Kollaus 12/2019
—————————————————————————————————————————————————————————————————
* Kuukauen epämääräne * Kipsissä * Kuvattuna *Kalma * KOLLAUS * Kollaboraatio * Kuukauen peliliike * Grafeemit *
* Agggressiivista bibliogggrafiaa * Konfuusio *
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kollaboraatio
Kulttuurin monitoimimies ei pelkää käyttää hyönteismyrkkyä
Matti A. Kemi
Haastattelin kulttuurin monitoimimiestä Jari ”Meistis” Meistamoa Helemen alakerrassa YK:n lastenoikeuksien päivänä. On täsmennettävä, että ’haastattelu’ on sinänsä aika valheellinen termi, kun koko tunnin aikana Meistikselle sain tyrkytettyä ehkä kaksi aihetta, ja sitten alkoikin sellainen ilahduttava meistismäinen tarinointi ja name-droppailu, että ei tarvinutkaan kuin antaa näppäimistön seurata pää- ja sivujuonteet tälle pressille.
Aluksi taustalla soi Rancidin …And out come the wolves, mutta Helemen Wi-fin hetkellisesti romahdettua vaihdettiin Isobel Cambellin ja Mark Laneganin Ballads of the Broken Seas’hin.
Haastattelun puhtaaksikirjoitus vaiheessa tuntuu, että haastattelusta jää aika pinnallinen ote: mitään mainintaa muun muassa Meistiksestä musavisaisäntänä, avuliaana talkoolaisena tai ihan vaan pelkkänä hyvänä keikkaseurana ei tähän haastatteluun anekdoottien muodossa tallennu.
Metsästäjä-keräilijä homo meistamus
Meistis tunnetaan armottomana keräilijänä, jonka keräilykohteisiin kuuluu leffajulisteista levyihin ja legoihin. Mies itse on paras kertomaan juonenkaaren:
”Keräilyhomma lähti kuolinilmotuksesta. Kun sukulaismies kuoli Raahessa, mummo pyysi leikkaan kuolinilmotuksen talteen. Lopulta niitä kuolinilmotuksia kerty reilu kaks muovikassillista. Vuoden päästä siitä esikouluun piti tuoda lempilelu. Mummo pisti vastaan, kun olin viemässä kuolinilmoituksia. Vanhemmat sai tietty huolestuneen puhelun tarhasta. Yllättäen tämän jälkeen ne kuolinilmotukset katos ’supikoiralle’ eli vesipadan uuniin.” Mestis velmuilee ja jatkaa:
”Sitä kautta löysin lehdistä elokuvailmotukset.”
Kuten konkarikeräilijät konsanaan, muutama kokoelma on myyty maailmalle, muutama turmeltunut tai muutoin vaan karsiintunut pienemmäksi kokonaisuudeksi ja tarkemmaksi disko- ja bibliografiaksi.
”Sarjakuvalehtiä on enää noin tuhatkunta kokoelmassa. Olen aika radikaalisti tiputtanut nimikkeitä pois.”
”Vesivahinko vuonna 2004 tuhosi koko sarjakuvakokoelman. Sitten tuli yksi hyväkuntoinen lehti vastaan, ja yhtäkkiä pari vuotta sitten hoksasi, että kokoelma on laajimillaan juuri nyt. Kaikki Suomessa ilmestyneet scifi-sarjakuvat löytyy kokoelmista. Siinä sivussa tietyn kustantamoiden julkaisuja on tullut otettua talteen. Olen oppinut lukemaan sarjakuvien avulla, ja se ensimmäinen ääneen tavattu ruutukin on tallessa.”
”Kirjoja minulla on muutama sata, nekin kauhua ja scifiä. Musiikkihistoriikit ja keräilyyn liittyvä kirjallisuutta löytyy myös. Mitään ex libristä en oo ikinä kehitellyt, enkä tiijä, pitäskökään. Aikanaan alkuperästen VHS-kasettien kanssa mulla oli leima ja aina toisinaan törmää keräilijöihin, jotka omistaa mun alkujaan myyntiin laittaman kokoelman.”
”Levyistä oon koittanu päästä eroon. Niille, mille on käyttö, pidän. Hyvä tapa pitää kokoelma aisoissa on päästä eroon turhasta.”
”Leffajulisteitaista… No, niitä on riittävästi.” Meistis remakoi ja innostuu:
”Pitäs ruveta miettiin taas isompaa kämppää, niin sais ne vetolaatikoihin. Italialaiset peplum-elokuvat (eli yhdysvaltalaisittain miekka ja sandaalit-elokuvat) sekä saksalaiset 50–70-luvun Krimi-leffat. Ne julisteet, mitkä näyttää kivoilta, pidän. K-18 -leima kruunaa aina kaiken.”
”Legoja mullahan on 145 settiä. Duplikoita ei oo, mutta osa on avaamattomia paketteja. Classic Space -avaruuslegot alotti meikän harrastuksen. Mutta eipä kukkaan sillon tajunut säästää niitä paketteja.”
”Vuonna 1994 ennen joulua menin Thunderbirds-figurien kanssa tiskille (19 markkaa kappaletta) ja myyjä repii niistä hintalappuja. Kollektiivinen nauru synty, ku joku hippi ostaa lelukaupasta figuureja itelle. Niiden täytyy olla iskemättömiä hintalappujen kans.”
Tämän jälkeen Meistis kertaa erään inttiaikaisen tarinan Star Wars -figuureista, jonka avaamattomat laatikot eräs sankari oli onnistunut Meistiksen kämpillä repimään aukia. Muutoin pasifistisena ja pitkäpiimäisenä tunnettu Meistis naureskellen toteaa ottaneensa elämänsä pultit ja vinkkaa hyväntahtoisesti perään, että ”niillä vois nykyään olla arvoa”.
Levy-yhtiön pomona ja nappikauppiaana
Meistis tunnetaan myö JääMeri Tuontanto ky.:n yhden miehen toimistona. Nimestä hän avaa sen verran, että se on hatunnosto Radiopuhelimien levylle – lisäksihän siitä muodostuu Jari Meistamon nimikirjaimet. Levymyyntiä hän tekee puolestaan Psychedelican kautta. Levyjä käsien kautta on virrannut elokuusta 1998 lähtien.
”Psychedelican kustannustoiminta taas on kunnianosotus Olli Linnalle, joka mentoroi mua uusien bändien pariin. Pointti on ollut punkissa ja hardcoressa.”
Mutta heitetään toimittajan huomautuksena, että on se kattaus toki laajempi: Coffinshakers, Tommi Saha ja vapaat kuviot sekä Aivot edustavat toisenlaista Oulu-soundia. Meistis nostaa esille vielä muutaman esimerkin: ”Jytämpänä Hebosagil.” Sitten jälleen meistismäinen itseironinen naurun narahdus, leveä virne ja huolista jo vapautunut huokaus: ”Sitten tietysti tuo Väinö Tuonela ja kerettiläiset… Joka oli taloudellinen itsemurha”
Puhuttaessa nykylevymyynnistä ja jakelusta keskustelun aiheeksi nousee prässien määrä.
”Kolme kertaa, – anteeksi neljästi – tonnin painokset oon tehny. Pääpiirteittään sillä 500 painolla levyissä mennään. Nyt, kun on laskusuhdanne, niin entinen viidensadan painos seiskatuumasta on nykyään 300 kappaleen painos. Kymmenen vuoden aikana laskenu levyjenmyynti niin paljon, että en tiijä kannattaako enää ees julkasta.”
”Muutamasta kokoelmakasetista musiikin kustantaminen lähti. Ylivieskalainen Claymore pohti seiskatuumasen tekemistä. Mittailin aika monta kansivaihtoehtoa, mutta ei se vielä ottanut sillon tuulta alleen. Oltiin sitten rymyreissulla Provinssissa 1997, niin Hemminki P. vaati tämän tiimoilta julkaseen niiden tuotantoa. Levy tuli Hemminki P.:llä pihalle 1998.”
”Kansandemokratian levy – anteeksi, sehän on peräti viides tonnipainos – lähti kansainväliseen levitykseen. Wastedin ekan albumin kustansin 7000 markalla, johon bändin jätkien reagointi oli ’jee, päästään baariin!’ Psychedelicalla tuli erinäisistä syistä johtuen sitten breikkiä toviksi.
”2007 huhtikuussa sain vanhempien avulla nostettua JääMeri tuotannon jälleen eloon. 12 vuoteen oon tuutannu noin 50 julkasua. Välillä laittanut rahhaa sissään, että saahaan uusintapainoksia.”
Meistis on tuttu näky myös alueen marginaalifestareilla levymyynnin ohessa rehottavasta nappikaupasta – nimittäin rintanappikaupasta. Suurin osa alueen punkkareiden, hevareiden, rokkikukkojen ja baarien rintanapeista on Meistiksen käsien tuottamaa.
”Rannan Veskun syystä pyöritän nappikauppaa. Sitä oon tehny vuodesta 2008 lähtien. Tuli vaan heitto, että ’mistä saa rintanappeja?’ ’Ootapa pariviikkoa.’ Tilasin ekan nappikonneen ja PSK-kaupunnille tuhat nappia, sitte Qstockiin Happiteltalle ja siitä se lähti liikenteeseen.”
