Kollaus 2/2018


—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Kuukauen kannanotto * KOLLABORAATIO * Kaukaisuudessa *Lopullisesti kollautettu

* Kul(l)ahtanutta *Suljin *Kulminaatio *Koll-aktiivi * Kannel

* Kiirastuli * Ajassa * Seinä puhuvat – sinä kuuntelet *

* Kun olit yössä * Katsaus * KOLLAUS *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

(In memoriam) KOLLABORAATIO
Ilikka ”Lonkku-Ile” Mikkonen 1977 – 2017
Matti A. Kemi

Eräänä joulukuisena sunnuntaiaamuna Mikkosen Ilikka eli Lonkku-Ile ei enää havahtunutkaan aamuun. Oulun ug- ja katukulttuurin aamunsarastukselle menetys oli äkillisyydessään ja arvaamattomuudessaan kova kollaus.

Ilikasta elikä Lonkku-Ilestä jää päällimmäisenä mieleen sana ’kulttuuri’ ja sen merkitys. Ilikalla oli pitkään kulttuurilehti Kaltion esittelytekstinä suvereeni ja uniikki ”Ilkka Mikkonen ei ole yhdeksän kertainen Suomen mestari”. Sama mies äimisteli mutkikkain sanakääntein, kuinka kukaan voi erehtyä pelaamaan Törkiää Yatzya toisin säännöin kuin herra itse viskeli.

Kulttuuririennoissa Ilikka oli aina sitä mieltä, että keskinkertainenkin näytös tai esillepano paranee lievällä alkoholinkulauttelulla. ”Monasti nii-i se tekkeeki” kuten herra olis letkiästi nyökkäille vakkuutellu.

Raikuvina kulttuuritekoina herra tekstitteli tylsymätöntä läppää Kalevan Peto-liitteeseen, kulttuurilehti Kaltioon ja resitoi persoonallaan kulttuuririentojen iloksi innostuneille hymyille lyömätöntä riimi- ja sanaryöppyään. AC Esa oli hieno urheiluriento, Esa-lehti hieno zinetti 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, Ateljee Mulukku / Kooma sivistyneempi ilmaus punk-henkistä DIY-ripustusta 2010-luvulla.

Viimeisin läikehtivä muisto Ilikasta on lämmin – ehkä lämpimin: Ilikka voitti Musteklubin Runolautakunnan nöyrällä runollaan vanhojen miesten roikkuvista palleista. Voiton julkistettua vaadin – ja sain kun sainkin – paikalla olleen runoilijan koko boheemissa persoonassaan lausumaan runonsa lavan edustalle sillä ujohkolla ja vähän empivällä tyylillään. Se meni – ehkä jopa enteellisestikin – seuraavasti:

Nuo vanhat miehet
en ymmärrä
miten he voivat jäähdytellä kurttuisia pallejaan noin tyynenä
vaikka aika loppuu ihan kohta
aika loppuu ja pitäisi ehtiä

Ilkka Mikkosen Oulu-kortti -sarja löytyy runoineen Kollauksesta 10/2015

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kannel
Sininen hetki
Aleksi I. Pohjola

Se hiipii kaukaa pohjoisesta;
hiljaa valkoisia hankia pitkin,
musta viitta takanaan.

Koillisen kautta kaakkoon,
värjää varjopuolen hämärällään,
terävän muodon poistaa pehmeydellään.

Lyhyt on aika kauneuden,
haikea huokaus edellä pimeyden –
juuri ennen kuin sinä menet –
pois.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Kehällä
Atte-Veikka Niemelä

Tietomaa oli pienenä yksi parhaista paikoista minne Oulussa saattoi päästä. Eihän silloin juuri muusta tiennyt, mutta kaikenlainen esiteltyjen ilmiöiden ihmettely oli jännää. Siellä muistan ensi kertaa nähneeni parimetristä suppiloa muistuttavan kolikkosyöpön, johon pienellä alkuvauhdilla päästettiin sopiva pikkuraha pyörimään keskipisteessä olleen keräysaukon ympäri. Sopivalla alkuvauhdilla kolikko kiersi ympyräliikkeessä pitkään. Liikeradan säde lyheni vain hitusen jokaisella kierroksella, kierrosajan lyhentyessä vastaavasti. Ilmiö on sama, kuin heilurin lankaa lyhentäessä. Tai kun viivaimen löi pulpetin reunaa vasten heilumaan ja veti sen pöydän pintaa vasten takaisin. Taajuus kasvoi. Aivan loppuvaiheessa kierrosnopeus oli vinha, kunnes raha lopulta kilahti keräysastiaan. Markat ja kymmenpenniset olivat tuohon aikaan ostovoimaltaan kovaa valuttaa, joten jos suppilolle uhrasi vähäisiä pennosia jännitti tosissaan pysyykö kolikko pystyssä. Erilaisia kikkoja toki oli, joilla raha napattiin ennen astiaan tipahtamista takaisin, mutta tuolloin loppuhuipennus jäi näkemättä. Joskus kävi myös niin köpelösti, että kolikko kaatui ja luisui suoraan astiaan.

Tuo muisto lapsena koetusta kolikkojen tiputtelun jännityksestä on hämäävä. Se sekoittuu yhdessä kaikkien muiden lapsuusmuistojeni kanssa. Vuodet, tarkat tapahtumankulut, paikat ja mukana olijat puuroutuvat aivoissa yhdeksi kudelmaksi, josta muistellessa narraan itselleni sopivan yksityiskohtaisen kuvan. Onhan sitä lapsena nähnyt kolikkoja kerääviä suppiloita muuallakin, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että Tietomaassa sellaisen ensi kerran näin. Mukana olivat varmaankin veljeni ja serkkumme, joiden kanssa vietimme kesäisin ala-asteikäisinä lomia yhdessä. Tai sitten eivät olleet. Mutta tämä muistikuva tuntuu niin todelliselta, että voisin vannoa sen olevan totta. Ainoa keino todentaa todellinen tapahtumien kulku olisi haastatella parinkymmenen valovuoden päässä olevaa havannoijaa, jonka valokartiossa saattaisin olla tiputtelemassa kolikoita suppiloon.

Silloin sitä ei tietenkään tajunnut, mutta tuo kolikon ympyräliike kohti suppilon pohjaa oli aika oiva metafora ajantajulle ja vuodenkierrolle vanhetessa. Aikuisiällä päivät juoksevat lujaa. Vuodet niin ikään, kohtahan on taas kesä vaikka vasta löivät päälle syksyn vesisateet ja pimeys. Joskus tuntuu siltä kuin olisi jonkinlaisessa putkessa, ettei mihinkään riitä aikaa. Tämän tunteen kanssa on kuitenkin tullut pärjättyä verraten hyvin. Esimerkiksi Piilaaksossa pahimmin seonneet ostavat ja tykittävät suoneen itseään nuorempien ihmisten veriplasmaa jonkinlaisena modernin nuoruudenlähteen irvikuvana.

Hassuahan tuo vouhotus on, aika kun on ainoa asia mitä ei voi säästää. Se kuluu vaikka kuinka yrittäisi kiirehtiä, lipuu sormien välistä kun sitä yrittää kauhoa talteen. Silti sitä kuluu kaikenlaiseen turhaan, huomaan itsekin joskus ajattelevani. Osansa kai tekee kulttuuri, jossa sukupolveni osaksi on tullut metsästää onnellisuutta ja merkityksellisyyttä, pitkälti julkaisemalla kuvia lomamatkoilla tapahtuneista semiaidoista kulttuurillisista kohtaamisista. Risuaita siunattu. Toisen osan tekee arjen täyttävät pikkuasiat ja askareet. Sitä miettii, että jos ne vain saisi suoritettua nopeammin, jäisi aikaa tärkeämmälle. Illuusiota tuollainen ajattelu tietty on, eihän työ tai arki suorittamalla lopu. Tylsää kai se olisi, jos loppuisi. Parempi olisi vain opetella sovittamaan ystävät ja perhe, tärkeät asiat, paremmin osaksi arjen kehää.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Koll-aktiivi
Kun aika on
Esittelyteksti: Juha Penttinen
Tuotanto: Acid Cinema (Mikko Huovinen, Juha Penttinen, Rene Tauriainen)

”Meitä Acid Cinemassa on vanhenemisen lisäksi alkanut vituttamaan erinäiset asiat. Multikansalliset firmat, paskat päättäjät, perseestä olevat kelit ja muut vittumaiset jutut. Myös se on vituttanut kun vanhoja rakennuksia puretaan Oulussa ja tilalle rakennetaan kauppakeskuksia ja sairaaloita ja jotain vitun kuntosaleja. Keskelle Oulua. Mitähän aktuaalista vittua?! Ollaan sitten herrasköörillä ihan oma-aloitteisesti päätetty tallentaa meille tärkeitä mestoja digitaaliseen muotoon, niin että voidaan sitten lyödä virtuaalilasit päähän ja palata jo kadonneisiin paikkoihin keinotodellisuuden kautta.

Ollaan tähän mennessä skannailtu esim Snooker Time, Never Grow Old, Järjestotalo ja Lassinkallion koulu. Joku vois kysyä , että miksi. No miksi vittu ei jos on mahdollisuus ja kukaan muu ei jaksa tai oo kiinnostunu. Puokkarin vesitorni ois muuten kans aika kova sana tallentaa vaikka sitä ei olla vissiin ees purkamassa.

Muutenki porukka sais arvostaa enemmän vanhoja rakennuksia. Ne on kumminki meidän kulttuuriperintöä. Koitetaan osaltamme jotain saada talteenkin paskaleffojen ja muun taiteilun lisäksi.”

Acid Cinema on kulttimaineesta nauttiva oululainen lyhyelokuvia ja muuta taidetta tuottava kollektiivi.
Acid Cineman juuret juontavat 1980-luvun lopulle, mikä tekee siitä yhden vanhimmista yhä toimivista underground-taidekollektiiveistä Suomessa.

Acid Cineman elokuvia ja muuta taidetta löydät osoitteesta www.acidcinema.net

Snooker Time 2000-2013

Snooker Time VR

Nightclub Tähti, backstage

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kun olit yössä
Snooker Time Traveller
Mikko ”Ruottis” Ruåtsalainen

Kaksi sisäkkäistä tuoppia, ylemmässä noin puoliväliin saakka olutta. Ollut siinä jo hetken, miten kauan tarkalleen, sitä lienee mahdotonta sanoa varmuudella, minunkaan.

Vietän perjantain ja maanantain välistä aikavääristymää valkean elliptisen muodon omaavan hallintapaneelini ääressä. Valon määrä vaihtelee, samoin on äänien kanssa. Välillä kuulen ulkopuolisten olentojen ääniä, välillä taas koetan itse tuottaa ääntä tähän ihmeelliseen repeämään aika-avaruudessa.

En ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa, enkä varmasti viimeistäkään. Kutsun itseäni kalja-aikamatkustajaksi, Snooker Time Travelleriksi kansainvälisesti. En ole varmastikaan yksin, mutta kohtaamani kollegat ovat hyvin usein sellaisessa jetlag-kurimuksessa, jonka vaikutuksen piiristä on vaikea saada selvää puheesta; omakin ymmärrykseni on tietysti vastaavasti rajallinen.

Kognitiivinen puoli täydentää niitä kohtia lauseista, joista en saa selvää ja joudun aktiivisesti päättelemään reaaliaikaisesti, mitkä kohdat keskustelusta ovat mahdollisesti mielenkiintoisia, ja mitkä osuudet taas toissijaisia – kommunikaationi koostuu pääasiallisesti sanoista:

1. ”nii” (=myöntävä),

2. ”oho” (=yllättynyt, mutta positiivinen),

3. ”kappas” (=yllättynyt, mutta neutraali),

4. ”mmmh” (=ilmiselvään toteamukseen reagointi) sekä

5. ”mutta xxyy” (=oma argumentti, jos en ole samaa mieltä esitetystä väitteestä).

Tällä selviää parahultaisesti aina seuraavaan tuoppiin saakka, tai muuhun keskeytykseen, esim. ruumiintoimintojen ärsykkeisiin reagoimisiin tai muuhun huomioon, joka keskeyttää keskustelun, joskus jopa päiviksi.

Muitakin sanoja voi halutessaan käyttää, mutta ne sivuutetaan pääsääntöisesti, tai niihin suhtaudutaan samankaltaisesti, kuin 4. sanaan ”mmmh”.

Tunnit kulkevat verkkaisesti, kunnes aikamatkustuksen mahdollistavana katalyyttinä toimiva, sangen edukas keskiolut (4.7%), alkaa vääristää hypothalamukseni myötävaikutuksen kautta aikakäsitystäni, ja muodostaa aikavääristymän (l. singulariteetin, sangen pienimuotoisen) ympärilleni. Tämä pieni aikavääristymä voi myös vaikuttaa lähiavaruuteni objekteihin, esim. hidastaa putoavan tuopin matkaa kohti lattiaa huomattavasti – samalla se tosin vaikuttaa vieressä olijoiden reaktioihin, näiden ollessa 90% tapauksista kykenemättömiä muuttamaan vääjäämätöntä – katalyytin leviämistä osaksi maisemasuunnittelua.

Jossain vaiheessa ajantaju katoaa, ja tämän tajuaa yleensä vasta seuraavana aamuna, joka on todellakin perjantain jälkeen tässä tapauksessa maanantaina. Pieniä hävikkejä kadotettujen tuntien ohella ilmenee monesti myös varustuksessa: kenkä voi olla hukassa, ja setelit ovat muuttuneet turbulenssissa kolikoiksi ja kuiteiksi.

Tunnit katoavat, miehet matkustavat.

Ikuisesti.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Seinä puhuvat – sinä kuuntelet
Silmäys Snuukkerin seiniin syksyltä 2017
Matti A. Kemi


—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kiirastuli
Lamaa ja kiimaa!
Aapo Kukko

Eletään vuotta 2017 satavuotiaassa valtakunnassa. Viestiboksiin kilahtaa viesti: ”Kukon Aapo, kirjotappa Kollaukseen palautekirje siitä, että haluaisit kirjoittaa Kiimaisista poliiseista mutta me ei anneta sun kirjoittaa Kiimaisista poliiseista.”

Okei. Tartutaan siis häränpihviä sarvista oikein luvan kanssa! Tai hetkinen: antaako ne minun kirjoittaa vai ei? No saatana, nyt lähtee prompteri rullaamaan joka tapauksessa. Olen kuin tuomittu lyijykynän ja paperiliuskan kanssa kuulustelukoppi kolmosessa.

Mitä Kiimaisista poliiseista voi sanoa? Se on kipeän hauska ja samalla helvetin ahdistava tv-sarja. Mutta aina kun puhumme Kiimaisista poliiseista, alamme puhua Jouko Turkasta. Turkka sitä ja tätä. Pölö pölö pölö. Kuka puhuu esimerkiksi Kauniiden ja rohkeiden yhteydessä sarjan ohjaajista tai käsikirjoittajista (ketkä niistä edes ovat kauniita ja ketkä rohkeita?)? Sitähän minäkin.

Väitän, että Turkka on vähiten syyllinen sarvipäisen sarjansa syntyyn. Ilman lamaa, yleistä amerikkalaisuuden rasvaisen sokerista ihailua ja yhteiskunnallisten rakenteiden lahoutumia ei koko sarjaa edes voisi olla olemassa. Tässä mielessä sarjan on synnyttänyt Suomen kurja tila (vuonna 1993, jatkuu edelleen, huom.) eikä Turkka. Hän vain nyt sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja yhdistelemään muutamia johtoja toisiinsa. Jos tähän kansankunnan keskiöön mahtui mm. rahasta hyppynarua pomppiva vanha setä ja julkista paritusta harjoittanut primetime-tv-ohjelma, mahtui ja mahtuu tänne myös Kiimaisten poliisien vaatima tila. Jos sitä ei olisi, se olisi yksinkertaisesti tehty. Ennemmin tai myöhemmin. Tekijänä olisi saattanut olla joku muukin kuin Turkka.

Jokainen iltapäivälehtien otsikko kirkuu kostoa, verenjanoa, nussimista ja tuhoa. Kiimaisten poliisien maailma tulee tahtomattaankin joka päivä meille tykö, halusimme tai emme. Media tahtoo rikoksen, kauhun ja huumeen ylittävän taiteen sekä kulttuurin vetovoiman. Mitä hirveämpi teko, sen suuremmat otsikot ja Kiimaisissa poliiseissa on juuri tästä kyse. Sarja sisältää lisäksi ne kaikkein olennaisimmat suomalaisuuden (lama)maiseman symbolit ja kuvastot kaljakapakoista urheilusankareihin ja rahan ihannointiin, ikuiset suomalaisuuden alttaritaulut. Kiimaiset poliisit on lama-ajan lapsi: huutaa niin maan perkeleesti ja ei asetu pulpettiin, ei niin millään.

Jos jotain tiivistelmää tämän kirjelmän loppuun pohtisi, olisi se varmasti seuraavanlainen: Vaikkei Kiimaisia poliiseja olisi nähnytkään, on sen maailmankuvassa uinut vähintäänkin viikoittain ellei päivittäin. Näin vittumainen on totuus ja vain ja ainoastaan.

Se vielä on sanottava, että tätä keskustelua voi jatkaa mm. kaljabaareissa, putkatiloissa, koivumetsissä ja tanssilavojen kupeessa: niissä paikoissa, missä kiima kutee!

Unohtamatta iltapäivälehtiä ja vanhoja Hymyjä.

Kiimaiset poliisit Yle Areenassa

—————————————————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulminaatio
Säkeitä pähkinästä
Riikka Ulanto





—————————————————————————————————————————————————————————————————

Suljin
Aika rajua kuvitella Oulua kulttuurikaupungiksi
Teksti: Lyyli Hämärä ja Cpt. Hämminki miehistöineen
Kuvat: Matti A. Kemi ja Pimmeyen Peleko

Järjestötalo oli aina työväen kokoontumispaikka. Aate tosin kuoli Tero Kaikon tultua päätoimittajaksi Kansan tahtoon ja Mikko Salmen luotsattua Demari karille.


Jopa kulttuuriväki paskoo alleensa. Kysykää vaikka Jukkis Aallolta ja muilta Oulun kulttuurin romuttamiseen pyrkineiltä riitapukareilta.


Ehkä tilaa kulttuurille olikin vain eteinen, josta oli poistuttava. Oulu ei nähkääs siedä kulttuuria. Hienona osoituksena tästä on Tuomo Sepon päätös siirtää mittava lahjoituksensa Ateneumiin OMAn sijasta.


Vittu se museopönötys on taas täällä ja Oulu hakee kulttuuripääkaupungin asemaa mahdollisesti sulkemalla museoitaan tai vähintään tekemällä niistä dinosaurusnäyttelyitä lapsille. MUTTA OULU ON!


Treenikämpät olivat osalle asuntoja kesäisin, mutta mikään bändi ei saanut mitään mainittavaa aikaiseksi ainakaan Oulussa. Aki Latvamäkikin asuu kuulemma nykyään Berliinissä,  ja bändit iloitsevat päässeensä soittamaan johonkin vitun Tubaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Katsaus
Ajan henki ja kuvat eivät paranna ihmisyyden haavaa
Matti A. Kemi

Alussa oli mahdollinen kosminen inflaatio. Sekunnin murto-osissa maailmankaikkeus laajeni valoa nopeampaa. Sitten oli muutamia miljardeja vuosia toipumista, koska maailmankaikkeus oli liian lämmin kaikkeen.

Aurinkokuntamme muodostui jotenkin viisi miljardia vuotta sitten, Maapallo kehtasi tiivistyä noin 4,5 miljardia vuotta sitten. Maakin oli liian kuuma ihan kaikkeen aika pitkään. Lopulta tuli äksöniä ja yksisoluiset eliöt yhdistyivät toisiinsa. Jossain vaiheessa evoluutiota valaat kävivät tallustelemassa maan päällä, mutta päättivät palata alkumeriin.

Esi-ihminen sotkeutuu kuvioon noin 200 000 vuotta sitten. Esi-ihmisten oivallus oli kiivetä puuhun ja tulla sieltä takaisin maankamaralle. Tästä oivalluksesta vierähtää taas aika huikeita toveja. Sumeerit, babylonialaiset ja Kaksoisvirranmaan ukkelit pähkäilivät tulvavesiä ja kuunkiertoa. Auringosta mitattiin erilaisilla porrasrakenteilla ajankulkua, ajanjaksoja rytmitti Niilin hallitsemattomat pursuamiset.

Välillä sekä Aurinko että papit olivat pilvessä ja aikaa oli mahdotonta äimäillä. Vesikello osoittautui muuten kivaksi, mutta vesi on liian arvokasta aavikoilla. Tiimalasiin löytyi hiekkaa, tulikelloihin palavia nesteitä.

Ensimmäiset mekaaniset heilurikellot valmistettiin 1200-luvun loppupuolella, mutta niiden roudaaminen oli sula mahdottomuus. Tehtiin kirkontorneja, joista jengi näkee ja kuulee elämän värisevän eteenpäin. Akateeminen vartti juonsi juurensa siitä kumahteluista joka juoksutti tulevat teologit kaupungin syrjästä kohti kampusta.

1400-luvulla rikkaat kuljettavat mukanaan kannettavia kelloja, mutta ne jätättävät ja sivistys jätättää mitä pidemmälle 1500- ja 1600-lukuja rynnitään. Vasta 1800-luvun junaradat ja lennättimet pakottivat yhteiseen ajanottoon, vaikka ensin junayhtiöt pyrkivät määrittämään ajan itse. Pittsburghin juna-asemalla on lopulta viisi kelloa tikittämässä eri aikaa. Tästä kaikesta sekoilusta neljän junayhtiön nimet jäävät aikavyöhykkeiden nimistöön: Pacific-, Mountain-, Eastern- ja Central-standardit. Että Tsugu-ways, perkeleen kapitalistiset rohmuajat.

Helsingissä ajan määrittävät 1870-luvulla tähtitieteilijät Tähtitornin mäellä kangaspurjeisella lipulla, joka tiputettiin alas aina puolenpäivän merkiksi. Koska Suomessakin ollaan välillä pilvessä tai muuten härmässä, epäselvinä päivinä puolenpäivän merkkikohtaa julistettiin Katajanokalta tykinlaukauksin.

Suomi tulee Venäjän suurruhtinaskunnan takia jälkijunassa ihan kirjaimellisesti. Mutta meillä on Helsingin-aika ja junaradan toisella puolella Pietarin-aika. Tämä ratkaistiin siten, että Kouvolan kupeessa Kaipiaisissa tehtiin 20 minuutin aikahyppyjä joko tulevaisuuteen tai sitten menneeseen. Onneksi sen aikainen fennomaaninen Suomi edusti tulevaisuutta.

Sitten määriteltiin pituuspiirit ja päätettiin, mihin aikavyöhykeeseen kukin päätyy. Pituuspiirit määritellään 15 asteen kaistoiksi jo vuonna 1884 ja maailman aikavyöhykkeet määritellään universaaliin aikaan 1888, mutta Suomi jätättää tässäkin aika kivasti ja lyhentää vapunyönä 1921 juhlinta-aikaansa 20 minuuttia ja reilut 11 sekuntia kiriäkseen itsensä maailman kuohuntaan.

