseet ja raamit istuvat hip hopissa syvällä. Aitoa ei ole omana itsenä olemista vaan fuck it –asennetta, jossa fuck it on päälle liimattu tarra roolihahmon kuoressa. Eikä siinä mitään väärää ole; hip hop -kulttuuri vain kärjistetysti on sitä. Vaatii paljon rohkeutta tehdä asiat toisin ja vieläpä menestyä sillä. Räpätä hyvistä asioista, korostaa positiivisuutta negatiivisuuden sijaan ja uskaltaa näyttää oma henkinen hyvä olo lähiöromantiikan sijasta.

”Miksi sitä turhaan puhua ongelmista, kun ihmisillä on niitä kuitenkin omastakin takaa”, miettii Stepa kysymystäni siitä, miksi hän ei halua elää harhaisissa ghettokuvitelmissa.

Niin ja ne ongelmat. Ne ovat räppärin mielestä pieniä verrattuna maailman ongelmiin. Suomi on hyvä paikka asua ja elää kun asiat laittaa perspektiiviin.

”Ongelmat tuntuvat maistuvan ihmisille. Asiat nähdään riskeinä eikä mahdollisuuksina. Eikö se ole kuitenkin aika luonnollista räpätä hyvistä asioista, jos kaikki on hyvin?”.

Tavallaan on, mutta entä ne kliseet ja genren sisältä tulevat odotukset ja paineet? Avoimuus ja rehellisyys tekevät ihmisestä alastoman ja haavoittuvan. Eikö riskinä ole joutua ganstojen drive-by syljeskelyn kohteeksi? Sen luulisi tekevän ainakin olon epävarmaksi jos ei muuta.

”Uuden levyn kohdalla olen miettinyt, että täytyy olla tavallaan aika rohkea jotta uskaltaa tehdä tällaista. Mutta samalla on tullut myös paljon positiivista palautetta nimenomaan siitä rohkeudesta ganstaräppäreiltä ja niiden tarinoihin samaistuvilta enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijoilta.”

Mutta näin ei suinkaan ole aina ollut. Henget-levy on tavallaan yhden kehityskaaren tulos. Eräänlainen välipiste sille, missä Stepa on tällä hetkellä ihmisenä.

”Aikoinaan ajattelin, että kun saan tämän biisin valmiiksi, niin se on paska ja sillä selvä. Nykyään sitä pyrkii ajattelemaan asioista myönteisesti ja myös sanomaan sen biiseissä.”

Asiat perspektiiviin

Stepan henkinen kasvu ja koko elämänfilosofia nojaa vahvasti hyväksymiseen ja kiitollisuuteen. Artistin puheissa korostuu vaatimattomuus ja kiitollisuus siitä, että saa tehdä sitä mistä tykkää ja että asiat ovat lähtökohtaisesti hyvin. Kun keikkailua edellyttävä matkustaminen rasittaa, niin aina voi ajatella, että kellarit on täynnä bändejä jotka haluaisivat kovasti keikkailla, mutta eivät koskaan pääse toteuttamaan haaveitaan. Perspektiiviä elämään tuo myös työ henkilökohtaisena avustajana sekä kehitysvammaisten kanssa työskentely.

”Kun näkee ihmisen jolla ei ole jalkoja hymyilemässä, niin kyllä siinä omat ongelmat tuntuvat aika pieniltä. Se saa muistuttamaan siitä, että elämä tapahtuu lopulta pään sisällä”.

Silti maailma ei kuitenkaan ole täydellinen. Kaukana siitä. Meistä jokainen tekee virheitä – jotkut isompia, jotkut pienempiä – mutta kaikki niitä tekevät. Siksi positiivisuuden kautta ajatteleminen ei suinkaan tarkoita pumpulissa elämistä.

”Ei tässä mitään robotteja olla. Yritetäänkö me kasvattaa lapsia välillä valheella, että kukaan ei tee muka virheitä ja että niitä ei saa tehdä? Virheet ja epäonnistumiset opettavat. Teen niitä ihan mielelläni.”

Sama koskee myös täydellisyyttä. Vaikka jokainen artisti varmasti yrittääkin tehdä edellistä paremman levyn – ja niin myös Stepa toteaa suoraan uuden levynsä olevan hänen parhaansa – ei räppi tai elämäkään saa silti olla liian vakavaa.

”Hyvä esimerkki on jos kaadut kadulla. Jengi on heti ihan nolona että voi ei mie kaaduin. Mitä sitten, siinä oli jäätä ja sie kaaduit. Hyvä ettei käynyt pahemmin.”

Aseena musiikki

Esiintyvä artisti on aina viihdyttäjä, mutta myös esikuva, suunnannäyttäjä sekä vaikuttaja. Harva ihminen voi esiintyä illasta toiseen sadoille ihmisille sanomalla juuri sitä, mitä itse haluaa. Kun sen aseman saavuttaa, on hyvä ainakin tiedostaa, että sanoilla on painoa aivan eri tavalla kuin tyhjään huutelijalla.

”Jos minulla on mikrofoni, niin kyllä minun silloin kannattaa sanoa jotain mikä on tärkeää minulle itselleni. Turhaan sitä tuhlaa omaa tai kuulijoiden aikaa. Välillä on vaikea pysyä positiivisena kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, mutta musiikki on silti se minun ase. Luotan muutokseen rakkauden ja rauhan kautta.”

Levyn valmistumisen jälkeen moni artisti putoaa tyhjyyteen, kun pitkä ja rankka luomisprosessi onkin yht’äkkiä ohi. Eikä Stepakaan tee poikkeusta; uuden levyn valmistuminen aiheuttaa tyhjyyden tunteen kun riimipankki huutaa onttouttaan. Ei maailma silti siihen lopu.

”Mulla oli aikoinaan unelma tehdä räppiä ja päästä esiintymään. Olen saavuttanut kaiken sen jo kauan sitten ja mietin, että mitä sitten? Lopetanko mie tähän? Tavallaan sellainen luomisen tuska ajoi kuitenkin tekemään lisää musiikkia.”

Juomat on juotu, ajatuksia vaihdettu ja aika kulunut. Avauspotku Anfieldillä potkaistaan hetkenä minä hyvänsä. Kysyn Stepalta vielä, mikä Liverpoolissa kiehtoo.

”Niiden peleissä sattuu ja tapahtuu. Vaikka ne ei aina voitakkaan, niin ne pelaa viihdyttävää peliä. Elämästä saa ja pitää nauttia, koska jossain vaiheessa se on myöhäistä.”