Tuontatohommat jäivät enemmän Raahe-hommiksi. Virityksiä toki Oulussakin on, mutta Meistis on niistä vaitonainen. Stupido Recordsin kanssa on pienimuotosta yhteistyötä, myyntiä ja managerointia yhtyeen ja keikkahostin takia. Manageriksi Meistis ei silti itseään myönnä.
Haastattelun tässä vaiheessa tulee mieleen kummallinen muisto Numerosta toukokuulta 2018, jolloin allekirjoittanut ja Meistis roudailtiin Jex Thoth sattumalta. Naureskellaan jutun absurdille piirteille ja hikisen lämpimälle muistolle muutoin niin kylmästä keväästä.
Kun haastattelun loppua kohden saadaan nykäistyä Jallut kurkkuun ja neloset kuplimaan mahalaukkuun, annan Meistiksen tehtäväksi määritellä itsensä. Kuvio menee seuraavasti:
”Annetaan kaikkien kukkien kukkia, mutta kasvituhomyrkkyjen käyttötarkoitustakaan ei tarvitse unohtaa. Meikä on monitoimimies ja teen vain mielekkäitä juttuja. Kuhan pystyy auttaan skenessä. Tää on mukavaa touhua.”
Ps. Julkaisun aikana pyörivään IIK-festareihin Meistiksellä on näppinsä pelissä. Vuodesta 2012 Näyhän Antin kanssa heillä on ollut filmiomistusoikeus muutamaan rainaan, jota on ”vuokrattu hyviin paikkoihin.” Sivujuonteena tähän liittyisi myös Marko ”Pyhis” Pyhäluhta (ei siis Pyhäluhta, kuten olemme erään kerran jo joutuneet oikomaan) sekä Creeping terror, joka on ”vanha kunnon kalkkunapätkä”. Mutta tämä tarina teidän pitää joskus Jallun hinnalla kuulla Meistiksen suusta, koska palstatila loppuisi.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuvattuna
G
Janne Vähälä
Genesis
Gamma
Graniitti
Galaksi
—————————————————————————————————————————————————————————————————
KOLLAUS
Aito oon ja paljon enemmän
Atte-Veikka Niemelä
“Aito G, aito G
aito G, aito G
aito G, aito G
aito G, aito G
aito G, aito G
aito G, aito G
aito G, aito G
aito G, aito G”
– PastoriPike
Nuorempana kuuntelemani musiikki oli joko vanhempieni levykokoelmista löytynyttä poppia tai kavereilta kasetille nauhoitettua rokkia, Metallica ja Anthrax kovimmin kulutettuina. Viidennelle luokalle ehdittyäni maailmani perustukset kuitenkin järkkyivät, kun eräs Teuvo Pakkalan ala-asteen penkkejä kanssani kuluttanut ystäväni esitteli minulle Wu-Tang Clanin klassikon Enter the Wu-Tang.
Alkoi räppilapsuus. Tykittelin nauhoittamaani Enter the Wu-Tangia korvalappustereoista jatkuvalla soitolla, aina siihen saakka että 1997 julkaistu Wu-Tang Forever löysi tiensä kasettikokoelmiini ja räppikokoelmani tuplaantui. Method Man oli kuumottavin gangsteri jonka tiesin. Räppiräkiksenä kuudennella luokalla käytin Bronxin reisitaskuhousuja sekä narahdin ensimmäisen ja viimeisen kerran karkkien näpistyksestä. Kulutin tolkuttomat määrät aikaa ja energiaa sen miettimiseen, ketkä ala-asteikäisistä koulutovereistani olivat aitoja hoppareita ja ketkä posereita. Kuuntelihan sitä Wu-Tangia jo moni muukin ja alikulkutunneleista saattoi silloin tällöin löytää DT Mobin puumerkit. Täysin en kitarapopin ikeestä ollut tuolloin vielä karannut: vaihdoin kuudennella luokalla lahjaksi saamani Blackstreetin klassikkoalbumin Rasmuksen punkpop-levyyn. Tätä mokaa en ole vielä 20 vuotta myöhemminkään antanut itselleni täysin anteeksi. Toisaalta on hyvä muistaa että Diddy myi kahdella ensimmäisellä levyllään platinaa. Räppipään maku ei aina ole erehtymätön.
Yläasteelle päästyäni soittoon alkoi päästä myös länsirannikon kaanoniin kuuluvia levyjä g-funkkiin tutustumisen myötä. Sommittelin tägejä kouluvihkoihin ja kuuntelin vanhempieni napinaa roikkuvista farkuista. Eihän ne voineet ymmärtää, ei Oulu ole NYC. Lukioaikoina kävin katsomassa Pipefestina tunnetun hämmentävän spektaakkelin, löysin muutamat suomalaiset klassikkolevyt jotka pyörivät edelleen soitossa ja jatkoin uppoamista syvemmälle riimisuohon. Tällä tiellä olen edelleen.
Aitouden diskurssissa olen enää passiivinen sivustakatsoja, jätin ortodoksian teini-ikään. Olen kuitenkin seurannut mm. Inka Rantakallion ja Elina Westisen tutkimusprojekteja tällä saralla. Luettuani Westisen uraauurtavan väitöskirjan ymmärsin, että kosmoksen kehä on kuljettanut minut matkustajana takaisin ala-asteen pihalle, jossa aikanaan pohdin samoja olemisen ydinkysymyksiä. Nykyään sentään ymmärrän, että aitouden kontekstisidonnaisuus tekee tällaisten kysymysten pohtimisesta turhaa. Tyyli on ikuista ja Nas on New Yorkin kuningas.
Vaikka olenkin kaikkiruokainen, on hiphopin ja räpin osuus kuuntelemastani musiikista ja muusta kulttuurin kulutuksesta merkittävin. Elämänkaareni vaiheen huomaan kuuntelemieni tyylien muuttumisesta helposti: backpacker-hoppia ei enää nuoruuden idealismin kadottua kestä juuri kuunnella. Eikä raa´inta mahdollista gangsta-räppiä, jossa sanat tappavat kuin Barakan runoissa. Nyt tarinan täytyy kertoa rakkaudesta löytymisestä tai menetyksestä, jotta siinä olisi särmää johon tarttua.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Lopullisesti kollautettu
Kuulumisia kaupunnilta
Matti A. Kemi
Kulttuuribingo.
”Kulttuuribingon tavoitteena oli ylläpitää tilaa, jossa on työtiloja taiteilijoille, galleria sekä esiintymistilaa.” Ensin Bingo oli Mäkelininkadulla (2011–2017) ja sen jälkeen Asemakadulla (2018–2019). Kirjaimellisesti kuvaavaa viimeisessä tilassa oli, että pimeästä tilasta ei löydy kelvollista kuvamateriaalia. Sääli sinällään, että taiteilijoilla on vapaata tilaa keskustassa entistä vähemmän.
Rock Poliisit.
Oulussa on vapaalla jalalla edelleen riffivaras. Mutta tärkeämpää lienee oululaisena kielipolliisina tivata, miksi sarjan nimi on kirjoitettu kielenhuolon vastaisesti. Eivätkö oululaiset rokkarit osaa enää edes fraseerata oikein?
Oma Oulu.
Mikko Salmi haluaa Oulusta maailmalle muutakin kuin huonoja raiskausuutisia ja puukotuksia. Julkisen sanan neuvosto pitää toimintaa arveluttavana ja palstatila täyttyy Hesarissa muun muassa Oulun oman propagggandalehtisen tiimoilta.
Ehkä vielä jonain päivänä kuulemme Oulusta jotain iloista, kuten vaikkapa omaleimaisten yhtyeiden maailmanvalloituksesta tai ihan vaan Tavastian loppuunmyydystä keikasta, lastenkulttuurin arvonannosta tai ihan vaan tolkkuja uutisia alueen vetovoimasta. Sitä ennen on vain myönnettävä, että oululaisten junttien agggressiivisuus kuuluu lööppien vakiokamaan. On siis tyydyttävä oman propagandaosaston viihdyttävään uutisointiin vailla kriittistä medianlukutaitoamme.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kipsissä
Guru
Aleksi I. Pohjola
Termillä guru on uskonnollinen alkuperä ja se viittaa ennen kaikkea hindulaisuudessa valaistuneeseen uskonnolliseen opettajaan.
Hieman laveammin gurulla tarkoitetaan yleiskielessä myös tänä päivänä jonkin alan tai asian edelläkävijää, jonkinlaista esikuvaa tai suurta määrää tietoa ja/tai taitoa jostain asiasta omaavaa henkilöä.
Ja sitten meillä on uuden ajan ”gurut”; self help -kirjailijat, influensserit ja muut vaikuttajat.
”Johtajaguru Robin Sharma nousee aamulla kello 4.45 ja jokaisen kannattaisi tehdä samoin, hän sanoo”, kirjoittaa Helsingin Sanomat (26.8.2019) otsikossaan.