Rannekellot yleistyvät toisen maailmansodan jälkeen. Välillä pälyillään kännyköiden näyttöä, välillä ostetaan aika typerryttävän kalliita muotikelloja. Luonnontieteilijöiden atomikellokin jätättää, vaikka cesium värähtelee reilut 9 miljardia kertaa sekunnissa. Yli 30 000 vuoden sisällä sekin jätättää jo sekunnin ja maailmankaikkeuden mittakaavassa sekin on liikaa.

Suomen kielisen ’aika’ sanan etymologiaa ei täsmällisesti tunneta, vaikka vastineet löytyvätkin kaikista lähisukukielistämme. Verbi ’aikoa’ tulee tästä samaisesta sanasta. Ehkä ihmisen tarve on aina muokata omaa aikaansa, aikoa kohti parempaa? Ehkä ihminen on ainaisesti vangittu oman aikansa kuviin ja henkeen, ehkä mekin elämme muille jo menneitä aikoja?

Tämä kaikki edellä mainittu on kuitenkin turhaa ajanhukkaa, koska todellisuudessa kaikki ihmisen tekemä loppuu aika pian. Todella pian.

Eksistentialismikriisiä voi purkaa esimerkiksi eskapismilla

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen
Loka
Matti A. Kemi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Ajassa
4,50€
QZ Pää

Löysin aikakoneen neljällä ja puolella eurolla. Kirpputoripöydästä, kellastuneen omenakuvioisen vahakangaspöytäliinan alta.

Se oli painava, kiiltäväksi lakattu viipale puunpahkaa ja siihen istutettu kellokoneisto, veitsenterävine, siroine metalliviisareineen. Saatuaan paristot kone marssitti niitä jämerästi eteenpäin, raks raks raks raks raks.

Tahti oli tuttu. Nostin koneen seinälle, näin ikkunasta kuinka naapurini näyttivät jähmettyneen pihamaalle. Käppyräiset keltaiset lehdet seisoivat ilmassa ja puut taivuttivat liikkumattomina päitään. Kone raksutti kierroksen, toisen, kolmattakymmenettä ennenkuin minuuttiviisari kalahti eteenpäin, oli kuin jostain olisi kuulunut vaimeana kahvinkeittimen vaivalloista korinaa ja lusikoiden teräviä kilahduksia posliinikuppeihin.

Mikä merkillinen kone! Se harppoi äänekkäästi ajan poikki kuin saapaspari kirskahtelevassa lumessa. Lyönti lyönniltä ilmaan sakosi makea, samentuneen parfyymin tuoksu. Päätin kokeilla.

Pyöritin viisareita kuin puhelimen levyä, yhdeksän, yhdeksän, yhdeksän, yhdeksän. Yhtäkkiä tuntui kuin minut olisi vedetty solmuun ja oli pakko rutistaa silmäni kiinni. Kun avasin ne taas, en ollut enää kotona. Seisoin kone käsissäni tuulisella rannalla.

Suoraan edessäni paksuun turkispilveen kietoutunut nainen istui paukkuvan nuotion ruskossa. Hän katsoi minua melkein silmiin. Tuli heijastui hänen kasvoistaan, hän ei sanonut mitään, ei värähtänytkään. Kruunupäiset heinät lakosivat tuulessa tavalliseen tapaan, vain nainen oli liikkumatta.

Sakea, sateesta raskas taivas hiipi mustan meren yli kohti ehkä etelää. Laskeuduin varovasti kivelle istumaan. Naisen katse lepäsi nuotiossa, poissaolevana, tuskin hän näki minua. Hän oli toisenlainen kuin kuvittelin, vaikken ollut kai koskaan häntä kuvitellutkaan.

Kone säksätti sylissäni, naisen suusta alkoi tihkua harvatavuista hyräilyä. Hänen äänensä oli hiljainen ja vaikertava. Sormeilin viisareita. Suljin silmäni. Istuin pirtinpöydässä.

Edessäni lautasellinen perunaa ja rasvatäpläistä lientä. Totisena seisova, leveälanteinen kaappikello hakkasi aikakoneeni kanssa ripeää tuplarytmiä, klik-klok klik-klok klik-klok. Minussa heräsi valtava nälkä, vaan tokkopa tämä lautanen minua odotti. Tunnustelin epävarmana pöydällä lepäävän laakean lusikan vartta, oviaukon hämärästä ei tullut ketään. Kaikista ikkunoista näkyi harmaata ei-mitään. Hämärässä huoneessa lepäsi paksu, rasvantuoksuinen hiljaisuus jossa kellojen kapeat viisarit juosta kipittivät yhdessä edestakaisin.

Jospa menen nyt kotiin. Pari kierrosta?

Ajoin ohi. Seinät olivat varastokontin. Selin minuun, puhallettavassa nojatuolissa istui joku, suuren putkinäytön äärellä. Näppäimet kalisivat, tuhdit kuulokkeet puristivat harmaata sikkurapäätä. Uskalsin kurkistaa hänen olkansa yli, olinhan ehkä näkymätön.

”THE BEST FAILS / ULTIMATE FAIL COMPILATION JULY 2021 !!!!!!” välkkyi hänen raskaissa laseissaan. Uskomatonta, että elän näin vanhaksi ja lapsiakin vielä, lastenlapsia? Himmeässä digikehyksessä tanssi diaesitys, nauravaisia lapsia, vakavia aikuisia.

Sormensa olivat pahkuraiset ja pyydystivät verkkaisesti kirjaimia paljaaksi kuluneelta näppäimistöltä. Äkkiä metalliseinien läpi kumisi kaukainen äänten pari, kpramm, kpramm. Tuleva minä napsutteli muina naisina pasianssia eikä ollut kuulevinaankaan kotinsa kylkeen ropisevaa hiekkaa. Mitä helvettiä, pakko tietää, epäröin työntää ovea auki. Sininen valoköynnös heilahteli katonrajassa, tärinä asettui.

Kone pysähtyi sylissäni, kun astuin valoon.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Aika
Punainen solmio

Aika on hetki: Ohikiitävä nanosekunti universumin iäisyydessä; ikuisessa syntymisen ja kuolemisen rotaatiossa.

Olen kivi.

Yritän konkretisoida mieleni paradoksin – en ole hullu.

Aika ja aika ovat eri asioita. Toinen on ihmisen keksimä konstruktio. Toinen on kaikki, mitä meillä on – ja kaikki – mitä tarvitsemme.

Olen edelleen kivi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
No more boogie-woogie, no more humppa-humppa, Nightclub Tähti
Matti A. Kemi

Vajaan tuhannen maksavan asiakkaan tyhjiö jäi, kun Nightclub Tähti jättiläistähden tavoin lyyhistyy kauhakuormaajien ja moukarien alle. Eipä ole enää keskustassa keikkapaikkaa rokkibändeille, joilla on iso PA, eipä ole enää varttuneemmalle väestölle humppaa saati kalliita gini-tonic -yökerhoa.

Eniten sylettää, että paikalle tulee jälleen toimistotiloja ja muutama ylihintainen asuinneliö.

Aiemmin Järjestötalossa toimivat samaisella paikalla muuten legendaariset yökerhot Cafe Adams, Rockoff sekä Foxia.

Tämän takia artistit eivät kuvita omia albumeitaan
(Nightclub Tähden backstage huhtikuulta 2016)

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Jouni Lanamäen kulahtaneet ideat
Matti A. Kemi

Kusinen yökerho täytti 20 vuotta sulkemalla ovensa. Paikalle kyhättiin Hevimesta uusin kuosein ja mataline kattoineen. Asemakadullekin aukeaa piakkoin Väinö. Että mitäkö vittua, Jouni Lanamäki?

Ikäänkuin eläisimme uudelleen 2000-luvun viattomuutta, jossa Lanamäki tajuaisi pakata kamppeensa ja lähteä rasistisine kannanottoineen ja tasottomine räkälöineen, mutta ei. Heinäkenkä sentään kuopattiin, koska karaokebaarissa olisi ollut otollista kuulla edes yritys tulkita Yötä ja Apulantaa muidenkin kuin studiokoppiin luurein teljettynä olevan laulajan.

Onneksi heinäkuun lopulla avattu Letkunpuiston Helmi pakotti Jouni Lanamäen vihdoin nöyräksi juoppojen palvelijaksi. Ennen sentään väljähtynyt Olvi maksoi 5,80,- ja häppärit olivat kahden tunnin stinttejä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————




Mainokset

Kollaus 7/2017

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kul(l)ahtanutta *Vii´en kärki *Kuukauen epämääränen *Kollaboraatio

*Äimäilyn ytimessä *KOLLAUS *Lopullisesti kollautettu *Kannet: Janne Vähälä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Rientäkää taannehtien
Matti A. Kemi

Oululaisille asioiden verkkainen pohdiskelu on aanailua. Samalla hitauden varmuudella on hyväksyttävä, että muutosvastarinta ja konservatiivuus ovat yllämme aina ja iankaikkisesti.

Maankohoaminen on jääkausien jälkeinen ilmiö. Pohjois-Pohjanmaalla kohoaminen on äärimmäisen hidasta: Oulu-Kemi akselilla vaivaiset 9 millimetriä vuodessa. Samanlaisella ajatuksen hitaudella ja keskenkasvuisuudella Junes Lokka viivyttää Oulun kaupungin valtuuston kokouksia ja seminaareja. Välillä hänen mateluaan avustavat poliisit.

Magneettikentät ja Pohjantähti vaihtavat suurella, mutta hitaalla varmuudella paikkojaan maapallolla. Prekessiosta johtuen mikään ei ole pysyvää. Tuskinpa Kempeleen kartanoherra Sipilän sekä renkien Orpo ja Soini maakuntauudistuskaan on mitenkään pysyvää. Ensin olisi taisteltava perustuslailliset ongelmat päättömiksi lohikäärmeiksi ja sen jälkeen olisi kohtuullista ymmärtää, että valinnanvapaus on tapa hoitaa hyväveli-järjestelmällä rahaa kavereille.

Linnunradan kiertoaika on mittakaavassaan jo niin hidasta sekä nopeaa, ettei sitä äimäämällä edes kykene tajuamaan. Maapallon vauhti pyörii päiväntasaajan kohdalla vaivaiset 1670 kilometriä tunnissa. Maapallo kiertää Aurinkoa sentään vinhalla 107 200 kilometrin tuntivauhdilla. Aurinkokuntamme liikkuu suhteessa Linnunrataan hitusen yli 800 000 kilometriä tuntiin. Paikallinen ryhmä, jossa Linnunratamme sijaitsee, liikkuu talla pohjassa 2 200 000 kilsan tuntivauhtia kohti Suurta puoleensavetäjää. Silti on hämmentävää, että persujen loikkarikuningatar Ritva ”Kirkasäly” Elomaata nopeammin kolmiloikkasi hänen isänsä. Ilmeisesti SMP:n puoleensavetävyys oli suurempaa kuin Persujen sekä SS-inisen tulevaisuuden yhteensä.

Hitaasti mutta varmasti galaksimme yhdistyy Andromedan galaksin kanssa. Ketteryyttä löytyy verkkaiseen yhdistymiseen 470 000 kilometriä tunnissa. Täsmällisesti emme edes tiedä, joko olemme yhtyneet Andromedan galaksiin. Vasemmistopuolueiden kannatus tippuu, demareilta meni ikä ja terveys löytää edes tervehtyneitä presidenttiehdokkaita, mutta Jörn Donner on edelleen hengissä. Toki Donnerilla on myös terve itsentunto ja kuolemattomuus.

Näillä hitauksilla on valitettavan varmaa, että sote-uudistus raivataan läpi ja Junes Lokka valitaan vajaan neljän vuoden päästä uudelleen valtuustoon. Anteeksiannettavaa riittäisi, muttei aikaa hyväksyä näitä rikoksia ihmisyyttä ja yleistä oikeudentajua kohtaan. Mutta mihinpä sitä oululaiset hitaudestaan pääsisi – muualle kuin löntystelemään ja aanailemaan pyöräilykaistoille ja Valkean sisäänkäyntien eteen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Nimetön
Lauri Ahtinen

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
Ajan imppaamisesta
Matti A. Kemi

”Kuka tarjoaa?”
Juomalasi tyhjenee,
kutsuilla yksin

Odottelua,
ihmiset tuijottavat:
Tyhjenen tilaan

Ilmassa pelko,
olet jälleen myöhässä,
Tähän en totu

Toisen odotus
on pettymys ja harhaa
etääntykäämme.

Lasikin tyhjä,
Ei tunnu päihdyttävän
imppailen aikaa

Kuin syysautereet
juhlahumun keskelle
tilaan haikeutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS
Hitauden kategorioita
Laura Ollanketo—————————————————————————————————————————————————————————————————

Vii’en kärki
Ei niin hittaasti
Punainen Solmio, Lyyli Hämärä, Pimmeyen Peleko

V Narkkien alamäkipyörät Rovaniemellä
“Ihan sama kuinka paska niillä on ajaa. Me pöllitään nopeimmat!”

IV Perussuomalaisten nousu- ja tuho
“Timppahan sen lopulta keksi, kun konjakkia sai. Se ei vaan muista.”

III Arinan rakennusluvat
“Mä nyt haluaisin vaan nostaa tähän pöydälle sen, että pitäisköhän meidän käydä vähän briiffii tosta yöllisestä härdellistä meidän kesäkadulla? Siis, jos ihan miettis – näin teoreettisesti – että jos se ois sulettuna ihan niinkö noin aluksi vaikka kahesta kuuteen? Kyllä ne ymmärtää. Ja mitä sitten jos ei? Mehän ollaan saatana tämän kaupungin kuninkaita.”

II Ruben Stillerin varoitus
“Atte Jääskeläinen. Tää on niinku ihan tää asia, minkä mä haluan… Vittu! Peru toi! Mä haluan Kaarina Hazardin vaahtoamaan Atte Jääskeläisen johtamistavoista!”

I Suomen hyvinvointiyhteiskunnan romuttaminen
“Hei mulla on tämmöinen idea: Kusetetaan ihmisiä, että valinnanvapaus olisi oikeasti jotain muuta kuin terveydenhoitopalveluiden yksityistämistä ja sormet hillopurkissa rähmiviä vakuutusyhtiöitä. Kyllähän rahalla saa valinnanvapautta, vitun köyhät.”

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen epämääräinen
Tiedoksenne;
Matti A. Kemi, Aleksi I. Pohjola

Meidän täytynee ensinnäkin pyytää mitä nöyrimmin anteeksi, että olemme myöhässä. Me emme ole olleet tällä aikaa toimettomana, katkolla saati hukassa. Me olemme aidosti miettineet hitautta. Olemme siis aidosti miettineet hit-taut-ta.

“Jahas, Halden nelosena!”, toteaa ilahtunut toinen päätoimittajastamme, Aleksi I. Pohjola ja hehkuttaa suunnistuksen potentiaalia tv-lajina. Kysyttäessä tulevan Kollauksen aihetta, vastaa silminnähden äimistynyt päätoimittaja Pohjola olevansa pärähtänyt Sipilän Kikystä sen verran pahasta, että on päättänyt suorittaa perusteellisen kenttätutkimuksen niistä rajoista, mitä Juha Sipilän hallitus on asettanut. Silmien punaisuudesta huolimatta rajat eivät ole kuulemma tulleet vielä vastaan ja äimäiltävää riittää.

Selvä. Yhteys on ollutkin vähän katki, kun toinen päätoimittaja majailee Rovaniemellä radiotaajuuksien ulottumattomissa. ”Kikyn lisäksi olen pärähtänyt suunnistukseen. Täällä on hyvät maastot siihen”, perustelee Pohjola ratkaisuaan.

Päätoimittajakaksikosta Kemi luottaa yölliseen hapuiluun Oulun keskustassa. ”Mielestäni on tärkeää saada zeniitti ja jiiri kuosiin, tietää halvimmat keppanapaikat ja heikoimmat pizzeriat.”

Tulevasta lehdestä kaksikko ei uskalla vielä enempää pohtia. ”Ainakaan sen tekeminen ei tule kestämään yhdeksää kuukautta. On julkaistava jotain.” kaksikko uumoilee.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Kärsimyksen hitaus
Aleksi I. Pohjola

Pimeys,
antaa ymmärryksen,
valosta,
ja suru,
onnesta,
mutta pitkään kestävä,
pimeys,
vie hitaasti –
hautaan –
eikä pitkästä,
matkasta,
jää jäljelle kuin,
rypistyneitä papereita,
ja,
rakkaudettomia –
runoja.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka ette sitä itse,
ymmärtäisikään.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka lattiallani on vain,
rypistyneitä papereita,
ja,
rakkaudettomia –
runoja.

Minä rakastan,
teitä,
vaikka olen matkalla,
hitaasti –
hautaan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus 10/2016

etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kuvattuna *Kulissit (romahtavat) * KOLLAUS! *Kolhoosi * Kuukauen epämääräne! * Kollaboraatio *

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Stepa – myönteisyyden puolestapuhuja
Teksti: Aleksi I. Pohjola Kuva: Hilma Tuovinen

SONY DSC

Astun sisään syksyisenä lauantaina oululaiseen ravintolaan. Tapaamispaikka on valittu tarkoin, sillä täällä näkee jalkapalloa Euroopan huipulta. Alkamassa on juuri Liverpoolin kotimatsi, mutta jo pöydässä istuvalla Stepalla, oikealta nimeltään Joni Stenbergillä, on silti aikaa puhua hetki musiikista sekä elämästä ennen avauspotkua Anfieldillä. Artistin neljäs puhtaasti soololevy Henget on viimeisiä silauksia vaille valmis. Julkaisuajankohta on helmi-maaliskuun vaihteessa 2017.

”Mie voin soittaa sulle muutaman uuden biisin”, artisti huudahtaa ennen kuin päästään edes kunnolla jutun äärelle ja sehän sopii. Sodankylästä lähtöisin, Tornion kautta Ouluun asettunut artisti on työstänyt uutta materiaalia ahkerasti ja nyt kokonaisuus alkaa olla kasassa. Avausraidaksi suunniteltu kappale kajahtaa kuulokkeista ja tavallaan alleviivaa koko haastattelun: ”Uusi alku, tää on se intro”.

Henkinen kasvu on itsevarmuutta

Maskuliininen, itsekeskeinen, stereotypinen ja jollain tavalla myös homogeeninen. Menestyjät räppäävät mersuista, lähiöganstat luuvitosista ja hustlaamisesta. Tietyt kliseet ja raamit istuvat hip hopissa syvällä. Aitoa ei ole omana itsenä olemista vaan fuck it –asennetta, jossa fuck it on päälle liimattu tarra roolihahmon kuoressa. Eikä siinä mitään väärää ole; hip hop -kulttuuri vain kärjistetysti on sitä. Vaatii paljon rohkeutta tehdä asiat toisin ja vieläpä menestyä sillä. Räpätä hyvistä asioista, korostaa positiivisuutta negatiivisuuden sijaan ja uskaltaa näyttää oma henkinen hyvä olo lähiöromantiikan sijasta.

”Miksi sitä turhaan puhua ongelmista, kun ihmisillä on niitä kuitenkin omastakin takaa”, miettii Stepa kysymystäni siitä, miksi hän ei halua elää harhaisissa ghettokuvitelmissa.

Niin ja ne ongelmat. Ne ovat räppärin mielestä pieniä verrattuna maailman ongelmiin. Suomi on hyvä paikka asua ja elää kun asiat laittaa perspektiiviin.

”Ongelmat tuntuvat maistuvan ihmisille. Asiat nähdään riskeinä eikä mahdollisuuksina. Eikö se ole kuitenkin aika luonnollista räpätä hyvistä asioista, jos kaikki on hyvin?”.

Tavallaan on, mutta entä ne kliseet ja genren sisältä tulevat odotukset ja paineet? Avoimuus ja rehellisyys tekevät ihmisestä alastoman ja haavoittuvan. Eikö riskinä ole joutua ganstojen drive-by syljeskelyn kohteeksi? Sen luulisi tekevän ainakin olon epävarmaksi jos ei muuta.

”Uuden levyn kohdalla olen miettinyt, että täytyy olla tavallaan aika rohkea jotta uskaltaa tehdä tällaista. Mutta samalla on tullut myös paljon positiivista palautetta nimenomaan siitä rohkeudesta ganstaräppäreiltä ja niiden tarinoihin samaistuvilta enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijoilta.”

Mutta näin ei suinkaan ole aina ollut. Henget-levy on tavallaan yhden kehityskaaren tulos. Eräänlainen välipiste sille, missä Stepa on tällä hetkellä ihmisenä.

”Aikoinaan ajattelin, että kun saan tämän biisin valmiiksi, niin se on paska ja sillä selvä. Nykyään sitä pyrkii ajattelemaan asioista myönteisesti ja myös sanomaan sen biiseissä.”

Asiat perspektiiviin

Stepan henkinen kasvu ja koko elämänfilosofia nojaa vahvasti hyväksymiseen ja kiitollisuuteen. Artistin puheissa korostuu vaatimattomuus ja kiitollisuus siitä, että saa tehdä sitä mistä tykkää ja että asiat ovat lähtökohtaisesti hyvin. Kun keikkailua edellyttävä matkustaminen rasittaa, niin aina voi ajatella, että kellarit on täynnä bändejä jotka haluaisivat kovasti keikkailla, mutta eivät koskaan pääse toteuttamaan haaveitaan. Perspektiiviä elämään tuo myös työ henkilökohtaisena avustajana sekä kehitysvammaisten kanssa työskentely.

”Kun näkee ihmisen jolla ei ole jalkoja hymyilemässä, niin kyllä siinä omat ongelmat tuntuvat aika pieniltä. Se saa muistuttamaan siitä, että elämä tapahtuu lopulta pään sisällä”.

Silti maailma ei kuitenkaan ole täydellinen. Kaukana siitä. Meistä jokainen tekee virheitä – jotkut isompia, jotkut pienempiä – mutta kaikki niitä tekevät. Siksi positiivisuuden kautta ajatteleminen ei suinkaan tarkoita pumpulissa elämistä.

”Ei tässä mitään robotteja olla. Yritetäänkö me kasvattaa lapsia välillä valheella, että kukaan ei tee muka virheitä ja että niitä ei saa tehdä? Virheet ja epäonnistumiset opettavat. Teen niitä ihan mielelläni.”

Sama koskee myös täydellisyyttä. Vaikka jokainen artisti varmasti yrittääkin tehdä edellistä paremman levyn – ja niin myös Stepa toteaa suoraan uuden levynsä olevan hänen parhaansa – ei räppi tai elämäkään saa silti olla liian vakavaa.

”Hyvä esimerkki on jos kaadut kadulla. Jengi on heti ihan nolona että voi ei mie kaaduin. Mitä sitten, siinä oli jäätä ja sie kaaduit. Hyvä ettei käynyt pahemmin.”

Aseena musiikki

Esiintyvä artisti on aina viihdyttäjä, mutta myös esikuva, suunnannäyttäjä sekä vaikuttaja. Harva ihminen voi esiintyä illasta toiseen sadoille ihmisille sanomalla juuri sitä, mitä itse haluaa. Kun sen aseman saavuttaa, on hyvä ainakin tiedostaa, että sanoilla on painoa aivan eri tavalla kuin tyhjään huutelijalla.