Niinpä, viisaita sanoja.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Nude Studies
Antti Raatikainen, anttiraatikainen.fi

nudestudies_044

nayttokuva-2016-09-03-kello-8-57-14

nayttokuva-2016-08-14-kello-17-33-25

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kolhoosi
(Kaupunki)asumisesta
Aapo Kukko

Aluksi tapahtui muutto uuteen asuntoon ja elinpiiriin. Keskusta oli aikaisemmin se paikka missä käytiin koulua ja illaksi palattiin taas laitakaaren tuntumaan. Siksi silmissä on vielä jotain maalta kaupunkiin muuttaneen Suomi-Filmi -pojan iloa, kun katse kerää elementtitalojen ja kerroskorttelien yksityiskohtia ahneudella. Ja kimeä lehdenjakajapojan ääni kaikuu porttikongeissa: Täällä minä nyt asun, ystävät! Kulmakarvani eivät vaan pelehdi niin hyvin kuin Tauno Palolla.

Rauhaa kirjoittamiselle, piirtämiselle, toteuttamiselle. Enää ei tarvitse kolistella eteisessä kun toiset nukkuvat tai yrittävät muuten vain elää normaalia elämää. On tästedes tilivelvollinen vain itselleen ja korkeintaan vuokraisännälle.

Kaupunkiasumiseen tottuu yllättävän nopeasti, yhtä nopeasti kuin kasarmiin tai vankilaan. Yläkerran naapureita ei koskaan tapaa mutta heidän kevyet askeleensa kylläkin tapailevat kuuloaistia. Seinän takana on todistetusti myös pysyvää ihmiselämää. Viimeksi olen asunut tällaisessa massamaailmantemppelissä pikkupoikana ja jo silloin askarrutti tämä kerroksellinen salaisuuksien kätkeminen. Miksi tämä hiljaisuus ja kusi sukassa –meininki? Pelkääkö ihminen lopullista paljastumistaan? Ei se tämmöistä ollut omakotialueella, jossa naapurit keskustelivat ruohonleikkureidensa liekassa pensasaidan molemmin puolin. Pihapiirin asiat olivat kuin samaa valuuttaa, kaikki oli jaettu yhteisen hyvän vuoksi.

Mutta tämäkin oli tietysti vain kulissia:

Seuraavalla viikolla ruoho kasvoi kuitenkin jonkun pihassa viidakoksi ja naapurit paljastivat todellisen luonteensa, itsensä, vain sälekaihtimien välähdyksen turvin. Mystinen silmäpari milloin mistäkin seuraamassa jokaista liikettä, asiat tiedettiin ennen kuin avain lukossa edes ehti kääntyäkseen. Juoruilun, systemaattisen vittuilun ja kyttäilyn kulttuuri, suomalaisen maalaisidyllin raadollinen kolminaisuus, nosti kauniin kiharakutrinsa. Koko tämä räävitön maailma tuntuu kadotetulta ulottuvuudelta cityihmisen arkeen verrattuna. Ihminen on sosiaalinen otus, se kaipaa sanansaattajia valtakuntansa porteilla. Kerrostalon seinistä huokuva yksinäisyys on modernin länsimaalaisen suurin vastus. Siinä sitten kauhoo kamalaan melankoliakrapulaansa kokonaisen maalaisromantiikan heinälatoineen. Mustavalkoisena totta kai.

Oma sauna on kuitenkin oodinsa arvoinen. Kaupunkiasunnossa se on väistämättä sähkökäyttöinen mutta ollaanhan kaasuhelloistakin luovuttu jo lähes kokonaan. Oma sauna tekee valtakunnasta vielä enemmän hovikelpoisen, arvovaltaisemman. Sinne on kunnia kutsua vieraita ja tekeytyä hetkeksi kauppaneuvos Paukun reinkarnaatioksi. Sauna vastaa kirkkoa, pyhää huonetta ilman teeskentelyä. Alastomat ihmiset rehellisimmillään kollektiivisen puhdistautumisen äärellä.

Väitteellä todella on puolensa, sillä paskaisena baariin tai ruokaravintolaan lähteminen saa viimeistään taksikuskin perimään puhdistuskuluja. Kotiinpaluun jälkeen voi olla joskus myös syytä pestä illan karkeus pois selkäpiistä, puhtaat lakanat sentään vaativat jotain vastapalvelusta.

Kuumat löylyt, kylmä kalja, parvekkeelle tulviva katulamppujen oranssi, lehmusten varjot ja kaverin suusta helvetin hyvä huuli. Tässä on se pyhän toimituksen kaava.

Ojien ja ratapihojen kautta tässä jutussa ollaan päästy ilmeisesti siihen vaiheeseen, että voin vielä kerrata kaupunkiin muuton olleen hyvä asia. Taloyhtiö on kieltämättä hiljainen mutta koetamme parhaamme tämän väitteen kaatamisessa. Seinät huokuvat yksinäisyyttä mutta kirjahyllyssä seilaa lukemattomilla kansilla satoja kutsuvia seikkailuja. Joku saattaa rohjeta kahvillekin. Aina joku on läsnä, yksinäisyydenkin hetkellä ainakin omat ajatukset. Ja jos kotiin kyllästyy, voi sieltä aina lähteä. Paluumatkalla jo muistaa, että kotimatka on koulumatkan jälkeen se kaikkien paras matka.

Malja sinulle, koti!

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulissit (romahtavat)
Ateljéiden näyttämöt
Taiteiden yö 2016, Pikisaaren työtilat
Matti A. Kemi

Toisinaan on kivempaa arvuutella, mitä kuvataiteilijoiden työhuoneiden kirjahyllyt kertovat taiteilijasta itsestään ja miksi ne ovat sijoitettuina niin räikeästi keskelle huoneita.

img_20160818_173913
Raimo Törhönen

img_20160818_180444

Sakari Matinlauri

img_20160818_180950

Anni Arffman

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Yhesti yhes Valveen kahvilassa yhen sarjakuvataitelijan kanssa
Matti A. Kemi
Kulttuuritalo Valve, Konst O. Delin toimistosohvat kello 14.16-14.55

img_20160811_150042

Myös muusikkona kunnostautunut Pirinen osoittaa flyygelin äärellä taiteilijuuden kulisseja

Tapasin kuva-, sarjakuva- sekä musiikkitaiteilijana toimivan Ville Pirisen (s. 1973) sattumusten kautta Bingon (Mäkelininkatu 29) taidenäyttelyavajaisissa. Pirisen omatyylinen piirrostyyli oli nähtävillä Suomen sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähattu-palkinnon jälkeen retrospektiivisena: suurin osa töistä ulottui vuodesta 1993 nykypäivään, mutta muutamana pilkahduksena oli Pirisen työskentelystä tarjolla varhaisvaiheilta (5-vuotiaan Pirisen Nauravat apassit) sekä satunnaista luonnosmateriaalia.