Johtajagurujen lisäksi otsikoissa vilahtelee taajaan myös esimerkiksi terveysgurut ja taloustieteen gurut. Harvemmin otsikoissa sen sijaan näkyy muistutus siitä, että gurut toimivat aina tietyn ajattelu- tai toimintatavan puolestapuhujina. He edustavat siis ajattelusuuntaa. Lisäksi tänä(kin) päivänä guruihin liittyy valtaa ja vaurautta; self help -kirjallisuus tai sosiaalisen median influensserit tekevät bisnestä. Kyynisesti ajateltuna he myyvät meille ajatuksia ja esittelevät tuotteita rahan ja vaikutusvallan takia, eivät hyvää hyvyyttään.
Mitä sitten?
Ensimmäinen ongelma muodostuu siitä, ettei ihmisen psyyke, terveys tai edes johtamistavat ole universaaleja. Ne eivät ole mustavalkoisia. Mutta ”guruille” ne ovat; se mikä toimii minulle, on universaali todistus siitä, että sen täytyy toimia myös sinulle. Gurun viesti on aina toiseuttavaa; se pitää sisällään kehyksen ja yksi gurun tärkeimmistä ominaisuuksista onkin tämän kehyksen häivyttäminen universaaliksi totuudeksi.
Toinen ongelma on media. Media rakastaa tarinoita ja ennen kaikkea se rakastaa yksilöllisiä sankaritarinoita. ”Gurusta” on helppo tehdä henkilöjuttu, mutta rakenteita ja asioiden kausaalisia suhteita käsittelevä juttu pitää perustella kymmenen kertaa paremmin toimituspäällikölle, jos sen haluaa saada julkaistuksi. Ihanteellisessa mediamaisemassa asian pitäisi olla juuri toisinpäin.
Kolmas ongelma on ihminen. Kautta historian ihminen on pyrkinyt tekemään asiat itselleen mahdollisimman helpoksi eikä oma hyvinvointi tai edes oma ajattelu tee tästä poikkeusta: Etsimme ratkaisua omiin ongelmiimme self help –kirjallisuudesta ja guruista, koska kuvittelemme, että ne ovat avain helppoon onneen. Kuvittelemme, että gurut ovat ajatelleet asiat meidän puolestamme. Totta kai esimerkki auttaa, mutta aivan yhtä usein se voi johtaa myös pettymykseen ja pahimmillaan itsesyytöksiin siitä, ettei kyennyt muuttamaan oman elämänsä suuntaa; seuraamaan gurua tai elämään omaa elämäänsä samalla tavalla kuin influensserin luoma kuva ”oikeasta” elämästä.
Self help -kirjallisuus ja gurujen esimerkit voivat olla oiva lisä lisäämään oman ajattelun tasoja sekä näkemään vaihtoehtoisia toimintatapoja ja mahdollisesti omien haitallisten käyttäytymismallien olemassaolo, mutta jotta kestäviin ja aitoihin tuloksiin päästäisiin, ne edellyttävät silti yksilöltä aktiivista itsetutkiskelua ja ymmärrystä juurikin niistä rakenteista ja kausaalisista suhteista; ymmärrystä siitä, etteivät asiat ole mustavalkoisia, vaikka gurut niin väittäisivätkin.
Sokeasti gurua, kulttijohtajaa tai ideologiaa seuraava ihminen muuttuu lopulta lampaaksi; välineeksi valtaan ja/tai vaurauteen. Sen on historia meille opettanut ja sitä opetusta meidän ei tulisi tässäkään ajassa unohtaa.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen peliliike
Courchevel
Matti A. Kemi
Courchevel on pokeripelinä Omaha hold’em -variaatio, jonka ainoat varioivat osat ovat käsikorteiksi neljän sijasta jaettavat viisikorttia sekä käsikorttien jälkeen houkuttimeksi annettava ensimmäinen flop-kortti (burnattuna – tietenkin).
Kun alkukorotukset on käyty läpi, jaetaan kaksi flopin puuttuvaa korttia (burnilla) ja korotuskierros alkaa uudelleen. Muutoin turnin ja riverin kohdalla noudatetaan tyyppillistä Omaha-järjestystä, eli käsikorteista on hyödynnettävä kaksi kortti.
Pelimuoto on keksitty nimensä mukaisesti Ranskan Les Trois Valléessa sijaitsevasta laskettelukeskuksesta Courchevelissa. Legendan mukaan peli sai alkunsa pitkästyneistä turisteista, jotka kyllästyneinä muuhun kortinläpsintäänn keksivät variaationsa. Peli sai osakseen sen verran suosiota, että sitä pelattiin muun muassa – nyt jo kuopatulla – pariisilaisella Aviation Club de France -kasinolla.
Station’s Amputation eli Asema-amputaatio
Tämä Omaha-muotoinen variaatio pistää siinä mielessä pakkaa sekaisin, että se varioi kaiken lisäksi Crazy Pinapplea ja riverillään palaa takaisin Omahaan.
Taskukorteiksi jaetaan viisi korttia. Perus-flopin jälkeen pelaajan tulee luopua kahdesta käsikortistaan. Turnin jälkeen pelaaja luopuu kolmannesta käsikortistaan, ja riverillä taskukäsi tulee pelata siis omahamaisesti molemmin kortein.
Peli on kehitelty suljetulla (tässä kontekstissa yksityisellä) Oulun Asemakadun kasinolla, josta nimikin juontuu. Pelillä on suunnaton suosio sen kehittäjien keskuudessa. Pelistä järjestetään tuonnempana pienimuotoinen turnaus, joten shufflea kehiin ja peliä opettelemaan, baariapinat ja -kokit!
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Grafeemit
Seinät puhuvat – sinä kuuntelet
Matti A. Kemi
Kuvat järjestyksessä: Numeron miesten alakerran vessa; Numeron miesten yläkerran vessa; Saaristonkadun puolen röökipaikka; Zivagon julistetaidetta; Tukikohdan itäpäädyn eteinen; Numeron miesten yläkerran vessan.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Agggressiivista bibliogggrafiaa
Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta kolme lukua
Janne Vähälä
1. Selling England by the Pound
Genesiksen klassisen kokoonpanon (Gggabriel, Hackett, Banks, Rutherford ja Collins) kirkkain kruunujalokivi. Albumi, josta ei ei heikkoja hetkiä löydy ja albumi, josta Pelle Miljoonan poppoo ”lainasi” pääriffin Moottori tie on kuuma -kappaleseen.
Moottori tie on… Eiku Dancing with the Moonlight Knight
2. The Lamb Lies Down on Broadway
Ehta klassikkoalbumi progggressiivisten rockin temaattisten tuplalevyjen A-sarjassa yhdessä Pink Floydin The Wallin kanssa.
In the Cage
3. Invisible Touch
Tällä paikalla olisi aivan hyvin voinut olla joku alkupään levyistä, kuten Trespass Nursery Cryme tai Foxtrott, mutta nostan esiin tämän kasarihelmen jopa hieman parjatulta Gggabrielin jälkeiseltä pop-aikakaudelta. Mahteliaan avara äänimaailma.
Land of Confusion
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen epämääräne
Lyyli Hämärä huomiohuoraa kepulaisilla
Lyyli Hämärä
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Konfuusio
Jenna Simula, BB-Sebastian ja muut iltasadun hahmot ennen nukahtamista
Matti A. Kemi
Eurooppamme – sen minkä jäsennämme jonkinlaisena kulttuurin kehtona tai viheriönä – on luisumassa eräänlaiseen henkiseen syksyynsä: romanttinen ajatus kansoista yhteisönä ja ilmiönä musertaa ideaalinsa kovaan nyrkkiinsä. Integroituminen on luonut tunnetuskan.
Unkarin ja Puolan tilanne on sanalla sanoen huolestuttava: Miten tällainen kuume voi käydä lapsiimme, joita ei rokotettu sittenkään demokratialla? Miksi meillä ei ole mitään, millä rokottaa nettosaajia takaisin kuriin ja itkuun? Koska me uskoimme, että olisimme terve perhe?
Katalaanit ja baskit ovat yllättävän rauhallisia lampaita, joita Espanja huiluineen toistaiseksi paimentaa. Käy mielessä, josko teurasaika koittaa, kun kekrikin jo pitkällä. Italiassa ihmiset ovat kaduilla vaatimassa itselleen jotain, mitä demokratia ei enää heille voi tarjota. Ihmiset lunastavat ahdingossaan lupauksia, jotka eivät täytä mitenkään enää humanistista ajatusta meistä, teistä ja toisista. Pohjoisen liiga kaipaa avoimesti sellaista aikaa, jolloin diktaattori tarjosi kansalle sateenvarjoa jonka alle piiloutua järjen valolta ja valistuksen sateelta.
Aikamme ideaali pilkka on, että näymmä tarjoamamme sateenvarjo ei kestäkään vääristynyttä historian puhuria ja tihkua, jonka mukaan vaikka Stalinin tarjoama kyynel vuonna 1956 olikin iso pelastus aavikolle. Nyky-Venäjän oppikirjojen mukaan – eli Putinin doktriinissa – Stalin on merkittävä sankari, jota on varjeltava ruostumasta näin liberaalissa tihkussa. Ilmanala on seisahtanut ja itäblokin demokratiat siirtyvät kaamokseensa.