”Jos minulla on mikrofoni, niin kyllä minun silloin kannattaa sanoa jotain mikä on tärkeää minulle itselleni. Turhaan sitä tuhlaa omaa tai kuulijoiden aikaa. Välillä on vaikea pysyä positiivisena kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, mutta musiikki on silti se minun ase. Luotan muutokseen rakkauden ja rauhan kautta.”

Levyn valmistumisen jälkeen moni artisti putoaa tyhjyyteen, kun pitkä ja rankka luomisprosessi onkin yht’äkkiä ohi. Eikä Stepakaan tee poikkeusta; uuden levyn valmistuminen aiheuttaa tyhjyyden tunteen kun riimipankki huutaa onttouttaan. Ei maailma silti siihen lopu.

”Mulla oli aikoinaan unelma tehdä räppiä ja päästä esiintymään. Olen saavuttanut kaiken sen jo kauan sitten ja mietin, että mitä sitten? Lopetanko mie tähän? Tavallaan sellainen luomisen tuska ajoi kuitenkin tekemään lisää musiikkia.”

Juomat on juotu, ajatuksia vaihdettu ja aika kulunut. Avauspotku Anfieldillä potkaistaan hetkenä minä hyvänsä. Kysyn Stepalta vielä, mikä Liverpoolissa kiehtoo.

”Niiden peleissä sattuu ja tapahtuu. Vaikka ne ei aina voitakkaan, niin ne pelaa viihdyttävää peliä. Elämästä saa ja pitää nauttia, koska jossain vaiheessa se on myöhäistä.”

Niinpä, viisaita sanoja.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Nude Studies
Antti Raatikainen, anttiraatikainen.fi

nudestudies_044

nayttokuva-2016-09-03-kello-8-57-14

nayttokuva-2016-08-14-kello-17-33-25

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kolhoosi
(Kaupunki)asumisesta
Aapo Kukko

Aluksi tapahtui muutto uuteen asuntoon ja elinpiiriin. Keskusta oli aikaisemmin se paikka missä käytiin koulua ja illaksi palattiin taas laitakaaren tuntumaan. Siksi silmissä on vielä jotain maalta kaupunkiin muuttaneen Suomi-Filmi -pojan iloa, kun katse kerää elementtitalojen ja kerroskorttelien yksityiskohtia ahneudella. Ja kimeä lehdenjakajapojan ääni kaikuu porttikongeissa: Täällä minä nyt asun, ystävät! Kulmakarvani eivät vaan pelehdi niin hyvin kuin Tauno Palolla.

Rauhaa kirjoittamiselle, piirtämiselle, toteuttamiselle. Enää ei tarvitse kolistella eteisessä kun toiset nukkuvat tai yrittävät muuten vain elää normaalia elämää. On tästedes tilivelvollinen vain itselleen ja korkeintaan vuokraisännälle.

Kaupunkiasumiseen tottuu yllättävän nopeasti, yhtä nopeasti kuin kasarmiin tai vankilaan. Yläkerran naapureita ei koskaan tapaa mutta heidän kevyet askeleensa kylläkin tapailevat kuuloaistia. Seinän takana on todistetusti myös pysyvää ihmiselämää. Viimeksi olen asunut tällaisessa massamaailmantemppelissä pikkupoikana ja jo silloin askarrutti tämä kerroksellinen salaisuuksien kätkeminen. Miksi tämä hiljaisuus ja kusi sukassa –meininki? Pelkääkö ihminen lopullista paljastumistaan? Ei se tämmöistä ollut omakotialueella, jossa naapurit keskustelivat ruohonleikkureidensa liekassa pensasaidan molemmin puolin. Pihapiirin asiat olivat kuin samaa valuuttaa, kaikki oli jaettu yhteisen hyvän vuoksi.

Mutta tämäkin oli tietysti vain kulissia:

Seuraavalla viikolla ruoho kasvoi kuitenkin jonkun pihassa viidakoksi ja naapurit paljastivat todellisen luonteensa, itsensä, vain sälekaihtimien välähdyksen turvin. Mystinen silmäpari milloin mistäkin seuraamassa jokaista liikettä, asiat tiedettiin ennen kuin avain lukossa edes ehti kääntyäkseen. Juoruilun, systemaattisen vittuilun ja kyttäilyn kulttuuri, suomalaisen maalaisidyllin raadollinen kolminaisuus, nosti kauniin kiharakutrinsa. Koko tämä räävitön maailma tuntuu kadotetulta ulottuvuudelta cityihmisen arkeen verrattuna. Ihminen on sosiaalinen otus, se kaipaa sanansaattajia valtakuntansa porteilla. Kerrostalon seinistä huokuva yksinäisyys on modernin länsimaalaisen suurin vastus. Siinä sitten kauhoo kamalaan melankoliakrapulaansa kokonaisen maalaisromantiikan heinälatoineen. Mustavalkoisena totta kai.

Oma sauna on kuitenkin oodinsa arvoinen. Kaupunkiasunnossa se on väistämättä sähkökäyttöinen mutta ollaanhan kaasuhelloistakin luovuttu jo lähes kokonaan. Oma sauna tekee valtakunnasta vielä enemmän hovikelpoisen, arvovaltaisemman. Sinne on kunnia kutsua vieraita ja tekeytyä hetkeksi kauppaneuvos Paukun reinkarnaatioksi. Sauna vastaa kirkkoa, pyhää huonetta ilman teeskentelyä. Alastomat ihmiset rehellisimmillään kollektiivisen puhdistautumisen äärellä.

Väitteellä todella on puolensa, sillä paskaisena baariin tai ruokaravintolaan lähteminen saa viimeistään taksikuskin perimään puhdistuskuluja. Kotiinpaluun jälkeen voi olla joskus myös syytä pestä illan karkeus pois selkäpiistä, puhtaat lakanat sentään vaativat jotain vastapalvelusta.

Kuumat löylyt, kylmä kalja, parvekkeelle tulviva katulamppujen oranssi, lehmusten varjot ja kaverin suusta helvetin hyvä huuli. Tässä on se pyhän toimituksen kaava.

Ojien ja ratapihojen kautta tässä jutussa ollaan päästy ilmeisesti siihen vaiheeseen, että voin vielä kerrata kaupunkiin muuton olleen hyvä asia. Taloyhtiö on kieltämättä hiljainen mutta koetamme parhaamme tämän väitteen kaatamisessa. Seinät huokuvat yksinäisyyttä mutta kirjahyllyssä seilaa lukemattomilla kansilla satoja kutsuvia seikkailuja. Joku saattaa rohjeta kahvillekin. Aina joku on läsnä, yksinäisyydenkin hetkellä ainakin omat ajatukset. Ja jos kotiin kyllästyy, voi sieltä aina lähteä. Paluumatkalla jo muistaa, että kotimatka on koulumatkan jälkeen se kaikkien paras matka.

Malja sinulle, koti!

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kulissit (romahtavat)
Ateljéiden näyttämöt
Taiteiden yö 2016, Pikisaaren työtilat
Matti A. Kemi

Toisinaan on kivempaa arvuutella, mitä kuvataiteilijoiden työhuoneiden kirjahyllyt kertovat taiteilijasta itsestään ja miksi ne ovat sijoitettuina niin räikeästi keskelle huoneita.

img_20160818_173913
Raimo Törhönen

img_20160818_180444

Sakari Matinlauri

img_20160818_180950

Anni Arffman

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Yhesti yhes Valveen kahvilassa yhen sarjakuvataitelijan kanssa
Matti A. Kemi
Kulttuuritalo Valve, Konst O. Delin toimistosohvat kello 14.16-14.55

img_20160811_150042

Myös muusikkona kunnostautunut Pirinen osoittaa flyygelin äärellä taiteilijuuden kulisseja

Tapasin kuva-, sarjakuva- sekä musiikkitaiteilijana toimivan Ville Pirisen (s. 1973) sattumusten kautta Bingon (Mäkelininkatu 29) taidenäyttelyavajaisissa. Pirisen omatyylinen piirrostyyli oli nähtävillä Suomen sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähattu-palkinnon jälkeen retrospektiivisena: suurin osa töistä ulottui vuodesta 1993 nykypäivään, mutta muutamana pilkahduksena oli Pirisen työskentelystä tarjolla varhaisvaiheilta (5-vuotiaan Pirisen Nauravat apassit) sekä satunnaista luonnosmateriaalia.

Pirinen tunnettanee parhaiten sarjakuvastaan Ornette Birks Makkonen, joka piristytti Soundi-lehden sivuja. Pauli Kallio käsikirjoittama ja Pirisen kuvittama sarjakuva on tutustumisen arvoinen, mutta ehdoitta haluaisin nostaa vähemmälle huomiolle jääneen Pirisen ehdottoman helmen, teossarjan Tapahtui yhest yhes paikassa, missä Pirinen kuvittaa kuulemiaan tarinoita lyhyiksi, novellimaisiksi sarjoiksi. Vuonna 2015 teoksesta ilmestyi jo kahdeksas osa, Yhesti yhes kaheksannes paikas (Suuri Kurpitsa, 2015)

Lisäksi Pirisellä on niin sanottu klassinen kuvataidekoulutus Imatralta 1990-luvun lopulta ja hän vaikuttaa musiikin saralla muun muassa bändeissä Black Audio ja Digitaalimiehet. Muusikkopiireissä Pirisen töihin voi törmätä myös kansikuvataiteessa.

Päädyimme näyttelyavajaisten jälkeen istuskelemaan ja pohdiskelemaan taiteesta tunneiksi. Mutkaton mies lupautui seuraavalle päivälle lyhyeen, kolmen kysymyksen haastatteluun. Ohessa Pirisen mietteitä:

Kypärä Plaanaojassa on mahdollisesti parempaa kuin piirtotaidottomien taidekoululaisten tuherrukset

“Jos mä jaan oman taiteeni karkeasti: teen noita sarjakuvia, puhdasta kuvataidetta ja musahommia… Ne tietysti leikkaa toisiinsa. Ne on erilaisia näyttämöitä keskenään. Niissä on eri säännöt – tai pikemmin perinteen ja käytänteet; miten niitä voi julkaista ja minkälaisilla formaateilla ne toimii. Tavallaan on tietoinen näyttämöiden vanki, kun bänditoiminnasta tehdään keikkoja ja levyjä. Onhan se eräänlainen pankki, josta voi ammentaa, voi käyttää tietoisesti hyväkseen tai rikkoa konventioita.

Keikoilla ei tarvi tapahtua aina ilmiselvintä asiaa. Sama pätee sarjakuviin, siinä on kaksi eri näyttämöä. Kun työskentelen Kallion Paulin käsikirjoitusten kautta, työni näyttäytyy enemmän näyttämöinä: työpanos on 50/50, mutta siitä tulee yhteistä sarjakuvaa.

Meni pitkään, etten uskaltanut sanoa, että ne on myös minun sarjakuvia. Tekstin ja kuvan sisältö seisoo tai kaatuu niiden kautta. Olin nuori ja hain omaa ilmaisua: ennen kuin uskalsin ajatella, että ne on mun sarjakuvia. Olen lavastaja ja valaisija, mutta näyttämö on Paulin.”

Pirinen jää pohtimaan näyttämön eri merkityksiä ja anteeksipyytelevästi ilmaisee, ettei hän tunne teatteritaiteen käsitteistöä riittävästi. Lohduttelen, että ehkä kysymys kattaukseltaankin on aika ympäripyöreää diipa-daapaa, vähän kuten käsite ‘taide’. Pirinen intoutuu:

“Omissa sarjakuvissa on enemmän mahdollisuuksia ymmärtää näyttämöä: mun formaatti, tietty sivumäärä, mun näkemys.’Tälleen tää näyttämö on nyt rakennettu’ ja kikostella sitte sen asenteen kanssa.

Kuvataide, jota mää oon niinkö määrällisesti tehny vähemmän ku näitä kahta aiempaa, niin sen paras puoli on se, – en tiedä miten näkyy mun tuotannossa – sitä voi läsäyttää mihin vaan, et se näyttämö vaikuttaa hahmottomimmilta:

Galleria tai taidemuseo verrattuna punk-luoliin…” Pirinen puuskahtaa riemastuneena, pitää harkintatauon ja lataa analogian aamupäivältä:

“Mää kävelin tänne, tossa ku menee toi joki ja pieni koski (Plaanaoja ja Maria Silfvanin puisto, toim. huom.). Siellä oli moderni mopokypärä keskellä sitä koskea ja sitä ei ilmeisesti ollu tarkotettu siihen taiteeksi. Hyvän näkönen, helvetin hyvännäkönen! Kuvataide näyttäytyy enemmän asiana: sen on helpompi näyttäytyä asiana ja näyttäytyä miten vaan, tarkoituksettomasti.

Nautin kuvataiteen ideasta, että se voi yllättää mut. En ehkä oo niin inessä kuvataiteessa ku sarjakuvassa tai musassa. Sen kypärän teho siinä paikassa ei hahmotu mitenkään, sen vaikutus on välitön. Se eroaa ehkä sarjiksen tuomasta hätkähtämisestä siten, sarjikset pitää eka lukee: kuva on luettava eka. Jyrki Nissisen piirtämä Karvisen perse potkii eka aivoissa, ennen kuin sen on analyyttisesti ees käyny läpi.”

Pirinen vapautuu haastattelussa silminnähden: hän käyttää haastattelussa yhä enemmän käsiään, painottaa sanoja ikään kuin teroittaakseen, että asioilla on nähtävissä toisia merkitystasoja.

“Kuvataiteessa on eniten potentiaalia näyttäytyä. Tässä ei ehkä oo mitään korrelaatiota, mitä teoksia oon raijannu näyttelyihin. Kun eilen naulasin niitä rysiksi näyttelyn seinille, niin siinä on se, että ihan sama mitä mä naulaan, niin jokainen niistä asioista on sellainen mahdoton, yhtä vahva osa sitä teosta mihin mä oonkaan tehnyt sen kuvan.”

Kun Pirinen puhuu naulaamisesta ja teosrysistä, hän todellakin tarkoittaa niitä. Ilmeisesti ainoat kehystetyt teokset näyttelyssä olivat kolme kansitaideteosta.

Pirinen kertoo näyttelystään lyhyesti, mutta mukavan rönsyilevästi. Hän kiinnittää huomion erääseen fontistoon Klamydia-yhtyeen Vesku Jokisesta, joka on tehty kuvituksena Soundi-lehden haastatteluun. Pirinen sanoo senkin teoksen olevan “lehtiroskiskamaa, kierrätykseen menevää”, mutta ilahtuneen löytäessään juuri sen kuvan juuri tähän retrospektiiviin.

“Se tietty fontisto ja nimi Vesku Jokinen siinä. Naulasin sen sitte seinään ja se oli todella hyvä osa sitä hommaa. Se mopokypärä koskessa voi tehdä siitä isomman asian, mihin se oli alun perin ees tarkotettu.”

“Klassinen kuvataidekoulutus osuu siihen vaiheeseen, että mulla oli jo sarjakuvahommat tekeillä. Kompleksinen suhde tulee ehkä siitä. Syntyi sarjakuvamaisia teoksia. Klasarikoulutuksesta sai paljon. Muissa hommissa korkeakulttuuria vieroksuin. Siitä oon päässyt eroon vanhemmiten koulutuksen ja ystävien kautta. Naurattaa enemmän korostettu taiteellisuus: nyt voin lähes ylpeänä sössöttää olevani taiteilija, se on tullut enemmän klassisen koulutuksen kautta.”

Puhumme tovin Pirisen koulutustaustasta. Savonlinnan taidelukion kautta Imatralle juuri ammattikorkeakouluksi muuttuneeseen vanhan liiton kuvataidekouluun, jossa vallitsi edelleen konservatiivinen, klassinen koulutus suuntauksineen. Pirinen viittaa, että hänen juttunsa Imatralla olivat osalle opettajakunnasta silloin “liian sarjakuvamaisia”, mutta saaneensa haasteita ja näkemystä koulutuksen kautta.

Urbaanitaide ja “sarjistöhertelyn” kautta aika tiivistyy ajan kuvaan Moskovasta alati vierailleisiin professoreihin ja heidän asenteisiinsa:

“Opiskelut oli paljon Moskovan piiristä piirtämistä ja silleen. Opettajat olivat täysiä natseja. Jos ei halunnut mennä oikeaan kouluun, vaan puuhastella omii juttui, niin venäläisten proffien jutut ei edustanu mun arvoja taiteessa. Proffatkin kyselivät: ’Miten täällä ei kukaan osaa mitään? Kukaan ei OSAA PIIRTÄÄ.’ Se oli silti hedelmällinen kulttuurien kohtaaminen.” Pirinen hekottelee hyväntuulisena ja uppoutuu lyhyeksi välähdykseksi johonkin nostalgian tuomaan impressioon.

Taiteilijuutta kakalla, taiteilijuutta muulloin

“Kaikki taiteellinen tekeminen itelle on kulissien rakentamista. Ei millään tavoin tietoista. Teosten välityksellä on helppo vaikuttaa hiukan paremmalta, mitä on. Ei oo tarkoitus rakentaa mitään kulissia, mutta omat suosikkitaiteilijat… Niistä luo mielessään sellaisen fanittavan ihannekuvan tuotannon perusteella, mihin perustuu klassinen suositus, ettei pidä tavata suosikkejaan.”

“Tosin mä oon tavannu, ja ne on ollu hyviä tyyppejä. Hyviä tyyppejä.” Korostaakseen tätä riemuaan tavatuista ihmisistä ja alleviivatakseen sanoja hyviä tyyppejä Pirinen tekee headbangermaisen kumarteen ja sormet sojottavat kuten pirun sarvet konsanaan. Pirisen innostuneisuus ja hyväntuulisuus tarttuu väkisellä.

“Miten taiteella pääsee näyttäytymään? On se silti editoitua. Musiikki- ja esiintymishommissa on tärkeää, että pääsee lomalle itsestään ja on luvallinen vaikka ‘sekoilla’. Niistäkin muodostuu ikäänkuin kulissi, vaikka se ei ole esitys. Se on eri puoli ittestä: mitä siinä saa käyttää, mitä ei.”

“Vähän sama, ku keittää aamukahvia tai on yksin kakalla, niin ei luo mitään kulissia. On ihan omillaan. On eri hahmot, ehkä se korostuu tyypeillä, jotka on tunnustuksellisesti tekemässä omaelämänkerrallista sarjakuvaa.”

Pirinen keskeyttää minut ja kysyy, mitä taiteilijoita minulla tulee mieleen omaelämänkerrallisista tyypeistä. Esitän näin myöhemmin ajateltuna aika tylsää Knausgårdenia ja Saarikoskea.

“Tässä mielessä teos on kulissi. Minä olen teokseni.

Jotku tällaset Big Brotherit on sinällään irrallinen presentaatio. Pystyykö ihminen paljastamaan itseään taiteella? Mun mielestä joka mielessä kulissi. Tietoisesti haluaa rakentaa jotain.”

Esitän vaivihkaa kysymyksen, kokeeko Pirinen Yhesti yhes kaheksannessa paikas -teostaan omaelämäkerrallisena. Pirinen on ensimmäistä kertaa haastattelussa vaitonainen ja hiukan jopa kiusaantunut.

“Kommentaattori on sellanen rento, mitä haluaisi olla. On siinä kertojaääni:

Että jos tekee sarjiksia tai musaa tai kuvataidetta, vaikka sitä ei myöntäis ittelleen, miksi niitä tekis ja julkas, jos siinä ei ois sisäistä vaadetta kommunikaatioon ja kaivettais hengenheimolaisia. Ja niin myös tapahtuu siinä alakulttuurin maailmassa. Oma kertojaääni ja kommunikoida muun maailman kanssa “millainen minä olen” ja siinä pääsee editoimaan teokseen itsestään hienomman. Jos mä sarjakuvassa kommentoin jotain, se on tiukkaa, “ei mitään tällaista harhailevaa sössötystä. Sellainen kulissi, ei totuus.”

Pirinen hämmentää sekä vastaanottajaa että itseään enemmän, katsahtaa Valveen syysvaloa pilkehtivää lasikattoa ja päästää tyylilleen ominaisesti lyhyen, sarjamaisen hekottelun.

Pirisen näyttely oli retrospektiivinen sisältäen siis kuvitusta varhaisvuosilta aina nykypäivään saakka. Kysyn loppuun Gustav Mahleria mukaillen, mitä taide hänelle opettaa ja mihin se lopulta johdattaa:

“Kun Puupää-palkinto (Puupäähattu-palkinto toim. huom.) tänä vuonna tuli ja näyttelyihin on kaivannut sen kautta vanhaa, “vuosien varrelta” -osastoa, joutunu kattoon tota vanhaa… Että tässä tietyssä teoksessa on tämmönen joku idea, jonka mä osaan vasta nykyään pukea sanoiksi ja ajatella sitä osana muuta tuotantoa.”

Sarjikset ja musa ja mitä harrastaa taiteenkokijana, niin onhan se sitte sellanen löytöretki maailmaan. Musta tuntuu, että musiikin soittaminen ja tollanen on muokannu mun persoonaa. Ilman niitä oisin vielä lukioaikana ollu ihmispelkoinen ja jollain tavoin ahdistunut sarjisjäbä – mitä oon vieläkin – mutta esittävän taiteen tekeminen on hitaasti muokannu identiteettiä: millaisena se näyttäytyy itelleen: a) sosiaalisempi b) kohdata äärimmäisen vaativa ulkomaailma. Jotku sellaset ideat, jotka syntyy taidetta tehtäessä, ne vois tulla varmaan muutenkin… Sillalailla voin suositella taiteiden tekemistä, etenkin jos tekee pitkään, joutuu tutustumaan itseensä – se on paitsi hirveetä, myöskin hyödyllistä.”

Tällaisen haastattelun jälkeen onkin täysin relevanttia lähtä Oulun sarjakuvakeskuksen syntymäpäiville lipittämään kahvia ja makustelemaan kakkua.

img_0536

Pirisen kuvituksessa seikkailee muun muassa Thelonius Monk

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Kuukauen epämääräne!
Ilmasilta Oulun ja Berliinin välillä on jälleen avattu
Matti A. Kemi  /STTT (Säkenöivän tieto-taiteen tietotoimisto)

Aki Latvamäki, Paikka, 24.8. OMFV:
Berliini, kaupunkisinfonia
(alkuperäiskuvamateriaalina Walter Ruttmannin: Berliini: Suurkaupunki sinfonia, 1927)

Aki Latvamäen elektro-ambient-acid-trance-tekno -kantaesitys perustuu Walter Ruttmannin Weimarin tasavallan aikaiseen, puolitoista tuntiseen elokuvaan. Käytännössä ainutlaatuiseksi teoksen tekee elokuvan päälle soitettu livemusiikki ja kantaesitys jäänee suurella varmuudella ainoaksi esityskerraksi. Ruttmannin teos on viisiosainen sinfonia. Samalla hän tuli aloittaneeksi myöhemmät kaupunkisinfoniasarjat 1920-30 -lukujen suurkaupungeista.