Pirinen tunnettanee parhaiten sarjakuvastaan Ornette Birks Makkonen, joka piristytti Soundi-lehden sivuja. Pauli Kallio käsikirjoittama ja Pirisen kuvittama sarjakuva on tutustumisen arvoinen, mutta ehdoitta haluaisin nostaa vähemmälle huomiolle jääneen Pirisen ehdottoman helmen, teossarjan Tapahtui yhest yhes paikassa, missä Pirinen kuvittaa kuulemiaan tarinoita lyhyiksi, novellimaisiksi sarjoiksi. Vuonna 2015 teoksesta ilmestyi jo kahdeksas osa, Yhesti yhes kaheksannes paikas (Suuri Kurpitsa, 2015)

Lisäksi Pirisellä on niin sanottu klassinen kuvataidekoulutus Imatralta 1990-luvun lopulta ja hän vaikuttaa musiikin saralla muun muassa bändeissä Black Audio ja Digitaalimiehet. Muusikkopiireissä Pirisen töihin voi törmätä myös kansikuvataiteessa.

Päädyimme näyttelyavajaisten jälkeen istuskelemaan ja pohdiskelemaan taiteesta tunneiksi. Mutkaton mies lupautui seuraavalle päivälle lyhyeen, kolmen kysymyksen haastatteluun. Ohessa Pirisen mietteitä:

Kypärä Plaanaojassa on mahdollisesti parempaa kuin piirtotaidottomien taidekoululaisten tuherrukset

“Jos mä jaan oman taiteeni karkeasti: teen noita sarjakuvia, puhdasta kuvataidetta ja musahommia… Ne tietysti leikkaa toisiinsa. Ne on erilaisia näyttämöitä keskenään. Niissä on eri säännöt – tai pikemmin perinteen ja käytänteet; miten niitä voi julkaista ja minkälaisilla formaateilla ne toimii. Tavallaan on tietoinen näyttämöiden vanki, kun bänditoiminnasta tehdään keikkoja ja levyjä. Onhan se eräänlainen pankki, josta voi ammentaa, voi käyttää tietoisesti hyväkseen tai rikkoa konventioita.

Keikoilla ei tarvi tapahtua aina ilmiselvintä asiaa. Sama pätee sarjakuviin, siinä on kaksi eri näyttämöä. Kun työskentelen Kallion Paulin käsikirjoitusten kautta, työni näyttäytyy enemmän näyttämöinä: työpanos on 50/50, mutta siitä tulee yhteistä sarjakuvaa.

Meni pitkään, etten uskaltanut sanoa, että ne on myös minun sarjakuvia. Tekstin ja kuvan sisältö seisoo tai kaatuu niiden kautta. Olin nuori ja hain omaa ilmaisua: ennen kuin uskalsin ajatella, että ne on mun sarjakuvia. Olen lavastaja ja valaisija, mutta näyttämö on Paulin.”

Pirinen jää pohtimaan näyttämön eri merkityksiä ja anteeksipyytelevästi ilmaisee, ettei hän tunne teatteritaiteen käsitteistöä riittävästi. Lohduttelen, että ehkä kysymys kattaukseltaankin on aika ympäripyöreää diipa-daapaa, vähän kuten käsite ‘taide’. Pirinen intoutuu:

“Omissa sarjakuvissa on enemmän mahdollisuuksia ymmärtää näyttämöä: mun formaatti, tietty sivumäärä, mun näkemys.’Tälleen tää näyttämö on nyt rakennettu’ ja kikostella sitte sen asenteen kanssa.

Kuvataide, jota mää oon niinkö määrällisesti tehny vähemmän ku näitä kahta aiempaa, niin sen paras puoli on se, – en tiedä miten näkyy mun tuotannossa – sitä voi läsäyttää mihin vaan, et se näyttämö vaikuttaa hahmottomimmilta:

Galleria tai taidemuseo verrattuna punk-luoliin…” Pirinen puuskahtaa riemastuneena, pitää harkintatauon ja lataa analogian aamupäivältä:

“Mää kävelin tänne, tossa ku menee toi joki ja pieni koski (Plaanaoja ja Maria Silfvanin puisto, toim. huom.). Siellä oli moderni mopokypärä keskellä sitä koskea ja sitä ei ilmeisesti ollu tarkotettu siihen taiteeksi. Hyvän näkönen, helvetin hyvännäkönen! Kuvataide näyttäytyy enemmän asiana: sen on helpompi näyttäytyä asiana ja näyttäytyä miten vaan, tarkoituksettomasti.

Nautin kuvataiteen ideasta, että se voi yllättää mut. En ehkä oo niin inessä kuvataiteessa ku sarjakuvassa tai musassa. Sen kypärän teho siinä paikassa ei hahmotu mitenkään, sen vaikutus on välitön. Se eroaa ehkä sarjiksen tuomasta hätkähtämisestä siten, sarjikset pitää eka lukee: kuva on luettava eka. Jyrki Nissisen piirtämä Karvisen perse potkii eka aivoissa, ennen kuin sen on analyyttisesti ees käyny läpi.”

Pirinen vapautuu haastattelussa silminnähden: hän käyttää haastattelussa yhä enemmän käsiään, painottaa sanoja ikään kuin teroittaakseen, että asioilla on nähtävissä toisia merkitystasoja.

“Kuvataiteessa on eniten potentiaalia näyttäytyä. Tässä ei ehkä oo mitään korrelaatiota, mitä teoksia oon raijannu näyttelyihin. Kun eilen naulasin niitä rysiksi näyttelyn seinille, niin siinä on se, että ihan sama mitä mä naulaan, niin jokainen niistä asioista on sellainen mahdoton, yhtä vahva osa sitä teosta mihin mä oonkaan tehnyt sen kuvan.”

Kun Pirinen puhuu naulaamisesta ja teosrysistä, hän todellakin tarkoittaa niitä. Ilmeisesti ainoat kehystetyt teokset näyttelyssä olivat kolme kansitaideteosta.