Rauha on toisaalta pysähtynyt näennäisesti Euroopan ylle, mutta ilmanalassa on runsaasti okluusiota; Turkilla on kummallisen kireä nyöri pelleillä sekä Euroopan, Yhdysvaltain että muiden Nato-liittolaistensa kanssa. Erdoganin pelissä on tällä hetkellä yli 3,5 miljoonaa pelinappulaa, joilla pelata itsensä peliin. Tämä nyöri kiristää, tämä pelin häikäilemättömyys itkettää.
Kiinassa on ongelmia Hongkongin kaksinaisuuden kanssa, Venäjä tuntuu aiheuttavan kylmiä konflikteja jopa suojasään aikaan ja Venezuela on äärimmäisessä kärsimyksen tilassa. Boliviassa Evo Morales pääsi jotenkin kummallisesti lisäkaudelle, mutta meillä tätäkään asiaa ei oikein osata kummastella. Sen sijaan kummastellaan, että maassa alkoi taas sotilasjuntta, vaikka maa pitää epävirallista ennätystä itsenäisyyden ajan vallankaappauksillaan. Venäjä ja Kiina häärivät näissä kaikissa konflikteissa mukamas tuomareina, vaikka vaikuttavat pelinkulkuun.
Chilessä voidaan muutoin hyvin demokratiaksi, mutta kapinointi metrolipuista äityi lopulta jotenkin uhmakkaan väkivaltaiseksi näytelmäksi, jossa armeijan väliintulo muistuttaa kalvakkaasti pastellinsävyisestä kasarista ja sotilasvallankaappauksistaan. Ilmeisesti vallankumouksilla on jonkilaista tilausta maissa, joissa mikään vakaus ei ole aikoihin kestänyt kuin pari sukupolvea – jos nyt edes sitäkään.
Ehkä ihminen haluaa järkkyä, ehkä kansakunnan ei tarvitse olla yhtenäinen? Ehkä Euraasian liitolla olisi tulevaisuus, jos Ukraina siihen pakotettaisiin. Ehkä Kiina saa taltutettua ylikuumentuvan taloutensa ja Nalle Puh johtaa maata paremmin kuin Mao konsanaan.
Arabian kolkka on Dohan maailmanmestaruuskisoja kummallisempi paikka: siellä ollaan niin läkähtyneellä maratonin alkumatkalla, että loppua emme vielä näe toviin. Näymmä Hormutzin salmessa ei enää länkkärit kipparoi aluksiaan, eikä sinne näymmä muutenkaan ole muilla ole asiaa jos Irania on uskominen.
Kukaan ei toisaalta puhu Saudi-Arabian ja sen liittolaisten kummallisista tempauksista Irania ja Qataria vastaan. Siellä saattaa piipuista kohta tulvia muutakin kuin palanutta öljyä. Jemenikin on sen verran sekavassa tilassa, ettei YK enää raportoi alueelta mitään, koska työntekijöiden henki on kalliimpi kuin valtapelin seuraamisen.
Öljyä ei enää pulppua, asetelma sheikkien kanssa on aidosti tulenarka ja Greta Thunberg ei saanutkaan vielä Nobeliaan. Kaikki kontrafaktuaalinen päättely tässä tilanteessa on ajan hukkaamista.
Jenkeissäkin kaikki Trumpin vastaehdokkaat vaikuttavat väsyneiltä tai muutoin vaan senioreilta. Trumpiakaan tuskin syrjäytetään toiselta kaudelta, koska tyhmyys on langennut mantereen ylle ja mikään ei estä pimeyttä vallitsemasta keskilännen kaksinaismoralismia. Virkarikossyyte ei mene läpi senaatissa, joka on republikaanijohtoinen, ellei Trumpin nuoleskelun aiheuttama pyllistys aiheuta myötähäpeää muutoinkin heikosti koulutetun äänestäjäkunnan keskuudessa. Hurrikaani ei iske, koska mitään lämpimän ilman järkeistystä saati pyörrettä ei ole myöskään Trumpin päälaella.
On turha ilakoida gallupeista, koska Trump hävisi reilulla kolmella miljoonalla äänellä edellisetkin vaalit. Hänen pelinappuloitaan ovat valitsijamiehet, jotka takaavat republikaaneille pelissä ainaisen etulyöntiaseman.
Trump haluaisi olla kuten Putin, Erdogan, Kim ja Hu, mutta onneksi jossain on vielä aito ja sensibiliteettinen rajaama demokratia, mikä kaitsee ihmisyyttä.
Onko heillä lukutaitoa myöntää, että jenkkien taifuunipäällä ei olekaan tarpeeksi ajatusta mistään? Miksi meidänkään lukutaitomme toisaalta poikkeaisi, koska Brexitin läpiluku tuntuu aika hankalalta jopa reformistien puolelta? Miksi meidän Unionimme antaa Toisen saaren lipsua kohti mustaa aukkoa, jonka jälkeen valoa ei ole?
Mikä totuuttamme ja tiedostamistamme vaivaa? Miksi meillä on nykyään dualistinen ajatus vaikkapa journalismista, jonka pitäisi todentaa meille pelkästään (yhtä) totuutta?
Miten Boris Johnsonin parturi nukkuu öisin? Onko hänellä joku kampa, joka suoristaisi vaikka Pohjois-Irlannin vaihtotaseen tulliongelmien jälkeen suoraksi, yhdistäisi lopulta Saaren pelkäksi Irlanniksi ja riuhtaisisi Skotlannin takun itsenäiseksi suortuvaksi kohti avartuvaa viemäriä?
Mutta ikään kuin yksi sekopää ei riittäisi, Tropiikin Trumpiksi nimetty johtaja Etelä-Amerikan suurimmassa teollisuusmaassa riivaa, ravistaa ja häiritsee. Hänenkään mielestä maailmantuho ei ole vielä tarpeeksi valmis, mutta maailma palaa ympärillämme.
Saksalaisten yhdistyminen sinällään oli hegemoninen voitto. Mutta kansat eivät ole lopulta löytäneet toisiaan. Poliittinen puhe ja äärioikeisto on edelleen läsnä. Ksenofobisuus ja tausta historiaan on näymmä edelleen hämärä; mikään laki ja järki eivät hallitse nykyisyyttämme, koska menneen käsittely ei näymmä onnistu. Angelakin vapisee, eikä kukaan tiedä, miten maailmamme vakaantuisi.
Ukrainan-tilanne olisi ratkaistavissa, jos Unioni näkisi itsensä peilistä, virneilisi, uhkailisi ja sanoisi, että se olisi aidosti kolmas maailmanvalta. Rauhaanturvaajat vaikkapa Syyriassa lopettaisivat kansanmurhat, mutta toisaalta Turkin kurdit ovat vain tikittävä kansanmurhan alku aika lähellä Euroopan mannerlaattaa. Trumpin tilannehuoneessa on lasten leikkihuone, jossa kaikissa leluissa on jonkinlainen kosketushäiriö ja ruokinta-aikaan on liian pitkän tovi.
Valko-Venäjän ihmisoikeustilanteesta ei sinällään puhuta paljoa, eipä toisaalta myöskään sanavapausrikkomuksista ja integroitumisesta kohti Venäjää. Tämä mukamas eurooppalainen ihmemaa on kuitenkin vapaasti päättänyt lähentyä Putinia, mutta kuitenkin välillä myös antanut kättä Unionille, että suhteet näyttävät päällepäin edes jotenkin kiilloteltulta itäautolta, jonka ruostesuoja on pelkkä metateettinen käsite ennen sadetta ja koneisto yksinkertaisesti mätä kuten syksyn lehdet keväthangen alla.
Onkin siis nähtävissä, että jopa ”hegeliläistä hönkäystä” lukuun ottamatta teesi-antiteesi -ajattelu pelottaa ainakin tässä tilanteessa. Meillä on jopa europarlaamentikko, jonka mielestä jokin ajattelun tuottama Nukku-Matti päättää säästä sekä toinen blondi, jonka mielestä kasvatustieteen maisterina on ihan ok toisaalta ajatella, että evoluutiota ei ole.
Tila ja aika yksinkertaisesti loppuvat. Merkkimäärä juoksee mailinsa ja läkähtyy. En ehtinyt edes hämmentymään, miten sekä BB-Sebu ja Jenna saivat viime vaaleissa näin paljon ääniä. Ehkä he edustavat sitä kansaa, jonka mielestä me emme tarvitse järkeä saati tunnetta. Ehkä heilläkään ei olisi kiinnostusta Junes Lokan oikeudenkäyntiin maailman typerimmästä asiasta, mutta niin heillä on.