Musiikkihistoria tuntee harvoja onnistuneita viisiosaisen tradition sinfonioita ja äärimmäisen harvinaisia ovat yli puolitoista tuntia pitkät.

Intensiivisiin kuviin upotettuna Latvamäen teoksessa on niiden harvojen viisiosaisten sinfonioiden traditiota paljon muuta; ensimmäinen osa esittelee tematiikkaa ja on loppuosien kannalta merkittävä ja samaan osaan esittelyjakso: se esittelee nopealeikkauksisen maiseman ja hämmentävät kuvasarjat. Sen jälkeen räväköidytään hitaan, maalailevan kakkososan jälkeen adagioon: väkevää nostatusta omaavaan kolmososaan.

Kuvasanasto tukee maisemaa ehdoitta: ensimmäisen osan teollinen atmosfääri, ikäänkuin meille suomalaisille pikemmin moderni tulenkantajaisuus, nostaa esiin höyryveturit ja matkustamisen. Toinen osa on kadun elämää, arkea ja sen ymmärtämistä köyhällistöineen, kansanhuveineen ja katusoittajineen. Katutappelut ja vihanneskärryt. Koululaiset matkalla taipaleelleen, herrasmiehet hatunnostoineen, konstaapelit vahattuine viiksineen.

Kolmas osa taasen on silkkaa kaaosta: metropolia, kaupungistumista. Ruuhkia. Ihmisvilinää. Rikkonaisuutta. Pakonomaisuutta. Vääristyneitä ilmeitä ja loputonta trikkikuvien välkettä.

Neljäs on kaiken synteesi – niin kuvastoltaan kuin itse musikaaliseltaan osaltaan. Se on pitkähkö, maalaileva ja kumpuileva. Siinä nähdään kaikki kolme aiempaa nopeammalla temmolla, mutta Latvamäki välttää liiallisuudet ja nostattaa salakavalasti: Kohta on jotain parempaa, hei ihmiset ruuduilla ja ruutuun vangittuina:

Mutta sitten se huipennus: HUIPENNUS.

Viides osa. Viimeinen osa. Se perkeleellinen sinfonian kaikkeus, jumalauta; hurjuus, kiimaisuus ja nyökyttelylle altista hymistelyä kaikkialta.

Mitä jos valitsen kaupungissa väärin? Mitä jos vedonlyöntini ei kannakaan pyöräily-/ nyrkkeily- / ravikilvoissa, mitä jos elämäni on suurkaupungissa loputonta kujanjuoksua? Mitä jos silti on kivaa? Mitä teen, minne ryntäilen? Miksi hurraan?

Vuonna 1927 Weimarissa oli kabareeta, tummia ihmisiä viihdyttäjinä ja jopa diskopalloja. Mitä meillä on vuonna 2016? Ainakin meillä on pilottinamme ja filantropian edustajana taitelija-herrasmies Aki Latvamäki näkemässä sen ilmasillan näiden maailmojen välillä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

lyylin-lukijapalaute

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

 

Kollaus 8/2016

Kollaus 8-2016 kansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Viien kärki * Äimäilyn ytimessä * Kuvattuna *KOLLAUS! * Kollaboraatio * Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Peilikuvassa kansakunta
Aapo Kukko

Jouko Turkan Kiimaiset poliisit (1993) on vihdoin otettu esille, korkattu, kurlattu loppuun ja nielaistu kakoen. Viisi tuntia kolmiodraamaa, joka pohjaa olemassaolonsa perinteisten poliisisarjojen sokkeleille ja samalla kertaa luo aivan oman maailmansa: lajityypille sekä genreajattelulle suunnattua vittuilua meistä suomalaisista, meille suomalaisille. Se on Turkan pitkä monologi tai syytekirje.

Kukas tämä Turkka nyt sitten on? Putous-kansalle hän on menneisyyden haamu, joku hullu tai vähän omituinen persoona. Se aina nauraa ja sanoo tota noin ja saatana ja nauraa päälle. Se tekee aina jotain sellaista, jota ei voi ymmärtää ja sitten siihen liittyy joku kuultu anekdootti, iltapäivälehti tai muu vastaava tietolähde. Mutta Turkka on paljon enemmän kuin pelkkä tota noin tai naurunaihe, imitaattorien vakiovaruste. Tässä tapauksessa hän on Kiimaiset poliisit, tai vaihtoehtoisesti Kiimaiset poliisit on Turkka. Kolikon voi heittää kummin päin vaan, tulos on aina sama.

Kiimaisia poliiseja siis on pakko peilata tekijänsä kautta. Sarjassa nähdään audiovisuaalisena se koko Turkan maailma, joka on mosaiikkimaisen mestarillisesti kuvattu esimerkiksi Aiheita (1982) -teoksessa. Poliisit, rosvot, kaljakapakoiden juopot ja portsarit, huorat, hullut, urheilijat, missit, ministerit ja julkkikset kuuluvat tämän maailman päähahmoihin. Tässä maailmassa vanha Hymy-lehti Veikko Ennalan palstoineen on aikalaisdokumenttia ilman krumeluureja, ihminen pyörii seksuaalisuuden ja häpeän teemoissa tämän tästä. Turkka on teatterintekijänä hyvin perillä etenkin Commedia dell’arten perinnöstä, sillä hän ensisijaisesti luo tyyppejä maskeineen: kuin taidemaalari muutamalla siveltimen vedolla. Esimerkiksi Kiimaisten poliisien keihäänheittäjä-Matti (Antti Virmavirta) on Suomi-verkkareineen ja irvistyksineen kuin kokonainen kansakunta.
Samaa voisi sanoa menestyneestä tangokuninkaasta (Helge Herala), joka syntiensä tähden tahtoo lapsiensa syövän hänet. Täriseville ja tutiseville hahmoille on helppo hihitellä kaljapullo kourassa mutta kun kurkistaa ihmiseen ja hänen kohtaloonsa, voi hapan mennä väärään kurkkuun. Ja tämän katsojan järkytyksen Turkka osaa. Kun olettaisi askelta eteen, hän ottaakin kaksi taakse ja koukkaa sivulle. Jääkärimarssin lähes tahattoman koominen ylikäyttö sarjan ”tunnusmusiikkina” on omiaan lyömään kansakunnan kalloon sanomaa: Tämä on SUOMALAINEN poliisisarja! Kunnia, kuolema ja isänmaa! Samalla se kysyy: Tähänkö on tultu? Tämäkö on kokokuvamme? Rangaistus on joka tapauksessa langetettu ”ulkomaalaisten poliisisarjojen palvonnasta”.

Suomalaiset ovat viime aikoina pullistelleet kelpo sammakkojen lailla. Omaa suomalaisuutta on korostettu niin peltien kuin rajojen sulkemisella. Tähän saumaan Turkan Kiimaiset poliisit on kenties ajankohtaisempi kuin 23 vuotta sitten: dvd iskee suoraan umpimielisen nationalismin myrskynsilmään. Räkä valuu kaljatuoppiin ja tupakka palaa, rosvojen ja poliisien roolitkaan eivät ole tässä ajassamme ihan selkeät. Turkka näyttää meille itsemme ja sekös meitä suututtaa. Ei tämmöistä saa näyttää! Ei me tämmöisiä olla, nehän on ne toiset jotka tänne tulee ja vie meiltä kaikki työt ja makaa kotona ja ja… Äkkiä se italialainen käännösiskelmä suomalaisuudesta soimaan!

Turkka sekä vittuilee meille että paljastaa meille meidät. Hän tahtoo varoittaa meitä: Jos tämä meno jatkuu niin olemme kaikki yksiä kiimaisia poliiseja ja rosvoja. Tosin Turkka saattaa olla myöhässä, pahin on ehkä jo tapahtunut. Paino sanalle ehkä, sillä haluan elää kuten Pekka Kejosen aforismi toteaa: usko ihmiseen on uskoa ihmeeseen. Silloin on ainakin huojentavampaa herätä seuraavaan päivään.

Kiimaiset poliisit on sanalla sanoen pienimuotoinen ihme. Se on tv-sarjan muotoon kääräisty kansakunnan omatunto. Elokuva-arviointi standardien mukaisesti tähdillä ja muilla normeilla ei tässä tapauksessa tulekaan oikein kysymykseen. Tietysti Turkan voisi laittaa boksiin, mutta silloin lyö samalla sukkapuikolla itseään silmään. Kiimaiset poliisit vaativat kaikkia tunnetiloja katsojalta, vihasta vitutuksen kautta nauruun ja vapautukseen. Tv-sarjalta se on sisältönsä puolelta hyvin paljon. Enempää ei oikeastaan voikaan pyytää.
Päähuomiona voidaan todeta, että koskaan ei voi tietää mitä seuraavan kulman takana tapahtuu. Turkan kuumeisen vimmattu kyky tuoda uusia tilanteita ja tapahtumia katsojaparan verkkokalvojen eteen ansaitsee erityisen kehumisensa. Tietysti moitteena voisi sanoa saman kuin Turkan proosan kohdalla: Hän osaa luoda sirpaleita muttei kokonaisuuksia. Mutta jos nuoli ei osu, ammutaan toinen. Tähtäämiseen ei jää aikaa, on yritettävä jo uuteen tauluun.

Kiimaiset poliisit täten lomittuvat samaan lokeroon Turkan kirjallisen tuotannon kanssa. Se ei pyytele anteeksi tai vaadi hyväksyntää, mitä luultavammin se toivoo ympärilleen kohua ja palstatilaa lehdistöstä ja mediasta. Kiimaisten poliisien jälkeen olisi luontevaa saada dvd-formaattiin myös Turkan toinen audiovisuaalinen kohuteos, Seitsemän veljestä -tv-sarja. Ehkä Suomi on valmis myös lisäannokseen primitiivisyyttä. Sitä pitää ensin kysyä tältä mahahaavaisen kuumeisesti möyhäävältä kansalta, jahka se ensin pyyhkii nenänsä ja kusee istuvaltaan. Mutta me harjoittelemme jo kovasti syömään muutakin kuin nakkeja mukista.

EPILOGI

Keskiviikkona 3.8.2016 maan halki kiiri tieto, että Jouko Turkka on jättänyt tämän maallisen ulottuvuuden. Vimmattu voima on lakannut ja siirtynyt muille tasoille. Tapahtui erään aikakauden päätös. Turkan kautta katsastellaan kokonaista aikakautta: hän ei näytä meille peiliä vaan käskee kansan sen sisään. Seuraa kollektiivisen muistelun aikakausi.

Vaan oletteko panneet merkille Rabelaisin ja Turkan yhdennäköisyyttä? Muutaman sadan vuoden päästä odotamme uutta suurmiestä.

 

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä
O
Atte-Veikka Niemelä

…jolloin jatkuvuuden illuusio säilyy. Säveltaiteessa hyvänä esimerkkinä toimivat etydit. Niiden tarkoituksena on harjoittaa tiettyä soittamisen osa-aluetta, joten yhteen sarjaan kuuluvat kappaleet ovat helposti tunnistettavissa samaan nippuun kuuluviksi. Tämä tunnistettavuus on  läsnä esimerkiksi Debussyn pianoteoksissa, joiden välillä voi olla hyvinkin tunnistettavia eroja, mutta joiden sisältämät yksittäiset kappaleet puolestaa tunnistaa sisaruksiksi.

Ympärillämme jatkuvuus on puolestaan todellista. Evoluutio on mahdollista, koska tiettyyn ympäristöön sopivin mutaatio siirtyy iturataa pitkin edelleen. Kulttuurissa tietyt ideat kulkevat edelleen jokseenkin samalla tavoin, muistakin yhteyksistä valitettavan hyvin tunnetun R. Dawkinsin mukaan memeettisesti. Kyse on kopioimisesta ja lainaamisesta. Ideat ja toimintatavat leviävät tehokkaasti pelkästään toisten toimia matkimalla. Tuskinpa tulenteko-ohjeitakaan on aikanaan kallioon raaputettu, vaan tapa tehdä tuli lienee levinnyt jäljittelyn voimalla. Tästä on lopulta kyse myös kulttuurikaanonin synnyssä. Yksittäisten teosten rakenteet voimistuvat toiston myötä kehykseksi, joka normittaa kaiken taiteen. Kerronnalliset keinot kertautuvat, kunnes vuosikymmenissä on kehittynyt uusi suuntaus. Normiston, rakenteet ja tyylisuunnat tunteva havainnoitsija kykenee kategorisoimaan itselleen tuntemattoman teoksen ongelmitta. Mikäli teos on jotain täysin uutta, ei sitä ainakaan heti lueta kaanoniin kuuluvaksi. Näin ihminen rakentaa jatkuvuutta itse, näkemällä ja kokemalla.

Jatkuvuutta voi luoda myös teosten rajaa hämärtämällä. Luen useat elokuvat osin samaan jatkumoon kuuluviksi. Erityisesti Coenin veljesten Kova kuin kivi (2010) ja The Big Lebowski (1998) ovat saman kieppuvan kolikon kaksi puolta. Kaksoisteoksen päähenkilö The Dude on aikamatkaaja, jonka kyvyt aikalordina perustuvat meditaation ja psykedeelien yhdistelyyn. Edellisen elokuvan antikliimaksissa kuulemme Rooster Cogburnin kuolleen. Tähän ei toki tule uskoa. Kertoja on epäluotettava, eikä katsojalle näytetä Cogburnin kuolemaa. Todellisuudessa sheriffi Cogburn on villiin länteen ajan halki matkannut The Dude, joka luo perustan omalle taloudelliselle riippumattomuudelleen työskentelemällä palkkionmetsästäjänä 1800-luvun loppupuolella ja karistaa sitten 1800-luvun tomut jaloistaan. Sivujuonteena todettakoon, että Barton Fink (1991) toimii lineaarisena edeltäjänä Big Lebowskille, mutta vain Jesus Quintanan ja Donnyn osalta.

Proosan puolella maneerit luovat jatkuvuuden. Esimerkiksi lyhytproosan kirjoittaja voi nojata valtavirran ulkopuolisiin näkökulmiin tai vain besserwisseröidä, enbuskata. Näin tekstin saa lyhykäisyydessään vaikuttamaan väkevämmältä. Samaan aikaan pyritään flirttailemaan eksentrismin kanssa sekä kierrellään ja kaarrellaan epäolennaisuuksissa, vaikka merkkimäärä on rajattu. Pohjimmiltaan teksti voi olla sanomaton, mutta sen tulisi mahdollistaa lukijalle mielipiteen muodostaminen sisällöstään. Tässäkin tekstissä maneerit luovat koherenssia…

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Paska kaupunni
Aleksi I. Pohjola

20160803_191312000_iOS

 

Tunnettavuus syntyy muun muassa toistosta. Valkealinnan seinään ilmestyi joskus 80-luvulla paska kaupunni -tagi. Sen jälkeen se on poistettu lukuisia kertoja, mutta ilmestynyt aina samaan paikkaan uudestaan eri muodoissa, eri tekijöiden toimesta. Nyt se on jo osa oululaista kulttuuriperimää, jota uudet sukupolvet vaalivat – ehkä eri syistä tosin – kuin mitä ensimmäisen kiven heittänyt henkilö teki.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio-kollaboraatio-kollaboraatio
Jatkuu hetken kuluttua
Matti A. Kemi

Herakleitos sai lempinimen Skoteinos, Hämärä. Hänelle Pentti Saarikoski omisti yhden parhaimmistaan, viimeisimmistään teoksistaan Hämärä tanssii. Hämärästi molemmat pohtivat pysyvyyttä; ettei muka voi astua virtaan samoin. Ehkei voikaan.

Eksistentialistit – kuten Camus ja Sartre konsanaan – vakuuttuivat olevansa nappuloina pelilaudalla ja että sattuma määrää. Ehkäpä kaikelle on silti määränpää ja kohtaloonsa voi vaikuttaa.

Ehkäpä elämä on sarjoja ja jatkuvuuksia;

Herakleitos sai lempinimen Skoteinos, Hämärä. Hänelle Pentti Saarikoski omisti yhden parhaimmistaan, viimeisimmistään teoksistaan Hämärä tanssii. Hämärä pohti pysyvyyttä; ettei muka voi astua virtaan kahdesti. Ehkei voikaan.

Eksistentialistit – kuten Camus ja Sartre konsanaan – vakuuttuivat olevansa nappuloina pelilaudalla ja että sattuma määrää. Ehkäpä kaikelle on silti määränpää ja kohtaloonsa voi vaikuttaa. 

Ehkä elämä on siltikin sarjoja ja jatkuvuuksia.

Kuka tietää?

Skannaus_20160805

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Viien kärki
Wagner
Jussi Tuohino

bb24fc1695b6751d8b89e2277fcdeca0

117463519

tristan-bohm

350902836506

61a6+Hqr0mL

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Suomalaisen politiikan loputon kierre
Aleksi I. Pohjola

Internet on ihmeellinen paikka. Se ei nimittäin unohda toisin kuin ihminen. Ihminen unohtaa – ja uskoo.

Suomessa käytiin eduskuntavaalit edellisen kerran vuonna 2015. Jyrki Kataisen edellisen kauden sixpack -hallitus oli seilannut ongelmista toiseen. Laaja hallituspohja johti sisäisiin ristiriitoihin ja päätöksiä ei pystytty tekemään. Lopulta Katainen totesi poliittisen itsemurhariskin liian korkeaksi ja luikki pääministerin paikalta Brysseliin. Tilalle nousi Alexander Stubb, jonka johdolla hallitus rimpuili vielä vuoden saamatta aikaan yhtään mitään.

Hallituksen taivalta vaikeutti vuonna 2008 alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi, joka johti Suomen talouskasvun pysähtymiseen, viennin sakkaamiseen sekä työttömyyden hälyttävään lisääntymiseen. Oppositiossa lymyilleet keskusta ja perussuomalaiset haistoivat veren. Välikysymyksiä välikysymysten perään. Kärkevää arvostelua. Populismia. Kansallisromanttiset perussuomalaiset hokivat kuorossa Timo Soinin lanseeramaa slogania ”missä EU, siellä ongelma”. Markkaa kaivattiin takaisin ja 90-luvun devalvaatiota muisteltiin haikeana. Keskusta ei sortunut aivan samanlaiseen populismiin kuin puhtaalta pöydältä ponnistanut perussuomalaiset, sillä olihan keskusta ottanut rankasti takkiinsa kahden hallituskauden jälkeen vuoden 2011 vaaleissa, joissa kannatus romahti alimmilleen sitten vuoden 1917 vaalien. Kuin taivaanlahjana keskustan johtoon asteli kuitenkin herätysliikkeen edustaja kempeleestä, insinööri Juha Sipilä, ja jo illankoiton puolueeksi julistettu keskusta heräsi horroksesta hurmokseen.

Juha Sipilä johdatti keskustan odotettuun vaalivoittoon perussuomalaisten uusiessa jytkynsä. Hallitusneuvotteluissa kävi selväksi, että tällä kertaa Soini kumppaneineen joutuisi kantamaan vastuunsa puheistaan. Lopulta vahvasti oikealle kallistava trio keskusta-perussuomalaiset-kokoomus muodostivat oikeistoporvarillisen hallituksen sdp:n ja Soinin sanoja lainatakseni muiden takiaispuolueiden nöyrtyessä oppositioon.

Vaaleista on kulunut nyt reilu vuosi. Keskusta on Juha Sipilän johdolla astunut jo muutamaan miinaan, mutta on silti onnistunut pitämään kannatuksensa Suomen suurimpana puolueena. Perussuomalaiset ovat romahtaneet takiaispuolueeksi alle 10% kannatuksella. Kokoomus kamppailee sdp:n kanssa verisesti kannatusprosenteista, mutta ainakin vielä audimiehet ovat pysyneet porvaripolitiikalle uskollisena, joskin Alexander Stubb sai jo maksaa poliittisen hinnan hallitustaipaleesta häviämällä Petteri Orpolle puheenjohtajakisan. Päätöksenteko on ollut myös tällä, alunperin SSS-hallitukseksi nimetyllä ja nyttemmin SOS-hallitukseksi muuttuneella kokoonpanolla vaikeaa. On ollut sisäisiä ristiriitoja, poukkoilevaa politiikkaa, kärhämöintiä ay-liikkeen kanssa ja ennen kaikkea vaalilupausten pettämistä.

Miten tässä näin kävi? Kokoomusta lukuunottamatta meillä piti olla hallituksessa vaalilupausten ja oppositiopopulismin perusteella ongelmien ratkaisijat avaimet taskussa -periaatteella. Kuka petti kenet? Minäpä vastaan. Puolueet pettivät äänestäjät, sillä niin Soini, Stubb sekä myös aivan varmasti ainakin keskustan konkariosasto (naiivista insinööristä kempeleestä en ole varma) ymmärtävät reaalipolitiikan lainalaisuudet. Mutta samalla kun he ymmärtävät, ettei maata johdeta enää 2000-luvulla poteroista, vaan globalisaatio, kapitalismi ja ylikansallinen raha sanelevat tällä hetkellä hyvin pitkälti reunaehdot, he tajuavat, ettei tavallinen suomalainen äänestäjä ymmärrä tai paremminkin tavallinen suomalainen äänestäjä ei halua ymmärtää reaalipolitiikan lainalaisuuksia, vaan unelmia ja parempaa huomista on helpompi myydä kansallisuusaatteen korostamisella, helpoilla ratkaisuilla sekä suoranaisilla valheilla. Jos meillä on 10 tikkua jaettavana tasaisesti 10 ihmiselle, ei kaikille voi luvata yhtä lisätikkua. Viidelle voi, mutta silloin viideltä pitää ottaa tikut pois. Vaihtoehtoisesti tikkuja voidaan yrittää hankkia lisää, mutta toisin kuin vaalilupausten kohdalla se vaatii yleensä isoja ja monimutkaisia päätöksiä sekä toimia, jotka lähes poikkeuksetta syövät resursseja ainakin välillisesti sekä vievät aikaa.

Suomalaisen äänestäjän muisti on lyhyt – tai sitten suomalainen äänestäjä uskoo puheita liian helposti. Suoranaisten vaalilupausten pettämisestä pitäisi seurata jotain muutakin kuin neljän vuoden kannatusprosenttien keruu oppositiopopulismin huolettomassa huomassa. Suomalainen äänestäjä unohtaa – internet ei. Hävetkää.

13876560_286663178356475_8387535990442765921_n
https://www.facebook.com/Sama-kuva-koulutuslupauksesta-joka-päivä-188213008201493/?fref=ts

—————————————————————————————————————————————————————————————————

 takakansi

Kollaus 2/2016

etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

* Äimäilyn ytimessä * Kuukauen peliliike * Kuvattuna *Kuukauen kysymys * Kalapeus * Kollaboraatio *Kuukauen kannanotto * Lopullisesti kollautettu * Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta

O -kaupunki, joka hukkasi uskottavuutensa

Matti. A. Kemi

Ilmeistä on, että liiketilojen luovutuksin ja lakkautuksin kaupunki voi menettää kultivoituneensa otteensa. Uuden oululaisen koulukunnan voi tiivistää nykyään kahteen seikkaan:

Ensinnäkin kun keskustasta puretaan ränsistynyttä liiketilaa ja tilalle rakennetaan uutta, on varmistettava, että jo katutasoon tehdään toimistotiloja suunnitteluun ja konsultointiin erikoistuneille liikkeille. Jos näitä suunnittelu- ja konsultointifirmoja ei ole tarjolla taantuman takia, myös veroparatiiseissa kikkailevat lääkäriyhtiöt käyvät.