Pirinen kertoo näyttelystään lyhyesti, mutta mukavan rönsyilevästi. Hän kiinnittää huomion erääseen fontistoon Klamydia-yhtyeen Vesku Jokisesta, joka on tehty kuvituksena Soundi-lehden haastatteluun. Pirinen sanoo senkin teoksen olevan “lehtiroskiskamaa, kierrätykseen menevää”, mutta ilahtuneen löytäessään juuri sen kuvan juuri tähän retrospektiiviin.

“Se tietty fontisto ja nimi Vesku Jokinen siinä. Naulasin sen sitte seinään ja se oli todella hyvä osa sitä hommaa. Se mopokypärä koskessa voi tehdä siitä isomman asian, mihin se oli alun perin ees tarkotettu.”

“Klassinen kuvataidekoulutus osuu siihen vaiheeseen, että mulla oli jo sarjakuvahommat tekeillä. Kompleksinen suhde tulee ehkä siitä. Syntyi sarjakuvamaisia teoksia. Klasarikoulutuksesta sai paljon. Muissa hommissa korkeakulttuuria vieroksuin. Siitä oon päässyt eroon vanhemmiten koulutuksen ja ystävien kautta. Naurattaa enemmän korostettu taiteellisuus: nyt voin lähes ylpeänä sössöttää olevani taiteilija, se on tullut enemmän klassisen koulutuksen kautta.”

Puhumme tovin Pirisen koulutustaustasta. Savonlinnan taidelukion kautta Imatralle juuri ammattikorkeakouluksi muuttuneeseen vanhan liiton kuvataidekouluun, jossa vallitsi edelleen konservatiivinen, klassinen koulutus suuntauksineen. Pirinen viittaa, että hänen juttunsa Imatralla olivat osalle opettajakunnasta silloin “liian sarjakuvamaisia”, mutta saaneensa haasteita ja näkemystä koulutuksen kautta.

Urbaanitaide ja “sarjistöhertelyn” kautta aika tiivistyy ajan kuvaan Moskovasta alati vierailleisiin professoreihin ja heidän asenteisiinsa:

“Opiskelut oli paljon Moskovan piiristä piirtämistä ja silleen. Opettajat olivat täysiä natseja. Jos ei halunnut mennä oikeaan kouluun, vaan puuhastella omii juttui, niin venäläisten proffien jutut ei edustanu mun arvoja taiteessa. Proffatkin kyselivät: ’Miten täällä ei kukaan osaa mitään? Kukaan ei OSAA PIIRTÄÄ.’ Se oli silti hedelmällinen kulttuurien kohtaaminen.” Pirinen hekottelee hyväntuulisena ja uppoutuu lyhyeksi välähdykseksi johonkin nostalgian tuomaan impressioon.

Taiteilijuutta kakalla, taiteilijuutta muulloin

“Kaikki taiteellinen tekeminen itelle on kulissien rakentamista. Ei millään tavoin tietoista. Teosten välityksellä on helppo vaikuttaa hiukan paremmalta, mitä on. Ei oo tarkoitus rakentaa mitään kulissia, mutta omat suosikkitaiteilijat… Niistä luo mielessään sellaisen fanittavan ihannekuvan tuotannon perusteella, mihin perustuu klassinen suositus, ettei pidä tavata suosikkejaan.”

“Tosin mä oon tavannu, ja ne on ollu hyviä tyyppejä. Hyviä tyyppejä.” Korostaakseen tätä riemuaan tavatuista ihmisistä ja alleviivatakseen sanoja hyviä tyyppejä Pirinen tekee headbangermaisen kumarteen ja sormet sojottavat kuten pirun sarvet konsanaan. Pirisen innostuneisuus ja hyväntuulisuus tarttuu väkisellä.

“Miten taiteella pääsee näyttäytymään? On se silti editoitua. Musiikki- ja esiintymishommissa on tärkeää, että pääsee lomalle itsestään ja on luvallinen vaikka ‘sekoilla’. Niistäkin muodostuu ikäänkuin kulissi, vaikka se ei ole esitys. Se on eri puoli ittestä: mitä siinä saa käyttää, mitä ei.”

“Vähän sama, ku keittää aamukahvia tai on yksin kakalla, niin ei luo mitään kulissia. On ihan omillaan. On eri hahmot, ehkä se korostuu tyypeillä, jotka on tunnustuksellisesti tekemässä omaelämänkerrallista sarjakuvaa.”

Pirinen keskeyttää minut ja kysyy, mitä taiteilijoita minulla tulee mieleen omaelämänkerrallisista tyypeistä. Esitän näin myöhemmin ajateltuna aika tylsää Knausgårdenia ja Saarikoskea.

“Tässä mielessä teos on kulissi. Minä olen teokseni.

Jotku tällaset Big Brotherit on sinällään irrallinen presentaatio. Pystyykö ihminen paljastamaan itseään taiteella? Mun mielestä joka mielessä kulissi. Tietoisesti haluaa rakentaa jotain.”

Esitän vaivihkaa kysymyksen, kokeeko Pirinen Yhesti yhes kaheksannessa paikas -teostaan omaelämäkerrallisena. Pirinen on ensimmäistä kertaa haastattelussa vaitonainen ja hiukan jopa kiusaantunut.

“Kommentaattori on sellanen rento, mitä haluaisi olla. On siinä kertojaääni:

Että jos tekee sarjiksia tai musaa tai kuvataidetta, vaikka sitä ei myöntäis ittelleen, miksi niitä tekis ja julkas, jos siinä ei ois sisäistä vaadetta kommunikaatioon ja kaivettais hengenheimolaisia. Ja niin myös tapahtuu siinä alakulttuurin maailmassa. Oma kertojaääni ja kommunikoida muun maailman kanssa “millainen minä olen” ja siinä pääsee editoimaan teokseen itsestään hienomman. Jos mä sarjakuvassa kommentoin jotain, se on tiukkaa, “ei mitään tällaista harhailevaa sössötystä. Sellainen kulissi, ei totuus.”

Pirinen hämmentää sekä vastaanottajaa että itseään enemmän, katsahtaa Valveen syysvaloa pilkehtivää lasikattoa ja päästää tyylilleen ominaisesti lyhyen, sarjamaisen hekottelun.