Joel Lehtosen myöhemmässä tuotannossa on allegoria ”tavallinen ihminen”, jolla viitataan huolettomiin, yksinkertaiseen maailmankuvaan nojaaviin ihmisiin, jotka pärjäävät kaikesta huolimatta. Yhtäkkiä en ole edes murehtinut heidän läsnäoloaan vallankammareissamme. Ehkä me vain kaipaisimme jonkinlaisen peittelyn tällekin, koska pimeys saapuu ja mörköjä on sen jälkeen kaikkialla. Välillä näiden asioiden miettiminen alkaa haukotuttamaan ja vallan väsyttämään. Välillä sitä havahtuu ja virkoaa, ettei heräisikään enää tähän maailmaan ja tällaiset painajaiset päättyisivät.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kalma
Agggressiivisuus
Aleksi I. Pohjola
Agggressiivisuus on,
heikkoutta.
Agggressiivisuus on,
pelkoa.
Agggressiivisuus on,
epätoivoa.
Agggressiivisuus on,
kyvyttömyyttä.
Ja minä olen niitä kaikkia,
sillä olen heikko, pelokas, epätoivoinen ja kyvytön,
myöntämään,
että olen,
heikko, pelokas, epätoivoinen ja kyvytön.
Vieläkö siedät minua,
vaikka minä lyön,
sinua –
elämä –
vai joko menit pois,
koska olin heikko, pelokas, epätoivonen ja kyvytön?
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kollaus 1/2019
—————————————————————————————————————————————————————————————————
* Kuvattuna * Kuukauen peliliike * Kollaboraatio * Käsistä karannu * Kuukauen epämääräne * Lopullisesti kollautettu * Päivän mietelause * KOLLAUS * Kulttuurikollaboraatio
—————————————————————————————————————————————————————————————————
KOLLAUS
Massi Ahtinen avoimena: ”Tulen olemaan hyvä kuvataiteen opettaja”
Matti A. Kemi
Bon Iver: 22, A million
Kello 17:48, Helmen alakerta
Pääsemme vihdoin viimein tiistaisena, hiukan loskaisena joulukuun alkuna Helmeen. Yläkerran Päiväkerho pelaa tikkipokkaansa ja mölisee. Käy ilmeiseksi, että tyhjä alakerta kutsuu haastatteluun.
Aluksi Matias ”Massi” Ahtinen on varautunut ja mietteliäs. Hän on muutenkin rauhaisa pohdiskelija, joka tarkkailee jo tiskillä epätietoisesti tulevaa haastattelua. Saamme lopulta vikavirtasuojakytkimen ravintolapäällikkö Bumban avustuksella pois sulakekaapista. Viritämme äänentoistoon Bon Iverin 22, A million -levyn Ahtisen toiveesta. Alamme pohtimaan ensiksi helppoa, lämmittelevää kysymystä Letkunpuiston Helmen olemuksesta.
Kysyn, josko tämä olisi kulttuuriravintola. Päättäväisesti Massi huolehtii ajatuksensa sanoiksi:
”Mitä tähän nyt sanomaan? Baarin menestykseen on syynsä; eka paikka, joka Nuken kohalla toimii ja kannattaa. Mutta mietin, onko tästä kulttuuripaikaksi: Periaatteessa joo. Ei tänne tyypit tuu tekemään kultuuria. Enemmän tällanen ryyppäysmesta.”
“Tää ei mee nyt baarimainoksena”, Ahtinen keskeyttää itsensä ja naurahtaa itseironisesti: ”tullee sellanen häpäsyfiilis, ku vertaa Nuken aikoihin. Toimii ihmisten luokseentuojana vähän niinku karaokena.”
Ahtinen myöntää, että karaoke-helvetillä on puolensa ja on valmis ”lirrauttaa muutaman kappaleen oikealla humalan kulumalla”. Näin sattumoisin Antti Viitalan videon samalle päivälle
NKOTB:n klubin uudelleensytyttelystä ja läikähti muisto siitä, kuinka erilainen Nuke oli vaikkapa alakertana ja klubeineen. Muistellaan hetki labyrinttistä Nukea.
”Ehkä tää on sellanen baari, tyypit on tällasta tänne haluneet.” kiteyttää Ahtinen.
Mekin siemailemme halpoja Olvin hanatuotteita. Massia näkee täällä yleensä visojen päätyttyä jutustelemassa. Hänen kauttaa olen tavannut joukon visailujen vakikasvoja. Kasvot täällä Helmessä ovat päivästä toiseen samoja, aiheet sen sijaan muuttuvia. Tämäkin paikka myöntyy moneen; aivan kuten Ahtisen oma määrittäjä taiteen teeseistä.
”Mullahan on yks teesi ylitse muiden, mitä haluan tulevana kuvataidekasvattajana ja luonnonystävänä jakaa: ympäristövastuullisuus. Ympäristötaide on meikälle se kovin juttu. Tai siis sen mä koen omimmaksi. Musiikin ja kuvataiteen teemoissa luonto on teemana ikuinen.”
”Taidekin on nykyään niin sirpaloitunutta; keinoja tuoda esille on enemmän. On saatanan vektorigrafiikoita, joista renesanssimiehenä en tajua mittään. Monesti tulee opetettua kuvataidetta, niin nuoret ei ees tajua kuvataiteen monimuotosuutta. Se ei ookaan mittään laveeraamista.”
Loppuun hän jysäyttää raskasmielisen, joskin hänen suussaan jotenkin oudon kepeähkön, terävän ja huomionarvoisen näkemyksensä:
”Ympäristövastuun levittäminen on meidän sukupolven tärkein tehtävä.”
Muistan nähneeni ensimmäisen kerran Massin musiikin parissa Numeron sunnuntaijameissa duetoimassa Emilia Aarnion kanssa. Mies- ja kitarakamppeella hän ensin tulkitsi hauraasti Matti Johannes Koivua, sitten kauniisti stemmoitti Egotrippiä Emmin kanssa. Lopussa kävin liikuttuneessa olotilassa kehumassa pyyteetöntä miestä röökikopissa. Siitä kai meidän taidekeskustelu lähtikin.
Utelenkin nykyisistä projekteista mukamas vai’vihkaa.
”Määhän oon ikuinen pöytälaatikkokirjottaja. Folk-mussaa. Sophia Mitikun kanssa on ollu yhteistyötä. Bon Iver-tyypistä hipsteri-indie -matskua. Projekteja on helevetin paljo, kuten näitä baareissa sovittuja – kuten sunkin kaa – mutta tässä mainittavin.”
ilkikurisen heiton Ahtinen lopettaa manereihinsa sopivaan loppuvihellykseen:
”Mutta joo-o.”
Ahtinen alkaa piirtämään, kun on löytänyt valikoimasta mieleisen tussin ja hiljenee toviksi.
”Taiteen teeseistä sannoisin, että teesi ylitse muiden on ympäristö. Toinen on omaehtoisuus – siitä ei voi tinkiä. Se on sellanen – – ” pitkä ja mietteliäs katse ylös jotain ajatusta kohti ja hengähtää, puolustautuu; ”tämän voin kirjoittaa poliittisestikin: en tykkää isoista levy-yhtiöstä. Järkelemäisen ehotonta on omaehtosuus. En julkasis mittään, mihin en olisi tyytyväinen.”
”Toisaalta helppo puhua, kun en tee tätä ellääkseen.”
Sitten Ahtinen hyräilee levyn mukana That was yesterday –säeparia ja alkaa piirtämään intensiivisemmin. Hiljaisuus ei ole hauras: Ahtinen saa tekemiseensä jotenkin karismaattisen meiningin. Sitä rytmittävät hiljainen hyräily ja rytmikäs jalkojen tuoma rauhallinen rytmitys.
Taiteilija Ahtinen piirtää kuvitustaan ja pohtii
Ehdotan tähän väliin, että käyn hakemassa meille toiset. Ahtinen ilahtuu. Jatkaa silti katse paperissa ja jää tekemään omaa työstöään.
Pöydästä kuuluu vain sopertavan mietteliäs raukeileva, hiukan takapotkuinen ”Soppii aivan helvetin hyvin.”
Siinäpä kuvastuu mutkattomuus, joka verhoaa Massin! Aina jotenkin fiiliksissä pienistä nyansseista ja huomioista, mutta toisaalta ajattelee jotain suurempaa kokonaisuutta. Myhäilen, kun lähestyn mölyistä yläkertaa mietteliäänä. Möly yltyy.
”Tämä ahistaa Helemessä” Ahtinen toteaa viitaten yläkerran mölyyn.
Ensin tulee päiväkerhon möly pitkin iltapäivää, sitten illalla tulee round two. Onneksi olemme muutoin niin rauhallisessa alakerrassa, jota iltavuoroon saapuva Saana ryhdittää kilistelemällä tuoppipinon kanssa takaisin yläkertaan.
Mietitään hetki miten ollaan tavattu. ”Laurin kautta kerran Snuukkerissa.” Massi muotoilee. Juttelemme hetken visailuyhteyksistä, koska olen jotenkin vakuuttanut itselleni, että sitä kautta kai tässä ollaan hurviteltu ja aloitettu moikkamaan, mutta ei. Veljessarjasta olen tavannut isoveljen Laurin, sen jälkeen Panun ja vasta sitten Massin. Massin kanssa tulee tosiaan vaan säännöllisemmin vietettyä visojen kautta aikaa.