Toisekseen on tärkeää, ettei kaupungin anneta laajentua millään ilveellä kohti Heinäpäätä. Ilman autoa on vaivalloista asioida Torikadun päässä sijaitsevissa liikkeissä – puhumattakaan esimerkiksi Tarkk’ampujan kadulla sijaitsevista kivijalkaliikkeistä. Sen sijaan on ensisijaisen tärkeää kitkeä Kallioparkkiin vedoten parkkipaikkoja entisestään ja jatkossa supistaa julkisen liikenteen toimintaa kaupungin valtuuston päätöksellä sekä antaa Koskilinjojen sanella mihin ajetaan ja milloin.

Se riemukkuus, kun Stockmann aloitti oululaisen 2000-luvun ilmoittamalla tulostaan ja rakentamalla keskustaan rappeutuneen tilalle jotain lasista, metallista ja ikuisuuden kestävää, on totisesti käytettyä iloa. Muistan millaisen toivon pilkahduksen ja mielikuvat siitä lähtivät liikkeelle: Pohjois-Skandinavian pääkaupunki saisi vihdoin ansaitsemansa metropolikeskustan.

Muistan myös sen tyrmistyksen ja alakulon, kun Stockmann ilmoitti lähtöaikeistaan. Vuokranantajan kanssa käyty intiaanipokeri ei antanutkaan jackpotia: vuokran alentamista kärkkynyt Stockmann sai lopulta todeta, että liike toden totta suljetaan vuonna 2017. Välittömänä pelkonani oli, että tilalle tulee Tokmanni tai maailman isoin kirpputori, jonka nimeen saataisiin väkisellä väännettyä hymiön lisäksi X- tai Z-kirjain.

Tottahan toki Arina tarjoaa tilalle mordormaiset mittasuhteet täyttävää, tummuutta ja pahuutta puhkuvaa liikekeskustaan, joka ironisesti on nimetty Liikekeskus Valkeaksi. Voin jo valmiiksi luvata, ettei tarjolla ole muuta kuin S-kortin vihreää uhkuvaa “luksusta”, kuten vaikkapa Lynxin uusin talvitakki tai valkoiset Nike Airit ja Leviksen 501 trendikkäällä ja “hipsterimäisellä” hiekkapesulla.

IMG-20160214-WA0002

Kun Leskisen lämpölamppujen alta katselee Rotuaarin kulmausta, kirjakauppana aiemmin tunnettu askartelu- ja onnittelukorttiliike on lipunut yhä kauemmas. Tyhjiön on vallannut räikein neovaloin eteläkorealainen matkapuhelinkonserni. Sivistyksen ulkomuotoa voi toki edelleen ostaa Rotuaarilta Nissenin tyylikkäillä alennuspokilla ja Keisusta saatavalla leijonariipuksella.

Kesäkuussa kulttuurinen taantumus tosin häivähteli samaisessa askartelu- ja onnittelukorttiliikkeessä, kun julki tuotiin päätös lopettaa kulttuurilehtien irtonumeromyynti myös Helsingin toimipisteessä. Miksipä sitä toisaalta lukea pohjoissuomalaista kulttuuria Helsingistä käsin paperilta, kun voi pilailupuodin ikkunasta ihailla neljäntuulenhattua ja saamelaiskolttaa tai käydä moikkaamassa Zetorissa oululaista kansanedustajaa sen jälkeen, kun hänet on jälleen nuhdeltu persujen puoluetoimistolla.

Nykyään työttömien insinöörien luvatussa pyhässä maassa sivistyksen ylläpitämiseksi ilmeisesti riittää Kalevan newsfeed ja Juttutuvan keskusteluavaukset sekä trendikäs Lynxin talvitakki.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kalapeus

Oululaisen oikeistopolitiikan nousu ja tuho

Aleksi I. Pohjola

Kun vuosi 2015 alkoi, perussuomalaiset olivat olleet oppositiossa neljä vuotta keräämässä kannatusta ja välttelemässä vastuuta. Puolueen ensimmäinen todellinen eduskuntakausi oli sisältänyt useita kohuja, mutta yleensä ne pantiin kokemattomuuden piikkiin. Kaiken piti olla hyvin. Ennen vaaleja tulevaa kannatusta voitiin vain arvalla, mutta lähes varmasti uskallettiin kuitenkin sanoa se, että perussuomalaiset olisivat neljän suuren joukossa. Ja niinhän siinä lopulta kävikin. Keskusta otti odotetun voiton, mutta perussuomalaisten edustajapaikoissa mitattuna saavutettu toinen sija oli puolueelle iso voitto. Oppositioon ei ollut enää mitään asiaa varsinkin, kun keskusta vaati perussuomalaisia kantamaan vastuunsa hallituksessa.

Oulusta eduskuntaan valittiin kolme perussuomalaisten kansanedustajaa: Pirkko Mattila, Ville Vähämäki sekä Olli Immonen. Kaikki olivat myös valittu eduskuntaan jo vuoden 2011 nk. jytkyssä. Mattila ja Vähämäki ovat olleet otsikoissa lähinnä asiakysymysten osalta, toisin kuin Immonen, jonka synnyttämät otsikot ovat koskeneet lähinnä kaikkea muuta paitsi niitä asiakysymyksiä.

Perussuomalaisten kansanedustajan ja Suomen Sisu ry:n puheenjohtajan työ on profiloitunut pitkälti maahanmuuttokysymyksiin sekä isänmaallisten arvojen puolustamiseen. Vuonna 2013 hän ehdotti etnistä tilastointia Suomeen. Ehdotus ei herättänyt kovin suurta innostusta – otsikoita senkin edestä. Samana vuonna Immonen otti mallia Hunter S. Thompsonin gonzojournalismista ja ”matkusti” Itäkeskukseen, suomalaisen monikulttuurisuuden ”mekkaan”, kuten Immonen sen muotoilee. Kokemus oli järisyttävä, sillä olihan Immonen kuullut monta lohdutonta tarinaa paikallisen pubin patiolla, nähnyt omin silmin halal-kaupan sekä moskeijan, huomannut jääneensä etniseen vähemmistöön kuullessaan vieraita kieliä ja ennen kaikkea tajunnut Itä-Helsingin ghettoutuneen. Teksti noudattelee Immoselle tyypillistä retoriikkaa punaviherlehdistöstä sekä eliitistä. Tätä nykyä Immosen retoriset keinot ovat kuitenkin kaventuneet, koska hän kuuluu itsekin nyt eliittiin.

Vuosi 2014 kului suhteellisen rauhallisesti, olivathan vaalit ovella ja pahimmat päänsisäiset paineet sai purkaa perussuomalaisten vaalitilaisuuksissa samanmielisten kuplassa. Toisen kauden kansanedustajapestinsä Immonen pääsi aloittamaan hallituksessa. Talousmiehiä Immonen ei ole, joten talouskriisin velloessa pahimmillaan Immosta ei paljon otsikoissa näkynyt. Kesällä kuitenkin tapahtui jälleen. Immonen oli kavereineen – mukana muun muassa Suomen vastarintaliikkeen jäseniä – kokoontunut Eugen Schaumanin  haudalle kunnioittamaan Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaajaa. Schaumanin tekemä murha oli poliittinen ja nosti hänet kansallismielisten suomalaisten kansallissankariksi. Tämä sankaruus tuntuu jatkuvan vielä tänäkin päivänä.

Haudalla vierailu oli ilmeisesti vaikuttanut Immoseen kuin Itä-Helsinki aikanaan, sillä jo vain reilun kuukauden päästä Immonen päätti avata sanallisen pandoransa ja vuodatti Facebookkiin vihaa ja sotaa henkivän kirjoituksen monikulttuurisesta painajaisesta. Monikulttuurisuuden nimissä Immonen julkaisi tekstinsä englanniksi, sillä onhan tämän ajan lingua franca oiva esimerkki yhtenäistämisestä.

Immosen teksti tuomittiin laajalti yli puoluerajojen. Hyväksyntää tuli sentään äärioikeistolta sekä Perussuomalaisten nuorilta, jotka puheenjohtajansa Sebastian Tynkkysen nimissä antoivat sille hyväksyntänsä. Hirvisaaren ja Tynkkysen kompetenssi ei ollut riittävä, joten Immonen joutui painostettuna eroamaan kahden kuukauden määräajaksi perussuomalaisten eduskuntaryhmästä.

Huonommin kävi toiselle oululaiselle oikeistoraketille – jo mainitulle Immosen tekstiä puolustaneelle Sebastian Tynkkyselle. Tynkkysen ura valtakunnan tasolla käynnistyi vuonna 2011, kun hän osallistui Big Brother –ohjelmaan. Viihdejulkisuuden siivittämänä Tynkkynen lähti ehdolle vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Oulussa ja pääsikin varavaltuutetuksi. Vuoden 2014 loppupuolella Tynkkynen valittiin Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajaksi. Nuorten puheenjohtajuus ei auttanut Tynkkystä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa, joissa 1 474 ääntä ei riittänyt eduskuntaan asti.

Tynkkysen ura lähti rakettimaiseen nousuun elokuussa 2015, kun hänet ehkä pienimuotoisena yllätyksenä valittiin perussuomalaisten 3. varapuheenjohtajaksi. Valinta nähtiin näpäytyksenä Soinille, sillä olihan juuri Tynkkynen puolustanut Immosen tekstiä, jonka Soinikin oli joutunut tuomitsemaan hallituskäsiraudat ranteissaan. Puoluekokouksen osoittama tuki nostatti Tynkkysen hetkessä yhdeksi perussuomalaisten näkyvimmistä hahmoista, eikä se jäänyt huomaamatta myöskään Tynkkyseltä itseltään. Kapinaäänillä valitusta nuorukaisesta tuli hetkessä kapinan keulakuva, jolta odotettiin tekoja. Tynkkynen käynnistikin nopeasti hankkeensa Soinin kaatamiseksi. Soini oli joutunut kovaan paineeseen Euroopassa kärjistyvän pakolaiskriisin seurauksena. Perussuomalaisten kannatus oli kääntynyt jyrkkään laskuun ja kentältä kuului entistä enemmän kriittisiä äänenpainoja perussuomalaisten ja Soinin linjasta. Tähän saumaan Tynkkynen päätti iskeä lokakuun alussa 2015, kun hän vaati yhdessä Aleksi Hernesniemen sekä Terhi Kiemunkin kanssa perussuomalaisia järjestämään yhteiskokouksen puoluehallituksen, puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän kesken siitä, voiko perussuomalaiset jatkaa hallituksessa, jos koko Eurooppaa ravistelevaa pakolaiskriisiä ei saada ratkaistua.

Tynkkysen aloite sai tukea perussuomalaisten kovalta oikeistolaissiiveltä, mutta puoluehallitus seisoi edelleen tiukasti Soinin takana; Tynkkysen aloitetta käsiteltiin puoluehallituksen kriisikokouksessa, jossa se tyrmättiin äänin 11-2. Tynkkynen kävi alleviivaamassa asiaansa myös Ylen A-studiossa, jossa hän kertoi Soinin valtiosihteerin Samuli Virtasen kehottaneen häntä eroamaan puolueesta.  Lopulta lokakuun loppupuolella puoluehallitus päätti erottaa Tynkkysen perussuomalaisista. Erottamista kritisoitiin oikeusoppineiden joukosta laittomaksi sekä puolueen sisältä esimerkiksi Soinin pahimmalta kilpailijalta, Brysseliin heivatun Jussi Halla-ahon toimesta. Tynkkynen ei lähtenyt haastamaan erottamista oikeusteitse, vaan tyytyi tuomioonsa. Tammikuun lopulla 2016 Tynkkynen palasi takaisin perussuomalaisiin nöyryytettynä. Kapinakenraali oli riisuttu laatoistaan ja varapuheenjohtajuus viety – kapina oli tukahdutettu lähes saksalaisella tehokkuudella.

Oululaisten nuorten oikeistopoliitikkojen ura näytti vielä vuoden 2015 sarastaessa kirkkaalta. Perussuomalaiset oli hallituksessa, Immosella oli käytettävissä valtaa aivan eri tavalla kuin oppositiossa ja Tynkkysen ura oli 3. varapuheenjohtajavalinnan myötä rakettimaisessa nousussa. Kuitenkin jo vuoden 2015 loppupuolella molempien tähti oli sammunut. Immosen kannatusta lienee tätä nykyä lähinnä Suomen Sisun ja Suomen vastarintaliikkeen liepeillä – siis äärioikealla. Tynkkysen kapina oli puolestaan jatkoa Soinia kohtaan kasvavasta kritiikistä. Tämä kritiikki ja perussuomalaisten sisäinen valtataistelu tulee tulevaisuudessa vain kiihtymään, etenkin jos ja kun Jussi Halla-aho tekee jossain vaiheessa paluun Suomen päivänpolitiikkaan. Etenkin Immonen, mutta myös Tynkkynen voidaan lukea halla-aholaisiin, siis avoimesti muukalais- ja islaminvastaiseen siipeen. Tynkkysestä tuskin koskaan tulee uudestaan kapinakenraalia, mutta Immosen kohtalo voi riippua pitkälti Halla-ahon tekemisistä sekä perussuomalaisten tulevan kannatuksen suuruudesta. Seuraava mittari on vuoden 2017 kunnallisvaalit, jotka näyttävät Immosen ja Tynkkysen kannatuksen tuoreimman tilan.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu

Newer Grow Old

Janne Vähälä

DSCF7300 DSCF7305

DSCF7307

DSCF7309-2

DSCF7310

DSCF7313

DSCF7314

DSCF7322

DSCF7327

DSCF7342

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio

Vuosi 2015 etäältä tarkastellen

Atte-Veikka Niemelä

Läksin Oulusta nelisen vuotta sitten mannan perässä Helsinkiin. Yksi nelivuotinen on aikana sekä lyhyt että pitkä. Lyhyt ihmisikään suhteutettuna. Kuitenkin niin pitkä, että vanhan kotikaupungin arki on muuttunut. Sattumaa tai ei, neljä vuotta on sekä kunnallisvaalikauden että olympiadin mitta. Koska sykkeissämme on jo selvä eranto, voin tarkastella oululaista vuotta 2015 objektiivisella okulaarilla. Oulun mennyttä vuotta voi kuvata esisokraattisiin aforismeihin: kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

Työllisyys, ensimmäinen vuoden 2015 suurista oululaisista teemoista. Suurten työllistäjien katoaminen oli hyinen kylpy, mutta pulahdus on nyt ohi. Kaupungin talous lienee jokseenkin tasapainossa, työmarkkinoilla orastaa optimismi. Hybristä on kuitenkin kaikin keinoin vältettävä. Viime vuonna avatun Kallioparkin kaltaisia infrahankkeita ei kannata työllistämismielessä heti vastaisuudessa käynnistää. Isokatukin on Arinan toimesta jo katkaistu, joten autoilijoiden määrä keskustassa tuskin kasvaa.  Vihreiden kaupunginvaltuutetutkin tarvitsevat jatkossakin vain yhden lämmitetyn reitin Oluthuone Leskiseen.

Muuttoliike, toinen vuoden 2015 suurista oululaisista teemoista. Paremman elämän toivossa Suomeen tulleet totesivat Kemi-Tornion seudun äkkiä ihmiselle sopimattomaksi ja suunnistivat Ouluun. Vanhana merenkulun ja kaupan kosmopoliittikaupunkina oululaiset suhtautuivat tulijoihin ihailtavalla epäluuloisuudella. Tulijoiden assimilaatiokykyä testattiin syöttämällä heille suomalaista kouluruokaa. Kaikille ei maistunut. Lisäksi kuntosaleilla havaittiin lisääntynyttä kosmetiikan käyttöä miesten pukuhuoneissa. Nämä seikat vahvistivat pelokkaimpien oululaisten hypoteesin Levantin ja Kultaisen puolikuun alueilta saapuvien ihmisten täydellisestä sopeutumiskyvyttömyydestä länsimaiseen sivistykseen. Onneksi arki ei horjunut, vaikka tulijat tekivät melkoisia kardinaalirikkeitä, kuten omistivat matkapuhelimia ja käteistä rahaa.

Henkinen alennustila, kolmas ja merkittävin vuoden 2015 suurista oululaisista teemoista. Juha Sipilä onnistuttiin lähettämään Sipooseen, mutta valitettavasti tästä ei ollut merkittävää hyötyä. Kaupungin sivistys- ja kulttuurilautakunnan johtajana toimii edelleen kaupunginvaltuuston työjärjestyksellisissä asioissa vuonna 2014 ansioitunut Matias Ojalehto, joka ei liene liiemmin kulturelli tai sivistynyt. Henkisen lamaannuksen ilmentymänä AC Oulu ei ollut lähelläkään sarjanousua ja kuoliniskuna Never Grow Old sulki ovensa. Aikansa lapsi, olit liian kaunis tähän maailmaan.

Arvosanallisesti arvioiden kaupungin suoriutuminen vuodesta 2015 on kaikesta huolimatta vahvaa keskitasoa. 3/5. Toivottavasti alkanut vuosi ja orastava kevät tuovat Oululle pelkkää hyvää.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Työhuoneet

Aleksi I. Pohjola

1

Sonnisaaren Panimo

Laadulla ja oikeanlaisella pieteetillä varustettu, vuonna 2014 perustettu oululainen panimo, luottaa sisustuksessaan metalliväreihin ja suuriin sammioihin. Erityismainintana upeat nettisivut.

Perustajat Timo Kanniainen (kuvassa), Timo Tyynismaa, Harri Vaarala.

http://www.sonnisaari.com/

1-2

Oulun yliopisto

Linnanmaalla sijaitseva suojeltu arkkitehtuurinen kompleksi, joka hurmaa eleganteilla vihreillä, punaisilla ja keltaisilla väreillään johdattaen vierailijan suoraan 70-luvun psykedeeliseen käsitykseen kauneudesta.

Avaruusfysiikan tutkija Ville Maliniemi, valmistunut yliopistolta 2001, jonka jälkeen oltuaan välillä pois on työskennellyt vuodesta 2011 lähtien yhtä jaksoisesti eri puolilla rakennusta. Muutto toiseen siipeen edessä syksyllä.

http://www.oulu.fi/yliopisto/

1-6

Kulttuuritalo Valve

Aikoinaan Oulun yöelämässä töppäilijät eivät joutuneet Ratakadulle, vaan tie vei Ojakadun poliisiasemalle, jossa tätä nykyä toimii kulttuuritalo Valve, jonka 90-luvulla Oulussa nuoruutensa viettäneet muistavat myös legendaarisena Nukuna.

Talossa on useita toimijoita, muun muassa Pohjoinen kulttuurilehti Kaltio. Päätoimittaja Paavo J. Heinosen työpöytä ajautuu ajoittain kaaoksen valtaan, kunnes saturaatiopiste saavutetaan ja on aika siivota.

http://www.kaltio.fi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen kannanotto

Hukka meidät kaikki perii

Jupe Nieminen

Elämme joulukuuta vuonna 2015. Kävelen – pitsan syöneenä kuvitellen, että pieni ja hidas kävelylenkki polttaisi kuolaa säästelemättä hotkimani perhepitsan – Heinäpäässä ja päätän mennä katsomaan sen hetkisen jäätilanteen. Pakkasta on ollut jo pidemmän pätkän putkeen ja kaukalot saattaisivat olla jo pikkuhiljaa luistelutikissä. Kävelen pukukoppien takaa ja näkymä herättää minut. Kahden kaukalon aikakausi on ohi. Pukukoppeja vastapäätä oleva kaukalo on paikallaan, mutta toinen loistaa poissaololaan. Sen on korvannut Hukan jäsenille tarkoitettu parkkipaikka. Pukukoppien edustan laaja yleinen luistelualue on historiaa. Kaukalo, jonka nykyinen parkkipaikka syrjäytti, on siirretty Kolehmaisen urheilukeskukseen – noin kymmenen kilometrin päähän Heinäpäästä. Siitä ainoa plussa, joka tässä kirjoituksessa tullaan jakamaan.

Heinäpään luistelualue on ollut, oman kokemukseni mukaan, varmasti yksi Oulun lähialueiden suosituimmista paikoista. Toisessa kaukalossa pelattiin Oulun Erotuomarikerhon pyörittämää puulaakia, kun toisessa kaukalossa loput pelasivat perushöntsää mailapuolilla. Siinä seassa vielä penskat treenasivat omia kaupunkisarjataktiikoitaan. Väliin jäävä luistelutila oli taas mainio yleiseen luisteluun soveltuva alue. Kaikille oli kaikkea ja kaikki pennuista köpöihin pääsivätkin siitä nauttimaan – unohtamatta Hukkaa vastapäätä sijaitsevaa Nuottasaaren koulua ja sen väkeä. Kesäisin skeittikundit väsäsivät parkin kaukaloon ja taas mentiin. Kaukalo ja sen ympäröivä alue olivat jatkuvassa käytössä ympäri vuoden. Ja hyvässä käytössä olivatkin.

Kun muutama vuosi taaksepäin vallitsevana trendinä oli puhua siitä, kuinka nykynuoriso masentuu ja miten sitä voitaisiin ennaltaehkäistä, jotta hoitokulut eivät sitten lopulta räjähtäisi kaupungilla käsiin, olivat ’harrastukset ja liikunta’ yksi yleisimmistä vastauksista. Tänä päivänä kansaa kovasti puhuttava aihe on taas se, kuinka nykylapset ja -nuoret ovat päässeet rapistumaan yleiskunnoltaan jopa huolestuttavan heikolle tasolle. Molemmat edellä mainituista aiheista ovat edelleen ajankohtaisia ja tärkeitä. Tämän lisäksi Heinäpään urheilualuetta ympäröivät alueet ovat jatkuvassa kasvussa. Muun muassa näiden seikkojen kannalta onkin irvokasta päätyä rakentamaan alueelle tyhjyyttä kumiseva parkkipaikka. Sinänsä sillä, onko Hukan alkuperäisessä rakennusoikeudessa kyseinen tila ollut heille jo varattu, vai onko kaupunki kaukaloalueen kenties vuokrannut tai myynyt, ole mitään väliä. Olivat syyt rakentamisen taustalla mitkä tahansa, on jo lähtökohtaisesti väärin ottaa yleinen harrastustila ja muuttaa se pienen ryhmän omistamaksi. Toki Hukka jalona liikunnan riemun sanansaattajana perusti parkkipaikan äärimmäiseen nurkkaan hiekkaisen leuanveto- ja vatsalihaskornerin. Jäämme odottamaan ”Hukan asiakkaille” –kylttiä.

Hukan Motivaattoria parkkipaikan rakentamiselle on vaikea ymmärtää. Perjantaina 22.1.16 kello kuusi pelattiin Arina Areenalla AC Oulun Ja Rovaniemen Palloseuran välinen harjoitusottelu. Halli oli täpötäynnä ja niin olivat keilahallin ja tekonurmen puoleiset parkkipaikatkin. Hukan ”Vain Hukan jäsenille” -parkkipaikalla komeili kokonaiset kolme autoa. Enkä kertaakaan ole nähnyt tilannetta, jossa edes kolmasosa paikan paikoista olisi käytössä. Sinänsä on helppo ymmärtää Hukan logiikkaa, sillä kaukalo ja sen tarjoamat liikuntamahdollisuudethan jyrättiin enimmäkseen harrastajilta, jotka tuskin ovat Hukan pääkuluttajakohdetta.