Pirisen näyttely oli retrospektiivinen sisältäen siis kuvitusta varhaisvuosilta aina nykypäivään saakka. Kysyn loppuun Gustav Mahleria mukaillen, mitä taide hänelle opettaa ja mihin se lopulta johdattaa:

“Kun Puupää-palkinto (Puupäähattu-palkinto toim. huom.) tänä vuonna tuli ja näyttelyihin on kaivannut sen kautta vanhaa, “vuosien varrelta” -osastoa, joutunu kattoon tota vanhaa… Että tässä tietyssä teoksessa on tämmönen joku idea, jonka mä osaan vasta nykyään pukea sanoiksi ja ajatella sitä osana muuta tuotantoa.”

Sarjikset ja musa ja mitä harrastaa taiteenkokijana, niin onhan se sitte sellanen löytöretki maailmaan. Musta tuntuu, että musiikin soittaminen ja tollanen on muokannu mun persoonaa. Ilman niitä oisin vielä lukioaikana ollu ihmispelkoinen ja jollain tavoin ahdistunut sarjisjäbä – mitä oon vieläkin – mutta esittävän taiteen tekeminen on hitaasti muokannu identiteettiä: millaisena se näyttäytyy itelleen: a) sosiaalisempi b) kohdata äärimmäisen vaativa ulkomaailma. Jotku sellaset ideat, jotka syntyy taidetta tehtäessä, ne vois tulla varmaan muutenkin… Sillalailla voin suositella taiteiden tekemistä, etenkin jos tekee pitkään, joutuu tutustumaan itseensä – se on paitsi hirveetä, myöskin hyödyllistä.”

Tällaisen haastattelun jälkeen onkin täysin relevanttia lähtä Oulun sarjakuvakeskuksen syntymäpäiville lipittämään kahvia ja makustelemaan kakkua.

img_0536

Pirisen kuvituksessa seikkailee muun muassa Thelonius Monk

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen epämääräne!
Ilmasilta Oulun ja Berliinin välillä on jälleen avattu
Matti A. Kemi  /STTT (Säkenöivän tieto-taiteen tietotoimisto)

Aki Latvamäki, Paikka, 24.8. OMFV:
Berliini, kaupunkisinfonia
(alkuperäiskuvamateriaalina Walter Ruttmannin: Berliini: Suurkaupunki sinfonia, 1927)

Aki Latvamäen elektro-ambient-acid-trance-tekno -kantaesitys perustuu Walter Ruttmannin Weimarin tasavallan aikaiseen, puolitoista tuntiseen elokuvaan. Käytännössä ainutlaatuiseksi teoksen tekee elokuvan päälle soitettu livemusiikki ja kantaesitys jäänee suurella varmuudella ainoaksi esityskerraksi. Ruttmannin teos on viisiosainen sinfonia. Samalla hän tuli aloittaneeksi myöhemmät kaupunkisinfoniasarjat 1920-30 -lukujen suurkaupungeista.

Musiikkihistoria tuntee harvoja onnistuneita viisiosaisen tradition sinfonioita ja äärimmäisen harvinaisia ovat yli puolitoista tuntia pitkät.

Intensiivisiin kuviin upotettuna Latvamäen teoksessa on niiden harvojen viisiosaisten sinfonioiden traditiota paljon muuta; ensimmäinen osa esittelee tematiikkaa ja on loppuosien kannalta merkittävä ja samaan osaan esittelyjakso: se esittelee nopealeikkauksisen maiseman ja hämmentävät kuvasarjat. Sen jälkeen räväköidytään hitaan, maalailevan kakkososan jälkeen adagioon: väkevää nostatusta omaavaan kolmososaan.

Kuvasanasto tukee maisemaa ehdoitta: ensimmäisen osan teollinen atmosfääri, ikäänkuin meille suomalaisille pikemmin moderni tulenkantajaisuus, nostaa esiin höyryveturit ja matkustamisen. Toinen osa on kadun elämää, arkea ja sen ymmärtämistä köyhällistöineen, kansanhuveineen ja katusoittajineen. Katutappelut ja vihanneskärryt. Koululaiset matkalla taipaleelleen, herrasmiehet hatunnostoineen, konstaapelit vahattuine viiksineen.

Kolmas osa taasen on silkkaa kaaosta: metropolia, kaupungistumista. Ruuhkia. Ihmisvilinää. Rikkonaisuutta. Pakonomaisuutta. Vääristyneitä ilmeitä ja loputonta trikkikuvien välkettä.

Neljäs on kaiken synteesi – niin kuvastoltaan kuin itse musikaaliseltaan osaltaan. Se on pitkähkö, maalaileva ja kumpuileva. Siinä nähdään kaikki kolme aiempaa nopeammalla temmolla, mutta Latvamäki välttää liiallisuudet ja nostattaa salakavalasti: Kohta on jotain parempaa, hei ihmiset ruuduilla ja ruutuun vangittuina:

Mutta sitten se huipennus: HUIPENNUS.

Viides osa. Viimeinen osa. Se perkeleellinen sinfonian kaikkeus, jumalauta; hurjuus, kiimaisuus ja nyökyttelylle altista hymistelyä kaikkialta.

Mitä jos valitsen kaupungissa väärin? Mitä jos vedonlyöntini ei kannakaan pyöräily-/ nyrkkeily- / ravikilvoissa, mitä jos elämäni on suurkaupungissa loputonta kujanjuoksua? Mitä jos silti on kivaa? Mitä teen, minne ryntäilen? Miksi hurraan?

Vuonna 1927 Weimarissa oli kabareeta, tummia ihmisiä viihdyttäjinä ja jopa diskopalloja. Mitä meillä on vuonna 2016? Ainakin meillä on pilottinamme ja filantropian edustajana taitelija-herrasmies Aki Latvamäki näkemässä sen ilmasillan näiden maailmojen välillä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

lyylin-lukijapalaute

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

 

Kollaus 8/2016

Kollaus 8-2016 kansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Viien kärki * Äimäilyn ytimessä * Kuvattuna *KOLLAUS! * Kollaboraatio * Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Peilikuvassa kansakunta
Aapo Kukko

Jouko Turkan Kiimaiset poliisit (1993) on vihdoin otettu esille, korkattu, kurlattu loppuun ja nielaistu kakoen. Viisi tuntia kolmiodraamaa, joka pohjaa olemassaolonsa perinteisten poliisisarjojen sokkeleille ja samalla kertaa luo aivan oman maailmansa: lajityypille sekä genreajattelulle suunnattua vittuilua meistä suomalaisista, meille suomalaisille. Se on Turkan pitkä monologi tai syytekirje.