”Miksi käyn visailussa? Se on hauskan pitämistä. Hyvä tapa viettää hauskaa: siinä voi oppia jotain. Kiva, että niin monet ihmiset löytää ittensä visailun parista. Oon yleissivistyksen puolestapuhuja. Mielummin visassa, ku tekemässä kotona jotain sudokuja.”
On harvoja ihmisiä, joille heittää kysymyksen ilmeenkään värähtämättä, että ”mikä on sun didaktiikkasi.” Ahtinen on Lapin yliopiston kuvataidelinjan tyyppejä, joka hänkään ei ole (vielä) saanut askarreltua FM-taajuutta kasaan. Puhutaan hetki pedagogiikasta ja didaktiikasta.
”Mää on helevetin huono opettaan pieniä lapsia. Musta on tärkeää se, että löytää oman tavan ja ilmasun. Arviointi kuvataiteissa on…” puuskahtaa Ahtinen ja jättää lauseensa vaillinaiseksi. Sitten hän ottaa virneen ja asettelee itsensä rauhallisesti takaisin kysymyksen ääreen ja jatkaa lehmänhermoisesti.
”Ollaan kaikki taiteen eessä tasavertasia. Miten haluan opettaa: antaa ideoita ja löytää asioita. Väriopin opettaminen on turhaa, sen kyllä löytää sitte. Kokeilemalla ja tuhansien virheitten kautta löytää sen oikean meiningin.”
Oikean meiningin teesi on siis seuraava teesitys, jota on tivattava: ”Vilpittömyydestä se kai kumpuaa?”
Hiukan hölmistynyt katse kohti minua, jälleen massimainen naurahdus ja pyyhällys takaisin ajatukseen: ”Meikä on sydämeltään niin punk – vähän dylanmainen heitto, tiijän – mutta mää tykkään vapaudesta ja taide on ihanimmillaan ja vittumaisimmillaan vapaana ja säännöttömänä olemista. Ihana, että sellasta vappautta on.”
Keskustelu jatkuu havainnointiin ja huomiointiin. Johdatan keskustelua sellaiseen subjektiivisuuteen, että kenellekään ei voi kuvailla, miltä pajareissa laukeaminen tuntuu, jos sitä ei ole aiemmin kokenut. Että on jotenkin järkyttävää tajuta, etteivät kaikki kykene hahmottamaan maailmaa samoin kuin oma havainto- ja huomiointimaailma vaatisi. Ajatukseen tulee uusi näkökulma, kun mietteliäs Massi nostaa jälleen katseensa kattoon ja aloittaa intensiivisen avauksensa.
”Mua kuumottaa ajatus, että – – miten mä tän selittäsin? No, jos katotaan kattoa ja sen punasuutta… Miten kaikkien väriajatus vois olla erilainen?” Keskeytän kuohun jo alkuunsa ja tunnustaudun puna-viher-ruskeavärisokeaksi. Ahtinen menee ajatuksen painosta jotenkin hyrrälle ja kasaa itsensä kiihkeämmin, kun alan tavoilleni uskollisesti luennoimaan kielitieteistä.
Kaikilla kielikunnilla ei ole edes kaikille väreille täsmentäviä sanoja ja että viidakossa asuvissa alkuperäisheimoilla taivas voi olla lehvästönvihreää. Ahtinen intoutuu, mutta yritän kaivaa tässä kavalaa kuoppaa hänen kaltaiselleen näkökyvyn merkityksestä.
Minua pelottaa muistin hapartuminen, Ahtista sokeutuminen. ”Millasta elämä ois sokeana?” heitän puolihuolimattomasti.
”Meikän pahin pelko on sokeutuminen. Mulle näkö on tärkein aisti: Kun puhun ihmisille toukokuun tulosta tai sellasista luonnon heräämisestä. ’Miten sä jaksat fiilistellä tollasta?’ muut kyselee. Hatarat, pienet asiat, vaikkapa hiirenkorvat luonnossa: tätä tää vittu on tää meininki!’
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana muutenkin pitkäraajainen taiteilijamme viittoo ja vahvistaa sanomaansa. Hän käärii sanomansa kummalliseksi anekdootiksi.
”Muille se on siitepölytuskasuutta. Mää tykkään paljon käydä kävelemässä ja piirtelemässä.”
”Mää oon tykännyt käydä Ainolanpuiston Prinssikukkuloilla samassa paikassa eri aikoina. Istun samalla paikalla ja piirrän saman maiseman. Miten mä ite jälkeenpäin muistan fiilikset, minä päivänä on jaksanu keskittyä joihinkin asioihin enemmän ku toisina. Siitä tuli sitte sellanen ihmiskoe.”
Yritän houkutella näytteitä lehteen, mutta Ahtinen on pidättyväinen ja keskittyy hetkeksi piirtelemään pitkiä viivoja. Taustamusiikin pauhussakin tilanteessa on rauhaisa, mietteliäs tuokio.
Pahoittelen jo etukäteen viittavaani Lauri Ahtisen haastatteluun, jossa velimies viittasi hämäränäön muuntumiseen sähkövalojen tultua. Kysynkin: Olemmeko menettäneet kyvyn hämmästellä asioita?
”Joo, enemmän. Jos puhutaan taiteesta, mistä voi puhua helpoiten, kaikki on enemmän sallittua. Nykyään on vaikeampaa hätkähdyttää.”
Mädäntyvä pakastinruho Oulun taidemuseossa oli minulle outo kokemus, mutta sittenpä sitä päästäänkin jälleen kummallisesti taas Teemu Mäkeen ja erääseen videoinstallaatioon. Ahtinen kuittaa päätelmän virheettömästi.
”Kissantappovideo vielä hätkähdyttäis, eläintensekaantumisvideo vielä enemmän. Musiikissa ei enää kielletä, keikkoja ei enää kielletä. Taiteella vois vielä hätkäyttää, mutta se olis iso leima.”
Sitten Ahtinen väläyttää itsensä kuristamassa laulujoutsenta, vääntämässä kaulaa solmulle ja tärvelemässä jotain tabua taiteen nimessä. Ajatus muutoin niin rauhallisuuden tyyssijassa hämmentää.
”Joutsenen kuristaja-Ahtinen, eli haluat tehdä sen?” hekotan epäuskoisena.
”Miltä tuntuis kuristaa joutsen?! Kaula solmuun ja sellasta meininkiä… Kansalliskunnansymbolin häpäseminen olis ärmäkkä juttu!” Ahtinen remakoi.
Ahtisen lopullinen teos on vähemmän hämmentävä kuin vaikkapa joulukoristeet yleisesti
Keskustelu etenee luontevasti kansallistaiteen tunnuspiirteistöön. Mikä meitä määrittäisi nykyaikana, jos aiemmin sitä loivat ja määrittivät akseligallenkallelat ja muut. Ahtinen tähdentää seikkailevan keskustelun käänteet lopulta mietteeksi.
”Kansallisylpeyttä en koe. Raahelaisuutta joo. On ihmisiä, joilla on kansallisylpeys. On siinäkin oma juttunsa, joo-o. Tuusulajärven taiteilijoiden äkäsyys oli jotenkin kuppikuntaisempaa. Hyvässä sekä huonossa.”
Pyörittelemme tovin taiteilijoita kansakuntamme kaapin päällä. Yritän ehdottaa Jani Leinosta, Riiko Sakkista ja muutamaa muuta nimeä nykytaiteemme myöhemmäksi kaanoniksi. Teemu Mäki kissavideoineen vilahtaa toki jälleen keskustelussa, kunnes pääsemme meemien äärelle.
Ahtinen sivaltaa nöyrästi ja ehkä ensikertaa jotenkin epävarmasti.
”En oo ees aatellu meemien merkitystä. Mielenkiintonen pohdiskelu, kyllä.”
Sen jälkeen hän syventyy määrittelemättömäksi toviksi omiin ajatuksiinsa ja jatkaa kesken jäänyttä piirrosta. Minä taas vimmalla hakkaan Apple MacBook Airiani, että saisin täyteläisimpiä virkkeitä. Sitten tuokio keskeytyy pysäyttävään kysymykseen.
”Mutta mitä me tullaan muistamaan tältä ajalta? Suomalaisista muusikoista sellasia tärkeitä: kulttuuripiireissä Asa tulee jäämään mieleen, luulisin. Merkittävä tyyppi? Matti Johannes Koivu meikälle. Mitkä ne kaikki muistaa on synkempää kammaa: Rähinä-heebot ja Cheek. Kirjailijoista… ketä sieltä jäis?”
Ja kevennykseksi tälle kauhukuvalle kyseenalaistava naurahdus.
Sellainen tyhjentävä naurahdus ja epäluulo samaan tilaan. Hiljaisuus.
Itse nostaisin kirjallisuudesta Sofi Oksasen, valitettavan ehdokkaamme Nobeliin, kun Venäjän valtaussota käynnistyy ja virolaisuuden kärsimykselle tulee jonkinlainen henkinen tilaus. Panettelen Hotakaista panelishow-virneilijänä, toki Tervoa ja Tuomas Kyröä. Julkisuuskuvamme vääristyy, kun meillä on julkkisia, joilla ei ole varsinaisesti mitään määritelmää olla julkkiksia.