Nostetaan kuitenkin vielä esille se, että sinänsä minulla ei ole Hukkaa vastaan mitään. Kyseisenlaisille paikoille on varmastikin tarvetta ja tilausta sisälajien harrastajapiirissä. Mutta siinä vaiheessa, kun tällainen taho alkaa irvokkaasti arvottamaan liikunnan harrastajia, mennään pahasti metsään. Ollaan vähän kuin hyvällä asialla, mutta ei sitten kuitenkaan lähelläkään. Näihin seikkoihin vedoten ehdottaisinkin Hukan ”Hukka – Enemmän elämää” iskulauseen vaihtamista johonkin vähän totuudenmukaisempaan, kuten vaikkapa ”Hukka – lampaan vaatteissa”.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen kysymys

Oulu vuonna 2015 eli vieraantuminen institutionaalisesta

Aapo Kukko

Kollauskuvitus aapok

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen peliliike

Maailmankaikkeuden parhaimmat mystiset patongit

”Kaikki keinot sallittu, mutta tää on se tyyli”

Lyyli Hämärä sekä henkisenä oppaana kulinarismiin Oulun ja Välivainion Jeesus 25.6.2015 kello 04:32 alkaen

Tykötarpeet:
-patonki
-tahitia
-voita (“Oikiaa voita, ei mitään vitun margariinia”)
-muita jääkaapista löytyviä, leivän päälle joko sopivia tai ei sopivia “juttuja” (kts. alta)

“KAIKKIA RASVOJA!”
Käytä juustohöylää hyvin jäähdytettyyn voihin. Asettele höylätyt juustolastut leivälle esteettisesti.
Löydä jääkaapistasi seesaminsiementahnaa nimeltä Marmite. Hyödynnä sitä runsain ja ylipiirteisin ottein.

“Ei oo mainittu hevosta”
Metvursti rauhoittaa pillastuneimmankin ravimiehen. Levitä metvursti. Löydä samalla etsintäreissultasi kylmyyttä hohkaavasta jääkaapista myös fetaa, suolakurkkuja sekä HK:n Kivikytö nyhtöpossua ja sen erinomaista soosia. Korvaa metvurstit nyhtöpossulla ja syö voihin sotkeutuneet siivut ikäänkuin tapaksena.

“Kuu oli meikän lapsuudessa tehty goudasta”
Juusto on tärkeää. Jostain syystä meillä oli luolasavujuustoa ja voihin sotkeutunut juustohöylä.

“NÄIN KANKEE EI MAHU MUN SUUHUN!”
Kun leipä on jotenkuten saatu kasaan, sen voi joko ahmia tai nautiskella. Itse suosimme ahmimista.

“Vittu, vesi on parasta”
Vittu, vesi on parasta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Kollaus 10/2015

Etukansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kollaboraatio *Äimäilyn ytimessä I-II *KOLLAUS! *Kuvattuna *Kuukauen klikki *Kalapeus *Lopullisesti kollautettu *Kul(l)ahtanutta

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!
Ihmisen jälkeen
Lauri Ahtinen

Osia näyttelystä, maailmasta ihmisen jälkeen, kun viimeinenkin Homo Sapiens on kuollut ja jättänyt tilaa muille vähitellen inhimillistyville elämänmuodoille.

IMG_1698

Rautatiet risteilevät kujina, reviirien jakojäännöksinä, muistina neonhelvetin liikkuvista piirroksista.

IMG_1702

Ihmisen jälkeen kansallissymbolitkin ovat vain kankaanpalasia.

IMG_1313

Valo on muuttunut kaikkialla oudoksi, iloluonteiseksi – se siroaa puhtaana haaleiksivärjäytyneiltä jätetyiltä pinnoilta

IMG_2019

Kaikki on oikeastaan hyvin. Tämä on uuden alku.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Äimäilyn ytimessä I
Mauri Antero Numminen kammoksuu eläkeläisiä
21.8. Varjakka, Oulunsalon peltoaukeamat keskellä ei-mitään
Matti A. Kemi

Muusajuhlien aikaan taiteilija M.A. Numminen oli Huutomerkki ry.:n toimesta kutsuttu Ouluun. Toinen yleisötapahtumista oli Varjakassa tapahtuva keikka, jota avusti oululaisista soittajista koottu yhtye. Sekakokoonpano on jo aiemmin esiintynyt Mauri Anneli Nummisen -nimisen imitaattorin kanssa, mutta tällä kertaa komboa ravisteli myös itse Mauri Antero.

Keikka alkoikin Mauri Annelin mukamas laulaen, vaikka todellisuudessa lavan sivussa mikkiä piteli itse Mauri Antero. Vajaan sadan hengen yleisö oli rennossa tunnelmassa ja nautti silminnähden kauniin lämpimästä elokuun tyynestä illasta.

Olin ennen keikkaa käynyt utelemassa undergroundin pioneerilta, josko saisin keikan jälkeen vaivata häntä viidellä lyhyellä kysymyksellä koskien todellisuutta. Auliisti hän lupautui.

IMG_20150821_221905

Mauri Antero ja Mauri Anneli

Vaikka jännitänkin kohtuullisen harvoin, pelkästään haastattelupyynnön tekeminen tuntui lapsenomaiselta jännitykseltä. Varsinaisen haastattelun aloittaminen kutkutti mahanpohjaani valtaisasti. Niin suuresta idolista tästä itselleni puhutaan, että oli pelkästään jo kunnianarvoisaa ja etuoikeutettua kätellä tätä miestä, lapsuuteni ääniraitaa ja myöhemmän elämäni underground-harrastuksen esikuvaa.

Pienen pienessä keittiössä tehty haastattelu alkaa hänen kainolla kysymyksellään talon emännälle saada hedelmäteetä. Sitä valitettavasti ei ole tarjolla, mutta jotain perusliptonia on. Se lämmittää jäsenensä kylmettänyttä artistia paljon – hän kun luuli esiintyvänsä sisätiloissa ja joutui ulkoilmakonserttiin.

Ketkä filosofit vaikuttavat ajateluunne?

“No, minulla on kaksi filosofia ylitse muiden: Ludwig Wittgenstein sekä Martin Heidegger. Jälkimmäinen tosin on saanut huonoa mainetta “mustien vihkojensa” takia… (viittaus kuoleman jälkeen löydettyihin anti-semitistisiin merkintöihin, toim. huom.)

Tein vast’ikää kantaatin Heideggeristä. Libreton kirjoitin valmiiksi 17.7. Wittgensteinistahan olen tehnyt sonaatteja aiemminkin.”

Sitten hän kertoo innostuneena Kasselin Dokumenta-tapahtumasta, jossa kantaatti esitettiin reilu kuukausi takaperin.

Keikallaan Numminen letkauttikin välijuonnossaan Wovon man nicht sprechen kann’in jälkeen, että kaikki Wittgensteinia käsittelevät tekstit maailmassa ovat hänen tekemiään.

Entä,  – näin suorasukaisena kysymyksenä,  – miten määritätte todellisuuden?

Ilmettäkään värähtämättä, vailla minkäänlaista hämmentyneisyyttä tai jahkailua Numminen tarttuu kysymykseen virnehtien ja katsoen haastattelijaa poraavasti:

“Pitäisiköhän minun nyt sitten taipua Wittgensteinin ajatukseen? ‘Elämä ja maailma ovat yhtä. Minä olen maailma.”

Haastattelijana hämmennyn. Ikäänkuin olen joutunut kahdella siirrolla tässä älyllisessä shakkipelissä luovuttamaan. Yritän silti pinnistellä ja riennän seuraavalle kierrokselle, mutta haastateltavaa huomauttaa, etten teitittele häntä täsmällisesti oikein.

Hämmennyn lisää. Hän tarjoaa sinun kauppoja, mutta kieltäydyn, koska kyseessä on liian suuri idoli, jota tulee pelkästä arvostuksesta – ei niinkään iän vuoksi – teititellä. Lupaan skarpata:

Jos saisitte herättää kenet tahansa kuolleen neron ja käydä hänen kanssaan debaatin, kuka hän olisi?

Numminen toteaa heti alkuun: Hän ei olisi halukas ensinnäkään debaattiin ja toisekseen, hän ei tyytyisi yhteen.

“Minulla on kolme suurta taiteilijaa, joita arvostan hyvin suuresti: musiikissa Richard Wagner, elokuvataiteessa Luis Bunuel ja kirjallisuudessa Samuel Beckett.”

Innostun Beckettistä ja utelen hänen suosikkiteostaan.

“Millaista on?’ on merkillinen ja hyvin kiehtova teos; se alkaa pienellä alkukirjaimella, ei sisällä yhtään välimerkkejä ja loppuu ilman minkäänlaista pistettä… Senhän on suomentanut muistaakseni Juha Mannerkorpi joskus 1962.” (toim. huom.: Nummisen muisti ei erehdy vuosiluvussa saati kääntäjän nimessä.)

“Bunuelilta tykkään hänen elämäkerrastaan “Viimeinen henkäykseni”. Jos olen joskus -äärimmäisen harvoin, tosin – huonolla tuulella, avaan kirjan mistä kohtaan tahansa, luen muutaman rivin ja tulen välittömästi hyvälle tuulelle.”

Tämän jälkeen Mauri Anneli, M.A. Nummisen kanssa esiintynyt imitaattori esittää terävän jatkokysymyksen kuvataiteilijasta, jota suuri artisti, kaikkien älykkäiden suomalaisten ja ruotsalaisten esikuva Numminen itse diggaa.

Kuten jo mainittua, vastaus tulee kuin luoti:

Mark Rotho. Mark Rothkon teokset ovat uskomattoman hienoja… Niin sävykkäitä mustia tauluja, että olen vaimoni kanssa häkeltyneitä niiden lumosta.”

Sitten keskustelu hakeutuu pitkälle sivureitille, jossa puhutaan eurooppalaisen taiteen nykytilasta, taidemuseoissa, joissa tulee (tai pikemminkin pitää) vierailla. Vilkas keskustelu päättyy Nummisen pohdintaan:

“20- ja 60-luvun… Korjaan, siis 1920- ja 60-lukujen taiteen murrokset ovat niin leikkaavia. Sisällöllisesti ei ole uutta enää 60-luvun murroksen jälkeen. Silloin kaikki taiteet saavuttivat sisällöllisen huippunsa. Mikään taiteenlaji ei ole uudistunut niin rankasti jälkikäteen.”

Olemme tässä vaiheessa keskustelleet jo reilu puoli tuntia. M.A. on hörppinyt teensä, minä miltei kolpakkoni. Kysymyksiä olisi vielä jäljellä, mutta tuntuu, että näin spontaani ja vilkas haastattelu on kohteliaisuussyistä lopetettava vielä yhteen mieltäni askarruttavaan kysymykseen:

Pidän teitä – enkä tarkoita tätä missään nimessä loukkaavana tai halventava määreenä – lapsekkaana mieleltänne. Olette säilyttäneet erilaisen tavan tarkkailla maailmaa. Miten olette onnistuneet pysymään sisäisesti lapsena?

“Kaikki tämä on geenimystiikkaa. (Ensimmäinen pidempi mietintätauko.)

Eihän kukaan 75-vuotias ole tällainen… Kun katson ikäisiäni vaimoni kanssa – joka on muuten minua yhdeksän vuotta vanhempi – niin emme näe heissä meitä. Me jopa välttelemme eläkeläisseurueita kahviloissa ja julkisissa tiloissa. Pelkäämme heitä. Saatamme vaihtaa nopeasti kadunpuolta, kun näemme joukon eläkeläisiä hidastelemassa.”

Ensimmäistä kertaa haastattelun aikana herra Numminen vaihtaa intensiivistä katsettaan pois kuulija joukosta, katsahtaa kattoparruja ja jatkaa pohdintaansa:

“Ehkä äidinpuolen isoisässäni oli samoja piirteitä kuin minussa. Me viihdyimme suuresta ikäerostamme huolimatta keskenämme valtavan hyvin. Tiesin jo pienenä, että hänessä oli jotain erilaista.”

“Kun Yle päätti lopettaa vuonna 1995 Pedron (Hietanen) ja minun ohjelmani (Gommi & Pommi) kanavillaan, ehdotin viimeisenä oljenkortena vielä viiden minuutin mittaisia inserttejä johonkin lauantai-illan koko perheelle suunnattuun ohjelmaan. Sekään ei Ylelle kelvannut, joten totesin, että aikani lastenkulttuurin parissa oli ohi ja voin tehdä jotain täysin muuta.”

Lievä närkästys näkyy hetken taiteilijan kasvoilla, kunnes hän tyyntyy ja juttelemme vielä lyhyen tovin nykyisestä Ylen kulttuuripolitiikasta osittain painokelvotonta tekstiä.

IMG_20150821_221837

Kiitän häntä nöyränä antamastaan spontaanista haastattelusta ja runsas väkijoukko tuvassa käy toivottamassa hänelle suopeaa tulevaa, kiittävät vuolaasti keikasta ja varmistelevat käytännön asioita, kuten kyytiä kaupunkiin ja muuta arkista.

Eteisessä huikkaan vielä, että akateemikkojen Panulan ja Kunnaan kuolemankin ohella toivoisin valtiovallan tunnustuvan hänelle akateemikon nimen.

“Minulla, joka en koskaan edes saanut akateemista loppututkintoa valmiiksi, on jo kaksi kunniatohtorin arvonimeä Suomessa. Toinen on Åbo Akademissa ja toinen Helsingin yliopistossa. Minulle se riittää vallan mainiosti tunnuksena.”

Ihailen tätä miestä entistä enemmän. Seuraavan viikon muistan tiuhaan mainita haastatelleeni M.A. Nummista.

Harvoin neljästä kysymyksestä saa haastateltavan avulla näin terävän. Vastaukset tulevat välittömästi, ne ovat kieleltään poikkeuksetta täydellisiä virkkeitä. Sellaisia virkkeitä, jotka on kirjoitetaan sellaisenaan tämänkaltaiseen julkaisuun.

Haluaisin vielä joskus täsmentää omat ajatukseni todellisuudesta näin kirkkaina.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä II
Jori Hulkkonen, Time Tunnel 20.8. 2015 kello 22.33 kahdeksantoista minuutin haastattelu Valveen ison salin backstagella
Teksti: Matti A. Kemi Kuva: Eetu Ojanperä

Saavun haastatteluun puoli tuntia myöhässä. Time Tunnel on palannut takaisin alkupisteeseensä, Valveen tiloihin. Basso jytkyy ja väki vaikuttaa leppoisan hyväntuuliselta. Moikkailen tuttuja ja yritän akkredioida itseni pikaisesti haastatteluun.

Listasta nimeäni etsitään kissojen ja koirien kanssa. Paria tuntia sitten tapahtunut akkreditointi onkin listan viimeisellä sivulla huterin harakanvarpain kirjoitettuna jo rypistyneen A4:n taakse.

Hulkkonen odottelee vapautuneesti backstagella. Hänen katseensa on silti terävä ja kädenpuristus määrätietoinen. Lupasin viisi kysymystä varttiin ja kiiruhdan asiaan. Rekrytoimalleni kuvaajalle Eetulle en ehdi liiemmin antaa edes ohjeita. Kun suljin alkaa tahdittaa, aloitan iisisti:

Miten määrität todellisuuden?

“Miten minä sen määrittelen? Se vaihtelee. Koitan olla mahdollisimman objektiivinen, vaikka tiedostan, ettei se ole mahdollista. Se mitä minä koen, on vääristynyttä. Se ei ole totta. Olen tietoinen omasta näkemyksestäni ja sen valheellisuudesta. Jos minulle todistetaan parempia näkemyksiä, olen valmis vaihtamaan mielipidettäni.

Todellisuuteni on häilyvä: peilaa minun omia haluja ja toiveita, mitä todellisuus itsessään on.”

Virkkeet tulevat nopealla tahdilla. Tajuan, että edes kömpelöllä pikakirjoituksellani en pääse haastattelussa kovin pitkälle. Tajuan, miksi herra Hulkkonen varmisti jo haastattelun alussa, että nauhoitan koko haastattelun.

Riennän eteenpäin ja teen aivan liian pitkästi pohjustetun kysymyksen taiteista ylipäätään. Lopulta skarppaan ja tiivistän hapuiluni:

Ketkä ovat määrittäneet musiikkiasi?

“Ois hemmetin tylsää lähtä siitä, ketkä on määritelly mun musiikkia.” Hulkkonen torjuu kysymyksen alkuunsa. Pienen empisen jälkeen hän tarttuu takaisin kysymykseen:

Scott Walker aloitti uransa hyvin perinteisenä, poikabändimäisenä artistina 60-luvulla. Lopulta hän rakensi uransa todella mielenkiintoiseen suuntaan: vielä 2015 hän jaksaa yllättää ja hämmentää ja rakentaa sellaista mystisyyden verkkoa yhä enenevissä määrin. Artistina hän on onnistunut rikkomaan odotuksia ja mennyt omilla ehdoillaan.”

“Musiikin parissa Scott Walker on tehnyt vaikutuksen, vaikka hänen uusin levynsä onkin melko kuuntelukelvoton… Mutta se ei ole se pointti enää tässä vaiheessa.”

Hulkkonen

Kenet nostaisit haudasta tuomaan uutta inspiraatio?

“Kuolleet tai elävät eivät oikeastaan kiinnosta. Ajatus ihmisestä kiinnostaa enemmän kuin se ihminen. Suurin osa tapaamistani idoleista ovat olleet 80-luvulta lähtien enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Haluan säilyttää sen mielikuvan ja haaveeni heistä; ne ovat konkreettisempia minulle, mikä sinällään on hiukan tylsää ja jopa masentavaa.”

Aloitan taas liian maalailevan ja jaarittelevan kysymyksen arvostamastani When no one watching, we are invisible (2000) levyn “Confusion” -biisistä ja päädyn kuvailemaan kappaletta “hallaiseksi, teräksiseksi” ja “maisemaksi”. Pääsen lopulta kautta rantain jonkinlaiseen kysymykseen:

Mistä tunnelmallisuus ja mielenmaisema kumpuaa, mitä on se pohjoisuus, joka kuultaa musiikissasi?

“30-vuotiaana ihminen alkaa olemaan aika valmis. Pohjoisuus on jättänyt minuun jäljen, koska siihen ikään mennessä olin suurimmaksi osaksi asunut pohjoisessa, Kemissä ja Oulussa.”

“Mistä se luovuus sitten kumpuaa? Se, että tietää, että mikä kiehtoo, eikä jämähdä siihen. Tietää ja ymmärtää oman taustansa, tietää musiikista mikä kiehtoo ja on utelias ympäröivästä. On aidosti kiinnostunut, mitä tekee seuraavaksi ja mitä tapahtuu seuraavaksi.”

“Valitsisin uuden musiikin ennemmin kuin vanhat suosikki levyt viimeiseltä 30 vuodelta. On tärkeämpää katsoa eteenpäin kuin menneeseen.”

Mikä on seuraavaan viiteen vuoteen asia, joka tulisi toteuttaa?

“Aktiiviurani on nyt noin parikymmentä vuotta. Sain ensimmäisen viiden vuoden aikana kaiken kertaa kymmenen. 90-luvun loppuun mennessä olin jo tehnyt kaiken, mitä olin kuvitellut ikinä tekeväni. Saavutin vuosituhannen vaihteeseen mennessä kaiken: kaikki meni niin hyvin. Matkustin ympäri maailmaa, soitin levyjä ja tein musiikkia.”

Hulkkonen vaikuttaa ensi kertaa haastattelussa mietteliäältä. Hän kokoaa ajatuksiaan ja hänen puheenrytminsä verkkaistuu huomattavasti:

“Tiettyjä ambitioita ei ole enää sen jälkeen ollut musiikkiin, vaan musiikissa. Energia ja luovuus kumpuaa pelkästään halusta tehdä sitä, mitä haluan tehdä. Musiikki välineenä tai arvona on menettänyt ajat sitten merkityksensä. Itse musiikki on suurin palkinto: kun on yksin studiossa ja palaset vaan loksahtelevat kohdilleen. On täysin saman tekevää, tuleeko siitä hitti… En välitä, enkä ajattele enää sellaisia seikkoja.”

“Koen saavuttavani jotain suurempaa. Jonkinlaisen palavan voiman. Ehkä minulla on jo ajatus, mitä haluan tehdä seuraavaksi studiossa. Ehkä ei.” Hulkkonen virnistää ensimmäistä kertaa haastattelussa ujosti ja arvoituksellisesti.

Puhumme viimeiset kolme minuuttia hänen aiemmista projekteistaan. Mielenpäälläni on erityisesti vuoden 2009 Oulun Taiteiden yöhön tehdystä Acid Symphony Orchestrasta, jota Hulkkonen säveltäjänä johti. TR-808 tai -707 -rumpukoneilla tehty sinfoninen teos oli mielestäni pelkkää silkkaa neroutta.

Kotvan puhumme myös Machine Head -dokumentista, joka pyöri Oulun musiikkivideofestivaaleilla. Alustin sattumalta suomalaisista konemusiikin pioneereista ja uuden polven tekijöistä käsittelevää dokumenttia festivaalivieraille ja -kävijöille. (Hulkkonen lupautui esittelemään samaisena lauantaina viimeisen näytöksen ja samalla sain ovelasti itselleni tämän haastattelunkin.)

Kiittelen vuolaasti vartin haastattelusta. Lopuksi huikkaan vielä, mitä illalle on tuleman. Acid Symphony Orchestran jäljiltä Hulkkonen jatkaa hyväntuulisena:

“Mua kiehtoo kaikki kokeileva ja avantgarde, jossa mennään mukavuusalueen ulkopuolelle. Tänään jengi on tullut tanssimaan, joten mitään taiteellista ei venytetä, ellei siihen olla valmiita.”

Loppuun toinen kerta jämäkkää kättelyä ja hyvän setin toivotukset. Kun jätän backstagen ja siirryn loungeen, taustalla soi enteellisesti Let me luv you’n mixaus, joka hiljalleen sekoittuu seuraavaan biittiin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna
Hylätty todellisuus
Janne Vähälä

DSCF3390

DSCF3799-2

DSCF3929-2

DSCF3340

DSCF3805

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kul(l)ahtanutta
Katekismuksesta kuulopuheisiin – suomalaisen totuuskäsityksen muutos
Aleksi I. Pohjola

Totuus on suomalaisille vahva sana – ja tekona se on vielä pyhempi; valehtelijat ovat olleet aina suomalaisessa hierarkiassa varkaiden tasolla. Ensin elettiin metsien mökeissä sen isomman herran pelossa – ja sen jälkeen kun muuttoaalloissa muutettiin kaupunkeihin – niiden pienempien herrojen pelossa.