Kukas tämä Turkka nyt sitten on? Putous-kansalle hän on menneisyyden haamu, joku hullu tai vähän omituinen persoona. Se aina nauraa ja sanoo tota noin ja saatana ja nauraa päälle. Se tekee aina jotain sellaista, jota ei voi ymmärtää ja sitten siihen liittyy joku kuultu anekdootti, iltapäivälehti tai muu vastaava tietolähde. Mutta Turkka on paljon enemmän kuin pelkkä tota noin tai naurunaihe, imitaattorien vakiovaruste. Tässä tapauksessa hän on Kiimaiset poliisit, tai vaihtoehtoisesti Kiimaiset poliisit on Turkka. Kolikon voi heittää kummin päin vaan, tulos on aina sama.

Kiimaisia poliiseja siis on pakko peilata tekijänsä kautta. Sarjassa nähdään audiovisuaalisena se koko Turkan maailma, joka on mosaiikkimaisen mestarillisesti kuvattu esimerkiksi Aiheita (1982) -teoksessa. Poliisit, rosvot, kaljakapakoiden juopot ja portsarit, huorat, hullut, urheilijat, missit, ministerit ja julkkikset kuuluvat tämän maailman päähahmoihin. Tässä maailmassa vanha Hymy-lehti Veikko Ennalan palstoineen on aikalaisdokumenttia ilman krumeluureja, ihminen pyörii seksuaalisuuden ja häpeän teemoissa tämän tästä. Turkka on teatterintekijänä hyvin perillä etenkin Commedia dell’arten perinnöstä, sillä hän ensisijaisesti luo tyyppejä maskeineen: kuin taidemaalari muutamalla siveltimen vedolla. Esimerkiksi Kiimaisten poliisien keihäänheittäjä-Matti (Antti Virmavirta) on Suomi-verkkareineen ja irvistyksineen kuin kokonainen kansakunta.
Samaa voisi sanoa menestyneestä tangokuninkaasta (Helge Herala), joka syntiensä tähden tahtoo lapsiensa syövän hänet. Täriseville ja tutiseville hahmoille on helppo hihitellä kaljapullo kourassa mutta kun kurkistaa ihmiseen ja hänen kohtaloonsa, voi hapan mennä väärään kurkkuun. Ja tämän katsojan järkytyksen Turkka osaa. Kun olettaisi askelta eteen, hän ottaakin kaksi taakse ja koukkaa sivulle. Jääkärimarssin lähes tahattoman koominen ylikäyttö sarjan ”tunnusmusiikkina” on omiaan lyömään kansakunnan kalloon sanomaa: Tämä on SUOMALAINEN poliisisarja! Kunnia, kuolema ja isänmaa! Samalla se kysyy: Tähänkö on tultu? Tämäkö on kokokuvamme? Rangaistus on joka tapauksessa langetettu ”ulkomaalaisten poliisisarjojen palvonnasta”.

Suomalaiset ovat viime aikoina pullistelleet kelpo sammakkojen lailla. Omaa suomalaisuutta on korostettu niin peltien kuin rajojen sulkemisella. Tähän saumaan Turkan Kiimaiset poliisit on kenties ajankohtaisempi kuin 23 vuotta sitten: dvd iskee suoraan umpimielisen nationalismin myrskynsilmään. Räkä valuu kaljatuoppiin ja tupakka palaa, rosvojen ja poliisien roolitkaan eivät ole tässä ajassamme ihan selkeät. Turkka näyttää meille itsemme ja sekös meitä suututtaa. Ei tämmöistä saa näyttää! Ei me tämmöisiä olla, nehän on ne toiset jotka tänne tulee ja vie meiltä kaikki työt ja makaa kotona ja ja… Äkkiä se italialainen käännösiskelmä suomalaisuudesta soimaan!

Turkka sekä vittuilee meille että paljastaa meille meidät. Hän tahtoo varoittaa meitä: Jos tämä meno jatkuu niin olemme kaikki yksiä kiimaisia poliiseja ja rosvoja. Tosin Turkka saattaa olla myöhässä, pahin on ehkä jo tapahtunut. Paino sanalle ehkä, sillä haluan elää kuten Pekka Kejosen aforismi toteaa: usko ihmiseen on uskoa ihmeeseen. Silloin on ainakin huojentavampaa herätä seuraavaan päivään.

Kiimaiset poliisit on sanalla sanoen pienimuotoinen ihme. Se on tv-sarjan muotoon kääräisty kansakunnan omatunto. Elokuva-arviointi standardien mukaisesti tähdillä ja muilla normeilla ei tässä tapauksessa tulekaan oikein kysymykseen. Tietysti Turkan voisi laittaa boksiin, mutta silloin lyö samalla sukkapuikolla itseään silmään. Kiimaiset poliisit vaativat kaikkia tunnetiloja katsojalta, vihasta vitutuksen kautta nauruun ja vapautukseen. Tv-sarjalta se on sisältönsä puolelta hyvin paljon. Enempää ei oikeastaan voikaan pyytää.
Päähuomiona voidaan todeta, että koskaan ei voi tietää mitä seuraavan kulman takana tapahtuu. Turkan kuumeisen vimmattu kyky tuoda uusia tilanteita ja tapahtumia katsojaparan verkkokalvojen eteen ansaitsee erityisen kehumisensa. Tietysti moitteena voisi sanoa saman kuin Turkan proosan kohdalla: Hän osaa luoda sirpaleita muttei kokonaisuuksia. Mutta jos nuoli ei osu, ammutaan toinen. Tähtäämiseen ei jää aikaa, on yritettävä jo uuteen tauluun.

Kiimaiset poliisit täten lomittuvat samaan lokeroon Turkan kirjallisen tuotannon kanssa. Se ei pyytele anteeksi tai vaadi hyväksyntää, mitä luultavammin se toivoo ympärilleen kohua ja palstatilaa lehdistöstä ja mediasta. Kiimaisten poliisien jälkeen olisi luontevaa saada dvd-formaattiin myös Turkan toinen audiovisuaalinen kohuteos, Seitsemän veljestä -tv-sarja. Ehkä Suomi on valmis myös lisäannokseen primitiivisyyttä. Sitä pitää ensin kysyä tältä mahahaavaisen kuumeisesti möyhäävältä kansalta, jahka se ensin pyyhkii nenänsä ja kusee istuvaltaan. Mutta me harjoittelemme jo kovasti syömään muutakin kuin nakkeja mukista.