Tunnen itseni haastattelussa jotenkin jörndonneriksi.
Ahtinen viitoittaa keskustelua takaisin kuvataiteisiin.
”Kuvataide ei oo yhtään mediaseksistä. Jani Leinonen on hyvä esimerkki, kun pohditaan median luomaa asetelmaa. Omaan ystäväpiirini kuuluu niin hyviä tyyppejä taiteissa: Miki (Liukkonen, toim. huom.), Lauri (Ahtinen, velimies, toim. huom.), Koiviston Konsta kuvataiteissa, Ahtisen Panu (velimies sekin, toim. huom.) musiikista. Järkyttävän hienoja muusikoita, kuvataiteilijoita ja kirjailijoita.”
”Kun puhutaan omaehtosuudesta: jos haluaa elättää taiteella, niin sitten ehkä esiinpääseminen on omaa…. Alakulttuuri ja 300 tykkääjää Fabossa, ne tyypit Snuukkerissa kattomassa keikkaa. Mutta loppuviimein se ei oo juuri mitään. Se ei ole elättämiseen tarpeeksi.”
Pohdimme lopulta laaja-alaisesti arkkitehtuuria ja palaamme vuosikymmenten eri identteihin. Ahtinen väittää, että nyt olisi jotenkin leimallisempaa nähdä asiat pirstaloituneina ja aikaan sidottuina. Huomautan, että Bachinkin aikaan on ollut vuosikymmentyypityksiä, joita emme enää kykene hahmottamaan. Lopulta sotkeudumme jotenkin epätietoisuuden vallitessa jo muotimaailmaan, josta molemmat ovat valmiiksi myöntämässä vähäisen tietueensa.
”Muodin ennustettavuus. Kaikki tulee yhdessä samassa ympyssä?” Yritän ehdottaa Wittgensteinin kulttuuriteoriaa säkeistä, jotka tarttuvat toisiin. Ahtinen etsii syitä toisaalta.
”Juuri mitään taiteessa ei ole tehty. Laiskaa väittää, että kaikki hyvä musiikki on 60-luvulla tehty. Se ei kuulosta taiteilijan suusta hyvältä. Miltei kaikki on vielä tekemättä.”
Tunti on kulunut kuin siivillä. Jotain on vielä kysymättä.
”Mikä olisi nekrologirivisi taiteilijana?”
Hätkähtämättä se tulee täydellisenä virkkeenä ulos kuin paperileikkurin terä.
”Luonnon suuri ystävä, mitä vilipittömin ihmisrakastaja. En mää haluaisi tulla taiteessa muistetuksi. Mielummin hyvänä tyyppinä. Ihmisten parissa oleminen on meikän juttu.”
”Taidekasvattajana haluaisin, että jostain oppilaasta tulis kova nimi. Utopistinen ajatus, ehkä. Meikän koulukunnasta taiteen kautta tekemään ympäri elämää. En halua olla mikään guru, haluan vain antaa siemenen.”
Kuinka pyytettöntä, kuinka ylevää. Kuinka toisaalta pedagogista ja didaktista, kuinka toisaalta arkista ja jokamiesluokkaista hiljaisessa Helmen alakerrassa. Loppuun hän toteaa silti kerskailematta kovimman rivinsä.
”Tulen olemaan hyvä kuvataiteenopettaja.”
Bon Iver vaihtuu Jukka Nousiaisen tuoreimpaan levytykseen Ei enää kylmä eikä pimeää. Olen jättänyt edellisviikolle anonyymin kirjallisen palautteenannon alakerran joulukoristeista. Annan illan viimeisen tehtävän kuvataitelija-Ahtiselle arvioida kokonaisuus. Livahdan tiskille, kun Ahtinen vaeltaa läpi tilan tarkkailemassa koristeita kuin jotain suurempaa taidenäytelmää. Kun palaan, loppu on silkkaa analyysia.
”Funkkiskamaa. Kukaan ei kompastu, kellekään ei tuu paha mieli. Täällä ei oo liian jouluista.”
Yritän provosoida noista ’vitun joulupalloista ja kitshistä’, mutta Ahtinen on tyyneyttä.
”Kukaan ei revi näitä alas”, hän tokaisee.
”Enpä ajatellu tuolta kantilta”, totean.
Lähetämme onnistuneesta kiitokset vuoropäällikkö Saara W.:lle.
”Nää ei loukkaa ketään. Ei ala liikaa vituttamaan joulumeininki”, hän henkäisee lohdullisena palatessaan vielä kotvasen kuluttua etsiessään takkiaan.
Mennessämme yläkertaan pummaamaan röökiä törmäämme veljessarjan keskimmäiseen, Panu Ahtiseen. Hän tarjoaa meille myötämielisesti savukkeet ja lopetamme haastattelun kellon ollessa 18:52.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Lopullisesti kollautettu
Henkisesti kuolleet
Pimmeyen Peleko
Otto K.
Kukaan ei oo käyny siellä vuosiin, niin eipä siitä oikein kukkaan voi kirjottaakaan. Toimi pelkästään Letkunpuiston toisella puolella.
Snooker Time Oulu alias Snuukkeri tai Snuu
Hipit joi liikaa vettä ja pelas liikaa ilmaseksi poolia. Toimi paremmin tähän toimintaan Stockaa vastapäätä.
Väinö
Sielläkään ei oo kukkaan käyny avvaamisen jälkeen, niin eipä siitäkään osata sanua mittään. Toimi ainoastaan alaikäsenä lökäpöksynä.
Pekurinkulman Alkon sisustus
Vanha, valoisa ja selkeä Alkon yleisilme tuhottiin. Nykyinen on sanalla sanoen mauton, vankilamainen ja lestadiolaisen pimeä. Toimii kuitenkin paremmin kuin muut peltoaukeiden Alkot.
Snuukkeri on flirttailut lopettamisensa kanssa aiemminkin ja uskoo menneeseen vetovoimaansa sumeilematta
Comebackit
Koonneet Lyyli Hämärä ja Pimmeyen Peleko
Teatria
Janne Niinimaalle pitää olla dokausmesta, jossa hän voi dokata lisää ilman taksikuluja Tornioon.
ent. Kulttuuribingo
Omaehtoisen kulttuurin palaaminen vuodenvaihteessa oli raaka osoitus siitä, että oululainen kulttuurielämä osaa kollaboroida. Tässä yhteydessä pahoittelemme autenttisesti aiempaa tekstiäni koskien Aallon Jukkiksen dissaamisesta.
(Kollauksen puolesta: teimme yksiselitteisesti virheen, laadunvalvontamme petti ja otamme opiksemme. Kollauksella ei ole oikeutta eikä tarvetta arvioida yksittäisten kulttuuritoimijoiden edesottamuksia kontekstista irroitettuna. -päätoimittajat Pohjola & Kemi)
Snooker Time Oulu
Baari pelasti itsensä avomereltä juottamalla yhden illan aikana merensä tyhjäksi. Onneksi valtameriä on juotavana toistenkin.
NGO:n klubit
Zivagossa ei tosin haise dänkki, mutta ihan kivasti Numero ja Zivago on saanut hotkastua kaikki NGO:n vanhat deejiit lauteille.
NKOTB-klubi
Kuulemma tulossa kovalla sykkeellä johonkin joskus. Paikkaa ei vaan tiedetä, kun toinen järjestäjistä kuulemma protestoi Letkunpuiston räkälää, koska siellä ei anniskelulain mukaisesti tarjoilla liian kännisille turkulaisille sarjakuvataiteilijoille.
Oululaiset rokkibändit
Kun Helsinki ja Tampere on nähty kahdesti keikkabussilla, hajotetaan bändi ja perustetaan uusi. Tai sitten ei vaan löydetä uusia treenikämppätiloja ja muutetaan pariksi vuodeksi Vantaalle. Parin vuoden jälkeenhän voi aina tehdä menestyvän comebackin. Mukava oli kuulla The Scenesiä, mukavaa oli kuulla mukamas viimeisen kerran The Bootsejakin.
Ohessa THJKB:n jonkinasteinen comeback Saha Prod. 10-vuotisjuhlallisuuksista syyskuun lopussa 2018.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kollaboraatio
Lankisen teesit (varastettu)
Aapo Kukko
Einari Lankinen (1911–1997) oli turkulainen kirjailija ja runoilija, jonka tunnetuin teos lienee Olin takaa-ajettuna (omakustanne, 1981). Tuon julkaisun ensimmäisellä sivulla Lankinen julistaa asiansa selkeästi ja ytimekkäästi:
”Se mitä tässä kerron on kuin paha satu, mutta totta kuitenkin joka lause. Kerron tässä Suomen suurimman, ehkä lähes maailman suurimman rikollisjärjestön [Suomen Yleisradio] toiminnasta, sen menettelytavoista. Siitä, miten ja missä se toimii. Olen seurannut sen toimintaa noin kymmenen vuotta. Olen asiasta täysin selvillä, sillä olen itse joutunut sen toiminnan kohteeksi. Olen menettänyt sille paljon. Rahassa arvioituna nykymarkoissa noin ainakin kolmekymmentä miljoonaa. Vanhoissa markoissa noin kolmetuhatta miljoonaa. Tämän he itse ilmoittivat 70-luvun alkupuolella, v. 1973. Siis silloin, kun he olivat saaneet vietyä minulta mainitsemani summan edestä kirjoituksiani.