Kylänraiteilla, Esson baareissa ja saunassa heitettiin huulta, väritettiin tarinoita ja kerrottiin legendoja – ja niin tehdään yhä. Kyseessä on kuitenkin ikivanha perinne – sosiaalinen tilanne – jossa me ihmiset olemme tottuneet toimimaan. Me ymmärrämme milloin joku kertoo legendaa, värittää tarinaa tai sepittää kalajuttua. Se on osa sosiaalisen kanssakäymisen älykkyyttä, missä äänenpainot ja eleet muodostavat kokonaisuuden ja missä tarinan lopputulos ei ole merkityksellinen – matka sinne on. Se ei ole valehtelua. Se on tarinankerrontaa ja viihdettä. Valehteluksi se muuttuu, kun tarinan lopputuloksella on merkitystä suuntaan tai toiseen ja jossa lopputuloksella yritetään vaikuttaa omien motiivien mukaisesti asioiden kulkuun.

Kokoomuksen entinen kansanedustaja Pia Kauma aiheutti pienimuotoisen myrskyn elokuussa 2014, kun hän esitti Länsiväylä –lehden haastattelussa kysymyksen, miksi tietyistä etnisistä ryhmistä tulevat maahanmuuttajat hankkivat lastenvaunut täydentävällä toimeentulotuella, eli käytännössä veronmaksajien rahoilla, kun kantasuomalaiset joutuvat tyytymään kierrätettyihin. Kyseessä on populistinen esimerkki positiivisesta syrjinnästä, joka tarkoittaa tässä tapauksessa kantaväestön syrjintää suhteessa maahanmuuttajien etuihin. Tai siis olisi, sillä väite ei pitänyt paikkaansa. Kauma ei suoranaisesti valehdellut. Hän perusti ”faktansa ” ”useilta” kansalaisilta saamiinsa yhteydenottoihin. Joku toinen valehteli – ja Kauma uskoi tai halusi uskoa. Ja niin uskoo moni muukin.

Suomalainen media on totuttu arvottamaan suhteellisen vapaana ja rehellisenä instanssina, jonka uutisiin on voinut luottaa. Vuosikymmeniä uutiset luettiin aamukahvipöydässä ja tiedot päivitettiin puoli yhdeksältä televisiosta. Jossain vaiheessa yhteiskunta tietoteknistyi ja mukaan tuli internet. Tätä nykyä mediamaailma on täysin toisenlainen, kuin mitä se on vuosikymmeniä Suomessa ollut. Ja tämä on johtanut moniin ongelmiin.

Ensiksi, ihmiset ovat edelleen suurelta osin vasta opettelemassa uuden mediamaailman lainalaisuuksia. Ansaan astui Kauma, Olli Immonen  ja lukemattomat muut poliitikot. Ansaan astuvat myös ns. tavalliset kansalaiset. Miksikö? Yksinkertaisesti siksi, että meiltä puuttuu kokonaisvaltainen käsitys siitä, miten internet toimii, miten sosiaalinen media toimii ja mitä mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea riskejä ja vastuukysymyksiä siellä toimimiseen liittyy. Me suomalaiset olemme edelleen valitettavan pihalla medialukutaidoissa, koska olemme voineet vuosikymmeniä luottaa valtamedian uutisointiin eikä meidän ole tarvinnut liiemmin opetella medialukutaitoa.

Toiseksi, internet on pirstonut mediakentän lukemattomiin tietolähteisiin, joiden todenperäisyyttä ja alkuperää voi olla hankala paikantaa. Tiedeyhteisö perustaa arviointinsa tutkimuksista pitkälti vertaisarviointiin ja lähdekritiikkiin, jolle myös ammattitoimittajien pitäisi kumartaa. Nykypäivän media- ja viestintäkulttuurissa myös tavan kansalaisen pitäisi olla kokoajan lähdekriittinen. Enää vakuudeksi ei riitä, että tiedon välittäjänä on media ja vielä vähemmän tiedon vakuudeksi riittää se, että se on sanottu foorumeilla tai yhteisöpalveluissa.

Kolmanneksi, me ihmiset emme ymmärrä, että niin sanottu perinteinen media toimi ylhäältä alas –periaatteella, mutta nykyinen media, niin juuri, sosiaalinen MEDIA, on kaksisuuntaista. Me olemme sisällöntuottajia, jotka tekevät sisältöä valtavaan mediaan ilman, että edes aina ymmärrämme tai tiedostamme sitä. Siksi kirjoituksiin sisältyy vastuu  ja juuri siksi siellä oleviin tietoihin pitää noudattaa samaa medialukutaitoa ja lähdekriittisyyttä kuin muihinkin medioihin.

Ja neljänneksi, me ihmiset emme vain millään tunnu ymmärtävän, että sosiaalinen media yhteisöpalveluineen, blogosfääreineen ja keskustelupalstoineen ovat erinomaisia kohtaamis- ja tiedonvälityspaikkoja, mutta lähtökohdaltaan juurikin niitä Esson baareja. Kun joku kertoo legendaa Esson baarissa, on tarinan ohessa jo yllä mainitut eleet ja ilmeet – kokonaisvaltainen olemus. Sosiaalisessa mediassa meillä on vain tarinat. On äärettömän vaikea tietää, onko kirjoittaja tosissaan vai ei ja mihin lähteisiin kirjoittaja esittämänsä asiat perustaa pelkän tekstin perusteella. Siksi pelkkään tekstiin tuleekin aina suhtautua lähtökohtaisesti kriittisesti.

Suomalainen totuuskäsitys on muuttunut radikaalisti. Emme elä enää Katekismus kämmenellä, emme juo kahvia Esson baarin pikkuparlamentissa emmekä taida enää juuri lehteäkään aamukahvin kanssa lukea. Me olemme korvanneet eleet ja ilmeet emojilla ja alkaneet uskoa sokeasti pelkkiin huhupuheisiin – huhupuheisiin, joiden totuuspohjana on pelkästään halu uskoa siihen, että ne ovat totta.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio
Oulukortit
Ilkka Mikkonen

maria copy

Laatikkotaloja joissa laatikkoasuntoja.
Kaupunkilaiset kyläilevät toistensa luona, joskus summeri on kiinni.
     Joskus ei halua nähdä ketään.
Joskus haluaa vieraita, kutsun voi esittää helpoimmin tsätissä.
Kuolemanrangaistusta toteutettiin Suomessa sodan aikana.
Ihmisrivi,
luoti,
      pois puhkaistun elämän huokaus.

PIIKKI copy

Oksitosiinia annoksittain,
rakkautta ja raskautta.
Oulun Vinkissä vaihtuvat ruiskut,
neulat injektiona,
       tie tunteeseen.
Ei kukaan riippuvuutta halua.
Ei kukaan ole paha
             ennen kuin on paha.
Sitä rakkauttahan kaikki kaipaavat.

luistelucopy

Oulu hengittää kärpän sydämen tahtiin
tappio purkautuu tolpalla
       nasahtava isku hajottaa porilaisenkin katseen.
Uhkeana häntä pystyssä, mieli kaupunkilaisen voitosta villinä,
Tappiosta perseelleen ammuttua karhua jahdataan hollihaan erämaassa.
Tuolla juoksee rusakko supikoira hirvikin koirapuisto ja jäljet.
Punamusta kolaa seinää uudestaan ja uudestaan, valtaväestö jäädyttää kentän,
     vaikka talvi ei ollut tänäkään vuonna talvi.
On vain tuuli ja viistoiksi kääntyneet piipunjanat.
Pyöreä terä lipsuu, mutta mies nousee ja jatkaa matkaa.
      Muutakaan kun ei voi.

Renkicopy

Se mikä saa aidan ympärilleen
ylimääräiset katseet ulkopuolelleen
      siellä syntyy elämä.
Yhdistykset ovat turhia, suunnitelma tappaa teon,
on vain paikka, on turbiinihallin kumina, on kostea seinä johon sementti tarttuu,
sieltä rengas ottaa pitonsa
ja rullaus
        rullaa.

jupe copy

Suosituimman aikuisnuokkarin tilalle tulee sairaala rikkaille,
Ouluräpin väkevin levy on tehty hiihtopipossa
      heinpään paskakukkulan ympäri voi hiihtää
siinä on mäki.
Kuka mäkeä laskee, kuka nousee,
      kunhan kulukee.

matteus copy

Kaupunginteatteri nousee lööppeihin
valtakunnan kynnys ylittyy
      maaliskuussa seinusta täyttyy palvojista.
Aurinko ottaa hyväilijän roolin
      napsahdukset seuraavat seinänviertä,
jossakin kolahtaa
      ollie pop.

pari copy

Sarkassa oli saarikoski nostanut aiheen kreikaksi pöytään,
      karaoke ja keitto läikkyi ihmettelystä
Avioliitto
        lie lupaus ihmiselämän mittaisesta ikuisuudesta
juhlaan on aihe, pitsa on kaupunkiruokamme,
       mutta citybussi ei aja tuiraan.

maisema copy

Luonto lähellä keskustaa
puhuvat yksiavoisia olevan
värinsä taivaalla uusi musta
tehtaassa menneisyys tulevaisuus
      rakas haju, anna meille massisi eucalyptuksen hauraat.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu
Todellisuus ei unohda ketään
Atte-Veikka Niemelä

Jonain syksyisenä iltana ensimmäinen oire iskee. Hikeennyt kaupan kassalla ja hetkeä myöhemmin käsität reagoineesi juuri samalla tavalla kuin vanhempasi. Ensimmäisen aallon jälkeen meri tyyntyy ja vetäytyy, vyöryäkseen hyökynä ylitsesi. Todellisuus, arki, on saavuttanut sinut, etkä enää ole se henkilö joka luulit olevasi.

Kymmenen vuotta sitten olit radikaali. Tunsit syvästi heikko-osaisten puolesta. Tellukselta tai lähiavaruudesta ei löytynyt niin pientä konfliktia, ettet olisi sen historiaa ja syitä osannut luetella unissasi. Toki tiesit ongelmiin myös ratkaisut, et vain ymmärtänyt miksei edeltävä sukupolvi ollut niitä jo soveltanut käytäntöön. Suurista ikäluokista puhuttaessa tuhahtelit ja tunsit tiettyä lämpimään häivähtävää sääliä: ikäluokkasi tulisi piirtämään osansa historiaan niin vahvalla viivalla, että edeltävä 1900-luku kylmine sotineen olisi pelkkä häivähdys. Kaikki olisi toisin.

Vaan ei ole. Todellisuus saavutti sinut, iski kuin megavoltti ja paljasti sinulle, että olet tullut samanlaiseksi kuin vanhempasi. Ystävänsä voi vielä valita, mutta fenotyyppiään ei. Hiusrajasi karkailee. Niveliäsi kolottaa aamuisin ja palkkakuittisi rivi “Ennakonpidätys” saa sinut voimaan fyysisesti pahoin. Vähäosaisten sijaan tunnet itse olevasi tällä hetkellä hieman keskeisempi kuin muut. Vaikka pidät humalaisissa keskusteluissa edelleen ääntä kodittomien ja vähävaraisten puolesta, et silti jaksa – viitsi – tehdä itse asian eteen mitään. Et edes lahjoittaa rahaa, vaikkei sen puute olisi suoranainen ongelma. Aktivismi ei enää 45 viikkotyötunnin jälkeen innosta, eihän siitä makseta.

Nousuhumalaisia hetkiä lukuun ottamatta kielenkäyttösi jyrkkenee samaa tahtia näkemystesi kanssa, etkä enää osaa sanoa, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Luit vuosi sitten NYT:n artikkelin kielen vaikutuksesta ympäristömme hahmottamiseen. Kuvaus vihreää ja sinistä toisistaan erottamattomasta himba-heimosta oli mielestäsi kiehtova. Samaistuit himboihin kun äänestit kokoomusta, onhan ruiskukkakin vihreä, tavallaan.

Sinisen ja vihreän sävyihin upotessasi ihastut Afganistanista tuotetusta lapislatsulista aikoinaan valmistettuun ultramariiniin. Harvinainen raaka-aine teki väristä kultaakin kalliimman. Vermeer upotti perheensä velkaan ultramariinin tuhlailevalla käytöllä. Maalarinero sai sinensä velkarahalla, sinä luovuit cityvihreäksi porvariksi muuttuessasi periaatteistasi.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kalapeus
Todellisuuden subjektiivisuus
Punainen solmio

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
kuulla puheesi.

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
nähdä eleesi.

Anna anteeksi;
juuri nyt,
minun on vaikea,
maistaa makusi.

Ja anna anteeksi;
sillä juuri nyt,
minun on vaikea,
olla siellä,
missä sinä olet.

Mutta sitä,
sinun ei tarvitse antaa anteeksi,
ettenkö minä,
tuntisi mitään.

Menen vain hetkeksi,
pois,
jotta voisin,
vielä joskus tulla,
takaisin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen klikki
Todellisuuden peilit – ylistys Fok-It -sarjakuvalle
Aleksi I. Pohjola

Joonas Rinta-Kannon sarjakuva Fok-It on jollain tapaa hyvin erikoinen luomus. Vuonna 2009 blogista  alkaneeseen ja sittemmin vuodesta 2011 lähtien Helsingin Sanomien NYT –liitteen nettisivuilla julkaistavaan sarjakuvaan voi nimittäin samaistua hämmästyttävällä voimalla. Siinä missä kansansuosioon noussut Fingerpori luottaa enemmän sinänsä nokkeliin, mutta myös aika pinnallisiin puujalkoihin, on Fok-It ottanut lähestymistavakseen suoranaisen psykedeelisen sekoilun, jonka alta paljastuu kuitenkin omalla absurdilla tavalla ihmisille ja ilmiöille nauraminen. Ja tässä se vitsi piileekin; kun ymmärtää, että tässä nauretaan lopulta kaikille niille stereotypioille joita minäkin edustan ja ylläpidän, voi alkaa pikku hiljaa nauramaan itselleen. Ja jos vanha sanonta ”virheistä oppii” on todettu toimivaksi, niin aivan yhtä hyvin uskallan väittää, että itselle nauraminen kasvattaa.

Tai voihan se vain olla, että juuri tämänkaltainen huumori uppoaa minuun ilman mitään metatason analyyseja ja elämän peili –vertauksia. Ansaitsee silti kuukauen klikin.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

takakansi

Kollaus 2/2015

kollaus 2-15 kansi

—————————————————————————————————————————————————————————————————

*Kuvattuna *KOLLAUS! *Lopullisesti kollautettu *Vii’en kärki *Kalapeus *Kollaboraatio *Kuukauen kannanotto *Äimäilyn ytimessä

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaboraatio

ateljé mulukku / galleria kooma

Lauri Ahtinen

kooma5

”Oliko se galleria kooma nyt sama ku ateljé mulukku, siinä Heinäpäässä?” kyseli eräs oululainen sarjakuvafinlandia-palkinnonkin korkannut taiteilija kun kirjanjulkistamistilaisuuttaan paikassa järjesteli.

Vastaus oli myötäilevä. Näiden kahden, mulukun ja kooman, olemismuodoista voidaan selvyyden vuoksi mainita vaikka sellaista, että ateljé mulukku on Tarkka-ampujankadulle antavan galleria kooman fyysinen jatke, betonielementillinen takahuone saman luomisvimmaisen ghettodungeonin sisällä. Maatuskamaisen konkretian lisäksi atelje mulukku on myös galleria kooman ydin, tahto- ja mielentila, jonka muodostavan pyhän mulukku-kollektiivin jäsenet Antti Putkonen, Lauri Ahtinen ja Ilkka Mikkonen.

kooma6

Antti Putkonen, koomamiehenäkin tunnettu vaatesuunnittelija muutti tilaan alkuvuodesta 2014 ja toi mukanaan teollisuussaumurinsa, kutomalaitteensa sekä uudistuneen Kooman Hand made in Heinäpää-tuoteperheen.

Saman vuoden keväällä syntyi ajatus taidegalleriasta, kun sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen toi maalausnäyttelynsä butiikin etuosaan. Kesällä sai alkunsa ateljé mulukku, kun Ahtinen muutti takahuoneeseen pysyväisesti.

Ilkka Mikkonen on katurunoilija ja mulukun henki, mielentila, joka oli olemassa jo ennen sanoja ja konkretiaa.

Kollektiivin jäsenten pyhänä tehtävänä on ylläpitää jo Ranskan vallankumoukselisten hyväksihavaitsemia vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteita. Yleisesti ne tiivistyvät viereisestä iikka-marketista perjantaipalaverin yhteydessä haettavaan ”sinikylkiseen”,  Pirkka lager-tölkkiin.

Maatuskamaisesti galleria kooman, ateljé mulukun sekä vallankumousaatteiden sisään piiloutuu myös lisää hengen materiaa. Tuo vaihtoehtokulttuuritoiminnalle omistautunut tila, häshtäginkatkuisen brainstormaamisen vastavoima, pittoreski bailaamo, on ilmoittanut tavoittelevansa olohuonemaisen boheemia sijaa oululaisessa kulttuurimiinakentässä. Ateljee-kollektiivin jäsenet ovatkin itsetituleeranneet Tarkka-ampujankadun boutique-keskittymän pikku-Berliiniksi, sillä eihän missään muualla elä samanlaisessa synergiassa taidegalleriaa, vaatemyymälää, arkkitehtitoimistoa, taidekehystämöä, tiettävästi Oulun ainoaa laihduttamoa, sekä Perussuomalaisen puolueen vaalitoimistoa.

kooma4

Tämä tiivistymä jatkaa suusta suuhun kulkenutta perimätietoutta, jonka mukaan gallerian tiloissa on aiemmin toiminut tv-baari-nimeä kantanut kuppila, jossa talon erikoisena oli näköradion lisäksi höyrymakkara ja keskiolut.

Galleria kooman ydintoimi on taidenäyttelyiden järjestäminen. Kuukausittain vaihtuvien näyttelyiden ajatuksena on esitellä uusia ja mielenkiintoisia tekijöitä Oulusta ja lähiseuduilta. Lisäksi ydintoimintaan voidaan kai lukea mukaan kulttuuri-iltojen järjestäminen, josta oivana esimerkkinä oli elokuun pimenevänä iltana järjestetty Runodisco, joka sai gallerian neliöt tulvimaan hipster-orientoitunutta populaatiota, tai jo alussa mainitut kirjalliset illat. Syksyllä valmistuivat myös ensimmäiset atelje mulukku-brändin alaiset asusteet, pyöräilylippalakit.

kooma1

Pähkinänkuorimaisena tiivistelmänä voidaan kai sanoa että meininki on saatanan raakaa.

Seuraava näyttely:

Maria Kaisto 6.2 – 11.3

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Äimäilyn ytimessä

Tabula rasakin on taidetta – jos sen niin ajattelee

Aleksi I. Pohjola

Minua on viime aikoina askarruttanut kysymys taiteesta, tai tarkemmin siitä, mitä taide on ja miten se määritellään. Ihmisellä on kait aina ollut tarve luokitella, kategorisoida ja normittaa asiat.  Se auttaa informaation erittelyssä sekä asioiden konkreettisessa määrittämisessä. Myös taide on alistettu normitusten alle. Antiikin filosofit Aristoteles ja Platon puhuivat mimesiksestä (mimesis), jäljittelystä. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa luonnon ja todellisuuden jäljittelemistä ja/tai esittämistä taiteen keinoin.

Immanuel Kant puolestaan argumentoi, ettei ihminen voi tietää, minkälainen ympäristö todellisuudessa on, vaan todellisuus ilmentyy subjektiivisina havaintoina aistien kautta. Kantin mielestä estetiikka ei siis kerro mitään itse kohteesta, vaan tarkastelijan omasta tunnepohjaisesta mielikuvasta, minkä hän asiasta muodostaa. Toisin sanoen minä näen omenan eri tavalla kuin sinä ja sitä rataa. Kant myös ajatteli luonnon olevan luonnonlakien summa, joka perustuu kaavoihin. Vaikka taiteilija näennäisesti tuottaakin taidetta vapaasti ilman kaavoja, hän todellisuudessa noudattelee luonnon määräämiä sääntöjä, eli siis jäljittelee luontoa tiedostamattaan tiettyjen olemassa olevien kaavojen ja sääntöjen kautta.

Varmasti Aristoteleen, Platonin ja Kantin ajatuksissa on perää, mutta se ei riitä minulle. En tunne vielä ymmärtäväni taiteen syvintä olemusta. Viedään siis ajatusta pidemmälle. Mitäpä, jos minä väitänkin, että taidetta on kaikki ihmisen luovuuden tuotteet?  Jos jokainen liike, ele, toiminta ja tekeminen ovat luonnonlakien tiettyjen kaavojen toistamista, on kait oikein väittää jokaisen luovan teon – siis jonkun asian luomisen – olevan taidetta? Ja vaikka ne olisivatkin syvärakenteeltaan kaavoitettuja, on kait silti ihan perusteltua sanoa käden liikkeen olevan joka kerta ainutlaatuinen, sillä ihminen ei pysty toistamaan tarkasti sitä, mitä hän ei ymmärrä. Ja niitä kaavoja ihminen ei ymmärrä.

Onko siis liukuhihnalla toistuvaa työtä tekevä pakkaaja taiteen äärellä? Minusta olennaisinta on subjektiivinen kokemus siitä, mieltääkö oman tekemisensä taiteeksi. Vanha sanonta ”tehdä jostain taidetta” viittaa puhekielessä jonkin asian maksimointiin, äärimmäisyyksiin viemiseen ja lopputuloksen hiomiseen omaa estetiikkaa, nopeutta tai vaikka huolellisuutta korostaen. Taide on siis kaikessa määrin subjektiivinen kokemus, joka määrittyy taiteen kokijan ja/tai tekijän kautta.

Nyky-yhteiskunnan käsitys taiteesta on taas hyvin objektiivinen. Joku määrittelee taiteelle normit, jotka täytyy täyttyä, ennen kuin jokin asia voi olla yleisesti hyväksyttyä taidetta. Jos minä kaivan esiin nokkahuiluni ja kajautan ilmoille sulosointuni, se tuomitaan varmasti lähinnä melusaasteeksi, kiusanteoksi, häiriköinniksi ja roskaksi. Minulle se silti olisi taidetta, jos MINÄ itse henkilökohtaisesti kokisin sen niin. Se olisi luovuuteni konkreettinen muoto ja sillä hetkellä kun tiedostan sen olevan minulle taidetta, se myös muuttuu taiteeksi. Älkää toki ymmärtäkö väärin; en minä sentään oleta muiden pitävän siitä. Taide ei näet mielestäni ole sidoksissa siihen, kuinka moni ihminen siitä pitää. Siihenkin nimittäin pätee subjektiivinen vapaus aistiärsykkeiden tuottamista mielihyvistä. Jos nyt kuitenkin sattuisi niin, että se ihana nokkahuilusävelmäni kiihottaisi tarpeeksi monien ihmisten aistiärsykkeitä, voisi minusta tulla ammattitaiteilija. Sillä siitähän taiteella itsensä elättävien ihmisten kohdalla on lopulta vain kyse; aistiärsykkeiden luomisesta ihmisryhmälle, joka saa nautinnon juuri sen taiteilijan luomista konkretian muodoista ja haluaa maksaa siitä, jotta voi tyydyttää omia mielihyvän tarpeitaan.