EPILOGI

Keskiviikkona 3.8.2016 maan halki kiiri tieto, että Jouko Turkka on jättänyt tämän maallisen ulottuvuuden. Vimmattu voima on lakannut ja siirtynyt muille tasoille. Tapahtui erään aikakauden päätös. Turkan kautta katsastellaan kokonaista aikakautta: hän ei näytä meille peiliä vaan käskee kansan sen sisään. Seuraa kollektiivisen muistelun aikakausi.

Vaan oletteko panneet merkille Rabelaisin ja Turkan yhdennäköisyyttä? Muutaman sadan vuoden päästä odotamme uutta suurmiestä.

 

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
O
Atte-Veikka Niemelä

…jolloin jatkuvuuden illuusio säilyy. Säveltaiteessa hyvänä esimerkkinä toimivat etydit. Niiden tarkoituksena on harjoittaa tiettyä soittamisen osa-aluetta, joten yhteen sarjaan kuuluvat kappaleet ovat helposti tunnistettavissa samaan nippuun kuuluviksi. Tämä tunnistettavuus on  läsnä esimerkiksi Debussyn pianoteoksissa, joiden välillä voi olla hyvinkin tunnistettavia eroja, mutta joiden sisältämät yksittäiset kappaleet puolestaa tunnistaa sisaruksiksi.

Ympärillämme jatkuvuus on puolestaan todellista. Evoluutio on mahdollista, koska tiettyyn ympäristöön sopivin mutaatio siirtyy iturataa pitkin edelleen. Kulttuurissa tietyt ideat kulkevat edelleen jokseenkin samalla tavoin, muistakin yhteyksistä valitettavan hyvin tunnetun R. Dawkinsin mukaan memeettisesti. Kyse on kopioimisesta ja lainaamisesta. Ideat ja toimintatavat leviävät tehokkaasti pelkästään toisten toimia matkimalla. Tuskinpa tulenteko-ohjeitakaan on aikanaan kallioon raaputettu, vaan tapa tehdä tuli lienee levinnyt jäljittelyn voimalla. Tästä on lopulta kyse myös kulttuurikaanonin synnyssä. Yksittäisten teosten rakenteet voimistuvat toiston myötä kehykseksi, joka normittaa kaiken taiteen. Kerronnalliset keinot kertautuvat, kunnes vuosikymmenissä on kehittynyt uusi suuntaus. Normiston, rakenteet ja tyylisuunnat tunteva havainnoitsija kykenee kategorisoimaan itselleen tuntemattoman teoksen ongelmitta. Mikäli teos on jotain täysin uutta, ei sitä ainakaan heti lueta kaanoniin kuuluvaksi. Näin ihminen rakentaa jatkuvuutta itse, näkemällä ja kokemalla.

Jatkuvuutta voi luoda myös teosten rajaa hämärtämällä. Luen useat elokuvat osin samaan jatkumoon kuuluviksi. Erityisesti Coenin veljesten Kova kuin kivi (2010) ja The Big Lebowski (1998) ovat saman kieppuvan kolikon kaksi puolta. Kaksoisteoksen päähenkilö The Dude on aikamatkaaja, jonka kyvyt aikalordina perustuvat meditaation ja psykedeelien yhdistelyyn. Edellisen elokuvan antikliimaksissa kuulemme Rooster Cogburnin kuolleen. Tähän ei toki tule uskoa. Kertoja on epäluotettava, eikä katsojalle näytetä Cogburnin kuolemaa. Todellisuudessa sheriffi Cogburn on villiin länteen ajan halki matkannut The Dude, joka luo perustan omalle taloudelliselle riippumattomuudelleen työskentelemällä palkkionmetsästäjänä 1800-luvun loppupuolella ja karistaa sitten 1800-luvun tomut jaloistaan. Sivujuonteena todettakoon, että Barton Fink (1991) toimii lineaarisena edeltäjänä Big Lebowskille, mutta vain Jesus Quintanan ja Donnyn osalta.

Proosan puolella maneerit luovat jatkuvuuden. Esimerkiksi lyhytproosan kirjoittaja voi nojata valtavirran ulkopuolisiin näkökulmiin tai vain besserwisseröidä, enbuskata. Näin tekstin saa lyhykäisyydessään vaikuttamaan väkevämmältä. Samaan aikaan pyritään flirttailemaan eksentrismin kanssa sekä kierrellään ja kaarrellaan epäolennaisuuksissa, vaikka merkkimäärä on rajattu. Pohjimmiltaan teksti voi olla sanomaton, mutta sen tulisi mahdollistaa lukijalle mielipiteen muodostaminen sisällöstään. Tässäkin tekstissä maneerit luovat koherenssia…

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Paska kaupunni
Aleksi I. Pohjola

20160803_191312000_iOS

 

Tunnettavuus syntyy muun muassa toistosta. Valkealinnan seinään ilmestyi joskus 80-luvulla paska kaupunni -tagi. Sen jälkeen se on poistettu lukuisia kertoja, mutta ilmestynyt aina samaan paikkaan uudestaan eri muodoissa, eri tekijöiden toimesta. Nyt se on jo osa oululaista kulttuuriperimää, jota uudet sukupolvet vaalivat – ehkä eri syistä tosin – kuin mitä ensimmäisen kiven heittänyt henkilö teki.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio-kollaboraatio-kollaboraatio
Jatkuu hetken kuluttua
Matti A. Kemi

Herakleitos sai lempinimen Skoteinos, Hämärä. Hänelle Pentti Saarikoski omisti yhden parhaimmistaan, viimeisimmistään teoksistaan Hämärä tanssii. Hämärästi molemmat pohtivat pysyvyyttä; ettei muka voi astua virtaan samoin. Ehkei voikaan.

Eksistentialistit – kuten Camus ja Sartre konsanaan – vakuuttuivat olevansa nappuloina pelilaudalla ja että sattuma määrää. Ehkäpä kaikelle on silti määränpää ja kohtaloonsa voi vaikuttaa.

Ehkäpä elämä on sarjoja ja jatkuvuuksia;

Herakleitos sai lempinimen Skoteinos, Hämärä. Hänelle Pentti Saarikoski omisti yhden parhaimmistaan, viimeisimmistään teoksistaan Hämärä tanssii. Hämärä pohti pysyvyyttä; ettei muka voi astua virtaan kahdesti. Ehkei voikaan.