Tässä on siis kyse kirjoituksistani, käsikirjoituksistani, monien vuosien työstä, jotka he salakuvauslaitteillaan kuvasivat ja myivät ne maailman lähes kaikille televisioyhtiöille, elokuvayhtiöille, kirjailijoille, runoilijoille, myös sille, joka kirjoittaa kaikkien maiden lehdissä julkaistavaa ’Sielun peiliä’. Lehdissä on usein siinäkin ollut kirjoituksistani viikoittain.”
Teos on eräänlainen sairaskertomuksen, puolustuspuheenvuoron, monologin, päiväkirjan ja etsivätarinan sekoitus. Hän kuvailee tarkasti tapoja, joilla ”mafia” tai ”juoruämmäkerho” käyttää hänen kirjoittamaansa aineistoa hyväkseen ja jakaa sen huonommille luoville tekijöille, jotta heidän tuotantonsa paranisi. Myös lähikaupassa halvempi kulutusmaito piilotetaan aina Lankisen asioidessa ja talossa rosvokoplan kätyrit kirjaavat ylös jokaisen liikkeen. Hurjin kuvailtu Yleisradion hallitsema urkintamasiina on eräänlainen ajatustenvarastamislaite, joka voi napata ajatuksia jopa 50 kilometrin säteellä. Lankinen tuntee itsensä vainotuksi, takaa-ajetuksi. Poliisi ei usko hänen kertomuksiaan ja radiokuuluttajatkin huomauttelevat Lankiselle hänen tekemistään asioista valtakunnallisesti.
Lankisen vakuuttelut varkauksista menevät jo niin pitkälle, että vanhoihin taideteoksiin lisätään hänen teksteistään ja käsikirjoituksistaan napattuja lauseita. Elokuvassa Danny Kaye saattoi lausua Lankisen tekstiä ja ihmekös tuo: Amerikassa ne jälkiäänittävät hetkessä asioita uusiksi. Myös Ranskan euroviisuvoitto onnistui vain ja ainoastaan Lankisen runon avulla. Ranskaa hän ei osannut, mutta Yleisradiomafia tietysti käänsi tekstin ranskaksi. Uskonnollisena miehenä Lankinen tyrmää yllättäen jopa papit ja saarnamiehet: näiden käyttämä kieli kun on täynnä lankismaisia sananparsia.
Mutta ei Lankiselta varastetut luovat työt jääneet ainoastaan proosaan ja runouteen.
Taidemaalarina ja säveltäjänä hän myös toteutti itseään, sillä seurauksella että näidenkin taiteenlajien yhteydessä varkaat iskivät jälleen.
Teksti etenee hienoista jankkausta lukuun ottamatta varsin sujuvasti. Lukija on yhtä aikaa hämmentynyt ja kiinnostunut, kirjaa ei malta laskea käsistään. Sen vuoksi teos on hyvin nopealukuinen ja kiihtyy kiihtymistään loppua kohti. Lankisen yksinäisyys ja oma sotansa suuria korporaatioita ja vainoajia kohtaan saavuttaa ainutlaatuisia mittasuhteita.
Lankinen perustelee luovan työskentelynsä ainutlaatuisuutta sillä, että kukaan ei ole voinut kokea samalla tavalla kuin hän. Samalla hän kuitenkin toteaa esimerkiksi lukeneensa hyvin vähän kotimaista tai ulkomaalaista kirjallisuutta. On tavallaan eräänlainen subjektiivinen kupla, jossa oman maailman kokemukset, muistot ja tapahtumat eivät voi olla yhteisiä kenenkään muun kuin itsensä kautta. Näin ollen muiden on ollut pakko varastaa hänen ainutlaatuiset ajatuksensa.
On kuitenkin todettava, että Lankisen kaltaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Moni meistä suojelee ajatuksiaan, tarinoitaan ja luovia ponnisteluitaan peläten niiden joutuvan vääriin käsiin. Salamyhkäinen panttaaminen vainoharhoineen hyvin todennäköisesti syö ihmisen taiteellisen työskentelyn voimavaroja, jolloin pahimmillaan taiteilija ei saa luotua mitään. Lankinen tosin ei jäänyt tuleen makaamaan: hänen proosa- ja runoteoksiaan on julkaistu. Kustantajana toimi Pekka Siitoin. Turku-yhteys selittää tämän linkin jollain tapaa, mutta herättää monia mielenkiintoisia ajatusyhtymiä. Mikä tarina taustalla onkaan? Miten kansallismytologinen natsirivologi ja uskonnollisen puhdasta elämää viettänyt vainottu renesanssi-ihminen ovat kohdanneet?
Lankinen kokee maailman juuri sellaisena kateellisten paskahousujen ja välistävetäjien tyyssijana, jossa ihmiseltä viedään ja takaisin ei mitään saa. Ja lankistelua on meissä jokaisessa. Jokaisen sisällä asuu se mestarimaalari, mestarisäveltäjä tai mestarirunoilija, jonka työt imuroidaan toisten taholta toisten käyttöön. Harva kuitenkaan on osannut sanalliseen muotoon tiivistää yhtä järjettömältä kuulostavaa, mutta omalla logiikallaan perusteltua selvitystä kuin Einari Lankinen. Se on tilitys huikeimmasta päästä, kuumeinen puolustuspuhe.
On aika saapua viimeiseen kohtaukseen tässä esseefilmissä. Siinä paljastuu vääjäämätön tosiasia: tämäkin teksti on todennäköisesti varastettu Lankiselta.
Myös koko Kollaus itsessään on saanut sisällöllisen selkärangan Lankisen kirjallisesta aarreaitasta.
Riippumattomana kirjoittajana toivonkin, että Kollaus myöntää rikoksensa ja luovuttaa kolehtihaaviin osansa tuosta 30 miljoonan markan potista.
Kirjoittaja on työskennellyt Yleisradiossa.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Päivän mietelause
Tanssien yli hautojen
Matti A. Kemi
”Olet ehtinyt jo tähän saakka. Kykenet suorittamaan elämäsi loppuun, jos päätät niin.”
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Seinät puhuvat – sinä kuuntelet
Matti A. Kemi
Vessaan ei tule jatkossa jättää esimerkiksi itsemurhaviestejä
(Tukikohdan pinkkivessa, syyskuu 2018)
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen peliliike
Tulospalvelu
Matti A. Kemi
Kahden käden känni-kivi-paperi-sakset: kirjailija U ja päätoimittaja K 6 – 4, 6 – 4.
Viinipullojen tyhjentäminen: kirjailija U / päätoimittaja K 0 – 2.
Kirjailijuus (lyriikka/proosa): kirjailija U 2+1 / päätoimittaja K 0+0
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen epämääräine
Lähteillä
Matti A. Kemi
Lähdekartoituksessa haluan mitä auliimmin kiittää tahoja Miia Järvelä ja Valtteri Määttä, jotka ovat toimittaneet äärimmäisellä nöyryydellä, ilolla ja pyyteettömyydellä vettä Kemijärveltä ja Kuusamosta. Tällaiset teot ovat huomaamattomia, joskin äärimmäisen merkityksellisiä. Lisää aiheesta Kollaus 5/2013
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Käsistä karannu
Hätkähdyttäviä mietteitä maailmasta
Lyyli Hämärä
Stig oli Kymppitonnissa älykäs, mutta ohjelmaa juontaa ilkeämielinen drag-artisti.
Putinin kannattajat pitävät rannekelloja oikeassa ranteessa matkiakseen Putinia.
Mistään ei löydy akateemista tutkimusta siitä, kuinka moni huippukirurgi on vasenkätinen.
Suomen kuvalehteä lukevat ihmiset ovat porvarillisen yleissivistyneitä.
Kuningatar Elisabeth II ei omista passia.
Tulevaisuudessa ihmiset eivät osaa enää kirjoittaa käsin.
Käsiala on mahdollisesti näyte ihmisen kyvystä imitoida ajatuksiaan.
Kannabiksen laillistamista ajaa poliisikunnan päällystö, mutta ilmapiirimme on liian takapajuinen.
Ainoat päihteet, joissa olen tuntenut olevani aidosti sivistynyt, ovat LSD ja pajari.
Mutta tämä on niin takapajuista, että luulisi vasemmiston voittavan tulevat vaalit.
Sekin sössitään siihen tosiasiaan, että Pekka Haavisto ja Antti Rinne ovat iältään vanhimmat puoluejohtajat ja edustavat jo mennyttä maailmaa.
Kumikaan heistä ei edes mielikuvissani käytä rannekelloja.
Ehkä joskus jotain puoluetta luotsaa drag-artisti, joka ei ole ilkeämielinen äänestäjiään kohtaan.
—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kollaus 