Alun kysymyksiin vastatakseni; taide olkoon siis luovuuden konkreettinen ilmenemismuoto ja jokainen määrittelee sen lopulta omien mieltymyksien, kokemusten ja aistihavaintojen mukaan. Kaikki meistä ovat tavallaan taiteilijoita ja kaikkia meitä pitäisi arvostaa taiteilijoina – oli se taiteen konkreettinen ilmenemismuoto sitten mikä hyvänsä. ”Eläköön taide!” voidaankin siis mielestäni pukea muotoon ”eläköön elämä!”.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuvattuna

Tyhjyys/täyttymys

Janne Vähälä

DSCF0156-2m

DSCF3408

DSC_2810

DSC_2743

—————————————————————————————————————————————————————————————————

KOLLAUS!

Oululaisesta katukulttuurista

Matti A. Kemi

Haastateltavana Lauri Ahtinen (Bar B., 3.2. 2015 kello 20.31 – 21.42)

Tapaan sarjakuvataiteilija Lauri Ahtisen hiljaisena tiistai-iltana. Ihastelemme Bar B.:n hiljaista idylliä ja äimistelemme parikymppisesten sivistynyttä tapaa siemailla lattea arkkitehtoonisessa ympäristössä. Postmoderni pirstoutuneisuus on lattea, nykynuorilla on enemmän kotibileitä kuin meillä kolmikymppisillä ja Raahen Härkätorin pussikaljahäslinkiä ei enää ole.

Jokin on muuttunut pysyvästi.

Puhumme tovin kaupungin ilmeestä. Ahtinen toteutti viime vuonna julistetaidetta, jossa esimerkiksi Tuira kuvattiin värikkäin neliöin. Utelen, miltä Rotuaari näyttäisi samankaltaisena teoksena kuvataitelijan silmin. Ahtinen ei intoudu ideaan:

“Värimainoksia on paljon. Rotuaari on puna-harmaa valomainosten kanssa, Amarillon valokyltit ja Rotuaarin kivetys tuovat oranssia ja punaista. Kesällä ensimmäisenä tulee mieleen ylöspäin katsoen vaaleansininen, klassisen sininen ja lokit tuovat siihen valkosuutta.”

“Täältä puuttu Tuiran pizzeriat ja Heinäpään punertavat taivaat, samoin kuin kaukalot, joissa voi juoda haalentunutta olutta. Keskustasta ei tule mitään, koska siitä tulisi klisee: siihen ei voi tarttua. Muutenkin kaupunkien keskustat toistavat toisiaan ja itseään; jotain teflonpintaan, johon on hankala on tarttua.”

“Yhtään suurta taitelijaa ei ole enää sähkövalojen synnyttyä. Värienerottelukyky on heikentynyt, renesanssin jälkeen ei ole enää samanlaisia suuria taitoja värienkäytön suhteen. Valonsaaste on heikentänyt erottelukykyä. Tämän kertoi minulle joku suuri taideihminen.”

IMG_0174Taitelija Lauri Ahtinen ja hänen ”henkevöitynyt katse”

Puimme Rotuaarin uudistunutta ilmettä. Tila on molempien mielestä pysynyt liian kliinisenä ja polkupyörien puuttuminen katukuvasta harmittaa. Yritämme miettiä, missä keskustassa olisi graffiteja. Ahtinen kiteyttää:

“Graffitit maalataan peittoon. Keskustassa ei ole paikkoja, mihin ne jäisi. Tuira ja Heinäpää ovat sellaisia sopivan nuhjuisia. Balanssissa on tyyliä, mitä arvostan.”

Koskelan ja Rajakylän välillä työmatkaansa pyöräilevä taitelija löytää sentään jotain säväyttävää: “Siinä suoralla on hieno graffitiseinä. Lailliset graffitiseinä ovat hyviä, vaikka tasonvaihtelua on. Katja Iljanan ryhmän Raatin teos ja berliiniläisen Tasson teos hevosineen on hyvä.”

“Tägit ei anna mulle mitään. Jos joku jopa ärsyttää, niin paskojen tägien ja huudahdusten raapustelijat. Reviirinmerkkamiskulttuuri on vierasta. Ehkä sen takia tägeistä ei irtoa mitään. Tägin tekeminen ei tuo mitään katukulttuuriin.”

Käymme polveilevan keskustelun Muutaman töhryn tähden kirjasta (Brunila, Ranta & Viren, Into 2011.) Ahtinen uskoo rikotun ikkunan teoriaan, jossa yksittäinen hajoitettu ikkuna sallii muunlaisen hajoittamisen ja epäjärjestyksen kasautumisen:

“Keskiluokalle tulee uhkaava olo kontrollin puuttumisena. Jossakin näkyy jotain hallitsematonta. Tietylle kansanryhmälle se voi edustaa jotain kontrollin puuttumista.“

Sitten palataan alkulähteelle, seuraa paljastus: “Käytiin vanhaan raahelaiseen hylättyyn sahaan tekemässä graffiteja. Amerikkalainen kulttuuri oli kova juttu sillon, mutta kiinnostus katukulttuurin jäi… Sellaseen nykiläiseen kulttuuriin.” Ahtinen virnuilee innostuneena ja hätkähtää: “Mun kiinnostus kuvataiteisiin lähti siitä.”

IMG_0158Esimerkki aliskataiteesta (Rovaniemi, tammikuu 2015)

Jotenkin päädymme hylätyistä raahelaisista sahoista ja Suur-Pateniemen alueen pimeistä alikulkutunneleista eli aliskoista Banksyn ja kumppaneiden uraan. Ahtisen mielestä suuret katutaiteilijat ovat nykyään jo nelikymppisiä. Väite “Graffiti on kuollut” ei taatusti pidä paikkansa, mutta suurin villitys on ohi: “Vanhat aliskataitelijat ovat nykyään taiteilijoita.” kuvataitelijana itsekin oleva Ahtinen todistaa.

Mutta ehkä kaupunginosakulttuuri on kuollut Oulustakin. Kun mehuttelen Ahtiselle vanhoilla reviirikiistoilla Herukan ja Rajiksen välillä 90-luvulta, mehustelen jollakin jo kadonneella. Yhtäkkiä puhumme jo siitä, kuinka sosiaalinen media ja nuorten maailma on avartunut ja tappanut reviirirajoja. Yritämme epätoivon vimmalla etsiä merkkejä selkeistä rajoista, mutta päädymme genrifikaation käsitteeseen, alueelliseen keskiluokkaistumiseen:

“Nään Tuirassa gentrifikaation: monikulttuurinen, muttei sitä koeta sellasena Chinatown-efektinä: epäsiistinä ja sekavana. Nykyään se on coolia, eläväistä ja boogia. Kanavanvarsi on sellasta elävää; sinne vois tehä vaikka mitä kaupunkikulttuurin saralla.” Ahtinen intoutuu.

IMG_0018 (1)Esimerkki epämääräisestä tägittämisestä (Kuusisaaren paviljonki, heinäkuu 2014)

Pääsemme oululaisuuden ytimeen. Ateljé Mulukun miehet – Antti Putkonen, Ilikka Mikkonen sekä herra Ahtinen – tekivät viime syksynä Paska kaupunni -tarroja:

“Niitä lähti joulukuussa toinen satsi. Kaikki tarrat mitä ehdittiin tehdä, vietiin heti käsistä. Muoto määräs formaatin: Nokian irtisanomiset, Kallioparkki, kaupungin hallituksen ydinvoimalasijoitukset… Niillähän jäljennetään vanha graffiti, joka valjastettiin salonkikelpoiseksi tuotteeksi.”

Ahtinen lisää, että idea tuli oululaiselta pyöräilyaktivistilta Eetu Pajalalta: hän halusi “miehekkäitä sisustustarroja”. Ahtinen replikoi Pajalaa: “Teijän pitäs tehä Koomalla tollasia miehekkäitä tarroja vastineeksi naissisustustarroja tyyliin ‘Home sweet home”.

Kooman miehethän vastasivat Pajalan haasteeseen. Nykyään niitä löytyy oululaiskodeista: eteisistä, olohuoneista ja vaikka mistä. Puolet tarroista meni lahjoiksi. Nyt Ahtinen suunnittelee jatkavansa ideaa pikkutarroiksi, joiden “idea ois, niitä vois liimailla minne sattuu.” Muutakin miesten sisustustarroja on tulossa, mutta Ahtinen jättää kuulijan uteliaaksi ja kiiruhtaa keskustelussa takaisin yleistasolle:

“Mitä tarrakulttuurin tulee, niin kaikki taide jakaa mielipiteitä: mikäli tarrojen potentiaali olisi mielipidevaikuttajina, niin ne on hienoja juttuja. Mutta nykyään ne eivät ole kulttuuria, kun ne lähtevät pelkästä näkyvyydestä.”

Palaamme takaisin tägäämiseen, toisten taiteen kunnioittamiseen vaikkapa vessaseinäkirjoituksissa ja etenkin graffitikulttuurissa. Ahtinen analysoi:

“Pystyisköhän löytämään kombinaatiota selfie-kulttuuriin? Onko bommaamisessa yhteys narsismiin, näkyvyyteen? Ns. luontaisen olemisen jatke. Onhan se eläimilläkin sitä.”

IMG_0074Tussimies ja hänen agggressiivinen sanomansa (Snooker Time, joulukuu 2015)

Nyökyttelen. Katseeni harhailee paljaaksi riisuttuun Bar B.:n eteisseinään, jossa ei ole julisteen julistetta. Huomaamme julisteiden kadonneen myös kaupunkikuvasta. Raha on vallannut tilan: dystopiat, jossa neovalot ovat vallanneet tilan, on totta.

Ahtinen sivuaa Jaakko Markus Seppälän Lemen-kirjaa. jossa Blade Runner -dystopiassa suuryritykset ovat vallanneet tilan. (Ahtinen oli muuten Seppälän kanssa markkinointikiertueella myymässä omaa kirjaansa Homepäiväkirja, toim. huom.)

“Tarrat ovat täydellinen remix-kulttuurin ilmenemismuoto. Voi tehä eläviä muunnelmia. Jos ajatellaan vaikkapa Banksyä: miten sapluunalla muuttaa maisemaa ja teoksesta tulee osa maisemaa. Se on täydellinen ajankuva siitä, mitä ihminen haluaa jättää näkymään. Tarroissa – oivaltavissa ympäristön muokkauksissa – on sitä täydellistä näkymää.”

“Parhaimmillaan taidekin on gallerioiden ulkopuolella, elävässä ympäristöissä.”

IMG_20150209_211004Paikallinen mainosseinämä (Snooker Time, helmikuu 2015)

 

Sitten keskustellaan muista kaupungeista. Ehdotan Suomen katutaiteen kehdoksi Tamperetta, mutta Ahtinen ei ole seikkailut Tammelan puistomaisille kaduilla tai katse ei ole harhaillut Kalevan jykevillä betoniseinillä. Ahtinen sen sijaan hehkuttaa Berliiniä, jossa kokonaiset talot on “maalattu umpeen”.

“Ne oli helevetin hyvän näkösiä. Sellasta elinympäristöä kaipais, jossa on väriä ja remix-hommaa. Se ei ehkä sovi suomalaiseen virkamieskulttuurin, sääntöihin rakastamiseen ja turvallisuuteen.”

Bar B. antaa valomerkkinsä puoli kympiltä. Sitten tylsä ja virkamieskulttuuriin jämähtänyt kaupunkimme häätää meidät keskusteluistaan toisaalle. Rotuaari on jo niin hiljainen, että räikeän oranssi Amarillon kyltti kalpenee S-ryhmän mainokselle Rotuaarin valotaululla.

Tällaista on oululainen katukulttuuri vuonna 2015.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

 

Kalapeus

Tyhjyyden jälkeen tulee täyttymys

Punainen solmio

Tyhjyys on;

tarina kuuroille,

seinille,

nauru huonekasville,

kolme kierrosta maailmanpyörässä,

maailman ympäri,

ilman,

että siitä hassusti ääntelevästi variksesta,

voisi kertoa,

kenellekään.

*

Tyhjyys on,

tulevaisuus ilman,

toivoa,

syntymäpäiväjuhlat ilman,

korttia,

itselle ostettu kirja,

ja etukanteen kirjoitettu teksti;

hyvää syntymäpäivää minulle.

*

Tyhjyys on,

miljoona euroa,

rahaa,

52 tuuman,

televisio,

iso nahkasohva,

7-vaihteinen polkupyörä,

uudet luistimet ja,

tyhjä pukuhuone.

*

Tyhjyyden jälkeen tulee,

täyttymys.

Sen nimi on,

kuolema.

—————————————————————————————————————————————————————————————————
Vii’en kärki

Asioita, jotka ovat kivoja joko täynnä tai tyhjinä

Matti A. Kemi

V Jääkaappi

IV VHS-kasetti

III Avaruus

II  Argumentti

I Katse

V Elämä

IV Luottokortin luottoraja

III Piirrelty tenttiessee

II Dogmi

I Parisuhteen sietokyky

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kuukauen kannanotto

Lasikuution sisältä

Aleksi I. Pohjola

Minun on tehtävä tämä asia heti alkuun selväksi: Tämä kirjoitus käsittelee julkisia vessoja, baarien vessoja ja oppilaitosten vessoja. Tämä kirjoitus ei käsittele julkisen kaupunkitilan problematiikkaa rahalla pönkitettyjen pakkoviestien syötöstä ihmisille eikä yksityisen ja julkisen omaisuuden tulkinnanvaraisesta käsitteestä.

Oululaisen baarin Snooker Timen miesten vessa (en ole käynyt naisten vessassa) voi äkkiseltään näyttää rajulta; se on täynnä tagejä, kirjoituksia ja tarroja. Käytännössä kyse ei ole kuitenkaan rajuudesta vaan ihmisten jättämistä jäljistä paikkaan, jonka ilmapiiri on aina ollut salliva kerrostuneiselle kulttuurille ja ennen kaikkea ihmisille.

Tagit, graffitit, kirjoitukset, tarrat ja oikeastaan kaikki elinympäristöön jätetyt luovat jäljet ovat itseilmaisua, jonka nyky-yhteiskunta on onnistunut demonisoimaan puhtaan betonikultin nimissä. Snookerin vessa on tästä piristävä poikkeus ja käytännössä kulttuuriteko, jonka arvoa ei voi mitata rahassa

Snookerin vessa kertoo kulttuurista, ihmisistä, ihmisten ainaisesta tarpeesta viestiä ja jättää jälkeensä jotain konkreettista. Ajan myötä se saa uusia vaikutteita, uudistuu ja muuttaa muotoaan. Siinä yhdistyy historia, henkilöt, kulttuurillinen aspekti sekä ajan henki.

Afterlight_Edit_2014_12_05_20_41

Snookkerin vessa on poikkeus ja ehkä myös ääriesimerkki, mutta kyllä muissakin vessoissa on ennen ollut kirjoituksia. Miksi Oulussakin on hinkattu vessojen vanerikoppeja puhtaaksi, vaikka kyseessä on pelkkä yksityisyyttä varjeleva massatuotettu vesivaneeri eikä suinkaan uniikki esteettinen sisustusratkaisu? No siksi, että ihmisten jättämät jäljet koetaan pelottavina ja yhteiskunnan kliinisyydestä ja jäljettömyydestä on tullut jonkinlainen hyve. Betoniin sallimme ainoastaan saasteiden ja sammaleen jättämän jäljen. Ihmisten jättämät jäljet koetaan puolestaan pelottavina, koska meille on opetettu niin. Turvallisuus on tunne ja sitä tunnetta ohjaillaan eri intresseistä haluttuun suuntaan.  Se, että me nauttisimme ihmisten jättämistä luovuuden jäljistä ja todisteista eletystä elämästä, me haluamme pyyhkiä kaiken sen pois ja elää lasikuutiossa, jossa sormenjälki pinnalla on automaattisesti särö täydellisessä maailmassa.

Ennen yliopistojen vessat kertoivat viisauksia, huonoja vitsejä ja nokkelia huomautuksia. Ennen ihmiset kirjoittivat luennoilla muistiinpanot kynällä. Nykyään ihmiset selaavat älypuhelimia vessoissa ja kirjoittavat kaiken läppäreillä. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ole enää kyniä mukana ja siitä syystä baarien tai yliopistojen vessoista saa etsimällä etsiä jälkiä toisista ihmisistä. Tästä samaisesta syystä esimerkiksi Snookkerin vessassa valtaosa on tageja, koska tagi- ja graffitikulttuuri toimii edelleenkin perinteisin välinein ja siinä kulttuurissa mukana olevat ihmiset kantavat edelleen kyniä ja tusseja mukana.

Afterlight_Edit_2014_12_05_22_14

 

Oikeastaan vessaseinäkirjoitusten häviäminen kertookin kulttuurillisesta muutoksesta yhteiskunnan tavassa viestiä ja jättää jälkiä; nykyään ne jäljet ovat pääsääntöisesti digitaalisia. Mutta emmehän me tätä huomaa sieltä lasikuution kirkkaiden seinien takaa, vaikka uskottelemme toisille näkevämme paremmin sen tahrattoman pinnan tuolta puolen.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Lopullisesti kollautettu

Puoliksi täysi lasi onkin Ylellä ja Kepulla jo tyhjänä

Matti A. Kemi

Vuosi 2015 on omistettu ilmeiselle holhoukselle: Ylen pakkomielteistä sosiaalipoliittista paatosta edustaa 100 päivää ilman viinaa -teema.

Helmikuun ehkä tärkein uutinen lienee, että lestadiosliikkeen puoluejohtaja Juha Sipilä lantahankoineen haluaa edelleenkin keppanan A-marketeihin.

Ripuloidaan seuraavanlainen hiivapöhinä alustukseksi:

Vuoden tipattomuutta seurattiin Korkki kiinni -nimisessä ohjelmassa muun muassa muusikkojen Pekka Myllykosken ja Timo Erängön kautta. Kuudesta seuratusta mukajulkkisesta vain viisi sinnitteli vajaan vuoden sopatta. Jaakko Selin totesi touhun sen verran epämielekkääksi, että jätti leikin sikseen jo puolen vuoden jälkeen. Miehekäs teko sinällään myöntää, että ohjelmaan lähteminen oli lähtökohtaisesti typerää itsensä kiusaamista.

Julkisuudessa aiemmin sekoillut Susanna Indrén sai elämäänsä jotain hohtoa ja hallintaa jättämällä kuohuvan ja tajuamalla, että hänellä on ongelmia, jotka eivät parane esimerkiksi kohmelolla. Joku never-heard yrittäjäpariskunta fiinissä ja tavallisen veronmaksajan ulottumattomissa olevassa lukaalissaan päätti rajoittaa shampanjan kittaamisen, mutta tätä suoritusta on hankala skoolailla, koska he kilistelivät läpi vuoden ja rouva pamahti paksuksi kuvauskauden lopulla.

Freukkareiden Myllykoski oli sen verran pitkällä radalla, että hän aloitti tipattoman tammikuunsa vuonna 2014 katkon kautta. Syöpädiagnoosin kesken kuvausten saaneelle, lukuisia tuoppeja aiemmin nielleelle muusikolle 11 kuukautta miltei alkoholitta oli sinällään kunnioitusta herättävä suoritus. Mutta absolutistia hänestä ei kuitenkaan saatu. Naukkailu on nimittäin kivaa.

Eränkö meinasi dokata itsensä hengiltä käyttäessään niin sanottua viinakorttia yhteen juopottelukertaansa. Pullonkorkin kierteet venähtivät Berliinin-reissulla sillä seurauksin, että katko olisi ollut paikallaan ja omien sanojensa mukaan hengenlähtökään ei ollut kaukana.

Silti elämänjano oli Erängölläkin sen verran kova, että tuurijuopoksi tunnustautunut Eränkö palasi ruotuunsa ja siemailee edelleen jumalten nektaria kaikesta huolimatta. Kyllä elämä maistuukin pienessä sievässä kevyemmältä ja jumalaiselta. Kaikki me kuolemme kuitenkin.

Yle on harrastanut toki aiemminkin kansalaissiveellistä toimintaa propagandallaan muun muassa Juhani Seppäsen juontamassa keskusteluohjelmassa Kuningas alkoholi (2010). Työterveyslääkäri-lipittelijä Seppäsen ohjelma oli juurikin sitä raitistumisen kautta ylemmyydentuntoon kohonneiden sormien heristelyä ja saarnaamista, mitä entiseltä dipsomaanilta voi vaan kuvitella. Jos et kykene siemailemaan kohtuudella, sitä ei tarvitse kohtuuttomasti kuitenkaan julistaa tai äimistellä.

Onkin aiheellista kysyä, että jos alkoholin suurkuluttajiksi itsensä marinoineet muusikot eivät tapojaan lopulta muuta ja oivalla vuoden tipattomuudesta mitään, miksi mekään oivaltaisimme tai oppisimme? Edes väkistä ironiaa lisäilemättä koko Ylen hanke kääntyy itseään vastaan. (Tematiikkaan päälleliimattu Janne Kataja kummallisine tietovisoineen ja pianisteineen makasiiniohjelmassa artonybergeineen ja mattinykäsineen on jo niin puuduttavaa sekä myötähäpeää herättävää, etten edes jaksa kirjoittaa siitä tämän enempää.)

Tämän alustuksen jälkeen pääsemme suurimpaan vitsiin ja osoitukseen, että mediaseksikkyys ja gallup-suosio on katoavaista:

Keskusta (entinen Maaseudun puolue) kaivoi muutaman vuoden takaisesta puolueohjelmastaan nerokkaimman ja trendikkäimmän idean, mitä he ikinä olivat keksineet: keskiolut takaisin Alkohin ja maaseutu väkipakolla jälleen raittiiksi.

Kun sisäpiiriksi tarkoitettu huikka levisi puolueristeilyn jälkiaalloissa sunnuntaina 8.2. muihinkin kuin Yleisradion medioihin, muut puolueet keräsivät irtopisteensä rivakasti: maanantaina 9.2. muut puolueet kilvan moittivat ideaa ja naureskelivat salaa puoluetoimistoillaan junttien medialukutaidon puutteelle. Jopa demarit, joiden holhousministeri Susanna Huovinen oli seisonut idean takana jo muutamia vuosia takaperin, luikerteli satimesta laittamalla paheksujaksi puoluesihteeri Reijo Paanasen.

Tiistaina 10.2. kepu oli kaikkien mahdollisten, mukamas katu-uskottavien politiikkojensa suulla kumoamassa päätöstään ja vetoamassa tekomaisin myhäilyin, että viittaus oli virheellinen ja puoluesihteeri Laanisen möläyttelyä ei pidä noteerata.

Samaan aikaan julkaistiin tutkimus, jossa yli puolet kansalaisista kannatti mietojen alkoholijuomien vapauttamista päivittäistavarakauppoihin.

Haluaisinkin lopuksi todeta, että Suomen alueen täysraitistamisohjelmat kieltolakeineen (1919-32), viinanpolttokieltoineen (muun muassa lakirajoitukset vuosina 1638, 1800 ja 1866) on toiminut siinä määrin hienosti, että sillä on tuhottu omaleimainen alkoholikulttuurimme. Tämän seikan tähden onkin suositeltavaa riipaista kännit ja olla äänestämättä maaseutulaisia.

—————————————————————————————————————————————————————————————————

Kollaus takakansi