Eksistentialistit – kuten Camus ja Sartre konsanaan – vakuuttuivat olevansa nappuloina pelilaudalla ja että sattuma määrää. Ehkäpä kaikelle on silti määränpää ja kohtaloonsa voi vaikuttaa. 

Ehkä elämä on siltikin sarjoja ja jatkuvuuksia.

Kuka tietää?

Skannaus_20160805

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Viien kärki
Wagner
Jussi Tuohino

bb24fc1695b6751d8b89e2277fcdeca0

117463519

tristan-bohm

350902836506

61a6+Hqr0mL

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Suomalaisen politiikan loputon kierre
Aleksi I. Pohjola

Internet on ihmeellinen paikka. Se ei nimittäin unohda toisin kuin ihminen. Ihminen unohtaa – ja uskoo.

Suomessa käytiin eduskuntavaalit edellisen kerran vuonna 2015. Jyrki Kataisen edellisen kauden sixpack -hallitus oli seilannut ongelmista toiseen. Laaja hallituspohja johti sisäisiin ristiriitoihin ja päätöksiä ei pystytty tekemään. Lopulta Katainen totesi poliittisen itsemurhariskin liian korkeaksi ja luikki pääministerin paikalta Brysseliin. Tilalle nousi Alexander Stubb, jonka johdolla hallitus rimpuili vielä vuoden saamatta aikaan yhtään mitään.

Hallituksen taivalta vaikeutti vuonna 2008 alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi, joka johti Suomen talouskasvun pysähtymiseen, viennin sakkaamiseen sekä työttömyyden hälyttävään lisääntymiseen. Oppositiossa lymyilleet keskusta ja perussuomalaiset haistoivat veren. Välikysymyksiä välikysymysten perään. Kärkevää arvostelua. Populismia. Kansallisromanttiset perussuomalaiset hokivat kuorossa Timo Soinin lanseeramaa slogania ”missä EU, siellä ongelma”. Markkaa kaivattiin takaisin ja 90-luvun devalvaatiota muisteltiin haikeana. Keskusta ei sortunut aivan samanlaiseen populismiin kuin puhtaalta pöydältä ponnistanut perussuomalaiset, sillä olihan keskusta ottanut rankasti takkiinsa kahden hallituskauden jälkeen vuoden 2011 vaaleissa, joissa kannatus romahti alimmilleen sitten vuoden 1917 vaalien. Kuin taivaanlahjana keskustan johtoon asteli kuitenkin herätysliikkeen edustaja kempeleestä, insinööri Juha Sipilä, ja jo illankoiton puolueeksi julistettu keskusta heräsi horroksesta hurmokseen.

Juha Sipilä johdatti keskustan odotettuun vaalivoittoon perussuomalaisten uusiessa jytkynsä. Hallitusneuvotteluissa kävi selväksi, että tällä kertaa Soini kumppaneineen joutuisi kantamaan vastuunsa puheistaan. Lopulta vahvasti oikealle kallistava trio keskusta-perussuomalaiset-kokoomus muodostivat oikeistoporvarillisen hallituksen sdp:n ja Soinin sanoja lainatakseni muiden takiaispuolueiden nöyrtyessä oppositioon.

Vaaleista on kulunut nyt reilu vuosi. Keskusta on Juha Sipilän johdolla astunut jo muutamaan miinaan, mutta on silti onnistunut pitämään kannatuksensa Suomen suurimpana puolueena. Perussuomalaiset ovat romahtaneet takiaispuolueeksi alle 10% kannatuksella. Kokoomus kamppailee sdp:n kanssa verisesti kannatusprosenteista, mutta ainakin vielä audimiehet ovat pysyneet porvaripolitiikalle uskollisena, joskin Alexander Stubb sai jo maksaa poliittisen hinnan hallitustaipaleesta häviämällä Petteri Orpolle puheenjohtajakisan. Päätöksenteko on ollut myös tällä, alunperin SSS-hallitukseksi nimetyllä ja nyttemmin SOS-hallitukseksi muuttuneella kokoonpanolla vaikeaa. On ollut sisäisiä ristiriitoja, poukkoilevaa politiikkaa, kärhämöintiä ay-liikkeen kanssa ja ennen kaikkea vaalilupausten pettämistä.

Miten tässä näin kävi? Kokoomusta lukuunottamatta meillä piti olla hallituksessa vaalilupausten ja oppositiopopulismin perusteella ongelmien ratkaisijat avaimet taskussa -periaatteella. Kuka petti kenet? Minäpä vastaan. Puolueet pettivät äänestäjät, sillä niin Soini, Stubb sekä myös aivan varmasti ainakin keskustan konkariosasto (naiivista insinööristä kempeleestä en ole varma) ymmärtävät reaalipolitiikan lainalaisuudet. Mutta samalla kun he ymmärtävät, ettei maata johdeta enää 2000-luvulla poteroista, vaan globalisaatio, kapitalismi ja ylikansallinen raha sanelevat tällä hetkellä hyvin pitkälti reunaehdot, he tajuavat, ettei tavallinen suomalainen äänestäjä ymmärrä tai paremminkin tavallinen suomalainen äänestäjä ei halua ymmärtää reaalipolitiikan lainalaisuuksia, vaan unelmia ja parempaa huomista on helpompi myydä kansallisuusaatteen korostamisella, helpoilla ratkaisuilla sekä suoranaisilla valheilla. Jos meillä on 10 tikkua jaettavana tasaisesti 10 ihmiselle, ei kaikille voi luvata yhtä lisätikkua. Viidelle voi, mutta silloin viideltä pitää ottaa tikut pois. Vaihtoehtoisesti tikkuja voidaan yrittää hankkia lisää, mutta toisin kuin vaalilupausten kohdalla se vaatii yleensä isoja ja monimutkaisia päätöksiä sekä toimia, jotka lähes poikkeuksetta syövät resursseja ainakin välillisesti sekä vievät aikaa.

Suomalaisen äänestäjän muisti on lyhyt – tai sitten suomalainen äänestäjä uskoo puheita liian helposti. Suoranaisten vaalilupausten pettämisestä pitäisi seurata jotain muutakin kuin neljän vuoden kannatusprosenttien keruu oppositiopopulismin huolettomassa huomassa. Suomalainen äänestäjä unohtaa – internet ei. Hävetkää.

13876560_286663178356475_8387535990442765921_n
https://www.facebook.com/Sama-kuva-koulutuslupauksesta-joka-päivä-188213008201493/?fref=ts

—————————————————————————————————————————————————————————————————

 takakansi